31.5.2015

Toukokuun blogatut

  Toukokuussa nautin kirjoista kolmella eri formaatilla: perinteisessä paperimuodossa, e- kirjoina sekä mp3-äänikirjoina. Ehdin kirjoittaa seitsemästä teoksesta, kuukauden kahdeksannen kirjabloggauksen piti osua tähän päivään, mutta juttuni Anthony Doerrin kirjasta Kaikki se valo, jota emme näe on vielä pahasti kesken, enkä ollut tänään yhtään kirjoitustuulella.
Toinen kirja jonka haaveilin saavani luetuksi ennen kuun vaihdetta oli Mihail Shishkinin Neidonhius, joka osoittautui kuitenkin niin täyteläiseksi romaaniksi, että sen lukeminen vaatii ainakin minulta hidasta, pohdiskelevaa lukurytmiä, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.

Mutta nyt päivän teemaan.


Kuukauden suosikikseni nousi itseoikeutetusti Peter Hoegin Susanin vaikutus, joka nousee korkealle myös koko kevätkauden lukemistossani.  Hoegin huikea tyyli ja villisieluinen Susan Svendsen tekivät tästä kirjasta unohtumattoman lukukokemuksen. Tämä on kirja, josta löytyy niin perhedraamaa, trilleriä kuin dystopiaakin. Hoeg maalaa pelottavia tulevaisuudenkuvia, mutta tekee sen kummallisesti (ja ihanasti) kieli poskessa.

Luin myös suomalaista dystopiaa. Esa Mäkisen Totuuskuution tulevaisuuskuviot ovat uskottavia, melkein jo nykyisyyttä. Kel on tieto, sil on valta...

Palasin ruotsalaisen dekkaritaiteen pariin kuuntelemalla Stieg Larssonin Millenium-trilogian aloittavan Miehet jotka vihaavat naisia. Kirja kuuluu rikoskirjallisuuden aatelistoon, ja sen toinen päähenkilö, Lisbeth Salander - oih, mikä rebel hän onkaan! Jatkan trilogian seuraamista kesällä.

  Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta vei minut 1890-luvulle, suomalaisen romantiikan kultakauteen. Kaunista luontokuvausta, pateettisuutta ja nuoren sydämen paloa!


Mirkka Lappalaisen Maailman painavin raha on historiateos vailla vertaa. Lappalainen johdatti minut Ruotsi-Suomen 1600-lukuun aseistariisuvan ihanasti. Rakastan tätä kirjaa!

Seija A. Niemi kertoo Koivu Suomen kansallispuu -teoksessaan suomalaisten lempipuun tarinan. Kauniista kirjasta löytyy koivutietoa laidasta laitaan: kulttuurihistoriaa, teollisuutta, muotoilua, kansanperinnettä, tulevaisuuden visioita...

Ja toukokuussa blogissa tuoksuteltiin koivun lisäksi myös maailman ihanimpia hajuvesiä: Fairleyn ja McKayn kirjoittama Parfyymien salat on parfyymifriikkien raamattu. Teos esittelee tuoksumaailmaa monipuolisesti, kauniiden kuvien kera.

Toivotan blogissa pistäytyville ihanaa kesäkauden alkua! 



30.5.2015

Mietteitä ruotsalaisista dekkareista ja Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Mp3-äänikirjana

    Ruotsalaisen toimittaja ja kirjailija Stieg Larssonin  huippusuosioon noussut Millenium-dekkarisarja ilmestyi suomeksi juuri niinä vuosina, jolloin 'en voinut enää vilkaistakaan' ruotsalaisiin dekkareihin. Olin ahminut niitä siihen mennessä niin paljon, että huomasin osaavani jo ennustaa tarinoiden juonikuviot heti kansikuvan ja lyhyen esittelytekstin nähtyäni. Kirjailijat olivat alkaneet toistaa liiaksi itseään ja mikä pahinta, myös toinen toistaan. Ilmiön taustalla saattoi piillä ihan yleisinhimillisiä syitä, vaikkapa sellaisia kuin suosion aiheuttama laiskuus ja kiire. Ymmärrän, että viisas takoo silloin kun rauta on kuumaa, mutta minä olin saanut ruotsidekkaristeista tarpeekseni. Kun Milleniumin ensimmäinen osa sitten  ilmestyi, en olisi voinut olla siitä enää yhtään vähempää kiinnostunut, siitä huolimatta,  että kaikki tuntuivat puhuvan Milleniumista: sarja oli tajunnanräjäyttäjä,  kertakaikkinen tämä sinun täytyy lukea -tapaus. Sen sijaan, että olisin ryhtynyt ottamaan kirjoista selvää, innottomuuteni vain syveni, sillä kirjojen 'ylenmääräiseltä' tuntuva hehkutus saa minut aina pikuisen takajaloilleni (minussa on hitunen vastarannankiiskeä joidenkin asioiden suhteen, tunnustan).

  Noiden aikojen jälkeen Ruotsissa on ehditty kirjoittaa taatusti satoja ja taas satoja dekkareita. Toistavatko ne yhä sitä samaa, kymmenen vuotta vanhaa kaavaa vai olisiko jokin muuttunut? Vai pitäisikö tämä asia nähdäkin ihan toisessa valossa, niin, että tutuilla juonikuvioilla varustetulla 'ruotsigenrellä' vain on tietty asemansa (vähän samanlainen kuin Arlan maidolla) ja tuota asemaa eivät hetkauta tuulet, eivät tuiverrukset: hän, joka ruotsidekkarin luettavakseen poimii, tietää varmasti, mitä saa. Toistuvan kaavan mukaan kirjoitettu tarina tuo elämään rauhoittavaa jatkuvuutta ja tuttuutta. Voihan sen asiankin näinkin nähdä...
En tiedä, mitä ruotsalaiset dekkaristit ovat kymmenen viime vuoden aikana puuhailleet. Ehkä olisi korkea aika ottaa asiasta selvää. Ehkä.

  Mutta niin, pitihän minun tähän Larssonin Millenium-trilogiaan lopulta kuitenkin törmätä. Se tapahtui etsiessäni sopivaa (ja edullista) lukemista uuteen e-lukulaitteeseeni. Trilogia oli tarjolla myös mp3-äänitiedostona, joka sekin houkutteli: ääneen luettuna dekkari saisi ehkä aivan uudenlaisia ulottuvuuksia.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että tämä trilogian aloitus yllätti minut täysin. Miehet jotka vihaavat naisia on kaikkea sitä, mitä hyvältä dekkarilta voi odottaa. Onnekseni olin täydellisen tietämätön tarinan kulusta, sillä en ole nähnyt trilogiasta tehtyjä leffojakaan, mikä tuntuu perin kummalliselta, ovathan filmit pyörineet televisiossakin varmasti jo useampaankin kertaan.

  Larssonin tarinoiden taisteluparin alkutaival on hurmaavan epäsuhtainen ja tappurainen. Tapaan heidät nyt ensimmäistä kertaa, Millenium-aikakauslehden luottotoimittaja Mikael Blomkvistin ja hänen apulaisensa, sosiaalisilta taidoiltaan kehittymättömän, pelottavan älykkään tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin. Vaikka heidän lähtökohtansa ja syvimmät motiivinsa ovat hyvin erilaiset, heissä on aistittavissa sielunkumppanuutta, jonka vähittäistä, monipolvista muotoutumista oli ilo seurata. Mitään tähän verrattavaa en ole ruotsalaisissa dekkareissa ennen kohdannut.

  Trilogian ensimmäisen osan rikostarina on monikerroksinen ja järkyttävä. Larsson pohjustaa tapahtumia perusteellisesti, mutta niin, että lukijan (tässä tapauksessa kuulijan) mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Tarinan alkuasetelmassa Millenium-aikakauslehden luottotoimittajana ja johtoryhmän jäsenenä  toimiva Mikael Blomkvist saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen kirjoitettuaan lehteen kriittisen artikkelin Ruotsin hämäräperäisimpiin liikemiehiin kuuluvan Hans-Erik Wennerströmin bisneksistä. Tilannetta rauhoittaakseen Mikael hyppää pois Milleniumista ja ottaa vastaan hänelle yllättäen tarjotun työtehtävän ja lähtee Tukholmasta Pohjois-Ruotsiin selvittämään ikääntyvän teollisuusmiehen Henrik Vangerin suvussa 1960-tapahtunutta katoamistapausta. Mikäli Mikael pystyy selvittämään vuosikymmenten takaisen arvoituksen, Vanger lupaa ojentaa hänelle pitävät todisteet Wennerströmiä vastaan.
Kadonneen tytön tapaus osoittautuu kimurantimmaksi, karmivammaksi - ja vaarallisemmaksi -  kuin suurin osa asianosaisista olisi unissaankaan voinut aavistaa. Ruotsalaisen pikkukaupunki-idylli kätkee sisäänsä pahuuden voimia. Tutkimusten kuluessa  Mikael tasapainoilee sisäisten moraalisääntöjensä ja toimittajan etiikan välillä, Lisbeth taas suunnistaa eläimellisten vaistojensa varassa - hän ei rasita päätään moraalisilla kysymyksillä vaan toimii. Suoraan, kyselemättä, osuen kohteeseensa kuin täsmäase.

