Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Toisinaan menneisyys ja muistikuvat ovat niin sumuisia, että todellisilla tapahtumilla tuntuu olevan vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä olisi pitänyt tapahtua. Sumu hälvenee, ja siinä me yhtäkkiä olemme, minun kiltit vanhempani ja heidän kiltit lapsensa, heidän kiitolliset lapsensa, jotka soittavat ihan vain jutellakseen, antavat suukon toivottaessaan hyvää yötä ja odottavat pääsevänsä kotiin juhlapyhiksi. Näen että omani kaltaisessa perheessä rakkautta ei tarvitse ansaita eikä sitä voi menettää. Näen meidät siten vain hetken ajan, näen meidät kaikki. Entisellämme ja kunnossa. Jälleen yhdessä. Jälleen briljantteina.
Perheidylli on täydellinen: kehityspsykologiaan erikoistuneet tutkijavanhemmat ja heidän kolme lastaan, poika Lowell ja tyttäret Fern ja Rosemary asuvat ja elävät suuressa maalaistalossa, jossa lapset saavat kasvaa ja toteuttaa itseään vapaasti, vailla perinteisiä rajoitteita.Varsinkin tyttärien välillä vallitseva kiintymyssuhde on erityisen voimakas, he ovat kuin kaksosia, toistensa peilikuvia, jotka kykenevät ymmärtämään toistaan niin kuin ei kukaan muu.

  Oikeastaan perheyksikkö on heitä viittä laajempi, sillä siihen kuuluu myös lukematon määrä psykologian jatko-opiskelijoita, jotka vierailevat ja viipyilevät talossa päivittäin  - yhdessä he kaikki muodostavat kuin suuren, onnellisen klaanin. Talo täyttyy naurusta, leikistä, äänistä, vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta, elämästä, innostuksesta ja tiedonhalusta. Tiede- ja perheyhteisö vailla vertaa - kuinka ihanteellista kaikki onkaan...
Me tanssimme yhdessä, kaikki me tytöt – äiti, Donna-mummi, Fern, minä sekä opiskelijat Amy, Caroline ja Courtney. Rokkaamme entisaikojen malliin kappaleiden Splish Splash I Was Taking a Bath, Palisades Park ja Love Potion Number Nine tahtiin. I didn’t know if it was day or night. I started kissin’ everything in sight.Fern läpsyttelee jaloilla lattiaa niin kovaa kuin jaksaa --- Hän haluaa, että Amy pyörittää häntä, ja nauraa koko ajan ollessaan ilmassa. Minä heilutan vartaloani, napsutan sormia, koukistan polvia ja panen parastani. ”Nyt kongajonoon!” äiti huutaa.
Eräänä päivänä tuo kaikki on ohi. 

Vuosia myöhemmin perheen nuorimmainen tytär Rosemary ikävöi kadonneita sisaruksiaan ja pohtii lapsuudenkokemuksiaan. Heidän suuresta, onnellisesta perheyhteisöstään ovat jäljellä enää vain Rosemary ja vanhemmat. Juhlapyhät, jotka opiskelemaan lähtenyt tytär viettää kotonaan, täyttyvät sanattomasti sovituista hiljaisuuksista, asioista, joihin ei sanallakaan viitata. Kuinka sokeita vanhemmat olivatkaan lastensa kärsimykselle: oliko varsinkin isän kritiikitön usko tieteen kaikkivoipuuteen ja oikeutukseen  sokaissut heidät vai oliko heidän häpeällinen piittaamattomuutensa myötäsyntyistä ja siksi osittain tahallistakin. Niin tai näin, lopputulos on karmaiseva.

Vierauden- tai pikemminkin toiseuden kokemukset ovat nimittäin seuranneet Rosemarya lapsuusvuosista lähtien. Hän ei ole sopeutunut - kovista yrityksistä huolimatta - oikeastaan mihinkään. Ei kouluun, ei yliopistoon, eikä ihmisiin: ystävyyssuhteiden luominen on vaikeaa, sillä hänen täytyy kaiken aikaa kontrolloida itseään, piilotella itsessään puolta, joka on tuskallinen ja samalla kertaa hyvin rakas.

