30.9.2015

Syyskuun blogatut kirjat - ja vähän myös ensi kuustakin


Syyskuun aikana kirjoitin kahdeksasta kirjasta. Niiden lisäksi luin pari vanhaa dekkaria, puolihuolimattomasti ja ronskisti hypellen (vähän kuin välikirjoina), enkä siksi ryhdy ruotimaan niitä täällä...

Muistelen lukemaani aakkosjärjestyksessä:

Agatha Christien 125-vuotissynttäreitä juhlittiin 15.9. Toin blogiin suomalaisten kaikkien aikojen dekkarisuosikin Eikä yksikään pelastunut. Aika ja kirjan pohjalta tehty elokuvaversio olivat tehneet muistoistani niin hataria, että luin tarinaa kuin ensimmäistä kertaa. Tämä pieni dekkari on mainio osoitus Christien ovelista taidoista saada lukija pienillä, mutta tehokkailla keinoilla tarinan pauloihin.

Kanadalaisen Patrick deWittin Alihovimestari Minor oli hykerryttävän virkistävä lukukokemus. Hulvaton seikkailu ajattomassa paroni von Aux'n linnassa paljastui pieneksi moraalitutkielmaksi.

Yhdysvaltalaisen Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme sisälsi sekin melkoisen yllätyksen. Rosemaryn ja hänen kahden sisaruksensa jouhevasti ja sydämellisesti etenevässä tarinassa pohditaan minuutta, sisarusrakkautta ja tieteen vastuuta.

Katja Ketun Yöperhonen  vavahdutti niin, että  eräänä iltana en pystynytkään laskemaan kirjaa kädestäni, vaan lukeminen jatkui pitkälle aamuyöhön... Tarina lappilaisen valkokenraalin tyttären Irgan kohtalosta Vorgutan vankileireillä piti minua vahvassa otteessaan vielä pitkään kirjan loppumisen jälkeenkin. Katja Ketun tarinointitaito ja  kieli ovat unohtumattomia.


Kaj Korkea-ahon Paha kirja vie lukijansa yliopistomaailmaan, syksyiseen, goottilaisen synkkään Turkuun. Vanhaan käsikirjoitukseen kätkeytynyt voima herää eloon ja alkaa piinata kaupunkilaisia. Goottiromantiikkaan nojaavassa, ihmissuhdesoppiakin sisältävässä tarinassa on pinnan alla pulppuilevaa huumoria.

Ranskalaisen Pierre Lemaitren Alex tuo suomen dekkaritaivaalle uuden sankarin, Camille Verhoevenin, joka saa tässä Lemaitren ensimmäisessä dekkarisuomennoksessa tutkittavakseen nuoren naisen karmaisevan kidnappaustapauksen. Lemaitre on mielenkiintoinen dekkaristituttavuus ja lyö piristävää kiilaa kovin angloamerikkalaiseen rikoskirjatarjontaamme.

Juha Mäntylän Aundrey, rakkaani kuljettaa lukijansa Suomen Tuorilasta New Orleanssiin, jazzin syntysijoille. Sympaattinen tarina valaa uskoa unelmiin ja rakkauteen - ja kaiken yllä soi ihana jazz!

Brasilialaisen Luiz Ruffaton Tekokukkia -teoksessa kirjailija saa tehtäväkseen saattaa paljon maailmaa kiertäneen miehen muistelmat kirjaksi. Episodimainen, viehättävä teos vie lukijansa neljälle mantereelle, tarinoihin,  jotka kertovat jotakin hyvin tärkeää ihmisenä olemisesta. Ihmisen kaipuu löytää vastakaikua ajatuksilleen ja unelmilleen on meille kaikille yhteinen.

***

Huomenna alkavasta lokakuusta toivon erittäin antoisaa kirjakuukautta. Muutama lukuuni tulevista uusista kirjoista onkin jo näkyvissä tuossa oikeassa sivupalkissa. Niiden lisäksi toivon saavani lukuun kahden venäläisen nykykirjailijan uutuutta: Jevgeni Vodolazkin Arsenin neljä elämää sekä Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio.  Umberto Econ Numero Zeron tapauskin  kiinnostaisi ja Laura Lindstedtin Oneiron ja tietenkin - olin ihan unohtaa: ihanan Haruki Murakamin uutuus Maailmanloppu ja ihmemaa on tulossa ensi kuussa... Oijoi, mikä kattaus! <3


Toivotan ihanaa lokakuun alkua ja monia antoisia lukuhetkiä! 

28.9.2015

Patrick deWitt: Alihovimestari Minor


 Kirjallisuuden yksi kiehtovimmista puolista on mielestäni  tehdä mahdollisimman uskaliaita hyppyjä tuntemattomaan. Lukijan näkövinkkelistä katsoen tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että uskaltaa hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan ja/tai tarttua sellaiseen kirjaan tai kirjailijaan (tai aihepiiriin), josta itsellä on hyvin vähän tai ei lainkaan ennakkotietoja. Tällainen kirjallinen hakuammunta saattaa joidenkin mielestä kuulostaa ajan haaskaukselta, sillä tokihan me kaikki haluaisimme lukea aina vain niitä hyviä kirjoja. On totta, että tuolla menetelmällä vastaan tulee väistämättä pettymyksiä ja sitä aikaakin kulua, mutta kun kohdalle osuu hyvä kirja  - tai peräti timanttiosumateos - ilo on monta, monta kertaa koettuja pettymyksiä suurempi. Tunnen tekeväni näitä riskialttiita kirjallisia hyppyjä nykyään aivan liian harvoin. Riskien otosta voisikin tulla yksi kirjavuoteni 2016 teema!

  Kun tartuin kanadalaisen Patrick deWittin (s.1975) uuteen, tuoreeltaan suomennettuun romaaniin Alihovimestari Minor, en tiennyt kirjailijasta juuri mitään, häthätää muistin hänen aiemmin ilmestyneen teoksensa Sistersin veljekset, jota oli kehuttu yllätyksekkääksi. Tässäpä oli  hyvä kohta hypätä tuntemattomaan, päätin (vähän kyllä tuon kansikuvankin perusteella: sekin tuntui lupailevan jotakin hyvää).

 Romaani osoittautuikin mitä mainioimmaksi lukukokemukseksi: en ole pitkään aikaan lukenut näin (hyvällä tavalla) hullua teosta. deWitt osaa yllättää ja tekee sen kirjan mittaan vieläpä  toistuvasti niin, että lukija ei voi koskaan olla varma, mitä seuraavalla sivulla tulee tapahtumaan. Herkkähipiäisimmille lukijoille kerron, että tässä tarinassa voi todellakin tapahtua mitä tahansa.

 Tyylillisestikin teos on iloinen sekamelska: löysin siitä kaikuja kansansaduista, romanttisista goottitarinoista, seikkailukertomuksista, tapainkuvauksista ja farsseista, ensimmäiset mieleen tulevat mainitakseni. Näitä määreitä ei pidä säikähtää, sillä noista monista aineksista kasaan loihdittu keitos on herkullinen. deWitt ei kerro tarinansa tapahtumapaikkaa eikä -aikaa, mikä lisää teoksen häilyvyyttä ja salaperäisyyttä vielä entisestään. Oman lukukokemukseni johdattamana päädyin jonnekin 1800-1900-lukujen vaihteen Keski-Eurooppaan, mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat aivan yhtä mahdollisia.

