Katja Kettu: Yöperhonen

Yksi taitaa olla varma: kirjailija Katja Kettu nauttii karuilla selkosilla kulkemisesta: 2011 ilmestyneessä romaanissaan Kätilö Kettu vie lukijansa Lapin sodan kynnykselle, suomalaisnaisen ja natsiupseerin rakkaustarinaan ja vastikään ilmestyneessä Yöperhosessa hypätään kauas Neuvostoliittoon, vankileirien saaristoon kuuluneeseen Vorkutaan ja nyky-Venäjän Marinmaalle, kolhoosiuskon, uhrilehtojen ja Keremet Valosilmän maahan. Yöperhonen on tarina vallasta ja  rakkaudesta, petoksesta ja syyllisyydestä, se on tarina Motyljokista, perhosesta, joka kantaa siivillään niin keveää ja samalla kertaa maailman arvokkainta taakkaa, rakkaittemme sieluja...

  Tarina alkaa vuodesta 1937 läheltä Suomen ja Neuvostoliiton rajaa. Valkokenraali Malisen tulisieluinen Irga-tytär on loikkaamassa rajan taa ihananjulman  agitaattori Suenhampaan houkuttamana,  valkoisen jumalan kiiltäväsilmäinen, saaliinhimosta kiljuva jahtiväki kannoillaan.

En käänny. Paaru nousee sieraimista, karvasuksi kiiltää, suussa maistuu metalli. Rintaa vasten tuntuu lämpönä Suenhampaan porokolttien mukana lähettämä neliönmuotoinen kortti, jossa lukee: »Mylaja Irgutska! Prihodite tänne parempaa maailmaa luomaan! Hommaan passin ja viiserin.» Ajattelen musteen koukeroita ja kovaluisia käsiä, jotka ovat ne kirjoittaneet. Kohta olen niiden soukkeiden sormien pideltävänä.

  Irgan pakomatka saa pahimman mahdollisen käänteen: hänet otetaan rajan tuolla puolen kiinni ja passitetaan Vorkutan vankileirille. Viikkokausia kestävä jalkapatikkamatka Siperiaan on viedä Irgan ja hänen syntymättömän lapsensa hengen. Marinmaalainen Elna, rohkea ja kopsakka nainen, ottaa mykän tytön siipiensä suojaan, toimii tämän tulkkina, pakottaa tytön syömään ja jatkamaan taivallusta. Tämä matka takoo Irgan ja Elnan erottamattomiksi, sielunsisariksi myötä- ja vastamäessä.

 Vorkuta on helvetti, jossa elämä on taistelua hengissä pysymisestä - ja vallasta. Katja Kettu kuvaa vankileirin arkea tavalla, josta huokuu näkemys ja tieto. Olen Katja Ketun lukijana untuvikko, mutta sen tiedän, että hänen teostensa historialliset kehykset ja niiden oikeellisuus ja tarkkuus ovat läpäisseet historiantutkijoiden tarkan syynin. Se, että kirjailija paneutuu aiheeseensa ja tarinansa taustoihin näin perusteellisesti, on yksinkertaisesti ihanaa.

  Vankileiri on yhteiskunta pienoiskoossa, eristetty ja unohdettu maailma kaukana kaikesta, niin kaukana Moskovastakin, että paikka on taidettu sielläkin jo unohtaa. Irga oppii tasapainoilemaan leirin hierarkisten kastien välillä, hän luovii, hän taktikoi, oppii selviytymään, oppii rakastamaan niitä pieniä hetkiä jotka tuovat elämään sekunnin helpotuksen ja unohduksen. Inhimillisyys on täällä heikkous, mutta sitä ei voi olla kaipaamatta: on suorastaan ihmeellistä, kuinka korkein liekein  rakkaudennälkä, kosketuksen ja katseennälkä roihuavat Vorkutassa. Rakkaus ottaa täällä kaikein eläimellisimmän muotonsa, intohimo syttyy ja palaa loppuun sekunneissa. Noihin hetkiin he kaikki  kuitenkin tarttuvat, sillä jokainen päivä voi olla viimeinen. Seksi on hki läheisyyttä ja unohdusta, mutta ennen muuta se on vallan välikappale ja kauppatavaraa, groteskia, tunteetonta, hengenvaarallista. Raiskaukset ovat arkipäivää, miesten ajankulua, viihdykettä, josta ei rangaistuksia jaeta.

Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää talvea, muu onkin täyttä hellettä. Devotškat, kuulkaa. Täällä pitää olla sapekas, ärhäkkä selviytyäkseen. Ei täällä auta hiiruna vikistellä. Tämä on erilainen maailma, valtava konspiratsija, täällä vallitsevat taigan lait ja rangaistuksia jakaa körmyinen karhu. Bolševismi, pyh! Musikkamuoto oikeasta, eurooppalaisesta kommunismista.Olga painautui vasten lavitsaa ja katsahti meihin laajentunein pupillein.– Kuunnelkaa, universumin hurtat huutavat.

  Sitten saapuu Aleksei, varpunen. Elnan lapsuudenystävästä tulee Irgan rakastettu ja se mies, joka rikkoo sisarten sielunkemiat. Irga haluaa varpusensa ja alkaa haaveilla vapaudesta. Stalin on kuollut ja Irga punoo lintusensa kanssa juonen, joka on mullistava heidän elämänsä. Kestääkö ystävyys, kaunis sinipiikasisaruus, jonka vannottiin voittavan kaikki maailman voimat? Mitä saa aikaan syyllisyys, joka tulee seuraamaan yhtä heistä läpi vuosien...

  Tarina kuljettaa meitä nykyaikaan: Ollaan Marinmaalla, pienessä Lavran kylässä, jonne suomalainen Verna on matkustanut etsimään isäänsä, joka on sekavassa kirjeessään kertonut löytäneensä täältä todisteet oman äitinsä julmasta kohtalosta. Verna törmää Lavraan kuin rinnakkaistodellisuuteen. Marinmaalla on alkukesä, maailma on täynnä tuomen ja syreenin tuoksua, huumausta ja yhtäkkiä syttyvää intohimoa, aseita ja epäilyksiä: Keremet tuntuu kulkevan jälleen maan päällä. Marinmaan aika tuntuu pysähtyneen viime vuosisadan puoliväliin, muinaiset uskomukset limittyvät muistoihin Neuvostoliiton valtakaudesta, kolhoosien onnesta ja vanhoista hyvistä ajoista. Mitä salattavaa näillä ihmisillä on, Verna miettii aina kun hämmennykseltään ja huumaltaan kykenee...
Entä mitä salattavaa on Marinmaan taivaalle pörräävällä salaperäisellä 'Vovalla', joka voi mahtikäskyllään sytyttää Lavran kylän palamaan kuin pyroteknisen näytöksen?

  Yöperhonen upposi minuun kuin loitsu. Rakastuin Katja Ketun kieleen, joka on pohjoista, vahvaa ja taatusti tunnistettavaa. Kun tällaiseen kieleen yhdistetään vielä karhunmahlan vahvuinen tarina, on lukeminen sulaa simaa. Kettu vie lukijansa Venäjän sydänjuuriin ja leikittelee ajatuksilla, jotka saavat mielen pyörähtämään ympäri: näillä selkosilla totuus voi olla mitä hyvänsä -  Venäjällä se voi olla tätäkin tarua ihmeellisempi.

Muissa blogeissa: Annelin lukuvinkit,  Kirjakirppu,  Leena Lumi, Lukuisa ja Tuijata.
Kulttuuripohdintoja.


Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY, 2015
E-kirja