Nainen oli tullut läpi portista heidän takanaan, jättänyt kohteliaasti tilaa yksin olevalle isälle, jolla oli rattaat ja kaksi kitisevää lasta. Kristoffer katsoi naista silmät suurina arvioiden, pitäisikö hänen ujostella vai hyväksyä tämä saman tien. Sitten poika katsoi häntä anovasti.– Isi kiltti, saanko mennä tädin kanssa?– Hyvä on. Mutta pidä kiinni hänen kädestään, ettet kaadu. Näethän sinä, kuinka kova tungos täällä on. Hirveästi väkeä joka puolella. Istut sitten penkille tuolla ylhäällä ja odotat, niin minä olen siellä puolen minuutin päästä.– Minä istun hänen kanssaan, kunnes te olette perillä, nainen sanoi hellästi. – Tulehan sitten, nuori mies, niin mennään.Keväällä, tutustuttuani Lars Stiegin mainion Millenium-trilogian alkuosaan Miehet jotka vihaavat naisia, päätin antaa ruotsalaisille dekkareille mahdollisuuden vietellä minut uudelleen, 10 vuotta kestäneen, kyllästymisestäni johtuneen tauon jälkeen. Ensimmäiseksi myönnytykseksi valikoitui tämä pitkän kirjailijanuran tehneen Karl-Johan Vallgrenin dekkaridebyytti, jota kirjan takakannessa hehkutetaan uudeksi pohjoismaiseksi dekkarisensaatioksi ja sen päähenkilöä Danny Katzia eräänlaiseksi Harry Holen ja Lisbeth Salanderin yhdistelmäksi. Kirja löytyi e-kirjapuodin viikonlopputarjouksesta ja irtosi parilla kolikolla. Kunnon dekkari on parasta lääkettä nyt jo toista viikkoa jatkuvaan kesäflunssaankin, ajattelin ja naps, kirja oli mun...
Dekkarin päähenkilön ominaispiirteet ovat minulla aina se juttu, jota määrää, pidänkö lukemastani vai en. Hahmon täytyy tavalla tai toisella luikerrella ihoni alle. Vallgren on muokannut dekkarinsa 'sankarista' antisankarin perikuvan: hän, juutalaistaustainen Danny Katz, on älykäs tietokonealan ekspertti, entinen nuorisorikollinen ja narkomaani, joka on taustastaan huolimatta päässyt palvelemaan maataan myös Ruotsin armeijan tiedusteluosastolla. Danny on mielestäni oikein onnistunut dekkarihahmo, hänessä on sitä tarpeellista särmää, okaita jotka tarttuvat kiinni...
Dannyn hiukan tylsäksi jämähtänyt elämä saa äkkikäänteen, kun hänen parhaan armeijakaverinsa puoliso ottaa häneen yhteyttä ja pyytää apua. Joel Klingberg on kadonnut jälkiä jättämättä, aivan samalla tavoin hänen pieni veljensä Kristoffer oli tehnyt neljäkymmentä vuotta aiemmin, Angela Klingberg kertoo.Veljesten vanhemmatkin ovat kuolleet vuosia sitten epämääräisissä olosuhteissa. On kuin Klingberg-teollisuussuvun yllä lepäisi painava, henkeäsalpaava kirous. Katz on heidän ainoa mahdollisuutensa, vain Danny pystyy selvittämään sen, mitä Joelille on tapahtunut, sillä...
”Hän sanoi, että olit ainoa ihminen, johon hän on milloinkaan luottanut.””Niinkö hän väitti?””Kyllä. ’Ainoa ihminen, johon olen luottanut koko elämäni aikana.’Tästä alkaa Katzin miltei painaismainen matka ihmismielten syvyyksiin. Angelan pesti saa hänet lopulta epäilemään kaikkea ja kaikkia ja lopulta jopa itseään. Hänestä tulee takaa-ajettu, jänis, joka jatkaa juoksuaan sillonkin kun toivo näyttää menneen. Pysähtyminen merkitsisi kaiken loppua. Nuoruuteen kuuluneet muistot, ihmiset, kaikki se, minkä hän jätti taakseen silloin kun tahtoi muuttua, unohtaa... Eva! Mitä Evalle, hänen rakkaimmalleen, oli tapahtunut silloin joskus? Oliko se sittenkin ollut Katz, joka...?
Tarina kahdesta kadonneesta veljeksestä vie Katzin orjuuden, mustan magian ja woodoon lähteille, se johdattaa hänet takaisin nuoruuden traumoihin, ruotsin armeijan salaisuuksiin ja Klingbergien mahtisuvun ja historiaan kaukana Dominikaanisessa tasavallassa...
Varjopojassa olisi ollut aineksia useampaankin dekkariin, sen verran huimaavasti Vallgren marssittaa tarinaansa henkilöitä ja juonenkäänteitä. Useat tarinalinjat toki sekoittavat pakkaa tehokkaasti, niin, ettei lukija tiedä, miten päin juttu lopulta kääntyy, mutta minun mielestäni vähempikin olisi riittänyt, semminkin kun tarinan lukuisia teemoja ehdittiin nyt vain hipaista ja sitten juostiinkin jo pää kolmantena jalkana eteenpäin.
Onko Varjopoika Ruotsin uusin dekkarisensaatio? En osaa sanoa. Lisbeth Salanderin tai Lars Stiegin kaltaista karismaa en tästä kirjasta löytänyt, mutta ammattimaisesta dekkarinpunonnasta toki tässäkin tarinassa on kysymys. Voisin kutsua VP:tä toimivaksi, melko miellyttäväksi ja varmaksi dekkarivalinnaksi. Positiivisesti yllätyn muun muassa siinä, ettei Vallgren sorru mässäilemään yksityiskohtaisilla väkivaltakuvauksilla, kuten niin monet muut nykydekkaristit kuuluvat tekevän. Muutama melko suorasukainen sanavalinta kirjasta löytyy, mutta ne ovat kestettävissä, siksi harvassa niitä on.
Varjopojasta löytyy juttua myös täältä: Järjellä ja tunteella, Kirjabrunssi, Kirjapolkuni, Kirsin kirjanurkka, Kuuttaren lukupäiväkirja ja Rakkaudesta kirjoihin.
* Liitän tämän postauksen Annamin vetämään Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.
Karl-Johan Vallgren: Varjopoika (Skuggpojken 2013)
Otava, 2015
Suomentanut Maija Kauhanen
E-kirja, 309 s
Alkuperäiskieli: ruotsi