Michael Cunningham: Lumikuningatar

"Onnellista uutta vuotta", Beth sanoo hellästi. Hän astuu lähemmäs, kietoo ohuet käsivartensa Barrettin ympärille ja antaa tälle kunnon suukon.Tyler astuu heidän luokseen ja ottaa syleilyynsä molemmat, niin että Beth jää keskelle, likistyksiin hänen ja Barrettin väliin. --  Barrett voisi vaikka vannoa tuntevansa Bethin värisevän niin kuin kämmenelle otettu hiiri värisisi - hän tuntee tuon äärimmäisen pienen, herkeämättömän vapinan joka on hiiren fysiikalle ominainen - sen saa aikaan jatkuva varuillaanolo ja pelokkuus (loppujen lopuksihan hiiri on saaliseläin) - mutta joka aivan yksinkertaisesti on myös osoitus pienuudesta, tiuhaan lyövästä mustikan kokoisesta sydämestä. Barrett sanoo Tylerille: "Jos nyt sanot 'ryhmähali', saat köniisi."

  Harvoin julkaiseva yhdysvaltalainen Michael Cunningham on jo vuosien ajan kuulunut lempikirjailijoihini. Tunnit, Koti maailman laidalla, Säkenöivät päivät, Samaa sukua... Nuo kaikki romaanit ovat jättäneet sieluuni oman timanttina sädehtivän jälkensä. Vain 'kirjattoman kauteni' aikana (2011) suomennettu  Illan tullen on minulla yhä lukematta.

  Uudessa romaanissaan Lumikuningatar Cunningham kuvaa tavallisen ihmisen hapuilevaa pyrkimystä kohti elämän tarkoitusta ja pyhitystä. Tarinan kehyskertomus on yksinkertainen ja osin tuttukin, mutta sen juju, sen uniikkina sykkivä sydän löytyykin syvältä pinnan alta - tai oikeammin yläilmoista: Cunningham nostaa päähenkilönsä miltei huomaamattomasti kohti taivaita, yhdistää ihmisen äänen kaukaisten galaksien huminaan ja säveltää aineksista, ei suurta sinfoniaa, vaan ihmisen kokoisen, sydämeen mahtuvan laulun. Ja jossain taustalla soi In excelsis deo -  Ja tuon utuisena humisevan enkelilaulun taustallakin kuuluu jotain... se on naurua, joka pulppuilee sydämen syvyyksistä, läpi arjen, läpi kaiken sen mustan, nokisen lian, jota me jokainen kannamme mukanamme syntymästämme aina kuolemaan asti. Mikä pehmeän ironian taju Cunninghamilla onkaan. Michael (saanhan sinutella), jos olisit tässä, saisit kunnon halauksen (ja pusun myös). Kiitos! 

  Tarinassa on kolme päähenkilöä: veljekset Tyler ja Barrett sekä Tylerin rakastettu ja tuleva vaimo Beth, joka tuntuu jollakin hassulla ja viattomalla tavalla kuin veljesten yhteiseltä vaimolta (vaikka vain Tyler tykkää naisista 'silleen'). Pieni perhe asuu Brooklynin puolella, Bushwickin köyhtyvässä kaupunginosassa, paikassa, jossa ei hevin puhjeta ylistyksiin. Paikassa, jonka maisemaa voi pysähtyä katsomaan vain sinä lyhyenä hetkenä, jona ylipursuavat roska-astiat, ruosteiset varastorakennukset ja pysäköintialueet peittyvät  pettävän valkoisen lumivaipan alle. Täällä he elävät, rakastavat, riitelevät, jakavat surunsa, ilonsa ja innostuksensa. Heidän  pesänsä on täällä, liian vanhassa, huojuvassa talossa, joka romahtaa minä päivänä hyvänsä ja jonka makuuhuoneessa nukkuu nyt heidän sydämensä valtiatar Beth, hengittää hiljaisesti hiiren lailla, mustikkasydän pamppaillen. Kunpa he voisivat suojella häntä tulevalta...

