28.2.2015

Helmikuun blogatut kirjat



Helmikuussa bloggasin näistä kirjoista:

* Kuukauden huimin lukukokemukseni oli  John Williamsin Stoner, teos, josta povataan jo koko vuoden parasta kirjaa.

Haruki Murakamin iki-ihana Kafka rannalla pääsi sekin tähtikirjastooni.

* Bloggasin myös jo kauan mukanani kulkeneesta japanilaisen runoilija Ema Saikoon ihanasta runokokoelmasta Tunteeni eivät ole tuhkaa.

* Otteessaan pitävää jännitystä helmikuuhuni toi Peter Jamesin hieno laatudekkari Kuolema leikkii tulella.

* Taiteen ja kauneuden maailmaan minut johdatti Hannu-Pekka Björkman esseekokoelmassaan Kadonneet askeleet.

* Kuukauden laimemmaksi lukukokemuksekseni jäi Jennifer Eganin Sydäntorni. Kirjassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta en saanut muodostettua Eganin tarinaan sellaista henkilökohtaista suhdetta kuin hyvän lukukokemuksen muodostuminen kohdallani vaatii.

*** 

Tänään kuuntelen Sibeliuksen Luonnotarta,  esittäjänä upea Karita Mattila. Video on erittäin vaikuttavasti toteutettu!

Luonnottaren myötä toivottelen teille hyvää Kalevalan päivää!



27.2.2015

Muistoja ajasta



  "Elämä ei ole tiivistettävissä puhuttuihin eikä kirjoitettuihin sanoihin, siihen ei pysty kukaan koskaan. Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin, mietimme, tunnemme, vaivumme muistoihin, käännymme uneksuen sisäänpäin. Elämä on todellista submikroskooppisina hetkinä." 

Don DeLillo kirjassaan Omegapiste (Otava, 2011)


(Omegapiste on tulossa blogiin parin, kolmen päivän sisällä...)



25.2.2015

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

  Ihmisen tarve kokea itsensä täydellisen vapaaksi on luonut uudenlaisen ajattelutavan ja ihmistyypin. Tällainen kelluva ihminen, homo fluctuaris, on joko tahtoen tai tahtomattaan irti kaikesta klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä. Hän kelluu tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana. Hänen tietoisuuttaan hallitsevat populaarikulttuurin sisällöt ja arvot, erilaiset kaupalliset vertaisryhmät ja niin sanottu nopea tieto -- Kaikki mikä lipuu silmien editse, on keskenään samanarvoista. -- Se, mikä on näkyvillä, riittäköön...
Näin synkän kuvan taiteilija Hannu-Pekka Björkman maalaa nykyihmisen henkisestä tilasta vuonna 2011 ilmestyneen Kadonneet askeleet -esseekokoelmansa esipuheessa. Vaikka en allekirjoitakaan aivan kaikkea hänen tässä esittämistään ajatuksista (uskonnottomuus ei ole mielestäni  aina merkki ihmisen arvotyhjiöstä, eikä kaikkea populaarikulttuuria voi suoralta kädeltä leimata merkityksettömäksi hötöksi), hän on oikeassa monessa asiassa: olemme menettämässä kosketuksen menneisyyteemme, sivistykseemme, toisiimme, itseemme ja aikaan. Samalla kun jatkuvasti kehittyvä informaatioteknologia tuo uusia mahdollisuuksia ja vapautta elämäämme, se myös pirstaloittaa sitä, tuo siihen kiireettömyyden sijasta hämmennystä, joka on suurempi kuin koskaan ennen. Kehittyvän teknologian piti säästää aikaamme mutta mihin se häviää? Mihin me aikamme käytämme? Itsemme kehittämiseen vai henkiseen laiskotteluun?  Jälkimmäinen tuntuu ainakin Björkmanin mielestä olevan lähempänä totuutta. Hyvin usein jumitun itsekin netin ääreen; miten helppoa onkaan heittäytyä maailmalta tursuavan hötön vietäväksi. Kutsun jumahtamista  'aivojen lepuuttamiseksi', mutta tuskin aivoni tuollaista lepoa oikeasti kaipaavat.

  Meistä on tulossa henkisesti laiskoja. Kun koko maailma on ulottuvillamme kaiken aikaa, onko ihme, että emme viitsi enää etsiä asioiden syvempiä merkityksiä tai laatia kokonaisnäkemyksiä maailmasta. Kuka enää uskaltaa pysähtyä hetkeen ilman pelkoa siitä, että jotakin todella tärkeää menee ohi.  Aivomme ja sielumme ovat jatkuvassa hälytystilassa, ne huutavat rauhaa ja henkistä ravintoa, mutta ruokimme niitä vain yhä kiihtyvällä informaatiotulvalla ja yhä merkityksettömämmiksi käyvillä tiedon fragmenteilla.

