1.12.2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar

"Onnellista uutta vuotta", Beth sanoo hellästi. Hän astuu lähemmäs, kietoo ohuet käsivartensa Barrettin ympärille ja antaa tälle kunnon suukon.Tyler astuu heidän luokseen ja ottaa syleilyynsä molemmat, niin että Beth jää keskelle, likistyksiin hänen ja Barrettin väliin. --  Barrett voisi vaikka vannoa tuntevansa Bethin värisevän niin kuin kämmenelle otettu hiiri värisisi - hän tuntee tuon äärimmäisen pienen, herkeämättömän vapinan joka on hiiren fysiikalle ominainen - sen saa aikaan jatkuva varuillaanolo ja pelokkuus (loppujen lopuksihan hiiri on saaliseläin) - mutta joka aivan yksinkertaisesti on myös osoitus pienuudesta, tiuhaan lyövästä mustikan kokoisesta sydämestä. Barrett sanoo Tylerille: "Jos nyt sanot 'ryhmähali', saat köniisi."

  Harvoin julkaiseva yhdysvaltalainen Michael Cunningham on jo vuosien ajan kuulunut lempikirjailijoihini. Tunnit, Koti maailman laidalla, Säkenöivät päivät, Samaa sukua... Nuo kaikki romaanit ovat jättäneet sieluuni oman timanttina sädehtivän jälkensä. Vain 'kirjattoman kauteni' aikana (2011) suomennettu  Illan tullen on minulla yhä lukematta.

  Uudessa romaanissaan Lumikuningatar Cunningham kuvaa tavallisen ihmisen hapuilevaa pyrkimystä kohti elämän tarkoitusta ja pyhitystä. Tarinan kehyskertomus on yksinkertainen ja osin tuttukin, mutta sen juju, sen uniikkina sykkivä sydän löytyykin syvältä pinnan alta - tai oikeammin yläilmoista: Cunningham nostaa päähenkilönsä miltei huomaamattomasti kohti taivaita, yhdistää ihmisen äänen kaukaisten galaksien huminaan ja säveltää aineksista, ei suurta sinfoniaa, vaan ihmisen kokoisen, sydämeen mahtuvan laulun. Ja jossain taustalla soi In excelsis deo -  Ja tuon utuisena humisevan enkelilaulun taustallakin kuuluu jotain... se on naurua, joka pulppuilee sydämen syvyyksistä, läpi arjen, läpi kaiken sen mustan, nokisen lian, jota me jokainen kannamme mukanamme syntymästämme aina kuolemaan asti. Mikä pehmeän ironian taju Cunninghamilla onkaan. Michael (saanhan sinutella), jos olisit tässä, saisit kunnon halauksen (ja pusun myös). Kiitos! 

  Tarinassa on kolme päähenkilöä: veljekset Tyler ja Barrett sekä Tylerin rakastettu ja tuleva vaimo Beth, joka tuntuu jollakin hassulla ja viattomalla tavalla kuin veljesten yhteiseltä vaimolta (vaikka vain Tyler tykkää naisista 'silleen'). Pieni perhe asuu Brooklynin puolella, Bushwickin köyhtyvässä kaupunginosassa, paikassa, jossa ei hevin puhjeta ylistyksiin. Paikassa, jonka maisemaa voi pysähtyä katsomaan vain sinä lyhyenä hetkenä, jona ylipursuavat roska-astiat, ruosteiset varastorakennukset ja pysäköintialueet peittyvät  pettävän valkoisen lumivaipan alle. Täällä he elävät, rakastavat, riitelevät, jakavat surunsa, ilonsa ja innostuksensa. Heidän  pesänsä on täällä, liian vanhassa, huojuvassa talossa, joka romahtaa minä päivänä hyvänsä ja jonka makuuhuoneessa nukkuu nyt heidän sydämensä valtiatar Beth, hengittää hiljaisesti hiiren lailla, mustikkasydän pamppaillen. Kunpa he voisivat suojella häntä tulevalta...