  Tarinan päähenkilö on nuori mies, 17-vuotias, valehteluun taipuvainen Lucian Minor. Hän on perin pohjin kyllästynyt elämäänsä pienessä kotikylässään, jossa kukaan - edes hänen suuri rakkautensa - ei tunnu kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota. Pojan toive on yksinkertainen: haluan että jotakin tapahtuisi. Toive toteutuu tulevina vuosina - korkojen kera.
Kotikirkon papin suosituksesta Lucy päätyy alihovimestarin toimeen itäisen vuorijonon kaukausissa erämaissa sijaitsevan paroni von Aux'in linnaan. Vastaanotto on hyinen: vuoren rinteeltä taivaisiin kohoava kylmä ja kolkko linna on kuin suora viittaus klassisiin goottitarinoihin. Laaksossa avautuva pieni kylä tuntuu olevan sodan partaalla. Linnassa  Lucyn vastaanottavat omituinen, onnettomasta rakkaudesta hullaantunut paroni Aux ja hänen erikoinen palvelusväkensä, hovimestari herra Olderglough ja kokki Agnes, jotka kahdestaan yrittävät hoitaa rapistuvaa linnaa ja yhä hullummaksi muuttuvaa paroniaan kuten parhaiten taitavat. Lucyn edeltäjän kohtalo on arvoitus, jota kumpikaan heistä ei suostu Lucylle paljastamaan...
”Meidän kaikkien pitää lukita ovemme.” ”Mutta minkä takia?” Agnes harkitsi sanansa tarkoin. ”Kyllä siihen syy on, eikä sinun tarvitse tietää enempää.” Agnes lähti, ja Lucy jäi hetkeksi istumaan ja miettimään. ”Haluaisin kyllä tietää aika paljon enemmän”, hän sanoi lopulta. Myöhemmin hän olisi halunnut tietää vähemmän.
Tästä alkaa seikkailu, jota Lucy on tainnut odottaa koko ikänsä: luvassa on päätöntä menoa, mutta ehdottomasti myös rakkautta, ystävyyttä ja kauniita uudelleenkohtaamisia... Lisämausteena räävittömästi käyttäytyviä herttuoita ja herttuattaria, torttuja ja raakaa kalaa, kaukoputkia ja yöllisiä askeleita, hulluutta, rohkeutta, aurinkoisia talvipäiviä, unta - ja murha.

Alihovimestari Minor oli minulle äärimmäisen ilahduttava, monikerroksinen  lukukokemus. Sadunomaisen hulluttelunsa kautta deWitt tuntuu tutkivan erityisesti moraalia ja sen häilyviä rajoja: tarinan henkilöt näkevät monet tekonsa - jopa hyvin vakavatkin rikokset - moraalista täysin vapaiksi ja tätä kautta oikeutetuiksi. deWitt itse ei arvota henkilöidensä valintoja lainkaan, vaan jättää mahdollisten vasta-argumenttien laatimisen lukijan tehtäväksi.

* Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.


Patrick deWitt:Alihovimestari Minor (UnderMajordomo Minor, 2015)
Siltala, 2015
Suomentanut Tero Valkonen
Pdf

26.9.2015

Taivaan peilit


Vesi on sopeutuvainen, se löytää aina paikkansa.

Mukaillen Jon Kabat-Zinnin kirjaa: Olet jo perillä (Basam Books, 2014, 9 p.)

(Kuvan tarinna: kanootit sidottiin elokuussa yhteen kotitekoiseksi katamaraaniksi, jonka avulla on hyvä puhdistaa pientä pihalampea liiasta kasvillisuudesta. Perkaus on jokakesäinen duuni. Venepari unohtui rannalle...  Sadetta on tullut syyskuussa tämän verran!)


23.9.2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Toisinaan menneisyys ja muistikuvat ovat niin sumuisia, että todellisilla tapahtumilla tuntuu olevan vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä olisi pitänyt tapahtua. Sumu hälvenee, ja siinä me yhtäkkiä olemme, minun kiltit vanhempani ja heidän kiltit lapsensa, heidän kiitolliset lapsensa, jotka soittavat ihan vain jutellakseen, antavat suukon toivottaessaan hyvää yötä ja odottavat pääsevänsä kotiin juhlapyhiksi. Näen että omani kaltaisessa perheessä rakkautta ei tarvitse ansaita eikä sitä voi menettää. Näen meidät siten vain hetken ajan, näen meidät kaikki. Entisellämme ja kunnossa. Jälleen yhdessä. Jälleen briljantteina.
Perheidylli on täydellinen: kehityspsykologiaan erikoistuneet tutkijavanhemmat ja heidän kolme lastaan, poika Lowell ja tyttäret Fern ja Rosemary asuvat ja elävät suuressa maalaistalossa, jossa lapset saavat kasvaa ja toteuttaa itseään vapaasti, vailla perinteisiä rajoitteita.Varsinkin tyttärien välillä vallitseva kiintymyssuhde on erityisen voimakas, he ovat kuin kaksosia, toistensa peilikuvia, jotka kykenevät ymmärtämään toistaan niin kuin ei kukaan muu.

  Oikeastaan perheyksikkö on heitä viittä laajempi, sillä siihen kuuluu myös lukematon määrä psykologian jatko-opiskelijoita, jotka vierailevat ja viipyilevät talossa päivittäin  - yhdessä he kaikki muodostavat kuin suuren, onnellisen klaanin. Talo täyttyy naurusta, leikistä, äänistä, vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta, elämästä, innostuksesta ja tiedonhalusta. Tiede- ja perheyhteisö vailla vertaa - kuinka ihanteellista kaikki onkaan...
Me tanssimme yhdessä, kaikki me tytöt – äiti, Donna-mummi, Fern, minä sekä opiskelijat Amy, Caroline ja Courtney. Rokkaamme entisaikojen malliin kappaleiden Splish Splash I Was Taking a Bath, Palisades Park ja Love Potion Number Nine tahtiin. I didn’t know if it was day or night. I started kissin’ everything in sight.Fern läpsyttelee jaloilla lattiaa niin kovaa kuin jaksaa --- Hän haluaa, että Amy pyörittää häntä, ja nauraa koko ajan ollessaan ilmassa. Minä heilutan vartaloani, napsutan sormia, koukistan polvia ja panen parastani. ”Nyt kongajonoon!” äiti huutaa.
Eräänä päivänä tuo kaikki on ohi. 

Vuosia myöhemmin perheen nuorimmainen tytär Rosemary ikävöi kadonneita sisaruksiaan ja pohtii lapsuudenkokemuksiaan. Heidän suuresta, onnellisesta perheyhteisöstään ovat jäljellä enää vain Rosemary ja vanhemmat. Juhlapyhät, jotka opiskelemaan lähtenyt tytär viettää kotonaan, täyttyvät sanattomasti sovituista hiljaisuuksista, asioista, joihin ei sanallakaan viitata. Kuinka sokeita vanhemmat olivatkaan lastensa kärsimykselle: oliko varsinkin isän kritiikitön usko tieteen kaikkivoipuuteen ja oikeutukseen  sokaissut heidät vai oliko heidän häpeällinen piittaamattomuutensa myötäsyntyistä ja siksi osittain tahallistakin. Niin tai näin, lopputulos on karmaiseva.

Vierauden- tai pikemminkin toiseuden kokemukset ovat nimittäin seuranneet Rosemarya lapsuusvuosista lähtien. Hän ei ole sopeutunut - kovista yrityksistä huolimatta - oikeastaan mihinkään. Ei kouluun, ei yliopistoon, eikä ihmisiin: ystävyyssuhteiden luominen on vaikeaa, sillä hänen täytyy kaiken aikaa kontrolloida itseään, piilotella itsessään puolta, joka on tuskallinen ja samalla kertaa hyvin rakas.

 Tässä vaiheessa on on mainittava, että kirjan alussa Rosemary salailee lukijoiltaan erästä tärkeää perheeseensä liittyvää asiaa. Myöhemmin hän kertoo salailun olevan osa hänen jokapäiväistä selviytymistrategiaansa: kertominen manifestoisi hänen ulkopuolisuutensa satakertaiseksi, paljastaisi syyn siihen, miksi hän kokee olevansa melkein, mutta ei kokonaan... Jos kukaan ei tiedä syytä, hänellä voi olla ainakin pieni mahdollisuus sulautua joukkoon.
Rosemaryn salailuyrityksistä huolimatta useimmat aistivat hänessä kuitenkin jotakin poikkeavaa: hän on se ujo ja vetäytyvä, itseään kontrolloiva tyyppi, jonka käytös voi kuitenkin seuraavassa hetkessä muuttua oudon holtittomaksi. On kuin Rosemaryn mielen hallinnasta taistelisi kaksi erilaista personallisuuden puolta, joista toinen haluaa kontrolloida kaikkea ja toinen vain elää ja leikkiä, juosta maailmaan kengännauhat auki, villinä ja vapaana kuin taivaan lintu.