    Sivistys ja taiteen syvä tuntemus auttavat meitä taistelemaan nykymaailmaamme uhkaavaa arvotyhjiötä vastaan, sanoo Björkman. Hän tarjoaa lukijoilleen esimerkkejä siitä, miten itse kukin voi ryhtyä kasaamaan henkistä pääomaa. Kadonneet askeleet -esseekokoelmassaan Björkman kutsuu meidät matkalle menneisyyteen, hiljaisen tiedon ja yhteisten, ihmisyyden yhteisistä lähteistä kumpuavien muistojemme äärelle. Matkaoppaiksemme Björkman on valinnut eri vuosisadoilla eläneitä taiteilijoita ja heidän kuolemattomattomia teoksiaan, joiden syvälliseen ymmärtämiseen Björkman esseissään meitä johdattaa.

  Kun maltamme todella pysähtyä taiteen tai edessämme avautuvan maiseman äärelle, jotakin tärkeää alkaa tapahtua. Parhaimmillaan taide saa meidät havahtumaan kuin unesta: jokin jo kauan sitten unohtunut muisto herää, kirkas valonsäde läpäisee harmaan päivän, maailma ei yhtäkkiä olekaan samanlainen kuin hetki sitten. Voisimme ehkä sulkea älypuhelimemmekin hetkiseksi, katsoa ympärillemme uusin silmin, kauemmas kuin mihin olemme kiireissämme tottuneet. Huomaisimmeko silloin, kuinka kauniisti valo osuu puiden kimmeltäviin runkoihin, kuinka illat ovatkin jo näin valoisia... Kohta on maaliskuu ja kevät...
Elämän kauneus ja rikkaus piiloutuvat ohikiitäviin, huomaamattomiin hetkiin. Niitä hetkiä emme voi ostaa hiiren klikkauksella emmekä rahalla, vaikka latoisimme pöytään miljoonia...

Matthias Grünewald: Issenheimin luostarikirkon siipialttarin toinen näkymä, c.1510. Kuva: wikipedia.org.

Voi, millaisten  taiteilijoiden ja taideteosten pariin Björkman minut tässä teoksessa johdattaakaan: tutustun saksalaiseen renessanssimaalari Matthias Grünewaldiin ja hänen Issenheimin luostarikirkkoon maalaamaansa moniosaiseen, henkeäsalpaavan upeaan siipialttariin, ihailen valon hehkua alankomaalaisen Johannes Vermeerin maalauksissa, hiljennyn Antti Hyryn läpikuultavan kirkkaana sädehtivän sanataiteen edessä...  Björkman  vie lukijansa myös omien lapsuusmuistojensa äärelle, tärkeisiin nuoruusmaisemiin. Sinne, missä hänen oma sielunsa lepää...

   Kadonneet askeleet -teos sisältää kuusi ajattoman kaunista esseetä, joista jokainen oli minulle  elämys. Björkman kirjoittaa taiteen ja maiseman, ajan ja muistojen monista merkityksistä tavalla joka salpaa hengen, hän sukeltaa innostuneesti taiteen historiaan ja avaa kokemiaan taide-elämyksiä niin, että tunnen itse istuvani hänen vierellään teoksia tarkastelemassa. On kuin sukeltaisin maalausten sisään ja hengittäisin sisääni teoksista sädehtivää aineetonta energiaa!

  Unohdan ajan kulumisen, kunnes huomaan että ulkona on alkanut hämärtää. Pian on aika nousta ja sulkea kirja, iltapuuhat odottavat jo. Jään vielä hetkiseksi nauttimaan talvi-illan hiipuvasta valosta...

Johannes Vermeer, c. 1662: Young Woman with a Water Pitcher. Kuva: wikiart.org 
Talven henkäys avautuvasta ikkunasta. Lasin kylmyys sormissa. Vesikannun paino ja kankaan kahina. Ne ovat maalauksessa, mutta myös minussa. Maurice Merleau-Pontya mukaillen, "maalauksessa näkemäni asiat eivät ole siinä vain kuvana ja olemuksena: ne ovat siinä omana itsenään, elävänä katseeni kautta." Ja tuo elollisuus, herääminen, ruumiin aistimukset ja tunne hengen liikkeestä vastustavat kaikki rappiota ja kuolemaa. Ne vahvistavat elämäntunnetta ja taiteen ainoaa todellista merkitystä, Jumalan etsimistä ihmisestä.   