  Tyler, veljeksistä vanhempi, on kokaiiniriippuvainen elämäntaiteilija ja muusikko, joka yhä, neljänkymmenen paremmalla puolellaankin, jaksaa uskoa suureen musiikilliseen läpimurtoonsa (vain se yksi hittibiisi puuttuu hei!) Barrett, Tylerin älykäs pikkuveli, haahuilee sitten ihan muuten vain, kuin nuoruuden haaveisiin vangiksi jääneenä, osaamatta kiinnittyä sen paremmin jatkuvasti vaihtuviin työpaikkoihin kuin poikaystäviinsäkään. Yksi asia, johon Barrett näyttää todella, koko sydämestään kiinnittyneen, on tämä heidän pieni perheensä, Tyler ja Beth. Ihmeellinen veljesrakkaus, ääneen lausumaton mutta kaiken aikaa läsnä oleva, muuttaa elämän siedettävämmäksi ja aika ajoin jopa kauniiksi, siitäkin huolimatta että Beth sairastaa pitkälle edennyttä syöpää ja on tarinan alussa tilassa, jossa on enää vaikea toivoa parasta.  

  Kunnes Barrett eräänä talvisena, lumisateisena yönä näkee Central Parkin taivaalla ylimaallisen kauniin, akvamariinina hohtelevan valon, joka tuntuu aistivan hänen läsnäolonsa ja tarkastelevan häntä samalla kun tuo itsensä tiettäväksi juuri hänelle. Näky vertautui minun mielessäni jouluyön paimenien ilmestykseen. Barret, joka vielä hetki sitten suri taas yhden rakkaussuhteensa päättymistä, onkin yhtäkkiä uuden tilanteen edessä: taivas sananmukaisesti avautuu hänen edessään. Mikä on valon viesti? Ilmestyksen täytyy merkitä jotakin, juuri hänelle, heille, tässä ja nyt! Barrettin taivaallinen ilmestys on itse asiassa koko tarinan alku, sysäys, joka väistämättä johtaa  johonkin uuteen

  Lumikuningatar on oudolla tavalla yhtä aikaa hyvin häilyväinen ja hyvin täysi romaani. Se on kirja, jota voi lukea ja tulkita monin eri tavoin: Gunningham ei milloinkaan alennu alleviivaamaan kirjoittamaansa, vaan antaa lukijan itsensä löytää kirjasta ne tasot, jotka tätä eniten puhuttelevat. Kuuntelin jokin aika sitten kirjailijan haastattelun, jossa hän totesi jokseenkin näin: 'Kirja kirjoitetaan aina kahteen kertaan: ensimmäisen kerran kirjailijan toimesta ja tämän jälkeen lukijan.' Ehkäpä tässä on yksi syy siihen, miksi koen Cunninhamin kirjat niin rakkaiksi: kirjailija uskaltaa jättää ne tulkinnoille avoimiksi.  

  Näen Tylerissä, Barrettissa ja Bethissä jotakin pelkistettyä, tulessa kirkastettua. Näen heissä läpikuultavaa, paljasta ihmisyyttä, jota on vaikea sanoin selittää, mutta jonka joskus tunnistan syvän kriisin keskellä elävissä ihmisissä. Heissä, jotka kaikesta huolimatta, kuin jonkinlaisen pyhän pysähtyneisyyden suojaamana, pystyvät tarttumaan elämään uskomattomalla intensiteetillä. Maailma näyttäytyy kirkkaimpana silloin, kun se koetaan tässä ja nyt. Silloin jokainen ihminen, jokainen päivä, jokainen hetki on oikea ihme.

  Siinä missä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet oli marraskuuni taikalyhty, on Cunninghamin Lumikuningatar joulukauteni avaus; kuin pieni liekki, joka luo joulukuuni alun pimeisiin päiviin rauhallista, kultaista valoaan.

  Toivotan tämän kirjan myötä teille kaikille ihanaa adventin aikaa! 



Michael Cunninham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014) 291 s.
Gummerus 2014
Suomentanut  Raimo Salminen
Antikvariaatista

19 kommenttia:

  1. "Cunningham nostaa päähenkilönsä miltei huomaamattomasti kohti taivaita, yhdistää ihmisen äänen kaukaisten galaksien huminaan ja säveltää aineksista, ei suurta sinfoniaa, vaan ihmisen kokoisen, sydämeen mahtuvan laulun. Ja jossain taustalla soi In excelsis deo - Ja tuon utuisena humisevan enkelilaulun taustallakin kuuluu jotain... se on naurua, joka pulppuilee sydämen syvyyksistä, läpi arjen, läpi kaiken sen mustan, nokisen lian, jota me jokainen kannamme mukanamme syntymästämme aina kuolemaan asti. "

    Kaisa Reetta, sinähän kirjoitat kuin Cunningham<3

    Ja tämä:" Heidän pesänsä on täällä, liian vanhassa, huojuvassa talossa, joka romahtaa minä päivänä hyvänsä ja jonka makuuhuoneessa nukkuu nyt heidän sydämensä valtiatar Beth, hengittää hiljaisesti hiiren lailla, mustikkasydän pamppaillen. Kunpa he voisivat suojella häntä tulevalta..."