  Lisbeth Salanderista tuli tietenkin heti suosikkini. Hänen nimensä oli minulle jo ennestään tuttu, sen verran monesti olen tuosta nuoresta kapinallisesta kuullut puhuttavan. Sisäänpäinkääntyneellä mutta suunnattoman kirkasälyisellä Lisbethillä on todennäköisesti aspergerin oireyhtymä, minkä vuoksi hän ei koe maailmaa samanlaisena kuin muut. Erilaisuus aiheuttaa hänelle väistämättömiä sopeutumisvaikeuksia, mutta tietyissä tilanteissa myös etua: siellä missä muut näkevät vain sotkua ja valkoista kohinaa, Lisbeth huomaa kuin kärppänä asioiden välillä vallitsevia hentoja yhteyksiä. Ja juuri tämä seikka tekeekin hänestä  niin fantastisen hyvän tutkijan.

  23-vuotias nuori nainen  ei suostu kenenkään hallittavaksi tai määriteltäväksi, ei ainakaan vapaaehtoisesti, ei, vaikka näyttäisikin ihan 15-vuotiaalta: tytön hillitsemistä tai hyväksikäyttöä yrittävät saavat nenilleen ja muutamaan otteeseen käy pahemminkin. Tatuointiensa ja nahkarotsinsa alle piiloutunut, kaikille vihainen Lisbeth saa Mikaelin sydämen heltymään, mutta ystävystyminen on vaikeaa ja tapahtuu Lisbethin ehdoilla ja kaiken lisäsi sillä ainoalla tavalla, jonka tyttö tuntee...

  Luulenpa, että Lisbethistä on tullut tällä vuosituhannen toisella vuosikymmenellä monen fiktiivisen henkilön esikuva. Itse tunnistin hänessä Silta-sarjan ihanaa Sara Norénia - ja hypähtipä mieleeni vastikään lukemani Peter Høegin Susanin vaikutus -romaanin päähenkilö Susan Svendsenkin. On hienoa, että valtavirrasta poikeavat persoonat alkavat saada yhä enemmän jalansijaa vakavasti otettavina romaanihenkilöinä - ilman että heidän asemansa perustuisi  jonkinlaiseen antisankaruuteen tai olisi ylhäältä päin määriteltyä.

  Miehet jotka vihaavat naisia -romaani tarjoaa lukijalleen kaiken yllämainitun lisäksi painavaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Larssonin kitkerän tarkastelun kohteena ovat ruotsalaisen kansankodin tukipylväät, he, jotka vankan asemansa suojaamina voivat toimia miten haluavat - jäämättä teoistaan milloinkaan kiinni. Larsson puhuu yhteiskuntamme 'ylempien kerrosten' kaksinaismoraalista, joka tuhoaa kansakuntaa sisältäpäin.

  Rasismia ja äärioikeistoa vastaan taistelleen kirjailija-toimittaja Stieg Larssonin Millenium-sarjasta piti tulla kymmenosainen, mutta hänen äkillinen kuolemansa vuonna 2004 muutti suunnitelmat. Postuumisti ilmestynyt trilogia on saamassa jatkoa: David Lagercrantzin kirjoittama Se mikä ei tapa -romaani ilmestyy tietojeni mukaan elokuussa WSOY:n kustantamana. Lagercrantz on itse kertonut, että kyseessä on omalla tyylillä kirjoitettu itsenäinen teos, vain henkilöt ja ehkä myös tarinan tietty henki ovat yhteneväisiä trilogian kanssa. Uutta Larssonia ei siis ole tulossa, mutta kyllä - kirja alkoi kiinnostaa jo minuakin, varsinkin, kun tiedän  Larssonin perikunnankin näyttäneen hankkeelle vihreää valoa. Sitä ennen kesääni mahtuu vielä kaksi Larssonin omaa dekkaria, luultavasti kuunneltuna: tykästyin kovasti Kari Ketosen ääneen.

Liitän kirjan Annamin luotaamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa-lukuhaasteeseen.


Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, 2005)
Paperiversion kustantaja: WSOY,  2006
Suomentanut Marja Kyrö
mp3 äänikirja, 2011
Lukija: Kari Ketonen
Alkperäiskieli: ruotsi



26.5.2015

Seija A. Niemi: Koivu Suomen kansallispuu


   Suomalaisten rakastama koivupuu on vihdoin saanut oman kauniin ja kattavan nimikkokirjansa. Teoksen on kirjoittanut turkulainen kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija Seija A. Niemi. Helposti lähestyttävän ja yleistajuisen kirjan pohjana on Niemen aiemmin kirjoittama laaja lisensiaattityö koivun ja ihmisen suhteen historiasta 1700-luvulta 1930-luvulle.

  Niemi kertoo koivun tarinan sen alusta lähtien: kuinka tuo sitkeä, viheriäkruunuinen pioneeri saapui rannoillemme ensimmäisten kasvien joukossa heti kohta jään vetäydyttyä Etelä-Suomen rannikoilta jääkauden loppupuolella, ja ehti levitä kituliaiksi koivikoiksi jo ennen ihmisen rantautumista. Arvasivatkohan ensimmäiset tulijat, nuo muinaiset metsästäjät ja kalastajat, kuinka tiiviin suhteen he tuon valkorunkoisen, hyvältä tuoksuvan puun kanssa ajan oloon muodostaisivat? 
Me kaikki Suomen kamaralla asuneet kansat ja heimot olemme noista ajoista lähtien olleet todellista  koivun kansaa. Mikä ihaninta, koivun kanssa solmimamme suhde on ollut jo pitkään mutuaalinen, kumpaakin osapuolta hyödyttävä: varhaiset riistapellot, kaskenpoltto, laiduntaminen, rakentaminen ja aukkohakkuut ovat tuoneet helpotusta koivulle, joka myöhemmissä historian vaiheissa olisi muutoin joutunut taistelemaan elintilasta havupuiden kanssa, ehkä kohtalokkaastikin.  
  
  Vaikka ihmisen ja koivun yhteiselo on historian saatossa ollut kutakuinkin sujuvaa, yhteisellä matkallamme on ollut myös synkeät hetkensä: koivua on pidetty (metsätalouden tuulista riippuen) jopa rikkaruohona, metsien valkoisena vaarana. Tuulet muuttuivat jälleen 1960-luvulla, jolloin selluteollisuus kehittyi ja koivu muuttui metsien valkoisesta vaarasta arvokkaaksi raaka-aineeksi. Kirjaa lukiessani huokaisin vähän: voi, kunpa osaisimme käsitellä metsiämme muutoinkin kuin vain taloudellisten näkökohtien valossa. Toivottavasti tämä Niemen upea kirja ohjaisi meitä taas pikkuisen matkaa oikeaan suuntaan.


   Koivu on kautta historian ollut meille tärkeä liittolainen: puu on antanut meille lämpöä, rakennusmateriaaleja, eläinten ravintoa, puusta, juurista  ja tuohesta tehtyjä tarve- ja koriste-esineitä, tuhkaa, potaskaa, saippuaa, lannoitteita... Niemi kertoo näistä kaikista koivun vanhoista käyttömuodoista monipuolisesti ja mielenkiintoisesti. Tiesitkö esimerkiksi, että rauduskoivu on paras talvivihdan ja hieskoivu kesävihdan raaka-aine? Jos eri koivulajit menisivätkin lukijan mielessä iloisesti sekaisin, niin ei hätää: kirja sisältää hyvät niksit kaikkien Suomessa kasvavien koivujen tunnistamiseen. Teoksesta löytyy runsain määrin tietoa entisajan vuodenkierrosta ja siitä, kuinka koivupuuta käsitellään vanhojen perinteiden mukaisesti. Koivun käyttöön liittyi entisaikaan myös monia kansanuskomuksia, joista osa on iskostunut lähtemättömästi kollektiiviseen tajuntaamme.

  Teollistumisen myötä myös koivun käyttömuodot kehittyivät. Ihan ensimmäiseksi koivuteollisuus keskittyi lankarulliin! Kehityksen myötä koivun käsittely muuttui, Suomesta tuli yksi maailman suurimmista selluntuottajista. Suomen taideteollisuuskin eli kultakauttaan: Alvar Aalto, Tapio Wirkkala ja muut taitajat löysivät koivuvanerin ja se, mitä siitä sitten seurasi, on menestystarinoiden aatelia.


Henkinen yhteytemme koivuun on ollut aina vahva. Kansanperinteessämme koivu on alati läsnäoleva, pyhä, taikavoimainen puu. Niemi kertoo koivun muinaisesta merkityksestä lukuisin esimerkein. Pyhien puiden palvonnassa oli tarkat sääntönsä, joita kaikkien erityiseen pyhään lehtoon astuvien tuli kunniottaa. Sitä samaa, muinaisuudesta huokuvaa kunnioitustako minäkin tunnen astuessani sisään metsän porteista? Me olemme sisimmässämme metsäkansaa - yhä vieläkin!