  *Erityiskiitos P.S. Rakastan kirjoja -blogin ihanalle Saralle , joka innosti minua tarttumaan Hannu-Pekka Björkmanin teoksiin! Björkmania on lukenut myös Kirjojen kamarin hurmaava Katja.

 **Björkmania on tulossa blogiin kevään aikana vielä lisääkin, olen varannut hänen Valkoista valoa -teoksensa  pääsiäisen lukemistooni. Myös tämä Kadonneet askeleet sopisivat hyvin tuohon varhaiskevään juhla-aikaan luettavaksi. Suosittelen!

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet, 2011, 176 s.
Kirjapaja
Teoksen valokuvat: Rax Rinnekangas

20.2.2015

Jennifer Egan: Sydäntorni

Hän katsoi Dannya silmät kiiluen.Viini oli lopussa - he olivat tyhjentäneet koko pullon. Paronitar nojautui taaksepäin pehmeässä nojatuolissaan niin että kullalla silatut valkeat hiukset levisivät samettiverhoilulle. Sen tähden tunnen oloni turvalliseksi täällä sydäntornissa. Ymmärrättekö? Ymmärrän. Ja Danny ymmärsi: paronitar oli kuin magneettikenttä, joka veti hänen ajatuksensa puoleensa.
Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin Sydäntornin sivulieve lupaa paljon hyvää:
'Aika suurella hämäyksellä läpimurtonsa tehneen kirjailijan uusin suomennos on goottilaisen kauhukertomuksen kaapuun kääriytynyt dekkari, olemassaoloa elähdyttävästi luotaava taideteos - ja pahuksen viihdyttävä lukukokemus. Takakannessa suitsutus jatkuu: Sydäntorni on paikka, jossa Kafka, Calvino ja Poe kohtaavat. Kirjoittajana Eganin sanotaan olevan sukupolvensa kärkikastia.
Ja hyvän romaanin ainekset tässä periaatteessa ovatkin kasassa: kirja koostuu toistensa sisältä kasvavista, kerroksellisista ja alati suuntaansa vaihtavista tarinoista: arvaan, että Egan on miettinyt kirjan rakenteellisia ratkaisuja syvällisesti. Sellainen saa minut yleensä hurmaantumaan lukemastani. Hurmaannuinko nyt?

 Kirja kulkee kahdessa (pää)aikatasossa. Toisessa niistä ollaan restauroimassa vanhaa linnaa new age -henkiseksi, muusta maailmasta hiukan irrallaan olevaksi hyvinvointikeskukseksi jossakin päin itäistä Eurooppaa. Serkkunsa pyynnöstä paikalle saapuu myös newyorkilainen nettiaddikti Danny. Goottihenkisen ikiteinin on vaikea sopeutua paikan hiljaisuuteen, mutta sosiaalisen median ikävä unohtuu kun hän tutustuu lähemmin linnan tornissa asuvaan 98-vuotiaaseen, arvoitukselliseen paronitar Von Ausblinkeriin, sukunsa viimeiseen, joka on valmis  puolustamaan linnan 900-vuotista kunniaa vaikka varsijousin. Vanhan linnan synkät salaisuudet alkavat paljastua samaan aikaan kun linnan restaurointiporukan yhteishenki alkaa rakoilla. Dannyn ja hänen serkkunsa Howardin yhteiset, synkät lapsuuskokemuksetkin alkavat pulpahdella pintaan. Serkusten yritys rakentaa suhteensa uudelle, aikuiselle perustalle kääntyy lopulta kostotarinaksi: vanhan linnan henget ja 1800-luvun goottikuvasto heräävät henkiin uudella vuosituhannella.

  Yhtäkkiä kirjailija tekee mielikuvituksellisen hypyn: hän siirtää lukijansa itä-eurooppalaisesta 'kauhulinnasta'  yhdysvaltalaisen vankilan arkeen. Siirtymä on enemmän kuin yllättävä. Eganin tyylikin vaihtuu toiseksi:
Sitten Tom-Tom huomasi mut aidan toisella puolen. Sekunnin murto-osan ajattelin, että oli mun vuoro kuolla. Mä olisinkin kuollut, ei siinä mitään, jos Tom-Tom olisi oikea rikollinen. Mutta Tom-Tom on pelkkä piripää, joka rakastaa liskoja ja vihaa ihmisiä. Kuka sanoo, että joku näistä mulkvisteista olen mä itse? Kysyn Tom-Tomilta.
Ray ja Tom-Tom osallistuvat luovan ilmaisun kurssille, joka Rayn mielestä on aluksi 'ihan sitä itseään'. Mutta koska hän on ollut vankilassa jo pitkään ja kurssin vetäjä on nainen (ei minkään näköinen tosin, mutta eihän sillä näissä olosuhteissa ole mitään väliä) hänelle iskee palava halu tehdä opettajaansa vaikutus, saada tämän huomio kiinnittymään itseensä, tuntea tämän iho omaansa vasten...