    Ihanaa: Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos :) Cunningham taisi mennä minulla tämänkin kirjan osalta ihon alle, hän vain on niin ♥. Tekisi mieli tarttua ihan heti kohta illan tullen -romaaniin, siihen, jok minulla on jäänyt väliin...

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. PS. Lainaan sulta yhden kohdan arviostasi: Linkitän! Jos ei sovi, ilmoita pian mun s-postille leenalumi@gmail.com

      <3

      Poista
  2. En lukenut arviotasi kuin sieltä täältä silmäillen, sillä aion lukea tämän kirjan, kun tulee lunta -- palaan sitten tänne lukemaan kunnolla. Mutta halusin sanoa kaksi asiaa: Ensinnäkin rakastan niin kirjankansikuviasi. ♥ Tämäkin kuva on puhdasta kauneutta. Toiseksi olen niin iloinen, että luet Ishiguroa ja Kawabataa. Pitkän päivän iltaa en ole vielä lukenut, mutta muita Ishiguroja kyllä (bloggaamatta on kahdesta tänä vuonna luetusta, huoh!), ja rakastan hänen kirjoitustyyliään. Pitkän päivän iltaa säästelen viimeiseksi, sillä olen varma, että tulen rakastamaan sitä eniten. Kawabatan Lumen maa on myös väkevä, kaunis ja hieno kirja.

    Minulla on nyt pitkät vapaat ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan, ja on aika blogeille. Palaan tänne lähipäivinä oikein ajan kanssa! Iloa viikkoosi! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, luulen, että löydät tästä kirjasta paljon - ainakin toivon sitä! Minulle Lumikuningatar oli selkeä lähtölaukaus joulun aikaan, kuuntelin tätä juttua kirjoittaessani joululauluja ekaa kertaa tänä vuonna, In excelsis soi repeatilla ainakin kymmenen kertaa :)

      Aloittelin eilen Pitkän päivän iltaa ja hyvältä vaikuttaa... Ihanan leffaversion laatunäyttelijät leijailevat lukiessani mielen pohjalla, mikä ei suinkaan ole huono asia - Mikä onni, että päänäyttelijöinä olivat juuri Hopkins ja Thompson!

      Lumen maa on eka Kawabatani... Minulla on nyt vähän sellainen intuitio, että tulen rakastumaan siihen!

      Kiitos kommentistasi ja oikein hyvää viikkoa myös sinulle! :)

      Poista
  3. Mulla on tämä kirja parhaillaan luennassa ja siksi luin tekstisi vain silmäillen. Palannen tähän ja tänne myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, toivotan sinulle mitä parhaimpia lukuhetkiä Lumikuningattaren parissa! Innolla odotan arviotasi kirjasta! <3

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  4. Mukavaa, että pidit Lumikuningattaresta näin paljon. Minulle kirja oli laimeahko lukukokemus, miellyttävä mutta hajanainen ja helposti unohdettava. Pieni pettymys suosikkikirjailijalta, vaikka kirjassa paljon kauneutta olikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, niin, mukava tällä tavoin huomata, miten eri tavoin kirjoja voi lukea ja kokea. Tarina oli kyllä tietyllä tavalla 'lavea', mutta siitä huolimatta mielestäni ehdottoman hieno ja muistiin jäävä. Kirjan ansiot piilivät minusta juuri tuon laveahkon, 'askelten alta sulavan pinnan' alla.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Kirjat, jotka jättävät sieluun timanttina sädehtivän jäljen, ovat kirjoista ihanimpia! Ja miten ihanaa onkaan lukea myös tällainen kauniisti sanoitettu lukukokemus, joka sädehtii kirjan valoa yhä eteenpäin...

