Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

- Missä minä olen? hän kysyi. Huulet olivat kuivat kuin paperi ja tarttuivat kiinni toisiinsa. - Minun luona, sanoi Rossi. - Tänne oli lyhin matka. - Mistä? Mistä oli lyhin matka?- Lahdelta, sanoi Martti.  Söörnäisten satamasta. Sinut tuupattiin sähkölaitoksen vieressä sulasta kohdasta mereen. Ilmankos häntä paleli niin hirvittävästi että oli täristä ulos nahastaan. Mutta ei hän yksin sen vuoksi ollut tässä kunnossa. Oli muutakin.Oli häpeä ja häpeän takana ylpeys, taivaisiin kohoava ylpeys, Lusiferin uhma ja hurma ja salaisuus. Se toisilta kätketty kaupunki, jonka yöt hehkuivat jäistä valoa.

  Laajasta ja uskollisesta lukijakunnasta nauttiva Virpi Hämeen-Anttila teki tänä vuonna uuden aluevaltauksen kirjoittamalla  1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvan, perinteisen salapoliisiromaanin. Ulkoasua ja kielikuvia myöten kaksikymmentälukua mukaileva rikostarina huokuu vanhoista mustavalkoelokuvista tuttua tunnelmaa. Kirjaa lukiessani aistin sen olevan alku suuremmalle kokonaisuudelle: tietämäni mukaan kirjailijattaren suunnitelmissa siintääkin kokonainen historiallisten salapoliisiromaanien sarja. Tässä ensimmäisessä osassa Hämeen-Anttila tuntuu vielä vähän säästelevän: hän esittelee sarjan keskeiset hahmot, avaa jo pikkuruisen heidän karaktaarejään, menneisyyttään ja salaisuuksiaan, mutta jättää paljon myös piiloon, niin kuin tällaisissa tapauksissa tietysti pitää tehdäkin.

  Tarinan päähenkilö, Karl Axel (Kalle) Björk toimii päivisin sisäasiainministeriön virkamiehenä ja muuttuu vapaa-ajallaan innokkaaksi harrastelijasalapoliisiksi. Björkin taustalta löytyy sekä suomen- ja ruotsinkielinen sukuhaara, hän itse on kasvanut Helsingin työläiskortteleissa, eikä yrityksistään huolimatta kykene unohtamaan lapsuutensa kurjia oloja. Björk on noussut yhteiskunnan portailla sitkeän työnsä ja ehkäpä myös taustansa ansiosta ja nauttii nykyään laajaa arvostusta Helsingin virkapiireissä. Björk on monipuolisesti sivistynyt mies ja tämän lisäksi hänessä on keikarin vikaa: hän rakastaa pukeutumista, kauniita esineitä, tuoksuja ja ulkomailta hankkimiaan kasvovoiteita, piilottelee asunnossaan suurta, koristeellista kokovartalopeiliä, joka sopisi pikemminkin kuninkaallisiin kartanoihin kuin hänen pieneen, keittonurkalla varustettuun poikamiesboksiinsa. Itse hän taitaa vähän hävetä näitä miehelle sopimattomia luonteenpiirteitä ja pyrkii niitä peittelemäänkin, mutta naiset osaavat arvostaa hyvältä näyttävää, tuoksuvaa ja käytökseltäänkin perin miellyttävää miestä. Naiskauneutta rakastava ja helposti ihastuva Björk liikkuu Helsingin seurapiireissä ja ravintoloissa komeana ja haluttuna, mutta sittenkin niin saavuttamattomana. Yhtä mutkattomasti kuin kristallikruunujen alla, hän liikkuu kaupungin mustimmilla ja syrjäisemmillä kujilla; tästäkin luonteensa puolesta hän mieluiten vaikenee...