   Egan punoo kirjan eri tasot yhteen kirjan loppumetreillä. Tapa, jolla hän sen tekee, osoittaa  ettei kirjailijalta ainakaan kokeilunhalua eikä mielikuvitusta puutu. Mutta jokin minua tässä kirjassa hiersi: vanhaan linnaan sijoittuvat jaksot oli kuvattu kaavamaisesti, niitä kaikkein kuluneimpia goottikliseitä käyttäen. Dannyn seikkailuja seuratessani mietin sitäkin, täytyykö tarinan päähenkilönkin näyttää juuri 'oikeanlaiselta', kuin 80-luvun goottibileistä reväistyltä rokkikukolta.
 Hyvin pian huomasin seuraavani kiinnostuneempana Rayn vankilaelämää kuin vanhaan linnaan sijoittuvia jaksoja: Rayn tarinassa oli oma äänensä, ja juuri 'omaa ääntä' jäin sydäntornin puutarhassa ja kellareissa tapahtuneissa jaksoissa kaipaamaan. Mutta ehkäpä tarinan toisen puolen täytyykin upota kliseiden suohon. Goottikuvaston siekailematon käyttäminen antaa ovelan pienen vihjeen kokonaistarinan taustalla häämöttävästä salaisuudesta. Tämä kuriositeetin huomaaminen oli yksi kirjan seurassa kokemistani ilonpilkahduksista.

   Vaikka Sydäntorni on kerroksellisuuksineen ja käänteineen älykkäästi kirjoitettua proosaa, kirja jäi minulle pikkuisen etäiseksi, sillä en saanut luotua siihen sellaista 'henkilökohtaista suhdetta' kuin etukäteen uumoilin ja toivoin.  Romaani vilisi monia mielenkiintoisia juonteita, jotka tarinan edetessä  kuitenkin haihtuivat näkymättömiin... Vaikka periaatteessa pidänkin avoimeksi jäävistä kertomuksista, olisin halunnut kovasti nähdä tiettyjen juonikuvioiden päätöksen. Tunsinko oloni kirjan lopussa vähän huijatuksikin? Kummallista: normaalisti rakastan kirjallisia yllätyksiä, sellaisia, jotka saavat tarinan keikahtamaan päälaelleen, mutta tämän kirjan kohdalla yllätykset eivät saaneet tuota tunnetta aikaan.

 Antikvariaatista ostamani kirjan edellinen omistaja on tehnyt siihen lyijykynällä alleviivauksia, kysymysmerkkejä, pieniä korjausehdotuksiakin. Ja toden totta! Kirja sisältää paikoin outoja sananvalintoja tyyliin 'hän perääntyi taaksepäin'. Sanalapsukset ja kömpelöt ilmaukset saattavat olla myös tahallisia ja kummuta samasta lähteestä kuin äsken mainitsemani goottikliseetkin.

* Sydäntornia on luettu kirjablogeissa paljon. Laitan niistä tähän nyt vain muutaman löytämäni linkin: Erjan lukupäiväkirja, Järjellä ja tunteella, Kirjoihin kadonnut,  Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua, Morren maailma ja  Rakkaudesta kirjoihin.


Egan: Sydäntorni (The Keep, 2006)
Kustantaja: Tammi 2013
Suomentanut Heikki Karjalainen
Alkuperäiskieli: englanti
Antikvariaattiostos

16.2.2015

John Williams: Stoner

  Mutta hän tiesi, ettei ollut sen ulottumattomissa, ei olisi koskaan. Se oli yhä olemassa tunnottomuuden alla, välinpitämättömyyden ja menetyksen alla, tuo vahva ja vakaa intohimo; se oli aina ollut siellä. --- Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän. 
   Jotkin kirjat iskevät sieluun kuin kivi. Osuma on niin tarkka, että tajuan kohdanneeni jotakin, joka ei ole pelkkää kirjallisuutta vaan jotain monin verroin enemmän. Tunne on outo ja ihana: kuin olisin lukiessani kohdannut Elämän itsensä. Ihmisyyden paljaimmassa ja kauneimmassa muodossaan.
Sellaisen kirjan kohdattuaan haluaisi olla kauan aikaa hiljaa, jättäytyä lukukokemuksen aiheuttaman tunnekuohun ja ihmetyksen vietäväksi ja sitten -  sydämen kuohunnan vihdoin tasaannuttua - haluaisi ojentaa teoksen aamun ensimmäiselle vastaantulijalle ja sanoa: jos haluat kokea tänään jotakin merkityksellistä, lue tämä kirja. 