  Puita palvottiin myös kotikartanolla:
Suomalaisen talon pihassa on aikoinaan usein seissyt yksittäinen puu, mahdollisesti koivu, jota on palvottu erityisenä kunnioitettuna uhripuuna. Sitä on ympäröinyt pyhyys ja koskemattomuus. Pyhä puu kuunteli rukouksia, paransi, vaati osakseen kunnioitusta ja  määräsi kohtalon. --- Savossa kullakin suvulla oli omat uhripuunsa. Hämeessä ja Karjalassa puut olivat kylien yhteisiä. 
 Tuleeko tässä vaiheessa jo se oma rakas pihakoivu tai muuten tärkeä puu mieleen? Minulla itselläni on monia puita, joita käyn säännöllisesti tervehtimässä. Pelkästään se, että saan olla tuon 'ystäväpuuni' lähellä, riittää. Tunnustaudun myös puiden halailijaksi. Tapaamisen jälkeen olo on hyvä ja keventynyt.


  Koivu on läsnä kulttuurissamme, musiikissa, kuva- ja sanataiteessa, arkitehtuurissa... Näistä  kaikista Niemi antaa kirjassaan monia hienoja esimerkkejä. Suomalaisen taiteen kultakaudella inspiraatiota haettiin kansallisromanttisista maisemista ja mikä parhaitten tuota maisemaa kuvaisi kuin vehreä, ritvaoksainen koivu!  Koivusta tuli 1800-luvulla heränneen suomalaisen identiteetin symboli juuri taiteen kautta. Koivun herkkä, äitiyttä ja nuoruutta kuvaava lempeys tulee vastaamme suomalaisten kirjailijoiden klassikkoteoksissa, runoissa ja iskelmissä.

  Kirja on viehättävä sukellus oman metsäisen lempilapsemme historiaan ja nykypäivään. Koivua tarkastellaan tässä kirjassa niin taiteen, kulttuurin, talouden kuin luonnonsuojelullistenkin näkökulmien kautta. Teos sisältää myös kattavan sanaston.  Ulkoasultaan kirja on prameilemattoman kaunis. Lukiessani tunsin häivähdyksen savusaunan ja tuoreiden vastasten tuoksusta. Juhannus on nurkan takana...



* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Seija A. Niemi: Koivu Suomen kansallispuu,  244 s.
Kustantaja: Minerva, 2015

22.5.2015

Peter Høeg: Susanin vaikutus



    Tanskalaisen Peter Høegin uusimman romaanin päähenkilö, 43-vuotias huippuälykäs  fyysikko Susan Svendsen, on ihanan ristiriitainen tuttavuus. Vaikka hän on hurjien lapsuuskokemustensa vuoksi hyvin herkkä, sisäänpäinkääntynyt ja viileää torjuntaa huokuva, hänessä on samaan aikaan huumaavaa voimaa ja pelkäämättömyyttä, sellaista, joka voi aina tarvittaessa räjähtää alkukantaiseksi räävittömyydeksikin. Tässä naisessa ei ole mitään tavanomaista. Kun tällaiseen yhtälöön lisätään vielä pitelemättömät ja tuliset leijonaemon vaistot, on yksi tämän kirjakevään kirkkaimmista tähdistä syttynyt.

    Susanin tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa poikkeaa olennaisella tavalla valtavirrasta. Hän näkee ja kokee  asiat pitkälti luonnontieteellisesti, puhtaina  fysikaalisina ilmiöinä. Hän pyrkii hallitsemaan maailmaansa hyvin pitkälle pelkällä loogisella päättelykyvyllään, mikä tietenkin onnistuu  aina vain tiettyyn rajaan saakka. Kun tuo raja ylittyy, vaistot ottavat vallan - jopa Susanista...

  Tästä älyn ja tunteiden  eriskummallista piirileikistä saattaa kummuta myös Susanin yksi erityispiirre: hänen vaikutuspiiriinsä joutuvat  ihmiset alkavat huomaamattaan avata hänelle syvimpiä ajatuksiaan ja tunteitaan, jopa vuosia salaisina pitämiään asioita. On kuin Susanilla olisi kädessään pieni tiirikka, jolla hän pystyisi murtautumaan lähellään olevan ihmisen mieleen. Vaikutus on naiselle itselleen tietnkin melkoinen rasite, mutta hän on oppinut käyttämään sitä myös hyväkseen, sellaisiinkin tarkoituksiin, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Vaikutuksen ansiosta hän on tutustunut myös mieheensä, julkisuushakuiseen, mutta lahjakkaaseen muusikko Laban Svendseniin. Heidät on suorastaan törmäytetty yhteen - tieteellisessä kokeessa, jossa tutkittiin vaikutuksen interferenssiä. Yhdessä he tuntuvat muodostavan jotakin hyvin hämmentävää, melkein pelottavaa. Mutta toisiaan he ovat alkaneet hylkiä  samannapaisten magneettien lailla.
Susanin ja Labanin pitkä avioliitto on hiipumassa, mutta teini-ikäisiä kaksoslapsiaan he rakastavat tulisesti ja ehdoitta. Kaiken voittava rakkaus perheeseen tuntuu olevankin yksi tämän romaanin pääteemoista. On miltei järkyttävää seurata, kuinka Susan, joka muutoin on taipuvainen torjumaan syvimmät tunteensa, olisi valmis heittäytymään vaikka kuolemaan lastensa puolesta. Vaikka Thit ja Harald vaikuttavat jo valmiilta valloittamaan maailman omin askelin ja ajatuksin, Susanin äidinvaisto on sammumaton...
  Kun kerroit meille tarinan, yritit rakentaa Haraldille ja minulle tilaa.  Kuulin sen muistakin kuin sanoista. Yritit rakentaa tilaa joka olisi valoisa. Täydellistä tilaa. Fysiikka yrittää rakentaa täydellisiä tiloja, olet kertonut niin. Täydellisesti valotiiviitä tiloja, ilmatiiviitä tiloja, painottomia tiloja. Te yrititte isän kanssa rakentaa sellaisen Haraldin ja minun ympärille.--- Jos olisin mennyt sisään, minun olisi ollut hyvin vaikea tulla sieltä ulos. Juuri se on ongelma. Jos ihminen pystyy rakentamaan paikan, jossa ei ole kärsimystä, niin... silloin on vaarallista. Sinne tekee mieli jäädä.
  Tarina alkaa perheen Intian-matkasta, jonka aikana sekä Susan että Harald, toinen kaksosista, pidätetään. Apua tulee yllättäen Tanskan korkeimmilta tahoilta: perhe lennätetään kotiin Tanskaan ja heille kerrotaan, että syytteet unohdetaan, mikäli Susan kykenee erikoisilla kyvyillään selvittämään, mitä 1970-luvulla perustetun, yllättävän usein oikeaan osuneen tulevaisuuskomission salaiseksi jäänyt loppuraportti pitää sisällään. On mahdollista, että asiakirjassa ennustetaan suurtuhoa, nyt olisi vain saatava tietää, miten ja milloin tuo tuho maailmaa uhkaa. Aikaa ei ole hukattavaksi, kello tikittää... Kun tilanne kuumenee, Susanin voimantunne ja toimintavalmius ovat huipussaan. Aivan kuin hän olisi syntynyt hallitsemaan kriisitilanteita. Mutta nyt on tapahtumassa jotakin, jossa Susanin kyvyt joutuvat todelliseen testiin.

   Tästä käynnistyy Susanin ja hänen perheensä kilpajuoksu kohtaloa ja kuolemaa vastaan. Høeg saa ympättyä samaan tarinaan vahvaa perhedraamaa ja hyytäviä, ajankohtaisia elementtejä sisältävää jännitystä.
Jo aikaa sitten kuopatun tulevaisuuskomission ympärillä kuhisee, itse asiassa tuo kadonnut asiakirja kiinnostaa niin monia eri tahoja, että lukiessani en aina muistanut kuka on kenenkin puolella ja miksi - ehkäpä Høeg sekoittaa lukijan mieltä ihan tarkoituksella, mutta se ei menoa haittaa, päinvastoin:  tämäntasoinen kirjailija saa minun puolestani leikitella lukijan mielellä niin paljon kuin haluaa. Minä antaudun!

  Susanin vaikutus saa voimansa tarinan absurdiudesta ja uskaliaasta hetkiin heittäytymisestä. Vaikka olen lukenut Høegilta tätä aikaisemmin vain Lumen tajun,  luulen, että hänen  mielettömän suuri suosionsa perustuu juuri tuohon hämmentävän absurdiuden ja realismin onnistuneeseen yhdistämiseen; siihen, ettei lukija koskaan tiedä, mikä kirjan henkilöitä seuraavan kulman takana odottaa. Høeg näyttää toimivan kirjoittaessaan vähän samalla tavoin kuin Laban lastensa kanssa seikkaillessaan: kääntyy vasemmalle ja menee sitten sinne minne nokka osoittaa, olkoonpa tulema mikä tahansa. Rakastan Høegin tekstin irtonaisuutta ja vapautta: tuntuu, kuin kirjailija heittelisi sanoja ja ajatuksia ilmaan ja kirjaisi syntyneen tapahtumakuvion ylös sellaisenaan, vaikka jotenkin minusta tuntuu, että tuo ihana irtonaisuus on loppujen lopuksi mitä ovelimman suunnittelutyön tulosta. Niin tai näin, Høegin älylliseen leikittelyyn on suunnattoman helppo lähteä mukaan.