    Minulla on (myös) kaikki Cunninghamit lukematta. Tämä kirjallisuuden runsaudenpula on loputonta, mutta samalla niin lohdullista <3 Tällä kirjalla on kyllä erityisen ihana nimi, sellainen satumaisen luokseenkutsuva...

    Pieniä lempeitä liekkejä joulukuuhusi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, juuri tällaiset timanttiosumat tekevät lukemisesta melekästä! <3

      Voi, sinun täytyy ehdottomasti tutustua Cunninghamin tuotantoon! Suosittelisin sinulle vaikkapa Tunnit-romaania, jonka innoittajana on toiminut Woolfin Mrs. Dalloway.

      Mietin kirjaa lukiessani 'Lumikuningatar'-nimeen kätkettyä salaisuutta: mihin Cunningham sillä haluaa viitata. Löysin muutaman mahdollisen selityksen ja niistä piti kirjoittaman tuohon itse juttuunkin, mutta unohdin... Kiitos, kun muistutit! <3

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  6. Luin Hesarista (?) tästä arvion ja se ei ollut kovinkaan kehuva -> kirja alkoi heti kiinnostaa. Luettuani tekstisi kiinnostaa vielä enemmän. Erityisesti tämä: "Lumikuningatar on oudolla tavalla yhtä aikaa hyvin avoin ja hyvin täysi romaani. Se on kirja, jota voi lukea ja tulkita monin eri tavoin"

    Tälle teokselle haluan antaa aikaa. Tekstisi synnytti epäsuorasti ajatuksen, jota haluan testata käytännössä. Kiitos hienosta tekstistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, skippasin sen Hesarin arvion, kun tiesin, että kirja tulee minulla pian lukuun..Pitääkin lukea se ja muiden blogijututkin tästä vielä.

      Tämä kirja on tietyssä mielessä hyvin omalaatuinen: se pyrkii livahtamaan käsistä heti, kun sitä yrittää sanoin selittää ja 'selättää', mutta se sopi minulle, sillä pidän tavattoman paljon kirjoista, jotka eivät avaudu siltä istumalta. Lumikuningattaresta tuli vielä tänä aamunakin mieleen asioita, jotka olivat minulta pimennossa vielä tätä juttua kirjoittaessani. Esimerkiksi se, miten kirjan nimi ja yksi alkusivuilla esiintyvä runo voivat vaikuttaa tarinan tulkintaan. LK on pienten nyanssien kirja, jota ei voi (ainakaan minun mielestäni) lukaista tuosta vain nopeasti läpi -ja unohtaa. Tarinalle on annettava aikaa kypsyä vielä lukemisen jälkeenkin!

      Mielenkiinto heräsi: minkähänlaisen ajatuksen sait? :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Oh, luin nyt Hesarin arvostelun (Menestyskirjailijan kuningatar jättää kylmäksi, Sanna Kangasniemi, 14.11.). Arvostan kritiikkiä sinänsä, onhan se yhden lukijan tulkinta ja mielipide, mutta eräs lause pistää arviossa silmään: "Temaattisia yhteyksiä voi bongailla siellä täällä, mutta merkityksellisiksi ne eivät kasva." Temaatiikkaan en tässä nyt puutu, mutta miten taiteen merkityksellisyyttä voidaan mitata objektiivisesti? Eikö (kirja)elämys ole aina subjektiivinen kokemus, jossa tulkinnalla on aina hyvin suuri sijansa? Tähän aiheeseen minä haluan vielä palata vähän yleisemmälläkin tasolla.

      Poista
    3. Niin aina on se vaara, että kyseinen lukija ei ole löytänyt temaattisen yhteysten merkityksellisyyttä. Kenties joku toinen lukija löytää. Sitä taas ei voi tietää kuin lukemalla.

      Minuakin tuo objektiivinen-subjektiivinen -asia kiinnostaa ja mietityttää kovasti. Mietin jopa sellaistakin, että olisi aika upeaa, jos useampi bloggari kirjoittaisi tästä asiasta samanaikaisesti ja sitten voitaisiin vertailla, minkälaisiin tuloksiin on tultu.

      Poista
    4. Omppu, olisikin mielenkiintoinen kokeilu!

      ajattelin tulevalla viikolla syventyä tähän aiheeseen ja kirjoitella pienen jutun jo ennen joulua, jos ehdin...

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!