 Juuri sellainen kirja on Stoner. Kirja, jota en voi lukea herkistymättä, johon en voi olla rakastumatta. En tajua, mitä on tapahtumassa, mutta tämä väritön, yksitotinen  yliopistomies vie minua kuin pässiä narussa! Minua itkettää, sitten hymyilen, toisin paikoin naurahdan ilkikurisesti - ja sitten tulevat kyyneleet taas. Stoner on kirja, jota lukiessani unohdan, että se on tarina, että se kertoo miehestä jota ei koskaan ollut olemassakaan. Williams kertoo miehen tarinan kuin omansa, kertoo sen niin, että Stoner muuttuu minulle eläväksi, kuin kaukaiseksi toisinnoksi hänestä, joka on jo poissa. Williamsin kieli on yksinkertaista, sen kaiku on hienostelematon, yhtä uljas kuin vuosikymmeniä maatyötä tehneen ihmisen kosketus.

   Wlliam Stonerin tulevaisuus näyttää romaanin alussa selkeältä: Missourilaisen pientilallisen ainoana lapsena hänen tulee kyselemättä jatkaa isänsä työtä, kotitalon hoitamista ja talon ympärille levittäytyvien, vuosi vuodelta yhä harsuuntuneimmaksi käyvien peltotilkkujen viljelemistä. Niin ovat tehneet hänen isänsä ja isoisänsä ja niin tulisi tekemään myös William Stoner ja hkäpä aikanaan hänen oma poikansakin.
Vuonna 1910 yhdeksäntoista vuotta täyttänyt Stoner lähtee Missourin yliopistoon lukemaan maataloustiedettä, tarkoituksenaan palata neljän vuoden kuluttua kotitilalle täysin oppineena agronomina. Isäkin suostuu tuumaan arvellen, ettei pienestä lisäopista olisi tulevalle isännälle ainakaan haittaa.

  Mutta toisen opiskeluvuoden aikana Stonerin elämä saa uuden, odottamattoman suunnan. Luonnontieteiden perusopintoihin kuuluvan kirjallisuuskurssin opettaja, kuiva, ylenkatseellinen ja arvoituksellinen Archer Sloaner ja  etenkin William Shakespearen sonetit tekevät nuoreen Stoneriin niin syvän vaikutuksen, että hän vaihtaa opinto-ohjelmansa kirjallisuuteen sekä filosofiaan  ja alkaa - kuin kohtalon johtamana - suuntautua kohti tutkijan uraa. Leveäkouraisesta maatilan pojasta tulee runoja rakastava yliopistomies.
Hän astui Jesse Hallista ulos aamupäivään, eikä harmaus enää painostanut kampusta. Se ohjasi hänen silmänsä ylös kohti taivasta, ja hän tunsi katsovansa jotain mahdollisuutta, jolle ei tiennyt nimeä.
Stonerin tulevat vuodet ovat täynnä työtä. Hän uppoutuu kirjoihin, opettamiseen, kirjoittamiseen, tutkimuksiinsa. Mies rakastaa opettamista, vaatii oppilailtaan paljon, mutta rakastaa heitä vielä kaksin verroin enemmän. Vuosien vieriessä Stoner saa kuitenkin huomata, että hänen ihailemansa suljettu tiedeyhteisö - se sama, jolle hän nuorena miehenä menetti sydämensä - on kaksiteräinen miekka. Samalla kun siihen kuuluminen  avaa ihmiselle uusia mahdollisuuksia, se kaivaa maata hänen jalkojensa alta: omasta kokemuksestanikin tiedän, että tiedemaailmasta, jonka tulisi olla puhtaan pyrkimyksen, intuition, älyn ja ajatuksellisen vapauden kehto, löytyy aina myös kateutta, pahansuopaisuutta, pikkusieluisuutta. Paikka, jonka Stoner ymmärsi aikoinaan ihanteiden ja aatteidensa syntysijaksi, osoittauutuukin perin inhimillisten juonitteluiden taistelukentäksi.

Mutta Stoner haluaa palvella valitsemaansa elämäntietä samalla tinkimättömällä periksiantamattomuudella jolla hänen esi-isänsä olivat viljelleet kovaa missourilaista peltomaataan. Tuo tinkimättömyys tulee hänlle vuosien mittaan kalliiksi; hänen urakehityksensä tyssää henkilökemioihin, kateuteen, väärinkäsityksiin ja valtataisteluihin, joita vastaan hänen on käytävä silkalla oveluudella. Ihailen Stonerin periksiantamattomuutta. Minä olisin hänen sijassaan saattanut huudahtaa monta kertaa: Pitäkää tunkkinne.....!