  Perhedraaman ja mieltä kutkuttavan jännityksen lisäksi sain kirjasta sytykettä pohdiskeluihin: tulevaisuus, sen ennustaminen - miten noita vaikeita aiheita pitäisi pohtia. Tiedämmekö esimerkiksi, sen, millä perusteilla ja kenen (hyöty)näkökulmasta erilaisia ennusteita laaditaan? Kyse on - jälleen kerran - vastuusta ja vallankäytöstä. Entä miten tulemme toimimaan, jos pahimmat skenaariomme alkavatkin toteutua - kuka silloin säästetään, kuka uhrataan? Tai ehkä pitäisi mieluumminkin kysyä, miten tuo melko itsestäänselvä 'valinta' tullaan kansalaisille perustelemaan...

Susanin vaikutuksen ovat lukeneet myös  Lumiomenan Katja ja Leena Lumi.

 * Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


** Liitän tämän lukukokemuksen Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.
 

Peter Høeg: Susanin vaikutus (Effekten af Susan, 2014), 426 s.
Tammi, 2015
Suomentanut Katriina Huttunen
Alkuperäiskieli: tanska

20.5.2015

Kobo Aura H2O-lukulaite


 E-kirjamaailmaan tutustumiseni johti vihdoin oman e-lukulaitteen hankintaan. Tutkiskeltuani erilaisia vaihtoehtoja päädyin Kobo Auraan, sen vesitiiviiseen H2O-malliin. Valintaan vaikutti osittain se, että monien muiden mallien saatavuus täällä Suomessa näyttää olevan kortilla. Luin Kobosta myös monia vakuuttavia käyttökokemuskertomuksia, muun muassa Suketuksen ja Mikko Saaren blogeista.

  Oma kokemukseni tästä laitteesta on tietenkin vielä kovin vähäinen, mutta jo nyt tuntuu, että kyllä, kyllä tämä ostos kannatti. Lukeminen on miellyttävää ja vaivatonta, samoin kuin kirjojen siirtäminen tietokoneelta lukulaitteelle.Kommunikointi tietokoneen ja Kobon välillä tapahtuu ubs-johdon välityksellä, kirjat siirtyvät laitteeseen silmänräpäyksessä.
Kobo tukee monia tekstiformaatteja ja on siitä syystä vapaammin toimiva kuin  esimerkiksi Amazonin kanssa kompukseen mennyt Kindle. Tästä syystä Amazonin kirjakaupasta hankitut kirjat on luultavimmin konvertoitava sopivaan muotoon. Tätä varten netistä löytyy ohjelmia (esim Kalibre). En ole konvertoimista kokeillut, tuskin kokeilenkaan....

 Kobon käytössä WiFi, joka mahdollistaa kirjojen ostamisen Kobon omasta kirjakaupasta suoraan laitteelle. Tätä toimintoa en ole vielä testannut, mutta Kobon kaupassa jo käväisin ja nappasin mukaani pari ilmaista kirjaa (toisessa niistä Oscar Wilden koko tuotanto!) Elisa Kirja-puodista hankkimani kirjat napsahtivat nekin laitteelle muitta mutkitta.
E-kirjakauppajuttuihin palaan vielä erillisessä postauksessa.


  Millainen sitten on e-kirjan välityksellä saatu lukukokemus? Laite on kevyt, tämä minun valitsemani malli painaa 233 grammaa, jugurttipurkin verran siis (tätäkin kevyempiä malleja löytyy). Kovalevylle mahtuu noin 3000 kirjaa, joten käsilaukkuun sujahtavan Kobon mukana voi kuljettaa ihan oikeasti pientä kirjastoa! Näyttö on pienen taskukirjan kokoinen, minulle oikein riittävä.
Ja niin -se vesitiiviys! Laitteen sanotaan kestävän toimintakykyisenä metrin syvyisessä vedessä noin kolmenkymmenen minuutin ajan. Kirjoja voi siis huoletta lukea myös kylvyssä eikä laite säikähtäne pientä sadetakaan.

  Rakastuin Kobon  mustavalkoiseen E-ink- kosketusnäyttöön heti. Lukukokemuksen miellyttävyys jopa yllätti minut: tuntuu melkein siltä kuin lukisi paperille kirjoitettua tekstiä. Näyttö ei heijasta lainkaan ja lukeminen sujuu hyvin myös äärimmäisen kirkkaassa auringonpaisteessa silmien rasittumatta. Näytöllä on valaistus, jota voi säätää portaattomasti. Näissä keskipäivän auringossa ottamissani kuvissa taustavalo on säädetty kahdeksaan prosenttiin maksimitehostaan. Pieni valoteho riittää oikein hyvin myös hämärässä lukemiseen ja säästää akkuakin. Yhden akunlatauksen sanotaan kestävän lukemisinnosta riippuen jopa kuukausia. Lataus tapahtuu ubsilla esim. tietokoneen välityksellä.

Tässä tekstin kokoa on säädetty keskisuureksi. Kirjainkoon ollessa pienimmillään näytölle mahtuu kahden paperisivun teksti, sen ollessa suurimmillaan  näytössä näkyy pari sanaa. 

  Tekstivalintojakin löytyy: tekstin kokoa, rivien välejä ja marginaaleja voi säätää portaattomasti ja erilaisia fonttimallejakin on kaksitoista. E-inkin vuoksi toiminnoilla  on pikkuinen viive, mutta se ei suuremmin haittaa.
Sivuille voi tehdä myös koirankorvia ja alleviivauksia. Kokeilin näitä toimintoja kerran ja totesin ne käytännöllisiksi.

  Olen enemmän kuin tyytyväinen hankintaani. Luulen, että Koboni ansiosta lukutottumukseni muuttuvat niin, että luen entistä enemmän  ja kirjavalikoimani laajenee englanninkielisen kirjallisuuden suuntaan. Perinteiset kirjatkin säilyvät matkassani, mutta etenkin paksut tiiliskivikirjat pyrin nauttimaan tästä lähtien Koboni kautta, mikäli mahdollista. Toivon, että suomalaiset kirjakustantamot innostuisivat julkaisemaan kirjoja entistä enemmän myös sähköisessä muodossa. Suurimmat kustannusfirmat ovat onneksi jo innostuneet asiasta... Tässä kohden lienee syytä mainita, että minulla ei ole 'sponssaussopimuksia' minkään tässä jutussa mainitsemani tahon kanssa. Tein jutun siis ihan taviskuluttajana.

   Kuvissa näkyvät 'perinteiset kirjat' ovat tulossa blogiin pian. Yritän saada jutun Peter Hoegin Susanin vaikutuksesta ulos perjantaiksi, Mihail Shishkinin huimaava tarinaeetos Neidonhius lipuu esittelyyn ehkä ensi viikon alkupuolella. Kummatkin herrat saapuvat viikonloppuna  Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan, jonka keskustelut ovat nähtävissä kokonaisuudessaan myös Yle Teemalta suorana lähetyksenä.


18.5.2015

J. Fairley & L. McKay: Parfyymien salat

Jokainen mahtava uusi löytö muistuttaa minua siitä, että hajuvesi on yksinkertainen nautinto mutta tehokas apu moneen. Hyvä tuoksu piristää, kun olen allapäin. Se saa minut tuntemaan itseni elegantiksi, keskittyneeksi, leikkisäksi ja voimakkaaksi. Se auttaa minua toteuttamaan haaveeni ja lähtemään seikkailuun. Miten voisinkaan keskittyä vain yhteen...?

Victoria Frolova, Bois De Jasmin -blogin kirjoittaja


Tunnustan olevani tuoksuihminen: tuoksut vaikuttavat minuun äärimmäisen voimallisesti. Ensimmäiset muistonikin liittyvät niihin: kodin tuoksut, äidin käyttämät parfyymit ja voiteet, kevään huumaus, sateen kastelema märkä asfaltti. Meillä jokaisella on oma tuoksukirjastomme, joka tuo hetkessä  mieleemme asioita ja ihmisiä, vahvoja tunteita iloa, surua, lempeää hyvän olon tunnetta.
Joulu, syksyinen sienimetsä, juhannusruusu, kielot,  ensimmäinen kukkakimppumme, tärkeän ihmisemme tuoksu... Voi miten ohuita muistomme olisivatkaan ilman taianomaista hajuaistiamme.

Muistatko ensimmäisen hajuvetesi? Minä muistan sen ikuisesti: pieni pullo orvokkituoksua, jonka sain joululahjaksi äidiltäni juuri kymmenennen ikävuoteni tuolla puolen. Tuoksu oli sen joulun paras lahja ja siitä lähtien hajuvedet ovat kuuluneet elämääni...