  Seurasin romaanin ensimmäistä seitsemääkymmentäseitsemää sivua kuin nopeatempoista, kirjalliseen muotoon väännettyä stand up -keikkaa. Ehdin jo hieman tuskastuakin: 'jatkuuko sama meno kirjan loppuun saakka?', mutta sitten tulikin tuo ihana, kerrontaa vapauttava ja selkeyttävä paljastus, jonka tarkkavainen lukija voi intuoida jo kirjan alussa; vihjeet ovat hyvin hentoja, mutta selvästi havaittavia. Salaisuuden vuoksi minunkin on pidettävä ajatuskulkuni ja kirjoitusintoni nyt aisoissa, mikä on hieman hankalaa, sillä tahtoisin pohtia kirjan teemoja paljon vapaammin kuin nyt pystyn tekemään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Rosemaryn täytyy ehdottomasti saada kertoa tarinansa itse, juuri siten kun hän itse haluaa...

  Yhtä kaikki, sivulta 77 lähtien pääsemme viimein tutkimaan asioita vapaasti: pääsemme tarkastelemaan sisarusten välillä vallitsevan aivan erityisen kiintymyssuhteen dynamiikkaa ja monia minuuden  peruskysymyksiä: mikä tekee minusta minut ja sinusta sinut? Miten tietoisuus määritellään? Mikä merkitys muistoillamme on minuutemme kehityksessä? Muokkaammeko muistojamme tarpeen mukaan, alitajunnan tasolla?
Tieteen etiikkakin pohdituttaa: kuinka paljon inhimillistä kärsimystä olemme valmiit aiheuttamaan 'yleisen hyvän' tai vain tieteen voittokulun nimissä? Mikä on tieteentekijän vastuu ja kuka vastuun rajat asettaa?

  Karen Joy Fowlerilla on taito yhdistää vakavat kysymykset osaksi äärimmäisen vetävää tarinaa. Teos sisältää jonkin verran käyttäytymistieteiden teoriaakin, mutta teoriaviittaukset eivät tunnu päälleliimatulta vaan ne solahtavat mukavasti muun tarinoinnin jatkoksi ja puolustavat hyvin paikkaansa. Mikäli pidät hyvien tarinoiden ja psykologisten/filosofisten  pohdintojen yhteensulaumista, tämä voisi hyvin olla myös sinun kirjasi -  minä itse suorastaan rakastuin tähän.

*  Olimme ihan suunniltamme -teosta on luettu myös täällä: Ihminen välissä,  Kirjabrunssi, Kirjakko ruispellossa, Lumiomena Kirjoja ja haaveilua ja Reader, why did I marry him?

** Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Liitän kirjan Reader why did I marry him -blogista tutun  Ompun järjestämään Luetaan sateenkaari-haasteeseen: kirjan selkämyksen hallitsevin väri on keltainen.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We Are All Completely Beside Ourselves, 2013)
Tammi, 2015
Suomentanut Sari Karhulahti
Alkuperäiskieli: englanti
E-kirja

20.9.2015

Syksyn sävähdyttävät värit...


Me tunnemme todella vain sen, mikä on uutta,
mikä äkkiarvaamatta tuo tunne-elämäämme uuden sävähdyttävän sävyn,
sen, mitä tottumus ei ole vielä korvannut kalpeilla jäljennöksillään.

Marcel Proust
(Alain De Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi. Otava,2008)


Tyrninmarjat ovat pian valmiita poimittaviksi. Ensi viikolla pirteys jatkuu kirjallisessakin muodossa, sillä tuon blogiin Karen Joy Fowlerin Olimme kaikki suunniltamme -romaanin, jonka päähenkilö elää elämäänsä kengännauhat auki... 
Tällä hetkellä luvussani on Patrick DeWittin Alihovimestari Minor, jossa mennään hiukan toisenlaisiin tunnelmiin. Loppuviikolla tartun Pasi Pekkolan Lohikäärmeen väreihin. Mielenkiintoinen kirjaviikko tulossa!

Iloa ja elämyksiä alkavaan viikkoosi!

18.9.2015

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani

Minä istuin tuona iltana Café Rintasen yläkerrassa päälläni musta puku, valkoinen kauluspaita ja kaulassa tummanpuhuva kravatti. Oikeassa kädessäni paloi sikari ja edessäni oli viskilasi. Brubeck asettui flyygelin taakse, siitä se alkoi. Ensimmäinen sävel, joka sai mieleni ja korvani avautumaan, oli Take Five, muuta ei tarvittu. Karistin sikariani tuhkakuppiin ja annoin rytmin vallata mieleni. Olin kuin muissa maailmoissa, en nähnyt ympärilläni muuta kuin Brubeckin sävelet, se oli fantastista...
Miltä tuntuisi törmätä omassa kulmakuppilassaan musiikin suurimpiin legendoihin, jazzin jumaliin ja jumalattariin, jotka - kuin sattuman oikusta - olisivat päättäneet pyhittää iltansa juuri sinulle, juuri tässä pienessä kahvilassa tai kapakassa... Dave Brubeck, Ella Fitzgerald, Louis Armstrong, Miles Davis... On ihmeellistä, että jossakin tuo jokaisen jazzhullun salainen, aikaakin uhkaava unelma saattaa käydä toteen:

  Mennään Tuorilaan, pienelle paikkakunnalle, jossa on kauppa, posti, pankki, kahvila, rautakauppa, kioski ja kaksi huoltoasemaa. Vaikka Tuorilassa on  hyvä syntyä, elää ja kuolla, moni haluaa täältä pois, niin moni että kylä on kovaa vauhtia tyhjenemässä.
Mutta ainakin yksi uskollinen - ja uskalias - on jäänyt: hän on tarinamme kertojaminä, raamikas tuorilalainen nuorimies, joka kaipaa elämäänsä enää vain yhtä asiaa: naista, jonka kanssa voisi perustaa perheen, kunnostaa sukutilaa ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Hänessä on kyllä muutakin poikkeuksellista kuin tuo rakkaus kotiseutua kohtaan: hän rakastaa intohimoisesti myös jazzia...
Kun nuori mies astuu Café Rintasen yläkertaan tuona iltana, hän ei tiedä että hänen elämänsä tulee nyt muuttumaan, täysin ja kokonaan: Dave Brubeckin sametinsuloiset mutta kiihkeät soinnut taikovat hänen pöytäänsä naisen, kaunottaren kaukaa meren takaa. Naisen, joka näyttää aivan Audreylta...

  Unenomainen, jazzin täyttämä yö vie miehen lopulta New Orleansiin: hänen on pakko löytää tuo maailman ihanin ja salaperäisin nainen, joka ehti niin lyhyessä ajassa vallata hänen sielunsa ja sydämensä. Mies huumaantuu rakkaudesta ja tämän ihmeellisen jazz-kaupungin kiihkeästä, loppumattomasta  rytmistä. Täällä hän tutustuu myös woodooseen ja joutuu vihdoin kohtaamaan oman, kipeän menneisyytensä. Tuokin kohtaaminen on lopulta lempeä, kaunis...
Tulee aika mettiä tulevaisuutta: New Orleansiin olisi niin helppoa kadota, muuttua osaksi sen ikuista rytmiä, mutta tuorilalainen mies kaipaa aina kotiin...

  Juha Mäntylän pienoisromaani Audrey, rakkaani kertoo unelmista, jotka käyvät toteen. Suomalaiseksi teokseksi se on vähän outo lintu: nyt ei kieputa itsesäälissä, ei  masennuksessa, ei lamassa eikä synkissä sukusalaisuuksissa. Elämän varjopuolet ovat toki läsnä: ovat nuo hellänkipeät lapsuusmuistot ja on Nestori joka on kokenut elämässään paljon, monen mielestä jo vähän liikaakin. Nestori kiskoo päivisin kiviä Tuorilan pelloilta ja nukkuu yönsä hoitolaitoksen suljetulla osastolla - kahlittuna. On ihmeellistä, että hän jaksaa yhä haaveilla vapaudesta, olla asenteeltaan valoisa, elämälle kiitollinen.

