Antti Tuomainen: Kaivos

Ehkä sama voisi tapahtua hänelle. Ajatus tuntui aluksi liian suurelta, liian paljolta. Mahdottomalta. Mutta ajatus teki niin kuin ajatukset usein tekevät. Se istutti itsensä ja lähti kasvamaan. Jos hänen elämäänsä tulisi uuden aamun verran valoa, jos hänen yltään otettaisiin - edes osittain - pimeys ja hämärä. Hän oli palannut Helsinkiin ja tavannut poikansa. Ehkä se oli lupaus siitä, että elämä voisi muuttua. Hänen oli jätettävä työnsä, etsittävä jotakin muuta. Hän ei tiennyt mitä. Kunnes hän tiesi.
  Lasten ja vanhempien välisen suhteen tutkiminen lienee yksi kirjallisuuden ydinteemoista. Äidit ja tyttäret, isät ja pojat, rakkaus, viha, kasvamiseen ja irrottautumiseen liittyvät kipuilut, hylätyksi tulemisen pelko ja lapsuudessa koetut pettymykset ovat kysymyksiä, joita jok' ikinen sukupolvi joutuu vuorollaan pohtimaan, hakemaan asioille omanlaistaan selitystä.

  Tuosta ikuisuusteemasta ammentaa voimansa myös Antti Tuomaisen (s. 1971) uusi romaani Kaivos. Vaikka kirjan juoni kulkeekin puhdaslinjaisena dekkarina, huomioni kiinnittyi ennen muuta romaanin kahteen päähenkilöön, kolmekymppiseen, metsästäjän vaistolla skuuppeja jahtaavaan toimittajaan Janne Vuoreen ja hänen isäänsä Emiliin, joka palaa etsimään yhteyttä perheeseensä kolmenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen.
Emil haluaa irrottautua menneisyydestään, kaikesta niistä salaisuuksista hän näinä vuosina kantanut mukanaan, hän haluaa löytää uuden elämän, yhteyden siihen mieheen, joka nuoruudessaan oli. Jannen reaktiot isän ilmestymiseen ovat ristiriitaiset: hän ei ole valmistautunut kohtaamaan isäänsä,  ei näin, keskellä katua raskaat kauppakassit käsissä roikkuen, pahemman kerran yllätettynä.

Millaista on, kun tähän saakka vain unikuvista tuttu isä yhtäkkiä palaa ja käyttäytyy vähän niin kuin ei olisi poissa ollutkaan, palaa vanhentuneena mutta eleiltään ja ilmeiltään viiltävän tuttuna. Isä palaa kuvioihin juuri sillon kun Jannen elämä tuntuu olevan muutoinkin kaaoksessa: tuore avioliitto on luhistumassa Jannen kunnianhimon ja työnarkomanian vuoksi, juuri samalla hetkellä kun  hän on pääsemässä harvinaisen mielenkiintoisen skuupin jäljille. Juttu on niin kuumaa kamaa, ettei Janne kertakaikkiaan voi päästää sitä käsistään. Ei, vaikka toisessa vaakakupissa tehtäisiin jo lähtölaskentaa.

  Jannen haistamassa jutussa on kysymys pohjoissuomalaisesta kaivoshankkeesta, jonka ympärillä tapahtuu outoja, salailtuja asioita. Kertomuksessa esiintyvä Suomalahden nikkelikaivos muistuttaa kovasti uutiskuvista tuttua Talvivaaraa: ollaan samojen tuotannollisten ongelmien ja aikapommina tikittävien ympäristövaikutusten äärellä, korruption ja salailun tiellä. Lopulta kuvaan astuvat myös äärimmäinen väkivalta ja kuolema. Jannen uteliaisuus on herätetty, hän päättää kaivaa jutun juuriaan myöten auki, olipa hintaa mikä hyvänsä. Lapin armoton talvi iskee tunkeilijaansa vastaan sakeampana ja vaarallisempana kuin Janne osasi kuvitellakaan...