  Ihanan Parfyymien salat -kirjan englanninkielinen nimi, The Perfume Bible, sen kertoo: nyt sukelletaan tuoksujen ytimeen!  Kirja on todellinen hajuvesien ystävän raamattu, täynnä tunnetta, kauneutta ja hyödyllistä tietoa.


    Kirjassa käydään läpi tuoksujen maailmaa laajalla skaalalla aina tuoksujen historiasta ja niiden valmistuksesta yksittäisten, maailman parhainden tuoksujen esittelyyn... Lukija saa kullanarvoista tietoa tuoksuperheistä, tuoksujen luonteesta ja parfyymien valinnasta. Viehätytkö sinä eniten esimerkiksi kukkais- metsä- gurmandi- vai chypre-tuoksuista? Entä mitkä ovat sydän- ja juurituoksuja? Oikean tuoksun löytäminen on tärkeää, sillä ne vaikuttavat meihin alitajuntamme kautta ja jopa geeniemme tasolla. Hankinnoissa kannattaa siksi luottaa vain omiin mieltymyksiin, sydämen intuitioon...

   Useat parfyymialan ammattilaiset kertovat työstään innostuneesti ja inspiroituneesti. Nämä ihmiset todella rakastavat sitä, mitä tekevät! Saan seurata tuoksun matkaa niityltä pulloon ja kuin itsestään tulen oppineeksi hajuvesisanastoakin: kun seuraavan kerran menen valitsemaan itselleni uutta tuoksua, en taatusti tunne itseäni kaikkien niiden parfyymi-ihanuuksien keskellä yhtä eksyneeksi kuin tähän saakka.

  Entä miltä kuulostaisi parfymöörin vain sinulle räätälöimä tuoksu - tällainenkin ylellisyys on mahdollista sille, jolla on varaa moiseen hemmotteluun  Mutta jo pelkkänä ajatusleikkinäkin ikioman parfyymin kehittely on ihanaa: minä valitsisin omaan parfyymiini jotakin metsäisen raikasta - jos päästäisin mielikuvitukseni valloilleen, tuoksussa olisi ainakin sammalta, häivähdys vastapuhjeneita lehtiä, auringon tuoksua, narsissia, ahomansikkaa, kevätsadetta...


   Parfyymit ovat tuoksuvaa taidetta! Jo tuoksujen tekeminen ja niistä nauttiminen täyttävät minusta taiteen määritelmän - puhumattakaan kauneimmista pulloista, pakkauksista, parhaimmista parfyymimainoksista - silkkaa ihanaa, hyvää tekevää taidetta! Monet kuvataiteilijat, kuten Salvador Dali, Rene Gruau ja Andy Warhol, ovat jättäneet puumerkkinsä parfyymimaailmaan.


   Muistan ihailleeni lapsena isoäitini komuutin kätköistä kaivamiani lukuisia hajuesipakkauksia ja pulloja, joista monet olivat jo  todellista vintagea, häivähdys menneiden aikojen tuoksua sisällään. Mukana oli myös avaamattomia pakkauksia, mutta nyt ne kaikki ovat kadonneet ajan virtaan. Vanhat parfyymipullot ovat kirjan mukaan suosittuja keräilykohteita - itse olen jo pidemmän aikaa pyrkinyt säilyttämään tyhjentyneet tuoksupulloni - ainakin ne kauneimmat yksilöt.

  Teos sisältää kaiken muun ihanuuden lisäksi tuhdin tietopaketin yli sadasta tuoksusta. Kirjan Top 100 hajuvettä- kokoelma on valittu kolmen eri kriteerin perusteella: valitut  ovat joko hajuvesimaailman virstanpylväitä tai muutoin todella kuuluisia hajuvesiä ja loppujen kohdalla on vaikuttanut silkka rakkaus - Olemme korviamme myöten ihastuneita niihin, sanovat kirjan tekijät. Vaikka on hyvä muistaa, että listan valinnoissa ovat saattaneet painaa sellaisetkin seikat kuin 'tuotesijoittelu', ja mainonta,  se  antaa kuitenkin varsin laajan kuvan markkinoilla olevista hajuvesistä. Jokainen parfyymi esitellään perusteellisesti ja  kauniit, huolella suunnitellut ja toteutetut kuvat antavat kirjan lukijalle /selailijalle todellista silmäniloa.


  Kirjassa on oma lukunsa miesten tuoksuille.  Tuoksujen erottelu sukupuolen mukaan onkin kuulema melko tuore ilmiö. Entisaikaan myös miehet tuoksuivat kukille jos halusivat! Tuon pienen detaljin luettuani mieleeni tulvahtivat Mirkka Lappalaisen kertomukset 1600-luvun hovielämästä, eikä ajatus lukemaani vasten tarkasteltuna tuntunut lainkaan kummalliselta. Saattaa olla niinkin, että miehet alkavat pienen takapakin  jälleen käyttää tuoksuja, joista he itse pitävät eniten: tutkimusten mukaan kukkien tuoksu viehättää myös kaksilahkeisia. Hmm, mutta haluaisinko minä suloisilta kukkasilta tuoksuvan miehen... Tätä jään miettimään!

  Parfyymien salat on täynnä pieniä, viehättäviä huomioita tuoksujen maailmasta. Ja tietenkin - vietettyäni aikaa kirjan parissa - minuun iski halu suunnistaa mitä pikimmiten  hajuvesiosastolle -  sillä kyllähän nainen tarvitsee enemmän kuin pari tuoksua. Saman tuoksun käyttäminen saattaa tehdä meistä tuolle tuoksulle immuuneita ja alamme pirskottaa sitä ympärillemme ylenmäärin - jopa kanssaihmistemme kiusaksi. Tuoksujen vaihteleminen siis kannattaa.
Tällä hetkellä käytössäni on Dolce & Gabbanan The one ja arkikäytössä Kenzon Flower, joka on päässyt myös tähän kirjaan. Tuoksun sanotaan  kuuluvan pehmoisiin kukkaistuoksuihin: sen sydäntuoksussa on ruusu- ja orvokki(!)nuotteja, juurituoksussa soivat myski, opopanax, hedioni, orapihlaja, mustaherukka...

  Parfyymien salat -kirja on ihanainen luku- ja katselukokemus. Se tulee tästedes kuulumaan 'käyttökirjastooni', johon säännöllisin väliajoin palaan hakemaan inspiraatiota ja/tai tietoa.

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Parfyymi herättää mielen. 

Viktor Hugo 


J. Fairley, L. Mckay: Parfyymien salat (The Perfume Bible, 2014)
Minerva Kustannus, 2015, 192 s.
Suomentanut Nelli Iivanainen
Alkuperäiskieli: englanti

14.5.2015

Helatorstain herkkikset ja Stonerin uhkaaja

Hyppäsin junaan ja tulin viettämään helatorstaita metsän keskelle...
Metsän läheisyys on ihanaa, mutta asioilla on aina puolensa ja puolensa: Viime syksynä istuttamistani sadoista kukkasipuleista kasvaneet pienen pienet taimenalut (ne ihanaiset vanhat lajikkeetkin, joita odottelin, oih...) joutuivat viime kuun puolella valkohäntäpeurojen suihin. Saattaa olla, että purtujen tulppaaninvarsien kätköistä ilmestyy vielä jokunen kukkanen... Onneksi narsissit jäivät. Tässä viehättävä, lakritsintuoksuinen Pink pride neilikkamaljassa.

  Luvussani on tällä hetkellä Peter Høegin uutuus, Susanin vaikutus. Olen pitkään odotellut kirjaa, joka uhkaisi John Williamsin Stonerin asemaa vuoden 2015 ulkomaisena romaanina. Mielestäni Høeg on nyt vaarallisen lähellä... Hänen tyylissään on sellaista älykästä heittäytymistä ja absurdiutta, että kirja vie jalat alta ja aiheuttaa välitöntä halua tehdä itsekin jotakin yllättävää ja hullua! 
***

 Iltapäivän kakkukaffeilla selailin ihanaa tieto-ja katselukirjaa Parfyymien salat. 
Kirjat tulevat pian blogiin...
Siihen saakka: Miu miu



12.5.2015

Esa Mäkinen: Totuuskuutio


  Tavallinen ihminen ei voinut itse tietää, miten muut näkivät hänet netissä. Omalla ruudulla kaikki voi vaikuttaa olevan kunnossa, mutta kukaan muu ei nähnyt nettiä samalla tavalla. 
Parin minuutin jälkeen enää vain kolmisenkymmentä ihmistä pystyi näkemään tiedon alkupisteen. Muille tuli tyhjää, virheilmoituksia tai seksilääkemainoksia. Tavallista törkyä, jota netissä sikisi joka päivä miljoonia sivuja. 
-Pitäisikö vielä kehittää joku uusi muheva skandaali, jotta tämä nykyinen ei varmasti kiinnosta ketään? Miten olisi vihainen poikaystävä, joka julkaisee pari härskiä valokuvaa, pohdiskelin ääneen.
- Vai olisiko parempi poikaystävä, joka sanoo jotain hyvin romanttista? Astala ehdotti.