  Minulle jäi tästä pienoisromaanista todella hyvä mieli: kirja on ylistyslaulu jazzille, positiiviselle elämänasenteelle ja ihmisille, jotka kulkevat rohkeasti kohti unelmiaan. Juuri tässä kaiken yli käyvässä positiivisuudessa on mielestäni Audrey, rakkaani -teoksen vahvuus: Mäntylä ei uhraa mielikuvitustaan turhanaikaisen uskottavuuden alttarille vaan antaa unelmien liitää - juuri sinne minne ne haluavat, vaikka sateenkaaren tuolle puolen.
Nautin kirjan Ellan ja Louisin kera. Näin alkaa hyvä viikonloppu!  

  Audrey, rakkaani on Juha Mäntylän (s.1979) seitsemäs teos. Aiemmin hän on kirjoittanut muun muassa rikosromaanit Punatukkaiselle tytölleni ja Älä ryhdy vieraan leikkiin. Omien teostensa lisäksi Mäntylä on osallistunut useisiin antologioihin. Kiitokset arvostelukappaleesta.
Teoksesta on kirjoittanut myös Krista Lukutoukan kulttuuriblogissa.

Moonlight in Vermont

Juha Mäntylä: Andrey, rakkaani, 2015
Reuna

15.9.2015

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christien syntymästä 125 vuotta

Rikoskuningatar Agatha Christien  syntymästä tulee tänään kuluneeksi 125 vuotta. Juhlia on pidetty koko vuoden varsinkin rouvan kotimaassa Englannissa, missä Christie on jo kauan aikaa sitten noussut maan kansallisaarteiden joukkoon. Christien rakastetut romaanit, novellit ja näytelmäkäsikirjoitukset ovat levinneet ympäri maanpiiriä niin, että hänestä on pikku hiljaa tullut yksi maailman tunnetuimmista henkilöistä ja (William Shakespearen jälkeen) kaikkien aikojen myydyin kirjailija.

  Mikä on Christien rikosromaanien suosion salaisuus? Ehkä se piilee kirjailijattaren kyvyssä piilottaa  monimutkaiset juonirakennelmat hyvin yksinkertaisen ja selkeän kerronnan alle. Kysymys on eräänlaisesta silmänkääntötempusta, joka vaatii tekijältään tarkkaa silmää ja psykologian tuntemusta. Ei pidä unohtaa myöskään kirjojen todellisia sydämiä ja sieluja, niitä henkilöitä, joiden varassa tarina elää ja hengittää: Kuka voisi unohtaa Hercule Poirotin ja Miss Marplen, Miss Lemonin tai Hastingin? Christien pidetyin hahmo, Poirot, oli saavuttanut ikonin aseman jo kauan ennen kuin iki-ihana näyttelijä David Suchet teki pienestä belgialaisesta yksityisetsivästä entistäkin kuuluisamman ja rakastetumman...

  Juhlistan Agathan päivää tuomalla blogiin hänen tunnetuimman teoksensa Eikä yksikään pelastunut. Hassua kyllä, juuri tässä kuuluisammasta teoksesta Hercule Poirot ja Miss Marplekin puuttuvat. Itse asiassa Christie ei ole kirjoittanut tarinaan yhtäkään rikoksen yläpuolelle asettuvaa henkilöhahmoa, sillä  poliisivoimatkin saapuvat saarelle vasta aivan kirjan lopussa. Tämä ratkaisu asettaa kirjailijalle tietenkin omat haasteensa. Juoni on ovela ja samalla kirjan kerronta on pelkistetty äärimmilleen. On vain vain saari ja kymmenen saarelle houkuteltua ihmistä, joista kukin kantaa sisällään salaisuutta.  Luvassa on täydellinen lukitun huoneen arvoitus... Christie taisi itsekin tietää kirjoittaneensa jotakin erityistä: 
”Kirja sai hyvän vastaanoton ja hyvät arvostelut, mutta tyytyväisin kaikista olin epäilemättä minä itse, sillä tiesin paremmin kuin kukaan arvostelija kuinka vaikea tehtävä oli ollut”, kertoo Agatha Christie muistelmissaan nyt käsillä olevasta romaanistaan.
  Tämän muistaa varmasti moni: kahdeksan, toisilleen täysin vierasta henkilöä saa ystävällisen, joskin hiukan vaikeaselkoisen kutsun saapua Devonin rannikolla sijaitsevalle saarelle lomailemaan. Perillä heitä odottaa upea talo ja kaksi palvelijaa, jotka hekään eivät tunne talon omistajaa henkilökohtaisesti. Salaperäisten kutsujen lähettäjä  U.N. Owen ei aio ilmeisesti liittyä vieraidensa seuraan lainkaan, onpa todellakin kummallista! Ilmenee, että kukaan saarella nyt oleskelevista ei tunne U.N. Owenia, mutta pian käy ilmi, että hän tuntee vieraansa: kaikilla kymmenellä on sydämellään jotakin tunnustettavaa ja pian nuo salaisuudet alkavat paljastua. Eipä kulu aikaakaan kun sattuu ensimmäinen kuolemantapaus ja ruokailuhuonetta koristavasta kymmenen posliinisotilaan kokoelmasta katoaa yksi...
Kuten asiaan kuuluu, saarelta ei pääse pois: venettä ei ole ja U. N. Owen on varmastikin tehnyt kieron sopimuksen rannikolla asuvien kanssa: kysymys on pelistä, saarelta kantautuviin avunpyyntöihin ei saa missään tapauksessa vastata. Kun pimeys laskeutuu, saaren ylle valahtaa pelko: kuka heistä kuolee seuraavaksi?
  Jos talo olisi ollut vanha, sellainen, jonka lattiat natisevat, jonka nurkissa on synkkiä varjoja ja seinissä raskas laudoitus, siellä olisi ollut aavemainen tuntu. Mutta tämä talo oli itse ajanmukaisuus. Siellä ei ollut mitään pimeitä nurkkia, ei mitään liukuvia seiniä – sen jokainen soppi oli kirkkaasti valaistu – kaikki oli uutta ja hohtavaa. Tässä talossa ei ollut mitään salattua eikä mitään piiloitettua. Sillä ei ollut mitään ilmapiiriä. Kuitenkin, se oli juuri kaikkein pelottavinta…He sanoivat toisilleen hyvää yötä ja kukin meni omaan makuuhuoneeseensa. Melkein vaistomaisesti, ilman tietoista tarkoitusta jokainen lukitsi ovensa.
   Niin paljon kuin Christietä rakastetaankin, hän on  luonnollisesti joutunut myös arvostelun kohteeksi: moni näkee hänet hyvin mustavalkoisena ja vanhaa maailmaa edustavana kirjailijana, joka tuntui teostensa (etenkin tämän romaanin) perusteella olevan jopa Hammurabin lain kannattaja. On totta, ettei Christie ei anna ihmisilleen hiventäkään armoa. En muistanutkaan, kuinka synkkä tämä tarina loppujen lopuksi olikaan...
Hammurabimaisen maailmankatsomuksen lisäksi kiinnitin huomiota myös toiseen seikkaan: teos suorastaan tihkuu epäluuloa: kuka hyvänsä saarelle vangituista voi olla syyllinen, mikä johtaa tietenkin siihen, ettei kukaan voi luottaa keneenkään. Näissä olosuhteissa ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu kauhistuttavaksi, epäinhimilliseksi peliksi. Teos onkin mitä nerokkain vainoharhaisuuden kuvaus.