   Stonerin yksityiselämä ei suo lohtua työn paineisiin: Nuorella iällään hän on mennyt naimisiin suurisilmäisen, viktoriaanisen kasvatuksen saaneen Edithin kanssa. Avioliitto täyttää nuoren miehen sydämen hurmaavalla, pelonsekaisella  odotuksella... Odotuksella, joka ei näytä koskaan saavan täyttymystään. Edithin sydän ja sielu ovat lukkiutuneet lapsuuteen ja siksi Stonerin lähestymisyritykset tuottavat Edithille kauhua ja häpeää, suoranaista fyysistä pahaa oloa. Kuin ihmeen voimasta heille syntyy tytär - isänsä silmäterä Crace - enemmänkin Edithin tahdonvoiman kuin rakkaudentekojen tuoksena.  Stoner kärsii rakkaudettomassa liitossaan, yrittää ymmärtää vaimoaan, kunnes...

  Edithin hahmo jää minulle  arvoitukseksi. Edithissä tuntuu olevan kaikki aivan pielessä. Hänen käytöksensä ja kirjan tapahtumat viittaavat toisaalta siihen, että Edith on kokenut lapsuudessaan jotakin sellaista pahuutta, joka on omiaan aiheuttamaan Williamsin kuvaamia reaktioita. Edith pakottaa Stonerin vetäytymään yhä kauemmas itsestään, sekä henkisesti että fyysisesti niin että lopulta heidän välillään ei ole yhteyttä edes katseen mittaisen hetken vertaa.

  Stoner on tiiviin surun täyttämä teos. Suru ei kuitenkaan ole teoksen ainoa kantava voima, sillä näen tarinassa myös suurta intohimoa, joka kohdistuu elämään itseensä, uuden oppimiseen, työhön, vakaumukseen. Vastaani tulee vihdoin myös se suuresti odottamani hetki, jolloin näen siinä myös suurta rakkauden leimahduksen. Tähdenlennon kaltaisen, surua tieltään pyyhkivän. Se on rakkautta, jonka vuoksi on valmis antamaan elämälle paljon anteeksi.

  Mitä muuta sinä odotit? hän kysyi.

  Williamsia mukaillen: intohimo ja oppiminen: tuntuu, että siinä todellakin on kaikki, mitä elääksemme ja rakastaaksemme tarvitsemme.

  Yhdysvaltalainen John Williams (1922-1994) on yksi luovan kirjoittamisen opetuksen uranuurtajista. Hän valmistui tohtoriksi Missourin yliopistosta, siitä samasta, jonne hän on sijoittanut tämän romaanin tapahtumat. Williams toimi tutkijana ja opettajana kuten Stonerkin ja kirjoitti sen lisäksi proosaa ja runoja.
Jotkut kirjat odottavat syttymistään kauan: Williams kirjoitti Stonerin jo vuonna 1965, mutta tuossa vaiheessa teos ei herättänyt sen suurempaa kiinnostusta ja joutui pian unohduksiin. Vuonna 2006 kirja löydettiin uudelleen ja se nousi paitsi lukijoiden, myös kriitikoiden ylistämäksi kirjalliseksi sensaatioksi. Stoneria on 2000-luvulla käännetty useille kielille, nyt myös suomeksi. Teos ilmestyy kauppohin ensi viikon aikana.

*Jos haluat kokea tänään jotakin merkityksellistä, lue tämä kirja. 

** Kiitän kustantajaa ennakkokappaleesta.

Muualla :  Kirjojen keskellä, Leena Lumi, Lukuisa ja Lumiomena.


John Williams: Stoner (Stoner, 1965)
Kustantaja: Bazar, 2015
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Ennakkokappale 306 s.
Alkuperäiskieli. englanti
Kustastajalta


14.2.2015

Peter James: Kuolema leikkii tulella

Mies piteli kiikareita silmillään hämärässä ja katseli tarkasti naista, jota hän niin suuresti rakasti. Varsijousen yökiikari, jota hän käytti tarkkaillessaan naista tämän sammutettua valot, oli pöydällä hänen vierellään.
Nainen joi valkoviiniä, - neljättä lasillistaan - ja yritti jälleen soittaa samaan numeroon, huolestuneen ja harmistuneen näköisenä. Hän heilautti punaiset hiuksensa sieviltä kasvoiltaan. Niin hän teki aina ollessaan hermostunut tai huolissaan jostakin.
Ei hän vastaa, rakkaani, ihanaiseni, ei hän tosiaankaan vastaa.
  Brittiläinen Peter James on yksi kotimaansa suosituimmista kirjailijoista. Pitkän ja useaan kertaan palkitun kirjailijauransa ohella hän on toiminut käsikirjoittajana ja elokuvatuottajana Yhdysvalloissa. Tätä nykyä hän asuu Lontoon Notting Hillissä, keskittyy kirjoittamiseen ja toimii samalla kansainvälisen Crime Writers' Associationin puheenjohtajana. Hänen huippusuosittuja dekkareitaan on käännetty useille kymmenille kielille ja ne myyvät kuin häkä.