  Helsingin Sanomien datajournalismin uutispäällikkönä toimiva Esa Mäkinen maalaa dystopiagenreen taipuvassa esikoisteoksessaan tulevaisuuskuvia, joihin ainakin minun on helppo uskoa: tässä romaanissa ihmiskunta ei kärvistele sukupuuton partaalla eivätkä ekokatastrofit ole saaneet - ainakaan vielä - tuomiopäivän kelloja soimaan. Elämä on suhteellisen vakaata ja normaalia mutta nykymenoon verrattuna kuitenkin niin erilaista, että hyvän tulevaisuustarinan ainekset ovat koossa. Mäkinen keskittyy tiedon ja vallan saumattomasta yhteenliittymisestä nouseviin uhkakuviin ja pohtii, mitä tapahtuu kun tiedon tuottaminen ja sen valvonta ovat kumpikin keskittyneet samoille toimijoille.

  Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2050-luvun Helsinkiin. Vaikka todellisilta ympäristökatastrofeilta on vielä vältytty, luonto on antanu meille jo konkreettisia muistutuksia siitä, että ilmastonmuutos on etenemässä: kauppatori lainehtii jo, lämpötilat ovat nousemassa. Päästökauppa on laajennettu koskemaan myös yksityisiä tahoja: Jokaisella kansalaisella on reaaliajassa päivittyvä, maksullinen hiilikiintiönsä, mutta ne, joilla on varaa, voivat käydä systeemin sisäistä hiilikauppaa ja kuluttaa enemmän. Eriarvoisuus on silmiinpistävää. Rikkaiden asuttamien alueiden ympärille on rakennettu korkeita muureja ja kaupunginosien välinen liikenne on tiukasti kontrolloitua.

  Internetistä on tullut entistä suurempi osa elämää. Hyväosaisten arki hoituu kätevästi netin välityksellä, jääkaapit osaavat keskustella kauppakeskusten robottiasiakaspalvelijoiden kanssa, autot ovat itseohjautuvia ja robottikoirat haistavat, onko vastaantulija ystävä vai epätoivottu vieras. Päivät kuluvat leppoisasti netin oman tosi-tv-teleperheen edesottamuksia seuratessa.

   Ajatus helposta, nettiohjautuvasta elämästä tuntuu ensialkuun ihanalta, mutta siinä piilee omat vaaransa: nettiä ja sen kautta koko systeemiä hallitsee kansainvälinen jättiyritys Celsius, joka hallinnoi verkkoyhteyksiä ja monia arjen toimintoja, muun muassa päivittäistavarakauppaa. Yhtiön jakamat celsius-pisteet toimivat 'kansalaisen kuntoisuusindikaattorina' ja määrittelevät sen, kuinka vapaasti ihminen voi liikkua ja toimia yhteiskunnassa. Ihmiset ovat joutuneet yhtiön hallitsemiksi kuin huomaamattaan. Elämän helppous on saanut ihmiset laiskoiksi: Celsiuksen motto löytyykin romaanin jo ensilehdeltä: Välinpitämätttömiä ei tarvitse hallita pakolla.

Helsinkiin on Celsiuksen diskriminoivan toiminnan seurauksena muodostunut oma, individualistinen alamaailmansa, jossa on jäseninä muun muassa celsius-pisteettömiä väliinputoajia ja muit osattomia. Heillä on oma raha, bitcoin (kappas) ja oma tietoverkko, jonkinlainen intranetti, jota Celsius ei pääse kontrolloimaan. Lukijasta tuntuu, että nämä ihmiset ovat tietyllä tavalla vapaampia sieluja kuin paremmin toimeentulevat kaupunkilaiset, mutta voi, yllätys odottaa...

  Poliittinen vetovastuu on vihreillä, mutta kuten historiassa on aina käynyt ja käy vastakin, suuri valta voi turmella idealistisimmankin mielen. Internet-ajan todellinen valta löytyykin Celsiuksen lonkeroista: sen ydin on salattu ja pikimusta: Yhtiö muuntelee hallitsemansa internetin sisältöä maksua vastaan.  Asiakkaiksi kelpaavat niin firmat, poliitikot, julkkikset kuin tavallinen kansakin, kaikki, jotka pystyvät latomaan virtuaalitiskiin tarpeeksi pätäkkää. Jos nettiin ilmestyy tietoa, joka saa palvelusta maksavan asiakkaan epäedulliseen valoon, tiedon siirtyminen sen lähteestä laajemalle nettiin estetään tai sitä muunnellaan sopivasti Celsiuksen salaisella täsmäytysosastolla.

  Täsmäytyksessä työskentelee myös kirjan päähenkilö, Tero Lilja. Tero on tavallinen valkokaulusduunari, eikä koe työtään moraalisesti arveluttavana. Työ on vain työtä, hän ajattelee. Asenne muuttuu, kun mies törmää omaan lähipiiriinsä kohdistuvaan  täsmäytysoperaatioon, kun fokus kohdentyy pintajuoruista  elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tästä alkaa romaanin toiminnallinen osuus, josta en kerrokaan tämän enempää, ettei jutun juoni paljastuisi. Luvassa on kuitenkin trillerimäisiä käänteitä, vauhtia ja tarinan loppuun mahtuu pari yllätystäkin.

   Totuuskuutio ei edusta tyylillisesti kaunokirjallisuuden loisteliainta kärkeä ja tokkopa kirjailija siihen on tähdännytkään. Teoksen pääpaino ja ansiot löytyvät muualta. Mäkinen on luonut tulevaisuudesta mielenkiintoisen, täysin mahdollisen skenaarion, jota lukiessani mietin taas kerran sitä, kuinka mielenkiintoisia aikoja elämme. Maailmamme muuttuu nopeammin kuin koskaan ennen ja siitä saamme kiittää herraa nimeltä Tim Berners-Lee... Tuo miekkonen kampanjoi muiden töidensä ohella vapaan ja puolueettoman internetin puolesta. Tarvitsemme globaalin perustuslain, hän sanoo.

  Totuuskuution ajatushahmotelmat internetin täsmäytyksestä eivät ole kovinkaan kaukaa haettuja. EU-tuomioistuin on vuosi sitten antanut päätöksen, jonka mukaan hakukoneyhtiöiden on pyydettäessä poistettava vanhentuneet tai epäolennaiset hakutiedot. Tämä 'oikeus tulla unohdetuksi'- lausuma on saanut maailmalla ristiriitaisen vastaanoton: kuka lopulta päättää sen, millä perusteella ja minkälaisia tietoja netistä lausuman varjolla poistetaan? Tällaisia kysymyksiä meidän on jaksettava kysellä jo nyt, kun netin merkitys tieto- ja asiointikanavana entisestään kasvaa.

  Esa Mäkinen on kirjoittanut tärkeän, kysymyksiä herättelevän esikoisromaanin.

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Totuuskuution on lukenut myös  Eniten minua kiinnostaa tie-blogin Suketus


Esa Mäkinen: Totuuskuutio, 239 s.
Otava 2015

10.5.2015

8.5.2015

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta

Äänikirjana
  Vuosisatojen mittaisia aikamatkoja voi tehdä kirjojen maailmassa nopeasti ja niin usein kun haluaa. Viime viikolla hypähtelin 1600-luvun ja 1800-luvun lopun välillä, kun luvussa oli Mirkka Lappalaisen esseekokoelmaa Maailman painavin raha ja kuuntelussa Johannes Linnankosken klassikkoteos Laulu tulipunaisesta kukasta. Löysin mp3-äänikirjat tutustuessani sähkökirjatarjontaan ja ajattelin kokeilla tätäkin formaattia. Ensimmäiseksi kuuntelukokemukseksi otin ilmaiseksi ladattavan klassikon.

  On minulla tässä äänikirjakokeilussa pieni taka-ajatuskin mukana: puhaltaessani lukuharrastustani uuteen hehkuun muutaman vuoden tauon jälkeen ja aloitettuani kirjablogin pitämisen, jäi toinen rakas harrastukseni, korujen tekeminen, auttamatta taka-alalle. Tähän saakka olen kuunnellut koruja tehdessäni radiota: klassisen musiikin ja puheohjelmien seurassa  nypräämiseen uppoutuu monta kertaa niin perusteellisesti, ettei ajan kulua edes huomaa. Tajusin, että jos muutun silloin tällön kirjojen lukijasta kirjojen kuuntelijaksi, voisin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja kappas: sehän toimi!

  Tämä 1905 ilmestynyt klassikko oli ihana äänikirja-aloitus. Moraalinen kertomus nuoresta maatalon pojasta Olavi Koskelasta oli Suomen ensimmäinen todellinen hittiromaani ja vieläkin se on yksi tunnetuimmista maamme rajojen ulkopuolella ilmestyneistä suomalaisista kirjoista - Kalevalan ja Setsemän veljeksen ohella. Oli siis minunkin aika vihdoinkin tutustua Koskelan Olaviin. Saattaa olla, että olen nähnyt jonkin kirjan lukuisista filmatisoinneista, ehkä juuri sen kuuluisan kolmekymmentäluvun lopulla tehdyn  Teuvo Tulion version... Jos näin on käynyt, tarinan on täytynyt kadota jonnekin muistini tuolle puolen, sillä se oli minulle kuin uusi. Ja silti teoksessa oli jotakin hyvin tuttua, sieluun kirjoitettua Suomi-Filmin tunnelmaa...

