Joel Lehtonen: Kerran kesällä

Sitten pukeusi maailma kiireellä kesään, pääskyset liversivät myllyllä kaivovintin kärjessä, pihatuomet tulivat vihreiksi ja koivikon hiirenkorvat suuriksi ja tuoksuviksi. Puroniityn ruohistossa paistoivat voikukat kirpeänkeltaisina lämpymässä auringon hohteessa. Ampiainen hyrisi iltaisin, maa hengitti lämmintä.
  Kaiken tämän ihanuuden keskelle, kesällä 1913 puksuttaa sisävesialus Sandels, pitkin auringonkiloista Saimaata, mukanaan kirjava joukko miehiä, alkavasta kesästä ja iloliemestä juopuneita. Tappeluksen tuiske kiirii vettä pitkin, mutta siitä kaiken nähnyt Sandels tuntuu vähät välittävän lipuessaan rauhaisasti kohti pientä, suven sylissä uinailevaa kaupunkia. 

  Ja laivasta astuu maihin nuori Lauri Falk, joka hänkin tuntuu Sandelsin tapaan nähneen ja kokeneen kaiken, mitä tällä maailmalla on tarjottavanaan. Miten kovasti hän on yrittänytkään saada osaansa, musiikin ja opiskelun keinoin, mutta ei auta, hän ei ollut löytänyt paikkaansa maailmassa  - ei hänestä tullut oikeata säveltäjää, ei polyteknikkoa, runoilijakin hänessä oli kuolemassa. Tulisiko hänestä sittenkin isänsä kaltainen, mitäänsanomaton maanviljelijä Valkki vain, tai - mikä vielä pahempaa -  isän toivoma pappi tai tuomari - ei ei, taiteilijaksi hän tahtoi itseään  tituleerata vielä, sävellyksiä oli sentään muutama syntynyt etelän mailla, Italiassa, jonka ihanuudesta hän oli siitäkin saanut tarpeekseen. Ja nyt hän on palannut kotiseudulle - kuolemaan...
 ...tänne synnyinseudulleen hän oli jälleen painuva, se oli ottava hänet vastaan kuin hellä äiti, sinne hän oli menevä, kauas vihannoivaan, visertävään metsään; siellä hän oli levittävä lämpöiselle kalliolle loistavan kolibriviittansa ja nukahtava. Kukaan ei häntä sieltä löytäisi ainakaan ihan heti; hän puikahtaisi takaisin luontoon, josta oikku oli viskannut hänet muualle.
Mutta ei sentään vielä! Jokin tässä kaikessa, Saimaan yllä kaartuvassa sinisessä taivaassa, kesän lupauksissa, tuoksuissa, jotka houkuttavat pysähtymään rantakoivikon katveeseen, estää häntä tekemästä viimeistä tekoaan. Ehtiihän hän kohdata katkeran kohtalonkalkkinsa myöhemminkin,  mut ei nyt, ei kesän ollessa korkeimmillaan...
Lauri asettuu tutun myllärin kesävieraaksi, tahtoo kokea vielä kaiken sen, mitä kaukana Italiassa niin kaipaili: Suomen suven, joka tunkeutuu ihmisen luihin ja ytimiin asti, lämmittää, hoitaa ja hellii niin kuin telkkäemo poikiansa...

  Kesä rientää.  Lapsuuden muistoissa viipylleet töllien asukit tulevat uudelleen tutuiksi ja Lauri osallistuu tiiviisti pienen maaseutukaupungin sosiaaliseen elämään, viettää aikaansa vanhojen tuttaviensa, kirkasotsaista altruismia ja pasifismia julistavan kirjakauppias Muttisen ja materialistisen tuomari Tommolan kanssa. Tätä 'seurapiiriä' saapuu hämmentämään  intohimoinen karelisti ja muinaissuomalaisuuden tutkija Bongman ja kas, pienen käytännön pilan avittamana Lauri pääsee tutustumaan lähemmin myös erääseen liikemies Könöliniin ja tämän rehevään ja vaarallisen hekumalliseen vaimoon ja heidän kahteen tyttäreensä.

  Miesten kesken tavataan taajaan, keskustelu käy vilkkaana, ryöpsähtää välillä miltei tappelukseksi saakka, mutta ovathan aiheetkin kuumottavia: minkälainen lienee maan kohtalo venäjän kainalossa, entäpä talous ja maaseudun huominen, kun suuret ulkomaiset metsäyhtiöt valtaavat markkinoita ja metsiä? Könölin on rappionsa partaalla, niin kuin moni muukin velkarahalla onneen porskutellut liikemies, mutta salaa onnettomuutensa ympäristöltään.  Jotkin aiheet ovat näemmä ikuisia, ajattelin Lehtosta lukiessani. 