  Eihän tällaista dekkari-ilmiötä voi mitenkään ohittaa! Oli aika minunkin tutustua tähän painosten kuninkaaseen ja hänen tarinoidensa päähenkilöön, rikosylikomisario Roy Graceen, jonka tutkimuksia on Suomessakin seurattu vuodesta 2010 asti jo yhdeksän tuhdin rikostarinan verran. Tartuin uskaliaasti sarjan uusimpaan, tällä viikolla kaupoihin saapuneeseen romaaniin Kuolema leikkii tulella. Etukäteen hiukan mietitytti, pääsisinkö solahtamaan mukaan Roy Gracen maailmaan näin yks kaks kesken matkaa, mutta pelko oli turha: jokainen sarjan osa on itsenäinen kertomus ja tämän lisäksi Jamesin simppeli kerrontatyyli tekee Roy Gracesta ja hänen alaisuudessaan toimivasta poliisitiimistä  niin helposti lähestyttäviä, että tutustuin teosten maailmaan alta aikayksikön.

  Jamesin uusimman murhatarinan keskiössä on hullu rakkaus, joka alkaa unelmasta ja muuttuu kilpajuoksuksi tulen ja kuoleman kanssa. Kaunis, punakutrinen Red Westwood tutustuu netin kautta nuoren George Clooneyn kaksoisolentoon, joka ensi alkuun vaikuttaa täydelliseltä jokanaisen päiväunelta, vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. Bryce Laurent haluaa aloittaa suhteen Redin kanssa pehmeästi ja viipyillen, miten ihanaa! Hän hukuttaa naisen suosionosoituksiin, kukkiin, lahjoihin, hyväilyihin, suudelmiin. Hän kietoo tämän kuin varkain henkiseen yliotteeseensa, sulkee Redin rakkaudelta näyttävään vankilaan, jonka ovi kolahtaa kiinni naisen vielä eläessä päiväuntaan.

  Kun Red herää rakkaudelta tuoksuvasta unelmastaan kauhistuttavaan todellisuuteen, on jo liian myöhäistä. Suhteen edetetessä  hellän rakastajan naamion alta paljastuu puhdasverinen, tunteeton psykopaatti:  miehen kauneus ja sulava käytös ovat kätkeneet sisäänsä täydellisen pedon, pedon, jonka ainoana tavoitteena on kostaa... Hetki, jona Red 'heittää Brycen ulos elämästään' on lähtölaukaus tapahtumille, jotka pitävät minut hypnoottisessa otteessaan tarinan loppuun saakka, saavat minut valvomaan, nousemaan sängystä kahvinkeittoon vielä kolmen aikaan aamuyöllä  (mitä väliä, unet menivät jo). Tulee sekin hetki, jolloin on aivan pakko pitää lukemisesta taukoa, katsoa ikkunasta kaupungin hiljentynyttä yötä ja miettiä, mitä kaikkea tämänkin kaupungin yöt pitävät sisällään...
Sivu sivulta kauniin, tulihiuksisen Redin piina kiristyy. Kuinka taitavasti tuo kylmä, tunteeton Janus lähestyykään saalistaan, kuinka pirullisen tarkasti hän käyttääkään uhrinsa heikkoja kohtia hyväkseen. Hitaasti, vallan tunteesta nautiskellen, yksi polttava askel kerrallaan.
Mutta jos pelolle antaa pikkusormensa, se vie koko käden, Red Westwood tietää.  Pelolle ei saa antaa valtaa silloinkaan kun kaikki, mitä hän rakastaa, uhkaa tuhoutua...

 Miehen menneisyyteen tehdään pari napakkaa aikahyppyä. Olisin halunut Jamesin pysähtyvän Brycen lapsuuteen ja nuoruuteen hetkisen verran pidemmäksi aikaa, sillä se olisi syventänyt  miehen hahmoa, selittänyt hänen motiiveitaan ja tunteettomuuttaan. Mutta ehkä Jamesin ratkaisu käsitellä Brycen lapsuutta vain ohimennen oli sittenkin hyvä ratkaisu, sillä joskus taustakaan ei voi selittää joissakin ihmisissä asuvaa pahuutta, ei aivan täysin.