 Tässä vaiheessa on on mainittava, että kirjan alussa Rosemary salailee lukijoiltaan erästä tärkeää perheeseensä liittyvää asiaa. Myöhemmin hän kertoo salailun olevan osa hänen jokapäiväistä selviytymistrategiaansa: kertominen manifestoisi hänen ulkopuolisuutensa satakertaiseksi, paljastaisi syyn siihen, miksi hän kokee olevansa melkein, mutta ei kokonaan... Jos kukaan ei tiedä syytä, hänellä voi olla ainakin pieni mahdollisuus sulautua joukkoon.
Rosemaryn salailuyrityksistä huolimatta useimmat aistivat hänessä kuitenkin jotakin poikkeavaa: hän on se ujo ja vetäytyvä, itseään kontrolloiva tyyppi, jonka käytös voi kuitenkin seuraavassa hetkessä muuttua oudon holtittomaksi. On kuin Rosemaryn mielen hallinnasta taistelisi kaksi erilaista personallisuuden puolta, joista toinen haluaa kontrolloida kaikkea ja toinen vain elää ja leikkiä, juosta maailmaan kengännauhat auki, villinä ja vapaana kuin taivaan lintu.

  Seurasin romaanin ensimmäistä seitsemääkymmentäseitsemää sivua kuin nopeatempoista, kirjalliseen muotoon väännettyä stand up -keikkaa. Ehdin jo hieman tuskastuakin: 'jatkuuko sama meno kirjan loppuun saakka?', mutta sitten tulikin tuo ihana, kerrontaa vapauttava ja selkeyttävä paljastus, jonka tarkkavainen lukija voi intuoida jo kirjan alussa; vihjeet ovat hyvin hentoja, mutta selvästi havaittavia. Salaisuuden vuoksi minunkin on pidettävä ajatuskulkuni ja kirjoitusintoni nyt aisoissa, mikä on hieman hankalaa, sillä tahtoisin pohtia kirjan teemoja paljon vapaammin kuin nyt pystyn tekemään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Rosemaryn täytyy ehdottomasti saada kertoa tarinansa itse, juuri siten kun hän itse haluaa...

  Yhtä kaikki, sivulta 77 lähtien pääsemme viimein tutkimaan asioita vapaasti: pääsemme tarkastelemaan sisarusten välillä vallitsevan aivan erityisen kiintymyssuhteen dynamiikkaa ja monia minuuden  peruskysymyksiä: mikä tekee minusta minut ja sinusta sinut? Miten tietoisuus määritellään? Mikä merkitys muistoillamme on minuutemme kehityksessä? Muokkaammeko muistojamme tarpeen mukaan, alitajunnan tasolla?
Tieteen etiikkakin pohdituttaa: kuinka paljon inhimillistä kärsimystä olemme valmiit aiheuttamaan 'yleisen hyvän' tai vain tieteen voittokulun nimissä? Mikä on tieteentekijän vastuu ja kuka vastuun rajat asettaa?

  Karen Joy Fowlerilla on taito yhdistää vakavat kysymykset osaksi äärimmäisen vetävää tarinaa. Teos sisältää jonkin verran käyttäytymistieteiden teoriaakin, mutta teoriaviittaukset eivät tunnu päälleliimatulta vaan ne solahtavat mukavasti muun tarinoinnin jatkoksi ja puolustavat hyvin paikkaansa. Mikäli pidät hyvien tarinoiden ja psykologisten/filosofisten  pohdintojen yhteensulaumista, tämä voisi hyvin olla myös sinun kirjasi -  minä itse suorastaan rakastuin tähän.

*  Olimme ihan suunniltamme -teosta on luettu myös täällä: Ihminen välissä,  Kirjabrunssi, Kirjakko ruispellossa, Lumiomena Kirjoja ja haaveilua ja Reader, why did I marry him?

** Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Liitän kirjan Reader why did I marry him -blogista tutun  Ompun järjestämään Luetaan sateenkaari-haasteeseen: kirjan selkämyksen hallitsevin väri on keltainen.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We Are All Completely Beside Ourselves, 2013)
Tammi, 2015
Suomentanut Sari Karhulahti
Alkuperäiskieli: englanti
E-kirja

Kommentit

  1. Tänä on niin kerrassaan mainio teos ja varsinkin tuo, että kaikkea ei voi kertoa. Mahtavasti toteat, että kertokoon Rosemary oman tarinansa. Pidin tästä hyvin paljon. Itse asiassa kaikki, joiden tiedän tämän lukeneet, ovat pitäneet. Tämä nyt vaan on niin puolelleen viekoitteleva salaisuuksineen kaikkineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, tämä oli ja on aika ihana kirja! Itseasiassa jäin aluksi miettimään tuota Rosemaryn (tai sanotaanko tässä nyt kirjailijan) halua salata tuo asia, mietin, mitä muita funktioita sillä oli kuin ne mahdolliset kirjan markkinointiin liittyvät, mutta tajusin jutun luettuani vähän pidemmälle, syy on tietenkin Rosemaryn persoona...

      Hieno kirja, todella!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. Minulla oli niin hyvä tuuri, että luin tämän jo silloin, kun tästä ei vielä kukaan puhunut, joten pääsin lukemaan todella puhtaalta pöydältä.

      Poista
    3. Omppu niin. Ja voitko uskoa, minä olin myös säästynyt suurimmilta juonipaljastuksilta, sillä en lue juttuja - en blogeista enkä lehdistä, mikäli tiedän että jokin kirja on tulossa minulle pian lukuun. Yritän saada lukukokemuksesta mahdollisimman neitseellisen. Mutta: Hesarin juttu, voi hyvä tavaton, miksi jo otsikkoonkin oli laitettu jotain niin paljastavaa (luin itse jutun sitten myöhemmin). Olitko se muuten sinä, joka oli kommentoinut juttua? :)

      <3

      Poista
  2. Kuulostaa hyvältä kirjalta! Luulenpa, että tämä kolahtaisi minullekin. Salaperäisyys suorastaan vaatii lukemaan... Kiitos uteliaisuuden virittämisestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, olepa hyvä! :)

      Luulen, että et tule pettymään jos tartut kirjaan. Salaisuuskin on aika mainio, vaikkakin tarina toimisi minun mielestäni hyvin myös ilman alun salailuakin. Kirjan markkinointikoneisto on tehnyt tuosta seikasta aivan liian ison numeron (tämän minä muuten lisään tuonne tekstiinkin, se pääsi unohtumaan kirjoittaessa.

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  3. Vau, miten kirjoitit tästä! Ja kyllä, romaani on hieno. Rosemary kertoo tarinansa melkoisella tavalla. Yksi kirjasyksyn helmistä.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä oli kyllä innostava kirja! Ja kyllä: teos on yksi tämän kirjasyksyn helmistä, ehdottomasti! Tekisi mieli tutustua Fowlerin muuhunkin tuotantoon...

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  4. Kyllä kirjoitat niin houkuttelevasti, että kiinnostus heräsi. Tämä lukulistalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, hienoa kun innostuit. Harva on tästä ehtinyt kirjoittaa, innolla odottelen, miten teos sinuun upposi!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  5. Tämä on juuri nyt lukulamppuni alla ja kiire lukemaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ihania lukuhetkiä sitten vain! <3 Tulen kurkkaamaan, mitä pidit kirjasta.

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. Mai, tulen tänään vähän myöhäisemmällä lukemaan juttusi! :)

      <3

      Poista
  6. Apua, oliko pakko kirjoittaa tästä näin houkuttelevasti? Lukupinoni kaatuu. No, siinähän makailen kirjojen alla ja luen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, vieläkin seireenimäisemmin tästä olisin tahtonut kirjoittaa, mutta piti säilyttää se salaisuus! Sinun täytyy täytyy täytyy lukea tämä, eikö niin ?:)

      Kirjat ovat muuten myös hyviä tyynyjä :)

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!