Patrick deWitt: Alihovimestari Minor

 Kirjallisuuden yksi kiehtovimmista puolista on mielestäni  tehdä mahdollisimman uskaliaita hyppyjä tuntemattomaan. Lukijan näkövinkkelistä katsoen tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että uskaltaa hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan ja/tai tarttua sellaiseen kirjaan tai kirjailijaan (tai aihepiiriin), josta itsellä on hyvin vähän tai ei lainkaan ennakkotietoja. Tällainen kirjallinen hakuammunta saattaa joidenkin mielestä kuulostaa ajan haaskaukselta, sillä tokihan me kaikki haluaisimme lukea aina vain niitä hyviä kirjoja. On totta, että tuolla menetelmällä vastaan tulee väistämättä pettymyksiä ja sitä aikaakin kulua, mutta kun kohdalle osuu hyvä kirja  - tai peräti timanttiosumateos - ilo on monta, monta kertaa koettuja pettymyksiä suurempi. Tunnen tekeväni näitä riskialttiita kirjallisia hyppyjä nykyään aivan liian harvoin. Riskien otosta voisikin tulla yksi kirjavuoteni 2016 teema!

  Kun tartuin kanadalaisen Patrick deWittin (s.1975) uuteen, tuoreeltaan suomennettuun romaaniin Alihovimestari Minor, en tiennyt kirjailijasta juuri mitään, häthätää muistin hänen aiemmin ilmestyneen teoksensa Sistersin veljekset, jota oli kehuttu yllätyksekkääksi. Tässäpä oli  hyvä kohta hypätä tuntemattomaan, päätin (vähän kyllä tuon kansikuvankin perusteella: sekin tuntui lupailevan jotakin hyvää).

 Romaani osoittautuikin mitä mainioimmaksi lukukokemukseksi: en ole pitkään aikaan lukenut näin (hyvällä tavalla) hullua teosta. deWitt osaa yllättää ja tekee sen kirjan mittaan vieläpä  toistuvasti niin, että lukija ei voi koskaan olla varma, mitä seuraavalla sivulla tulee tapahtumaan. Herkkähipiäisimmille lukijoille kerron, että tässä tarinassa voi todellakin tapahtua mitä tahansa.

 Tyylillisestikin teos on iloinen sekamelska: löysin siitä kaikuja kansansaduista, romanttisista goottitarinoista, seikkailukertomuksista, tapainkuvauksista ja farsseista, ensimmäiset mieleen tulevat mainitakseni. Näitä määreitä ei pidä säikähtää, sillä noista monista aineksista kasaan loihdittu keitos on herkullinen. deWitt ei kerro tarinansa tapahtumapaikkaa eikä -aikaa, mikä lisää teoksen häilyvyyttä ja salaperäisyyttä vielä entisestään. Oman lukukokemukseni johdattamana päädyin jonnekin 1800-1900-lukujen vaihteen Keski-Eurooppaan, mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat aivan yhtä mahdollisia.

  Tarinan päähenkilö on nuori mies, 17-vuotias, valehteluun taipuvainen Lucian Minor. Hän on perin pohjin kyllästynyt elämäänsä pienessä kotikylässään, jossa kukaan - edes hänen suuri rakkautensa - ei tunnu kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota. Pojan toive on yksinkertainen: haluan että jotakin tapahtuisi. Toive toteutuu tulevina vuosina - korkojen kera.
Kotikirkon papin suosituksesta Lucy päätyy alihovimestarin toimeen itäisen vuorijonon kaukausissa erämaissa sijaitsevan paroni von Aux'in linnaan. Vastaanotto on hyinen: vuoren rinteeltä taivaisiin kohoava kylmä ja kolkko linna on kuin suora viittaus klassisiin goottitarinoihin. Laaksossa avautuva pieni kylä tuntuu olevan sodan partaalla. Linnassa  Lucyn vastaanottavat omituinen, onnettomasta rakkaudesta hullaantunut paroni Aux ja hänen erikoinen palvelusväkensä, hovimestari herra Olderglough ja kokki Agnes, jotka kahdestaan yrittävät hoitaa rapistuvaa linnaa ja yhä hullummaksi muuttuvaa paroniaan kuten parhaiten taitavat. Lucyn edeltäjän kohtalo on arvoitus, jota kumpikaan heistä ei suostu Lucylle paljastamaan...

”Meidän kaikkien pitää lukita ovemme.” ”Mutta minkä takia?” Agnes harkitsi sanansa tarkoin. ”Kyllä siihen syy on, eikä sinun tarvitse tietää enempää.” Agnes lähti, ja Lucy jäi hetkeksi istumaan ja miettimään. ”Haluaisin kyllä tietää aika paljon enemmän”, hän sanoi lopulta. Myöhemmin hän olisi halunnut tietää vähemmän.

Tästä alkaa seikkailu, jota Lucy on tainnut odottaa koko ikänsä: luvassa on päätöntä menoa, mutta ehdottomasti myös rakkautta, ystävyyttä ja kauniita uudelleenkohtaamisia... Lisämausteena räävittömästi käyttäytyviä herttuoita ja herttuattaria, torttuja ja raakaa kalaa, kaukoputkia ja yöllisiä askeleita, hulluutta, rohkeutta, aurinkoisia talvipäiviä, unta - ja murha.

Alihovimestari Minor oli minulle äärimmäisen ilahduttava, monikerroksinen  lukukokemus. Sadunomaisen hulluttelunsa kautta deWitt tuntuu tutkivan erityisesti moraalia ja sen häilyviä rajoja: tarinan henkilöt näkevät monet tekonsa - jopa hyvin vakavatkin rikokset - moraalista täysin vapaiksi ja tätä kautta oikeutetuiksi. deWitt itse ei arvota henkilöidensä valintoja lainkaan, vaan jättää mahdollisten vasta-argumenttien laatimisen lukijan tehtäväksi.

* Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.


Patrick deWitt:Alihovimestari Minor (UnderMajordomo Minor, 2015)
Siltala, 2015
Suomentanut Tero Valkonen
Pdf