  Kaivoksen dekkarijuonen rinnalla kulkee yksityisempi,  henkilöiden sisäistä maailmaa  ja ihmissuhteita luotaava taso. Luinkin kirjaa enemmänkin kaunokirjallisena teoksena kuin  juonivetoisena dekkarina, sillä sen tyyli ja sielu veivät minua väistämättömästi siihen suuntaan - siitäkin huolimatta, että kirjan dekkarijuonteet ovat nekin perin vahvoja. Tämä taitaa olla harvinaista herkkua - saada lukiessaan  nauttia niin hyvästä kaunokirjallisuudesta kuin napakasti etenevästä rikostarinastakin. Antti Tuomaisella on harvinainen kyky yhdistää nämä kaksi elementtiä toisiinsa

  En tahtoisi viljellä blogissani lausetta 'kirjailija kirjoittaa kaunista kieltä', sillä liian taajaan käytettynä lause menettää voimansa; tässä yhteydessä tahdon poiketa päätöksestäni erityisesti siksi, että kysymys on dekkarigenrestä jonka sisällä kielen kauneus ei ole sääntö vaan pikemminkin harvinainen poikkeus. Tuomainen tunnelmoi ja heittäytyy toisinaan runolliseksikin, mutta ei sorru siirappisuuteen: kerronnan jänteys säilyy loppuun saakka. Erityisesti rakastuin kirjailijan perin inhimilliseen tapaan kohdella henkilöitään: toivon mahdollisuuskin laskeutuu tarinan ylle uutena ja kirkaana kuin ensilumi. Mutta tarttuvatko he toivoon, sitä en kerro...

 Antti Tuomaisen teoksia on julkaistu 27 maassa. Vuonna 2011 hän pokkasi Vuoden johtolanka -palkinnon teoksellaan ParantajaKaivos on hänen viides jännitysromaaninsa. Lukukokemus oli niin vahva, että Tuomaisen seuraaminen jatkunee kohdallani jo tänä syksynä, ensimmäisenä ajattelin ottaa lukuun 2013 ilmestyneen  Niin synkkä kuin sydämeni.


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Muualla muun muassa: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Leena Lumi Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Rakkaudesta kirjoihin.

Antti Tuomainen: Kaivos
Like, 2015

Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Jenni, kiva kun kirjoitukseni sai sinut kiinnostumaan!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Kirjoitat todella houkuttelevasti! Erityisesti tuo määritelmä hienon kaunokirjallisuuden ja napakan dekkarin yhdistelmästä on juuri sitä mikä olisi nyt niin mieleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa V, sitä tämä kirja parhaimmillaan on... Tuo yhdistelmä on todella harvinaista herkkua! <3

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  3. "Erityisesti rakastuin kirjailijan perin inhimilliseen tapaan kohdella henkilöitään: toivon mahdollisuuskin laskeutuu tarinan ylle uutena ja kirkaana kuin ensilumi." Tässä se oli, kirjan ydinmehu. PIdin siitäkin, miten Emil sai armon, olipa se sitten oikein tai ei.

    Hieno teksti, tuoksuu lumen lähestymiseltä...

    Sydän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, Emil oli jännä tapaus - häneen oli pakko suhtautua myönteisesti, kaikesta huolimatta. Ja ajattele, mitä hän teki perheensä vuoksi ennen lähtöään. Vaikka en kannatakaan sen suuntaista toimintaa, perheen piina olisi varmasti jatkunut vuosia, vuosia, ellei...

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. En minäkään voisi Emilin tekoja livesti hyväksyä, mutta Emilissä on silti syvää koskettavuutta. R. luki nyt Kaivoksen ja häne koki kirjan tunnnelman kuten minäkin: Tässä on jotain Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Syvä surumielisyys, ikuisesti kadotetut hetket, alakulo het6i pinnan alla, vaikka kaikki jatkuukin.

      Poista
    3. Leena, minä en tuota Barnesia ole lukenutkaan. Pistän nimen muistiin, kiitokset vinkistä!

      Ja onpa mukavaa että olet taas kotisuomessa, matkanne oli varmasti ihan huikea!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    4. Eikun hetkinen, Olin ihan unohtanut, että Barnesin kirja odottaa minua jo, englanninkielisenä tosin. Joskus joulukuussa sen pariin! <3

      Poista
    5. Vinkkaa mulle kun olet lukenut Barnesin.jos muistat. Minulla se taisi päästä ilmestyisvuonnana ihan kuumaan ryhmään asti.

      Matkasta tuli seikkailu ja mitenkään nyt ei matkakuume laksenut;)

      Ole hyvä <3

      Poista
  4. Heitän tämmösen Liebster-haasteen/palkinnon tähän suuntaan! http://mustelumo.blogspot.fi/2015/10/liebster-award.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Henni, otan haasteen ilolla vastaan!
      Tulen pian pokkaamaan haasteen...

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!