  Olen lukenut tämän pienen dekkarihelmen viimeksi niin kauan aikaa sitten, etten enää muistanut kuka tuo salaperäinen U.N. Owen oli tai minkä lopputuleman tarina sai. Koska tiedän Christien rakentaneen kaikki tarinansa niin, että lukija voi käyttää omaa logiikkaansa syyllisen paljastamiseen, yritin lukea kirjaa nyt erityisen tarkasti... Mutta hei, tarinassa on kymmenen henkilöä, jotka kaikki pyörivät kertomuksessa kuin rusinat sopassa. Kyllähän minäkin ne hiuksenhienot merkit näin sitten kun kaikki oli jo ohi ja aloin selata  kirjaa taaksepäin. Että näin se Dame Agatha lukijaansa jekuttaa, vielä seitsemänkymmenenkuuden vuoden takaakin...

 Eikä yksikään pelastunut -romaanin nimi on ollut jatkuvien myllerrysten kourissa. Teos ilmestyi Englannissa vuonna 1939 nykyään kovin epäkorrektiksi mielletyllä nimellä. Amerikkalainen ensipainos sai nimekseen And Then There Were None. 
Suomen ensipainos noudatti amerikkalaisten linjaa, kunnes vuonna 1968 nimi päätettiinkin muuttaa muotoon Kymmenen pientä neekeripoikaa. Vuonna 2004 ilmestyneessä painoksessa teoksen nimenä oli jälleen tuo alkuperäinen Eikä yksikään pelastunut. Samalla myös tekstiä muutettiin poliittisesti korrektimmaksi, mutta saaren nimi päätettiin kuitenkin pitää ennallaan.

 * Agathaa juhlitaan kirjablogeissa:
¤ Hurja Hassu Lukija -blogissa on  käynnissä jo pitkään jatkunut Agatha Christie - lukuhaaste
¤ Jokken kirjanurkassa Agathaa on luettu tänä vuonna urakalla.
¤ Kirjasähkökäyrän Mai on ehtinyt postata tänään Agathasta...

Rikoskuningattaren juhlavuoden viralliset sivut


Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1939)
WSOY, 2014, uudelleen tarkistettu laitos
Ilmestyi  suomeksi 1. kerran 1940
Suomentanut Helga Varho
E-kirja

13.9.2015

Luiz Ruffato: Tekokukkia


Loistavan Clarice Lispectorin lisäksi kirjasyksyyni kuuluu toinenkin hieno brasilialaiskirjailija, Luiz Ruffato (s.1961). Hän on kirjoittanut yhdeksän romaania ja kaksi runoteosta, joista on tähän mennessä suomennettu romaani  Rutosti hevosia (2014, into). Palkittu kirjailija muistetaan myös puheistaan: vuonna 2013 Ruffato kohahdutti Frankfurtin kirjamessujen arvovaltaista yleisöä kritisoimalla avajaispuheessaan voimakkaasti kotimaansa ihmisoikeustilannetta. Hän toimii aktiivisesti liikkeessä, jonka tarkoituksena on edistää lukemisen kulttuuria Brasiliassa: Kirjat voivat muuttaa elämän.

  Tänä syksynä suomeksi ilmestynyttä Tekokukkia -teosta voisi nimittää episodiromaaniksi: se koostuu erillisistä tarinoista, joiden ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi nousee niiden alkuperäinen ylöskirjaaja, Maailmanpankissa työskennellyt Dório Finetto. Tämä erikoinen mies ottaa kirjan alussa yhteyttä Luiz Ruffatoon ja pyytää kirjailijaa saattamaan lukuisiin muistivihkoihin kolmella kielellä kirjoittamansa tarinat julkaistavaan muotoon. Tämän kaiken saamme kuulla 'johdannossa', romaanin ensimmäisessä tarinassa.
Kerroin Dóriolle aivan suoraan, että teksti vaatisi mielestäni paljon tyylikorjailua. Silloin hän pyysi hartaasti, että hioisin tarinat oman mieleni mukaisiksi. Ehkä siksi, että olimme kotoisin samalta alueelta ja lisäksi kaukaista sukua, suostuin lopulta ottamaan vastaan tällaisen minulle ennestään oudon tehtävän. 
  Finetton tarinat ovat monitasoisia: ihan ensimmäiseksi lukija pääsee kurkistamaan miehen omaan arkeen. Jo nuorena insinööriopiskelijana Finetto tottuu elämän epävarmuuksiin: hän asuu opiskelukaupunkinsa kurjimpiin kuuluvassa täysihoitolassa, kärsii kylmyydestä ja täyttää mahansa läheisen kuppilan tarjoamalla ilmaisella, tähteistä kokoon kyhätyllä sopalla kuin kuka tahansa muukin tuon kirotun kulmakunnan asukkaista. Täällä kohdatut ihmiset ovat varmasti tehneet Finettoon lähtemättömän vaikutuksen, sillä kiertäessään mantereita Maailmanpankin palveluksessa hän etsiytyy mieluiten tavallisten ihmisten seuraan, sinne missä kaupungin syke on aidoimmillaan: kulmakuppiloihin, linja-autoasemille, pystybaareihin, kansan suosimiin puistoihin ja rannoille... Olen varma, että hän rakastaa tätä kaikkea: vaihtuvia kaupunkejaan ja niiden ihmisiä, elämän ennakoimattomuutta, lämpimiä, pehmeitä auringonlaskuja meren äärellä, esikaupungeissa sykkivän elämän kiivasta rytmiä... Mutta kulkurin elämässä on toinenkin puoli: on hotellikuolema ja kyllästyminen, syvälle pesiytynyt yksinäisyys, tunne juurettomuudesta.

  Finetto tapaa matkoillaan lukemattomia ihmisiä. Kohtaamiset ovat spontaaneja, tyypillisiä paljon matkustaville. Juodaan yhdessä olut tai pari, ehkä kahvikupponen ja erotaan uusia tapaamisia suunnittelematta. Toisinaan kulkijoiden välille saattaa syntyä hieman pidempi, repaleinen tuttavuus joka sitten vähitellen hiipuu pois. Ystävyyssuhteita on vaikea pitää yllä, siksi satunnaisten tuttavien kanssa jaetut juttutuokiot nousevat arvoon arvaamattomaan.

  Ihmiset suhtautuvat Finettoon - ainakin näin pohjoismaisin silmin nähtynä - suorastaan häkellyttävän välittömästi. Puhumisen tarve on valtava ja Finetto on hyvä kuuntelija. Eri maissa ja maanosissa kerrotuissa tarinoissa lukijalle avautuu ihmiselämän koko kirjo:
Brasiliassa saamme kuulla entisen palkkasotilaan uskoman elämäntarinan... Argentiinassa kohtaamme ranskalaisen, eläkkeellä olevan opettajattaren, joka etsii paikalleen jämähtäneeseen elämäänsä tangoa, intohimoa ja tulta...  Uruguayssa tutustumme mieheen, jonka suurin elämäntragedia liittyy hänen nuoruuteensa ja maan poliittisten levottomuuksien aikana kadonneeseen isäänsä... Kuubassa eksymme Finetton kanssa prostituodun matkaan...

  Tarinoiden kantavaksi voimaksi nousee ihmisen yleisinhimillinen halu löytää olosuhteista huolimatta tarkoitus elämälleen ja kiinnittyä johonkin, tarve tulla kuulluksi, nähdyksi  ja rakastetuksi, tarve löytää aito yhteys toiseen ihmiseen.

  Ruffato on säästänyt Finetton oman, surullisen elämäntarinan romaaninsa loppuun. Kaiken kokemansa, näkemänsä ja kuulemansa jälkeen Finetto katsoo elämäänsä armottomasti, vailla anteeksiantoa, sillä
Aika - tuo byrokraattinen ja sydämetön tuntikirjuri - on tuhonnut elämää varten huolellisesti tekemäni  suunnitelmat.  --- Vaelsin pitkin maailmaa ja tuhlasin askeleitani muistamatta ettei minulla ole paikkaa johon pääni kallistaa...
  Kuten etukäteen osasin odottaakin, Luiz Ruffato osoittautui hyvin, hyvin mielenkiintoiseksi kirjailijatuttavuudeksi, jonka tuotantoa tulen tästä lähtien tiiviisti seuraamaan. Pidän hänen napakasta ja  raikkaasta kerronnastaan, hänen konstailemattomasta tyylistään tarkastella maailmaa ja sen ilmiöitä. Hänen tekstistään välittyy humaanius, suuri rakkaus ihmistä kohtaan. Toivon hartaasti, että Ruffaton suomentaminen jatkuu.


* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Luiz Ruffato: Tekokukkia (Flores artificiais, 2014)
into, 2015
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Alkuperäiskieli: portugali

12.9.2015

Kesän ja syksyn välissä


Virrat joluvat siltojen alitse
kukat loistavat teiden varrella,
metsät kumartuvat suhisten maahan.
Minulle ei mikään enää ole korkeaa tai matalaa,
mustaa tai valkoista
nähtyäni valkopukuisen naisen
rakastettuni rinnalla.

Edith Södergran: Mustaa tai valkoista (suom. Uuno Kailas),
teoksesta Runoja (WSOY, 4.p. 1977)

Tuli taas niin ihanan lämmintä, oikea intiaanikesäpäivä. Aamusella, auringon noustessa kesän ja syksyn murroskohta erottuu selvemmin. Ilma on kevyt ja sumuinen, Turussa tuoksuu meri!

Luen pitkästä aikaa Edith Södergrania. Löysin antikvariaatista hyväkuntoisen Runoja -teoksen näköispainoksen -  ja sillehän oli tietenkin pakko tarjota uusi koti...

10.9.2015

Pierre Lemaitre: Alex

Tarinan alku: nuori kaunis nainen siepataan ja kuljetetaan tiedottomana tyhjään varastorakennukseen Pariisin ulkopuolelle. Nainen teljetään alastomana katosta riippuvaan lautahäkkiin, jonka ulkopuolella odottaa lauma nälkäisiä, hetki hetkeltä röyhkeämmiksi käyviä rottia. Hänen on selvästi tarkoitus kuolla täällä. Poliisit saavat sieppauksesta vihjeen ja aloittavat kilpajuoksunsa aikaa vastaan tietämättä edes sitä, kuka kidnappauksen uhri on. Tämän enempää en aio kirjan juonta avata, muuten spoilaisin tulevan lukukokemuksesi. Alex kuuluu niihin dekkareihin, joiden juonenkäänteet ehtivät tarinan kuluessa heittää voltin jos toisenkin ja kietoutuvat sen jälkeen yhdeksi tiukaksi sykkyräksi: jos paljastan jotakin, paljastan kaiken. Samasta syystä en voi pohtia tässä kirjan kantavia teemojakaan, saati sen psykologisia ulottuvuuksia.
Siirryn pohdinnoissani siis turvallisimmille vesille, dekkarin sydänhahmoon, jonka mukana dekkari yleensä joko onnistuu tai floppaa. Kysymys on tietenkin rikoksen tutkijasta, hänestä jonka hartioille kasaamme aina niin suuret määrät odotuksia. Haluamme että sankarissamme on luonnetta, samaistumispintaa, jotakin johon rakastua ja jota jäädä tarinan lopussa ikävöimään.  Alexissa tutkimuksen johdon ja suuret odotuksemme saa kannettavakseen ylikomisario Camille Verhoeven. 

   Verhoeven tarttuu sieppausjuttuun sangen vastahakoisesti, sillä hän on vastikään kokenut raskaan henkilökohtaisen tragedian, joka muistuttaa tapahtunutta ja siksi juuri tämän tutkinnan johtaminen tuntuu hänestä kertakaikkisen sietämättömältä tehtävältä. Nuoren naisen kohtalo nainen tuo Verhoevenin mieleen hänen oman menetyksensä, yksinäisyytensä, kaiken sen, minkä vuoksi hänen elämästään on jäljellä enää vain tyhjä kuori...

  Tutustumme Verhoevenin persoonaan hitaasti. Hän on luonteeltaan sellainen, varovainen ja vähän syrjäänvetäytyvä, mutta on silti kaiken aikaa tilanteiden tasalla. Tuntemattomille hän on arvoitus, mutta työtoverit ovat tottuneet lukemaan miestä: he tulkitsevat Verhoevenin tapoja ja sanomisia vaivatta ja tietävät että hänen hiljaisuuksissaankin on eroja... Miten toimivaa: tässä poliisiyksikössä kommunikaatio sujuu kuin vanhassa, hioutuneessa avioliitossa.

  Ensimmänen seikka johon vieras kiinnittää sankarissamme huomionsa, on hänen lyhytkasvuisuutensa. Pituus - tai pikemminkin sen puute - on  arvattavasti yksi Verhoevenin kipupisteistä, niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tasolla. 140 senttimetriä pitkän ylikomisarion  on lunastettava auktoriteettinsa päivittäin, yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta kuinka tyylikkäästi hän silloinkin toimii, myös niinä päivinä joina sisimmässä kiehuu jo tuhat kirottua, hännätöntä sisiliskoa: mies on oppinut sulkemaan silmänsä tällaisilta asioilta, oppinut selviytymään, unohtamaan. Ja  onhan niin, että ominaisuudet, jotka näyttäytyvät ulkomaailmalle heikkouksina, voivat tietyissä tilanteissa antaa yllättävän edun...
  "Rauhoitutaanpa nyt. "Puhuja oli Camille. Hän ei ole korottanut ääntään. Muut olivat unohtaneet hänet niin kuin pikkupojan, joka pannaan huoneen perälle kynien ja papereiden kanssa, jotta hän pysyisi poissa tieltä."Teille esitetään kysymyksiä", hän sanoo, 'Ja te vastaatte niihin." 
(X) on käännähtänyt katsomaan häntä, mutta Camille ei kohota katsettaan paperista vaan jatkaa piirtämistä. Hän huomauttaa vain: "Sillä  tavalla täällä toimitaan". --- 
Huoneen ilmapiiri tuo mieleen kesäisen hellepäivän, jonka äkkiä keskeyttää jyrähtävä ukkonen, kukaan ei ole osannut ennustaa sitä, mutta kaikki huomaavat samalla hetkellä, ettei sateenvarjoa ole käsillä, vaikka taivas on jo tummunut ja kotiin on vielä pitkä matka...
Siepatun naisen tapaus takkuaa. Poliisi saa käsiinsä hämärän kännykkäotoksen, jossa tuo nälkiintynyt ja elämänhalunsa menettänyt nainen katsoo karkean lautavankilansa hämäristä suoraan valokuvan ottajaan, sieppaajaansa, kiduttajaansa. Piirtämistä rakastava Verhoeven yrittää vangita naisen katseen kymmeniin luonnostelmiin, yrittää ymmärtää katseeseen sisältyvää viestiä, mutta jotakin jää aina puuttumaan. Verhoeven on herkkä, hän tuntee olevansa hetki hetkeltä yhä kauempana jutun ratkaisusta ja aika on kulumassa loppuun...
Rauhallisista mietiskelyjaksoista hypätään keskelle rankkuutta, sillä pian alkaa tapahtua myös murhia. Tietyssä vaiheessa tarinaa aloin (herkkänä lukijana) hypellä raakojen murhakohtausten yli. Samoin kävi lukiessani Keplerin Vainoojaa.

  Nautin Alexia lukiessani ehdottomasti eniten jaksoista, joissa sain seurata Camille Verhoevenin rauhallista, mietiskelyyn taipuvaista työskentelyä ja hänen sisäisiä dialogejaan. Lemaitren kerronta nojaa suuriin kontrasteihin: yhtäällä on tuo Verhoevenin ympärillä viipyilevä rauha ja hiljaisuus, toisaalla ovat rankat toimintakuvaukset, joita ilman nykydekkaristit eivät nähtävästi tule toimeen. Näiden kahden maailman välillä vallitsee kuitenkin hyvä tasapaino.

   Kansainvälisen International Dagger -dekkaripalkinnon vuonna 2013 voittanut Alex on ensimmäinen Ranskassa jo kolmiosaiseksi ehtineestä Camille Verhoeven -sarjasta. Toivon, että dekkarisarjan suomennokset jatkuvat, sillä ylikomisario Verhoeven osoittautui varsin mukavaksi tuttavuudeksi. Toivottavasti tuo sympaattinen, paljon kokenut mies kohtaa sarjan seuraavissa osissa hiukan henkilökohtaista onnea, rakkauttakin...