  Kun Helsingin Vesilinnan juomavesisäiliöstä löytyy eräänä maaliskuisena aamuna surmattu mies, Björk saa rikospoliisiystävältään luvan aloittaa tapauksen tiimoilta omat tutkimuksensa. Tarinan taustalla häälyvät ensimmäisen maailmansodan jälkeinen turbulenssi Euroopassa ja Neuvosto-Venäjällä.  Rajojen ulkopuoliset tapahtumat heijastuvat Suomeenkin, joka itsekin hakee vielä poliittista tasapainoa kansaa kahtia repineen veljesodan jälkeen. Eletään vaaran vuosia, sisäministeriössäkin varaudutaan pahimpaan. Poliittisen myrskyn lisäksi huolta aiheuttaa kaupungin yleinen alennustila: Helsingin laitakaupungin yöt ovat pitkiä ja pimeitä ja salakuljetetun pirtun kyllästämiä, Punavuoressa kukkii silkka synti, eikä Pitkääsiltaakaan parane ylittää ilman painavaa syytä. 1920-luvun alun Helsingistä ei vielä löydy sitä fitzgeraldmaisen riehakasta jatsitunnelmaa, joka tuohon aikaan on monissa yhteyksissä totuttu liittämään, sillä kaupungin ilmapiiri, kulttuuri ja tavat ovat vielä selkeästi 1800-lukulaisia. Automobiileja liikkuu vähän, jatsi on harvain herkkua ja ajatus naisesta lyhyessä, niskan paljastavassa kampauksessa saa useimmat takajaloilleen: Kaikkea kanssa!  - ja silti: kaupungin sydän tuntuu sykkivän jo jossakin uudessa, riettaassa rytmissä.

  Niin hienosti rakennetut kuin romaanin puitteet ovatkin, kaipasin itse rikostarinaan vielä hieman jengausta ja terävyyttä, se jäi tässä romaanisarjan ensimmäisessä osassa vielä taka-alalle ja arvoituksen ratkaisukin löytyi minun makuuni vähän liian helposti. Tunnelmaa kumminkin riittää, pari kunnon takaa-ajokohtaustakin koetaan, kaksikymmentäluvun Helsinki alamaailmoineen  ja seurapiireineen tulee käsinkosketeltavan eläväksi. Hämeen-Anttila tutustuttaa lukijansa myös kauniiseen ja salaperäiseen venäläiseen ruhtinattareen, josta kuultaneen jatkossa vielä lisää. Tarinan päähenkilön Kalle Björkin hahmossa on kosolti aitoa Sherlock Holmesia. On hienoa, että kirjailijatar on muovannut sankaristaan hahmon, joka tuntee henkilökohtaisesti elämän nurjaa puolta. Sitä särmää, joka luo Kalleen sielua ja syvyyttä, odotan sarjan seuraavissa osissa näkeväni vielä paljon, paljon enemmän!

 Yön sydän on jäätä -romaani jätti minulle hyvän muiston. Hämeen-Anttila tuntee Suomen ja Helsingin historian ja taivuttaa tietonsa hienolla tavalla osaksi romaaniaan, pikkuisia detaljeja myöten. Täytyy tosin myöntää, että näitä pieniä tiedonmurusia oli paikoin jo vähän liikaakin. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin mukavan viihdyttävä, sellainen, jonka ottaa mielihyvin mukaansa sohvannurkkaan tällaisina kylminä, marraskuisina iltoina (kera suuren suklaarasian)...

- Ehkä sinulla ei olekaan salaisuuksia, sanoi Ida vähän myöhemmin. - Tahdot vain antaa itsestäsi salaperäisen ja kiinnostavan mielikuvan. Pukeutua valepukuun. Se olisi niin - niin sinun tapaistasi. - Aivan totta, se on minun tapaistani, sanoi Björk. - Teet kiltisti, jos et paljasta valepukuani muille.

  Muualla: Hemulin kirjahylly, Kirjainten virrassa, Kirjakaapin avain,  Kirjakaapin kummitus, Kirjavuori ja Kirsin kirjanurkka.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014), 349 s.
Kustantaja: Otava
Antikvariaatista.