  Tyler, veljeksistä vanhempi, on kokaiiniriippuvainen elämäntaiteilija ja muusikko, joka yhä, neljänkymmenen paremmalla puolellaankin, jaksaa uskoa suureen musiikilliseen läpimurtoonsa (vain se yksi hittibiisi puuttuu hei!) Barrett, Tylerin älykäs pikkuveli, haahuilee sitten ihan muuten vain, kuin nuoruuden haaveisiin vangiksi jääneenä, osaamatta kiinnittyä sen paremmin jatkuvasti vaihtuviin työpaikkoihin kuin poikaystäviinsäkään. Yksi asia, johon Barrett näyttää todella, koko sydämestään kiinnittyneen, on tämä heidän pieni perheensä, Tyler ja Beth. Ihmeellinen veljesrakkaus, ääneen lausumaton mutta kaiken aikaa läsnä oleva, muuttaa elämän siedettävämmäksi ja aika ajoin jopa kauniiksi, siitäkin huolimatta että Beth sairastaa pitkälle edennyttä syöpää ja on tarinan alussa tilassa, jossa on enää vaikea toivoa parasta.  

  Kunnes Barrett eräänä talvisena, lumisateisena yönä näkee Central Parkin taivaalla ylimaallisen kauniin, akvamariinina hohtelevan valon, joka tuntuu aistivan hänen läsnäolonsa ja tarkastelevan häntä samalla kun tuo itsensä tiettäväksi juuri hänelle. Näky vertautui minun mielessäni jouluyön paimenien ilmestykseen. Barret, joka vielä hetki sitten suri taas yhden rakkaussuhteensa päättymistä, onkin yhtäkkiä uuden tilanteen edessä: taivas sananmukaisesti avautuu hänen edessään. Mikä on valon viesti? Ilmestyksen täytyy merkitä jotakin, juuri hänelle, heille, tässä ja nyt! Barrettin taivaallinen ilmestys on itse asiassa koko tarinan alku, sysäys, joka väistämättä johtaa  johonkin uuteen. 

  Lumikuningatar on oudolla tavalla yhtä aikaa hyvin häilyväinen ja hyvin täysi romaani. Se on kirja, jota voi lukea ja tulkita monin eri tavoin: Gunningham ei milloinkaan alennu alleviivaamaan kirjoittamaansa, vaan antaa lukijan itsensä löytää kirjasta ne tasot, jotka tätä eniten puhuttelevat. Kuuntelin jokin aika sitten kirjailijan haastattelun, jossa hän totesi jokseenkin näin: 'Kirja kirjoitetaan aina kahteen kertaan: ensimmäisen kerran kirjailijan toimesta ja tämän jälkeen lukijan.' Ehkäpä tässä on yksi syy siihen, miksi koen Cunninhamin kirjat niin rakkaiksi: kirjailija uskaltaa jättää ne tulkinnoille avoimiksi.  

  Näen Tylerissä, Barrettissa ja Bethissä jotakin pelkistettyä, tulessa kirkastettua. Näen heissä läpikuultavaa, paljasta ihmisyyttä, jota on vaikea sanoin selittää, mutta jonka joskus tunnistan syvän kriisin keskellä elävissä ihmisissä. Heissä, jotka kaikesta huolimatta, kuin jonkinlaisen pyhän pysähtyneisyyden suojaamana, pystyvät tarttumaan elämään uskomattomalla intensiteetillä. Maailma näyttäytyy kirkkaimpana silloin, kun se koetaan tässä ja nyt. Silloin jokainen ihminen, jokainen päivä, jokainen hetki on oikea ihme.

  Siinä missä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet oli marraskuuni taikalyhty, on Cunninghamin Lumikuningatar joulukauteni avaus; kuin pieni liekki, joka luo joulukuuni alun pimeisiin päiviin rauhallista, kultaista valoaan.

  Toivotan tämän kirjan myötä teille kaikille ihanaa adventin aikaa! ♥

  Muualla: Erjan lukupäiväkirja,  Hurja Hassu Lukija, Leena Lumi,  La petite Lectrice, Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua, Luetut, lukemattomat ja Ullan luetut kirjat.

Michael Cunninham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014) 291 s.
Gummerus 2014
Suomentanut  Raimo Salminen
Antikvariaatista