*Lemaitrelta on suomennettu Alexin lisäksi myös historiallinen romaani Näkemiin taivaassa. 

**Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Pierre Lemaitre: Alex (Alex, 2011)
Minerva, 2015
Suomentanut Sirkka Aulanko
Alkuperäiskieli: ranska



8.9.2015

Suomen pakolaisavun lukutaitokampanja käynnistyy - lukutaito on ihmisoikeus

Tänään vietetään kansainvälistä lukutaidon päivää.
Tuntuu, että juuri nyt tuo päivä on mitä ajankohtaisin ja tärkein: maailmalla riehuvien sotien ja muiden kriisien vuoksi kokonaiset sukupolvet ovat vaarassa jäädä ilman koulutusta - ja lukutaitoa. Sota vaikuttaa sen uhreihin siis tälläkin tavalla - vielä senkin jälkeen, kun aseet ovat vaienneet... Heidän lisäkseen maailmassa on noin 750 miljoonaa lukutaidotonta aikuista. On selvää, että lukutaito parantaa ihmisen selviytymismahdollisuuksia merkittävästi. Siksi se on ihmisoikeus. 


Suomen pakolaisapu aloittaa tänään syyskuun loppuun asti kestävän lukutaitokampanjan sekä keräyksen, jonka tavoitteena on mahdollistaa lukutaito 450 pakolaiselle.
Alla olevista linkeistä löydät halutessasi runsaasti tietoa kampanjasta ja Suomen pakolaisavun muusta toiminnasta:                  
Suomen pakolaisavun kotisivu
Suomen pakolaisavun facebook-sivu

7.9.2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja


Turku. Syksy. Ylioppilaskylän pyörryttävän koukeroiset sokkelot, Åbo Akademi, Aurajoki, valkeana kuohuva Halistenkoski ja sen ylle kaartuvat kalmanliukkaat sillat. Kaj Korkea-aho on sijoittanut goottilaisella kauhuromantiikkaperinteellä leikittelevän Pahan kirjan tapahtumat minulle hyvin tuttuun miljööseen. Turun syksyssä on aina jotakin selittämätöntä taikaa ja ylioppilaskylän tunnen kuin omat taskuni - marraskuinen yo-kylä ei ole paikka vaan tunnetila, se on kokemus, jota suosittelen kaikille ekstremelajeista kiinnostuneille.

  Lennähdän hetkiseksi Åbo akademin yleisen kirjallisuustieteen laitokselle, ruotsinkielisen modernismin peruskurssille.  Opiskelijat nuokkuvat, syksyinen iltapäivä tihkuu ikkunoista hämärään saliin. Lehtori Mickel Backmaniakin väsyttää, hänkin tahtoisi lähteä jo kotiin,  mutta vielä on pohdittava opiskelijoiden esseetehtävien aiheita.
Olen kuullut, että Leander Granlund on tosi kiinnostava. Ääni kuuluu Pasi Maarsille, nuorelle, kiihkeäkatseiselle sivuaineopiskelijalle, joka on löytänyt Granlundin nimen yliluonnollisiin ilmiöihin keskittyvältä keskustelupalstalta. Oikeastaan kyse ei ole edes kirjasta, pelkästä käsikirjoituksesta vain, aikoja sitten kadonneeksi luullusta runoelmasta. Ja niin voimallisesta, että sen lukemisesta joutuu helvettiin. 
Pasin kertomus herättää luentosalissa väsynyttä tirskahtelua, mutta Mickel Backman ei naura, hänen henkensä salpautuu. Hän tuntee runoelman ja sen mahdin liiankin hyvin,  itseasiassa hänen pitäisi varoittaa Maarsia, mutta ei kykene siihen. vuosien takaiset muistot selittämättömästä kauhusta, hullusta rakkaudesta ja järjetön, mieltä raastava syyllisyys piinaavat häntä painajaisunien lailla yhä vieläkin, estävät häntä avaamasta suutaan, ajattelemasta kirkkaasti... Yksin Leander Granlundin nimen mainitseminenkin tuntuu manaavan entisyydessä lymyilleen pahan jälleen eloon.

  Korkea-aho yhdistää perinteiset kauhukirjallisuuden ainekset nykypäivän yliopistomaailmaan ja pääsee samalla - kuin varkain -  kuvaamaan tiedeyhteisön arkea: eletään karua aikaa, akateeminen vapaus katoaa ja tieteenteko alkaa muistuttaa entistä enemmän teollista tehotuotantoa, sen saavat kokea myös Åbo akademin humanistiset piirit. Opiskelijat voivat pahoin, kiire, taloudelliset huolet ja mielenerveysongelmat kasaantuvat ja niihin etsitään lääkitystä usein aivan väärältä suunnalta. Tarvitaan enää vain pieni laukaiseva tekijä sysäämään ihminen raiteiltaan. Pieni paha kirja on kuin metafora: sen lukeminen saa ihmisparan näkemään ilmestyksenomaisesti mistä tässä kaikessa on kysymys. Ja jälkeen on helvetti irti.
Pakahduttava tietoisuus, varmuus, selittämätön odotuksen tunne. Elämän tarkoitus. Se oli ollut hänen silmiensä edessä koko ajan, hänen epäonnistuneessa elämässään, hänen suuntaa vailla olevassa rauhattomuudessaan. Hän ei vain ollut uskaltanut myöntää sitä aiemmin.
Synkistä teemoistaan huolimatta Korkea-ahon romaani kohtaa maailman pilke silmäkulmassa ja hyvä niin, sillä liian vakavasti väännetyt goottijutut eivät toimisi ainakaan minun kohdallani  (sellaiseen olen törmännyt esimerkiksi Jennifer Eganin Sydäntornissa). Ovelasti viritettyjen huumorielementtien ohella aistin Korkea-ahon kerronnassa myös turvallista vanhanaikaisuutta, jonka toisin paikoin voi määritellä silkaksi  sovinnaisuudeksikin, taitavasti laveeratun parodian altakin aistittavaksi... En osaa tarkemmin määritellä, mistä tuo sovinnaisuuden tuntemukseni juontui. On mahdollista, että vastikään lukemani Katja Ketun Yöperhonen vaikutti lukukokemukseen: tartuin Pahaan kirjaan samana iltana, jona olin saanut räiskyvän ja väkevätunnelmaisen Yöperhosen loppuun. Sain jälleen kerran muistutuksen siitä että pieni hengähdystauko kirjojen välissä olisi enemmän kuin paikallaan.

  Yhtä kaikki, romaani piti minua otteessaan loppuun saakka. Korkea-ahon kerronta on varmaa, kaunista myös suomennettuna - ja jollakin hellyttävällä tavalla hyvin kilttiä.
Paha kirja on Korkea-ahon kolmas teos. Tätä ennen hän on kirjoittanut romaanit  Katso minuun pienehen ja Tummempaa tuolla puolen, joista kummastakin löytyy klassisia kauhuromaanin aineksia.

Pahasta kirjasta on blogannut myös Lumiomenan Katja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Onda boken, 2015)
Otava, 2015
Suomentanut Laura Beck
Alkuperäiskieli: ruotsi

3.9.2015

Katja Kettu: Yöperhonen


Yksi taitaa olla varma: kirjailija Katja Kettu nauttii karuilla selkosilla kulkemisesta: 2011 ilmestyneessä romaanissaan Kätilö Kettu vie lukijansa Lapin sodan kynnykselle, suomalaisnaisen ja natsiupseerin rakkaustarinaan ja vastikään ilmestyneessä Yöperhosessa hypätään kauas Neuvostoliittoon, vankileirien saaristoon kuuluneeseen Vorkutaan ja nyky-Venäjän Marinmaalle, kolhoosiuskon, uhrilehtojen ja Keremet Valosilmän maahan. Yöperhonen on tarina vallasta ja  rakkaudesta, petoksesta ja syyllisyydestä, se on tarina Motyljokista, perhosesta, joka kantaa siivillään niin keveää ja samalla kertaa maailman arvokkainta taakkaa, rakkaittemme sieluja...