  Tietämättä Könölinin vaikeuksista Lauri Falk huomaa suloisen tilaisuutensa koittaneen: vielä kerran hän aikoo yrittää, vielä hänellä on mahdollisuus tavoitella onnea. Autuuden kuvitelmat kilpistyvät Könölinin juuri hankkiman herraskartanon ja tämän tyttären Svean ympärille. Hän tahtoo vielä opiskella - ehkä maataloutta - ja pitkään mietinnän alla ollut Kullervo-teoskin odottaa yhä säveltäjäänsä. Kuinka suloista ja helppoa onkaan  unelmoida silloin, kun unelman kohde on vielä kesän matkan päässä, mutta auta armias kun päivät käyvät lyhyemmiksi, syksy lähenee ja Laurin olisi tartuttava toimeen.  Mutta veri vetää häntä jo toisaalle, toisiin syleilyihin, toisiin unelmiin. 
Pysähdyn ihailemaan: Kuinka hienosti ja alleviivaamattomasti Lehtonen maalailee tuuliviirinä heiluvan Lauri Falkin henkilöhahmoa:
  Ja sitten, vähitellen hän ei enää oikein viihtynytkään täällä maalla. Huolettikin vähän tuleva elämä. Pitäisi puhua siitä Muttiselle, vanhalle ystävälle... Pitäisi mennä kaupunkiin.
  Kyllä vain, kesän autereissa oli tullut luvatuksi yhtä sun toista, ja nyt nuo lupaukset ahdistivat, tuntuivat silkalta petokselta itseä ja toista kohtaan. Ja mitä? Opiskelut maanviljelysopistossa? Ushh! Ja mikä lie ollut se hento tunnekuohu, jokä oli kuin varkain sitonut hänet eräänä kuutamoisena yönä nuoreen ja viattomaan Sveaan, oliko se rakkautta lainkaan?
*
  Joel Lehtosen 1917 kirjoittama Kerran kesällä -teos sisältyy kirjailijan kultakaudella  syntyneeseen Putkinotko-sarjaan, johon tämän kirjan lisäksi kuuluu novellikokoelma Kuolleet omenapuut (1918) sekä nimiteos Putkinotko (1919-1920). 
Lehtosen kirjallinen taituruus on elävää ja monikerroksista. Hän on samanaikaisesti suuri realisti ja herkkä lyyrikko.  Romaanin henkilö- ja luontokuvaukset hämmästyttävät: miten hienoa, ajatonta tekstiä meillä on kirjoitettu jo sata vuotta sitten! 

  Päätin tänä kesänä  tutustua paremmin muutamaan suomalaiseen klassikkokirjailijaan. Kiitän tässä yhteydessä innostukseni lähdettä, Kirjojen kamari -blogin ihanaa Katjaa, joka on kauniiden tekstiensä myötä houkutellut lukijoitaan klassikkojen pariin. 
Kesäkuussa ehtinen lukea Lehtoselta vielä Putkinotko-sarjaan kuuluvan novellikokoelman Kuolleet omenapuut. Heinäkuun klassikkokirjailijan nimi on vielä arvoitus...



Joel Lehtonen: Kerran kesällä, 1917
Alkuperäinen kustantaja: Otava
Elisa Kirjan ilmainen klassikko 205 s.

Kommentit

  1. Kerran kesällä on yksi niistä kotimaisista klassikoista, jotka olen kesälukupinooni nostanut. Ja nyt hienon ja houkuttelevan arviosi luettuani olen aivan innoissani - tämähän vaikuttaa todella hyvältä! <3 Tekisi mieli alkaa lukea tätä heti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, Kerran kesällä toi kesän viileänä viipyilevään kesäkuuhun. Tässä tarinassa kukkuu käki, kimalaiset surisevat ja laine liplattaa... Kesätunnelmia parhaimmillaan.. :)

      Kiitos kommentistasi. Toivottavasti ehdit lukea ja kirjoittaakin tästä!
      <3

      Poista
  2. Ah, Joel Lehtonen kuuluu ehdottomasti kesään. Putkinotko ja Kuolleet omenapuut olenkin jo lukenut, mutta tämä puuttuu. Kuulostaa aivan taatulta Lehtolaiselta.

    Putkinotkoa voisin hehkuttaa heinäkuun hellekirjaksi, se kun tapahtuu yhden heinäkuisen hellepäivän aikana. Kerrassaan nautinto!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, Putkinotko on niin kesää, niin kesää että! <3

      Tuo sarjan nimikkoteos minulla olikin jo luettuna, mutta nämä kaksi muuta osa olen jättänyt lukematta... Kuoleissa omennapuisahan tutustumme jo Juutas Käkriäiseen ja saamme tietää jotakin myös Laurista... Sen verran olen jo tuota pientä teosta lueskellut, yhden dekkarin ohella...

      Kiitos kommentistasi :)
      <3

      Poista
  3. Kuinka tähän vuodenaikaan sopiva kirja! Kuten Elina tuossa ylempämä, minäkin olen lukenut Putkinotkon ja kuolleet omenapuut. Olisi kiintoisaa lukea tämäkin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, no sanopa muuta... tämä oli niin kesäinen tarina, sopii kesälukkemistoon loistavasti! Kuolleet omenapuut ja Putkinotko ovat tälle romaanille varmasti myös suoraa ajallista jatkumoa, tämä päättyy nimittäin heinäkuun ensipäiviin (muistaakseni)...

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  4. Tämän kirjan seurassa kuluukin mukavsti aurinkoinen kesäpäivä...
    On varauksessa, odotan ilmoitusta kirjasta, sekä aurinkopäivästä :)

    ihania lukuhetkiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirpa, ihanaa, jos luet tämän... Teos on kesäisen kansallisromantiikan aatelia!

      Oikein ihania lukuhetkiä kirjan parissa!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  5. Voi sinua ihanaa <3 Putkinotkon olen minäkin kauan sitten lukenut, mutta tämä ja Kuolleet omenapuut ovat yhä kokematta... Milloinkahan siis olisi tuuliviiri-Laurin aika... Ihanaa on kyllä sekin, että näitä kiehtovia klassikoita riittää ja riittää! Voi miten odotankaan myös tulevia klassikkolukujasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiitos sinun, innostuin nyt tosissain näistä kotoisista klassikoistamme! <3

      Tämä Kerran kesällä oli kyllä ihana lukukokemus, ja kuten tuossa tekstissänikin kerroin, ihmettelen sitä, kuinka tuoretta tekstiä sata vuotta sittenkin kiroitettiin. Ihana, ihana kirja!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. Hih, korjaus: ei kiroitettu vaan Kirjoitettiin :)

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!