Vanhaksi käsitelty kuva omasta kuva-arkistosta. Aurajokea.

  Teos on ilmestymisaikaansa nähden hyvin rohkea. Ehkä siitä juuri sen tähden tulikin Suomen ensimmäinen todellinen bestseller. Muistan, että edesmennyt isoisäni kertoi teoksen olleen yksi  nuoruutensa mielikirjoista. Varmasti hän löysi tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä, olihan hän maatalon poika niin kuin Olavikin, ja vastuu tilan jatkamisesta painoi hartioita. Maanviljelijän pojista tuli tuohon aikaan maanviljelijöitä. Kyse oli aina ja ennen kaikkea maasta ja suvun perinteistä. Maatalouskulttuurissa ihmisten tulevaisuus lyötiin lukkoon jo kehdossa keinuessa.

  Mutta Olavi, vaalea huimapää, lähtee kotoaan ovet paukkuen! Tuossa teossa on sellaista totista ja tuimaa draamaa, joka kirjan ilmestymisen aikoihin on ollut omiaan iskemään tulikipinöitä lukijankin sieluun. Uskon, että Linnankoski tulkitsi kirjassaan monen 'kotitaloonsa kahlitun' salaisia haaveita: voi kun voisikin vain lähteä ja etsiä oman tiensä! Syynä Olavin tulenkivenkatkuiseen repäisyyn on tietenkin lempi: hän tahtoo naida köyhän kyökkipiian, mutta siihenpä ei hänen isänsä suostukaan, ei kuuna päivänä: mierontielle hän mieluummin poikansa päästää kuin piikojen hameiden alle pesäänsä tekemään. Olaville ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa, ylpeys loukattuna, silmät leiskuvina. Tyttökin jää sille tielleen, kun Olavi painuu tukinuittoon ja aloittaa kulkurin elämän.

  Olavi kulkee tukkilaisten mukana ja siinä sivussa rakastuu joen rantamien tyttöihin, kulkee valloituksesta toiseen kuin huumattuna. Uskon Olavin tunteiden olevan aitoja, hän vain janoaa rakastumisen tunnetta eikä itse tajua rakkautensa tuhoisaa, polttavaa voimaa. Pian hänen maineensa kiirii kauas hänen edelleen. Hän on se komea ja hiljainen, se kaikkein rohkein ja huimapäisin puomi- ja sumajuoksija, tukkilainen, josta osataan jo arvuutella: kenethän hän täältä nappaa... Ja jotenkin nuo tytöt tuntuat odottavan valloittajaansa, Olavi arvelee. Linnankoski kuvaa naisen ajan tavan mukaan saaliina, jonka on määräkin tulla saalistetuksi. Kun gaselli on saatu kiinni, on aika lähteä, tuskallisesti, mutta vapautuneena. Tätä tematiikkaa voisi tarkastella puolelta jos toiseltakin...

  Linnankoski kuvaa Olavin ja tyttösten kohtaamisia kauniisti ja tulenpalavasti, mutta jo ensikohtamisissa on hyvästijättöjen makua: Olavin mieli on kuin koskessa virtaava vesi, yhtä liikkuva ja kiihkeä ja vaikka hän virran partaalta löytämiinsä  tyttöihin rakastuukin, hän on salaa onnellinen lähtemisen välttämättömyydestä. Sillä ihmisen täytyy olla vapaa, vapaa!
 Ei, elää minä tahdon, niin kauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää niin kauvan kuin minulla keuhkot ovat. Mutta tiedätkö Tuomenkukka, mitä elämä oikein on? Kyllä, vastasi tyttö säkenöivin silmin. Se on rakkautta. Niin, rakkautta se on, mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä, ja uskallusta elää. Ja se on kohtaloa joka meitä ihmislapsia yhteen johtaa.                                                                                                        
Niinkö? Kuinka minä en  ole osannut sitä ennen ajatella ennen kuin sinä sen nyt sanoit.   
Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä ja me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkaisematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten, ja heti sinä hetkenä tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa, tulkoon siitä sitte onnea tai onnettomuutta.
  Aika kuluu, nälkä kasvaa. Sitten, kuin salaa, tulee pysähdys. Alkaako muutos siitä hetkestä, jona Olavi näkee peilistä silmiensä ympärille ilmestyneet elämänjuonteet vaiko siitä, kun hän tapaa ilotalossa vieraillessaan Gasellin, yhden ensimmäisistä rakkauksistaan? Tärkeä lienee myös  se iltatuokio, kun Olavi, väsyneenä ja hädissään kuulee lapsena menehtyneen siskonsa puhuvan hänelle iltatähtenä taivaalla, huminana pihapuissa:  palaa kotiin, kotiin, katumukseen ja sovitukseen...
Sillä kyllä, kyllä tästä tuhlaajapojan tarina lopultakin tulee. Ja se nainen, joka hänet lopulta kesyttää, tietää kesyttävänsä jotakin levotonta, aina liikkeessä olevaa ja hyväksyy osansa hiljaisesti ja kirkasotsaisesti. Tarinan sukupuoliroolitus ja moraalisuus  suorastaan huutavat 1900-luvun alun ihanteita. Kaiken muun antinsa ohella Laulu tulipunaisesta kukasta on erinomainen esimerkki siitä, kuinka paljon maailma on sadassa vuodessa muuttunut...

  Johannes Linnankoski  (1869 -1913) kuuluu Suomen kultakauden kirjailijoihin. Hän ammensi teoksensa tunnelman kansallisromantiikan ehttymättömistä kuvastoista: Suomen suuret salot humisevat, käet kukkuvat, tuomi kukkii ja kosket kuohuvat väkevinä ja vapaina, yhtä väkevinä kuin Olavin valtoimenaan vyöryvä rakkaus. Voi jos rakkautta ei tarvitsisi koskaan kahlita, tuntuu Linnankoski itsekin kovin olavimaisella kiihkeydellä toivovan.

  * Kansalliskirjaston sivuilta löytämäni kansikuva on mitä todennäköisimmin teoksen ensimmäisestä painoksesta.



Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta, 1905
Teoksen 1. kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö
(myöhempiä kustantajia: muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Elisa Kirjan äänikirja, 2014
Lukija: Eija Peltonen

5.5.2015

Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha

  Luettuani viime jouluna Mirkka Lappalaisen mainion, 1500-luvun Ruotsi-Suomea luotaavan teoksen Susimessu, tiesin palaavani hänen kirjojensa pariin aika ärhäkkään. Nyt sai vuoron hänen vuonna 2006 kirjoittamansa esseekokoelma Maailman painavin raha, kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta, kirja, joka on silkkaa lukuelämystä ja timanttia. Siinä missä Susimessu keskittyi 1500-luvun historian suuriin linjauksiin pääasiallisesti vain tärkeimpien poliittisten tapahtumien kautta, Maailman painavin raha on täynnä tunnelmakuvia, huomioita ja kutkuttavan hauskasti kerrottuja detaleja tuon ajan maailmankatsomuksesta, uskomuksista ja ihmisten yksityiselämästä. Lappalainen saa lukijansa katsomaan historian hämyyn täysin uudesta näkökulmasta. Tätä teosta lukiessani purskahtelin hersyvään nauruun tämän tästä: näin vetävästi kirjoitettua historiaa en ole koskaan aikaisemmin lukenut!

  Silmänpilkkeen ohella kirja antaa tietenkin myös vankkaa ja perinpohjaista tietoa Ruotsin noususta eurooppalaiseksi suurvallaksi. Maailma oli matkalla kohti uusia aikoja, pimeä ja raivoisa keskiaika ohitettu ja Pohjolassa alettiin siirtyä pikkuhiljaa kohti hallitumpaa valtiomuotoa.