  Tarina alkaa vuodesta 1937 läheltä Suomen ja Neuvostoliiton rajaa. Valkokenraali Malisen tulisieluinen Irga-tytär on loikkaamassa rajan taa ihananjulman  agitaattori Suenhampaan houkuttamana,  valkoisen jumalan kiiltäväsilmäinen, saaliinhimosta kiljuva jahtiväki kannoillaan.
En käänny. Paaru nousee sieraimista, karvasuksi kiiltää, suussa maistuu metalli. Rintaa vasten tuntuu lämpönä Suenhampaan porokolttien mukana lähettämä neliönmuotoinen kortti, jossa lukee: »Mylaja Irgutska! Prihodite tänne parempaa maailmaa luomaan! Hommaan passin ja viiserin.» Ajattelen musteen koukeroita ja kovaluisia käsiä, jotka ovat ne kirjoittaneet. Kohta olen niiden soukkeiden sormien pideltävänä.
  Irgan pakomatka saa pahimman mahdollisen käänteen: hänet otetaan rajan tuolla puolen kiinni ja passitetaan Vorkutan vankileirille. Viikkokausia kestävä jalkapatikkamatka Siperiaan on viedä Irgan ja hänen syntymättömän lapsensa hengen. Marinmaalainen Elna, rohkea ja kopsakka nainen, ottaa mykän tytön siipiensä suojaan, toimii tämän tulkkina, pakottaa tytön syömään ja jatkamaan taivallusta. Tämä matka takoo Irgan ja Elnan erottamattomiksi, sielunsisariksi myötä- ja vastamäessä.

 Vorkuta on helvetti, jossa elämä on taistelua hengissä pysymisestä - ja vallasta. Katja Kettu kuvaa vankileirin arkea tavalla, josta huokuu näkemys ja tieto. Olen Katja Ketun lukijana untuvikko, mutta sen tiedän, että hänen teostensa historialliset kehykset ja niiden oikeellisuus ja tarkkuus ovat läpäisseet historiantutkijoiden tarkan syynin. Se, että kirjailija paneutuu aiheeseensa ja tarinansa taustoihin näin perusteellisesti, on yksinkertaisesti ihanaa.

  Vankileiri on yhteiskunta pienoiskoossa, eristetty ja unohdettu maailma kaukana kaikesta, niin kaukana Moskovastakin, että paikka on taidettu sielläkin jo unohtaa. Irga oppii tasapainoilemaan leirin hierarkisten kastien välillä, hän luovii, hän taktikoi, oppii selviytymään, oppii rakastamaan niitä pieniä hetkiä jotka tuovat elämään sekunnin helpotuksen ja unohduksen. Inhimillisyys on täällä heikkous, mutta sitä ei voi olla kaipaamatta: on suorastaan ihmeellistä, kuinka korkein liekein  rakkaudennälkä, kosketuksen ja katseennälkä roihuavat Vorkutassa. Rakkaus ottaa täällä kaikein eläimellisimmän muotonsa, intohimo syttyy ja palaa loppuun sekunneissa. Noihin hetkiin he kaikki  kuitenkin tarttuvat, sillä jokainen päivä voi olla viimeinen. Seksi on hki läheisyyttä ja unohdusta, mutta ennen muuta se on vallan välikappale ja kauppatavaraa, groteskia, tunteetonta, hengenvaarallista. Raiskaukset ovat arkipäivää, miesten ajankulua, viihdykettä, josta ei rangaistuksia jaeta.
Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää talvea, muu onkin täyttä hellettä. Devotškat, kuulkaa. Täällä pitää olla sapekas, ärhäkkä selviytyäkseen. Ei täällä auta hiiruna vikistellä. Tämä on erilainen maailma, valtava konspiratsija, täällä vallitsevat taigan lait ja rangaistuksia jakaa körmyinen karhu. Bolševismi, pyh! Musikkamuoto oikeasta, eurooppalaisesta kommunismista.Olga painautui vasten lavitsaa ja katsahti meihin laajentunein pupillein.– Kuunnelkaa, universumin hurtat huutavat.
  Sitten saapuu Aleksei, varpunen. Elnan lapsuudenystävästä tulee Irgan rakastettu ja se mies, joka rikkoo sisarten sielunkemiat. Irga haluaa varpusensa ja alkaa haaveilla vapaudesta. Stalin on kuollut ja Irga punoo lintusensa kanssa juonen, joka on mullistava heidän elämänsä. Kestääkö ystävyys, kaunis sinipiikasisaruus, jonka vannottiin voittavan kaikki maailman voimat? Mitä saa aikaan syyllisyys, joka tulee seuraamaan yhtä heistä läpi vuosien...

  Tarina kuljettaa meitä nykyaikaan: Ollaan Marinmaalla, pienessä Lavran kylässä, jonne suomalainen Verna on matkustanut etsimään isäänsä, joka on sekavassa kirjeessään kertonut löytäneensä täältä todisteet oman äitinsä julmasta kohtalosta. Verna törmää Lavraan kuin rinnakkaistodellisuuteen. Marinmaalla on alkukesä, maailma on täynnä tuomen ja syreenin tuoksua, huumausta ja yhtäkkiä syttyvää intohimoa, aseita ja epäilyksiä: Keremet tuntuu kulkevan jälleen maan päällä. Marinmaan aika tuntuu pysähtyneen viime vuosisadan puoliväliin, muinaiset uskomukset limittyvät muistoihin Neuvostoliiton valtakaudesta, kolhoosien onnesta ja vanhoista hyvistä ajoista. Mitä salattavaa näillä ihmisillä on, Verna miettii aina kun hämmennykseltään ja huumaltaan kykenee...
Entä mitä salattavaa on Marinmaan taivaalle pörräävällä salaperäisellä 'Vovalla', joka voi mahtikäskyllään sytyttää Lavran kylän palamaan kuin pyroteknisen näytöksen?

  Yöperhonen upposi minuun kuin loitsu. Rakastuin Katja Ketun kieleen, joka on pohjoista, vahvaa ja taatusti tunnistettavaa. Kun tällaiseen kieleen yhdistetään vielä karhunmahlan vahvuinen tarina, on lukeminen sulaa simaa. Kettu vie lukijansa Venäjän sydänjuuriin ja leikittelee ajatuksilla, jotka saavat mielen pyörähtämään ympäri: näillä selkosilla totuus voi olla mitä hyvänsä -  Venäjällä se voi olla tätäkin tarua ihmeellisempi.

Muissa blogeissa: Annelin lukuvinkit,  Kirjakirppu,  Leena Lumi, Lukuisa ja Tuijata.
Kulttuuripohdintoja.


Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY, 2015
E-kirja

1.9.2015

Sata kirjaa -arvonnan voittaja


Ensimmäinen sata kirjaa -arvonta on nyt ohitse, laput askarreltu ja yksi niistä noukittiin suljetuin silmin voittaja-arvaksi.

Kiitokset kaikille osallistuneille! Lupaan tehdä tästä blogini perinteen: järjestän seuraavan lukija-arvonnan kun plakkarissani on kaksisataa blogattua kirjaa. Lukemat ovat näkyvissä blogin oikeassa sivupalkissa, kohdassa 'Blogattuja kirjoja yhteensä'.

Mutta nyt siihen kaikkein tärkempään:
Onnetar suosi tänään nimimerkkiä Amelia. Sydämelliset onnittelut voittajalle!        

Amelia, lähetätkö minulle sähköpostia osoitteeseen kaisareetta(at)gmail.com. Ilmoitathan meilissäsi, haluatko voittamasi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan, adlibris.comiin vai Elisa Kirjaan. Jos valintasi on Suomalainen kirjakauppa, ilmoitathan myös osoitteesi, sillä tämä lahjakortti postitetaan kotiosoitteeseen. Jos valintasi on Adlibris tai Elisa, korttisi lähetetään sinulle sähköpostitse.


Kiitoksin ja ihanaa syyskuun alkua toivotellen