  Vallalla oli staattinen maailmankäsitys. Etenkin aristokratia helli ideologiaa, jonka mukaan maailmanjärjestys on muuttumaton ja sen harmonia ikuista. Tästä syystä inspiraatiota haettiin menneisyydestä: tulevaisuutta nähty nähty mahdollisuutena vaan uhkana. Antiikin ja muinaisen Rooman ideologioiden ja filosofioiden ihailu nousi tällä vuosisadalla  äärimmäisyyksiin, roomalaismuoti villitsi ylimystön: naamiaismaisissa roomalaisasuissa kukkoilulla ei pyritty  naurattamaan kansaa vaan niillä niillä tuotiin esiin asun kantajan sisäistä voimaa ja harmoniaa: Apollo-puvuissaan toikkaroivat mahtimiehet, antiikin ihanteita mukaileva taide, rahvaan keskelle rakennetut barokkilinnat... Kaikella tuolla mahtavuudella pyrittiin pönkittämään Ruotsin suurvalta-asemaa maailman silmissä. Historiankirjoitus valjastettiin sekin palvelemaan suurvaltapyrkimyksiä: Ruotsille kehiteltiin suurvallalle sopiva jumalainen historia hämmästyttävän nopeasti, vajaassa parissakymmenessä vuodessa: keksityt yhteydet muinaisiin gootteihin ja antiikin aikaan tuotiin eri yhteyksissä voimallisesti esiin. Ruotsin suurvaltakulisseissa esitettiin näytelmiä, jotka lyövät nykypäivän showt laudalta mennen tullen:
Kaarle XI:n kruunajaisista vuonna 1672 tehtiin ennennäkemätön roomalais-goottilais-allegorinen spektaakkeli. Teini-ikäisen kuninkaan ylle puettiin kullatusta messingistä pakotettu sotisopa, jonka alla oli oranssinvärinen hame. Päähänsä monarkki veti kullatusta nahasta tehdyn päähineen, josta sojotti ilmaan puolisen metriä korkea kimpullinen oransseja sulkia. Kaarle ei ollut vain uudestisyntynyt valloittajakeisari, vaan auringon väreissä kylpevä apollo.
Jo ennen kruunajaisia muotokuvamaalari D.K. Ehrenstrahl Kaarlesta maalasi tämän huikean muotokuvan, jonka kopioita tuon ajan mahtimiehet mielellään ripustelivat linnojensa seinille. Mikään arkinen ei todellakaan kelvannut:

  
  Ruotsin itäinen osa, nykyinen Suomi, esiteteltiin maailmalle valloitettuna maana, vaikka tosiasiallisesti Suomen alue liitettiin Ruotsiin hitaasti sulattamalla. Nimitys Ruotsi-Suomi, jota nykyään käytetään alleviivaamaan Suomen melko erillistä asemaa, on otettu käyttöön vasta myöhemmin. 1600-luvun heikot kulkuyhteydet takasivat kyllä sen, että 'Suomi' oli jossain määrin oman onnensa varassa. Alueemme nähtiin jonkinlaisena luonnonvarareservaattina,  jonka sotaisilla ja kiivasverisillä  asukkailla kelpasi brassailla: Suomalaisten sotainto ja väkivaltaiset luonteenpiirteet nähtiin oivana keinona pönkittää Ruotsin 'suurvaltaimagoa'. 

  Ruotsin aristokratia eli ylhäisaatelisto piti valtaa ja juhli miltei pidäkkeettömästi. Varsinkin kuningatar Kristiina suosi tuota yhteiskuntaluokkaa ja antoi sille mittavia läänityksiä ja verovapauksia. Tämä holtittomuus söi kruunun kassaa. Aristoraattien elämäntyyli oli kursailematonta: päälleliimatun intelligenssin täytyi näkyä maan rajojen ulkopuolellekin. Aateliston pojat saivat koulutuksen, jolla oli hyvin vähän yhteyttä todellisen tietämyksen ja sivistyksen kanssa. Heistä tahdottiin muokata Ranskan hovista saatujen esikuvien mukaisia sulavakäytöksisiä herrasmiehiä, jotka olisivat valmiita Suuriin tehtäviin. Tavoitteissa onnistuttiin (ainakin nykypäivän kriteerein mitattuna) perin harvoin: 
Oikealla tavalla kasvatetut taimet varttuisivat vahvoiksi torjumaan synnin houkutuksia ja voimia, jotka horjuttivat elämän harmoniaa. Miekkkailusalin jytke, murtuvalla äänellä mörissyt Ciceron latinankieliset oraatiot ja saleista kantautuva riitasointuinen luutunsoitto olivat aristokraateille lupaus tulevaisuuden onnellisesta maailmasta. 
  Kruunupäiden ja aristokratian välillä vallitsi jännittynyt tasapaino: siinä missä kuninkaalliset saivat innoitusta keisareiden Roomasta, aristokratia ihaili Caesaria edeltänyttä senaattoreiden aikaa ja rinnasti oman valtaneuvostonsa muinaiseen senaattiin. Aristoratian yhä leveämmäksi muuttuva elämäntyyli alkoi ärsyttää alempaa aatelia ja talonpoikia, joiden ajatuksia alettiin pikkuhiljaa kannattaa myös ylemmällä tasolla. Kirjassa seurataan 1600-luvun puolivälistä alkanutta kehitystä, jonka serauksena aristokratiian valta murtui ja Ruotsi siirtyi Kaarle XI:n itsevaltiuden aikaan. 

  Jos päätät lukea tänä vuonna yhden historiateoksen, suosittelen Maailman painavinta rahaa! Kirja on nimittäin huimaavan hyvä ja taatusti erilainen matka historian havinoihin.  Suurten linjausten lisäksi tai oikeastaan tasavertaisesti niiden ohella Mirkka Lappalainen avaa hersyvällä tavalla tuon ajan arkea, perhe-elämää, uskomuksia, rakauselämääkin. Pääosaa esittävät tietenkin he, joista on jäänyt eniten jälkiä historiaan, eli hallitsijat, aateliset, virkamiehet ja oppineet. Tavallisesta kansasta löytyy kirjallista tietoa pääasiallisesti vain kirkonkirjoista. Myös naiset loistavat poissaolollaan, vaikka Ruotsissa naisen asema oli moniin muihin maihin verrattuna hyvä: heillä oli muun muassa itsenäinen  perintö-oikeus ja tästä syystä monet leskeksi jääneet naiset olivat vielä korkeassa iässäänkin haluttuja ja vakavasti otettavia vaimoehdokkaita nuoremmillekin miehille. Vain yhdelle naiselle historiankirjoitus on antanut persoonallisuuden: Gertrud von Ungernin kerrotaan olleen Suomen historian tunnetuin talonpoikien rääkkäjä!

  Mirkka Lappalainen teos kertoo kirjoittajan intohimoisesta suhtautumisesta historiaan. Tuo asenne tarttuu lukijaankin. Sain tutustua 1600-luvun hulluun elämäntyyliin, juonitteluihin, rakkausseikkkailuihin, kauneusihanteisiin... Maailmaan, jossa uudet, nousevat tieteenalat herättelevät sekä pelkoa että ja kiihkoa, jossa ihmisiä voidaan polttaa noitina pelkän huhun perusteella ja jonka valkeina hohtavissa linnoissa syödään iltapalaksi täytettyä joutsenta pukeutuneena paperimassasta valmistettuihin mielikuvituksellisiin antiikkiluomuksiin, susien ulvoessa linnaa ympäröivissä ryteikköisissä metsissä.
Vaikka teoksessa on mukana ironiaa, se on kuitenkin lempeää, lempeää...

  Entä se maailman painavin raha? Niin paljon se painoi, että minä olisin kaatunut nokalleni jos olisin yrittänyt sitä nostaa. Plootu oli niin painava, että lopulta kyllästyimme ja - kuin sattumalta - keksimme yhden uuden innovaation ;)

Teos valittiin vuoden 2007 tiedekirjaksi. 

Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha, kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta, 2006
Siltala
2. p., 240 s.
Kirjakauppaostos

2.5.2015

Huhtikuun blogatut


  Huhtikuu oli hyvien tarinoiden kuukausi. Bloggasin kahdesta hienosta lukuromaanista:
Justin Gon Katoava aika vei tunteikkaalle matkalle halki 1900-luvun ja  Euroopan, etsimään ajan virtaan unohtunutta rakkaustarinaa...
Ja Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta  johdatti lukijansa 1970-luvun huumaavaan Lontooseen, taiteeseen ja nuoruuteen...


Ihana David Suchet sulatti sydämeni kirjallaan Hercule Poirot ja minä
Jälkkäriksi  nautin Agatha Christien ennen julkaisemattoman rikosnovellin lisukkeineen: Hercule Poirot  ja huvimajan arvoitus on aitoa ja konstailematonta Christietä.

Edit: Ilouutinen Yleltä meille kaikille Poirotin ystäville! David Suchetin tähdittämä  Hercule Poirot alkaa taas pyöriä telkkarissa taas 15.5. ja jatkuu läpi kesän, aina syyskuuhun saakka.

Tartu tilaisuuteen -pienoisromaani tutustutti minut Nobel-voittaja Saul Bellowiin.  Ihastuin sanataiturin tyyliin niin, että jatkoa seuraa!

Ja sitten oli tietenkin ihana Hannu-Pekka Björkman: Hänen esseekokoelmansa Valkoista valoa on varmasti yksi niistä teoksista, joiden äärelle palaan vielä monen monta kertaa.

***
Toukokuu on alkanut sateisesti... Pienen ropisevan kävelyretken jälkeen on ihanaa käpertyä hyvän kirjan seuraan!
Tässä kuussa luen monenmoista. Luvassa on hienoja lukuromaaneja ja venäläistä nykykirjallisuutta, suomalaista dystopiaa, historiaa ja muita tietokirjoja.
Formaattikokeilut jatkuvat: Perinteisen kirjan ohella koen kirjallisia elämyksiä sähkö- ja äänikirjojen muodossa! 

Toivottelen kaikille suloisista suloisinta toukokuuta!