   Vaikka itse tarina on enemmän kuin piinaava,  kirjailijan tyyli tekee lukukokemuksesta sujuvan: Jamesin kerronta on ehtaa jännitysviihdettä, helposti luettavaa ja kerralla omaksuttavaa. Minun makuuni tarinaa olisi voinut hienoisesti tiivistääkin, mutta toisaalta tässä genressä kirjan tuhti ulkomuoto ja tarinan rönsyileminen - se, ettei lukeminen lopu kesken - ovat tärkeä osa onnistunutta lukunautintoa.
Hyvän viihdedekkarin tuntee tietenkin siitä, että se viihdyttää, koukuttaa, luotsaa lukijansa arjen tuolle puolen, aiheuttaa väristyksiä ja nipistyksiä vatsanpohjassa... Nämä kaikki tunnusmerkit täyttyivät lukiessani elämäni ensimmäistä Roy Grace -tarinaa.  Ylikomisario Gracen kujanjuoksu pyrotekniikkaan rakastuneen pedon kanssa oli niin koukuttavaa luettavaa, että palannen Brightonin poliisipäämajaan vielä monta kertaa. Minun täytyy tunnustaa, että sopivina annoksina tällainen laadukas, jännittävä viihderomaani puhdistaa ajatuksiani ja tekee hyvää sydämellekin.

    Entäpä millaisen suhteen loin tarinoiden päähenkilöön, Roy Graceen? Ensialkuun rikosylikomisario esittäytyi minulle niin tavallisena miehenä, että vähän jännitin mitä tuleman pitää: häneltä näytti puuttuvan sellaisia persoonallisia piirteitä, jotka ovat omiaan herättämään kiinnostukseni romaanihenkilöitä kohtaan. Komisario oli siis jo vaarassa jäädä hieman värittömäksi tapaukseksi, mutta - kaikeksi onneksi - hänen menneisyydestään alkoi tarinan edetessä paljastua asioita, jotka saivat minut näkemään hänet uudessa valossa (sarjaa pidempään seuranneille nämä käänteet lienevät jo tuttuja). Menneisyyden haamut toivat toivomaani lisäsärmää Gracen persoonaan ja hänen hahmonsa muuttui heti paljon kiinnostavammaksi. Joten tuo kirjan alkupuolella ilmennyt päähenkilön hienoinen värittömyys johtui suurimmaksi osaksi siitä, että hänen aiemmat vaiheensa olivat minulle vielä tuntemattomia.

  Brittiläinen ITV on valmistelemassa Peter Jamesin dekkareihin pohjautuvaa tv-sarjaa. Kirjailijan kotisivuilla käydään jo kiivasta keskustelua sarjan roolituksesta; kuka miespuolisista brittinäyttelijöistä olisi Roy Gracen osaan se kaikkein sopivin? James osallistuu keskusteluun itsekin ja kommentoi ehdotuksia innokkaasti. Uskon, että tästä syntyy seuraava brittihitti, juuri sellainen ihana peribrittiläinen poliisisarja, joihin olen koukussa. Uutta sarjaa odotellessa onkin hyvää aikaa sukeltaa Roy Gracen tapauksiin näin kirjallisessa muodossa. Vielä ainakin yhdeksän muhkeaa rikostarinaa odottaa lukijaansa.

* Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.


Kirjan on lukenut myös Leena Lumi. Häneltä löytyy Peter Jamesin dekkareita kokonainen kirjastollinen.


Peter James: Kuolema leikkii tulella (Want You Dead, 2014), 450 s.
Kustantaja: Minerva, 2015
Suomentanut:Maikki Soro
Alkuperäiskieli: englanti
Kustantajalta

13.2.2015

Ystävänpäivätervehdys


Toivottelen hyvää ystävänpäivää kaikille teille ihanille blogiystävilleni, jotka tuotte iloa, uusia elämyksiä ja kauneutta jokaiseen päivääni!

*
Blogiin on tulossa seuraavaksi jännitystä. Viimeiset sivut Peter Jamesin dekkarista ovat käsillä.
Dekkarijuttu tulee ulos joko tänään tai huomenna...

11.2.2015

Haruki Murakami: Kafka rannalla

  Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, ja myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omasi ja toisten. Ja kun myrsky on ohi, et enää muistakaan, kuinka olet läpäissyt sen ja selvinnyt siitä. Et ole edes ihan varma, onko se ohikaan. -- Kun tulet ulos myrskystä, et ole enää sama ihminen kuin olit siihen astuessasi. Siitä myrskyssä on kysymys. 

  Tämä on pähkähullua, mieletöntä, sekopäistä! Istun hiekkamyrskyn keskellä kiitävässä junassa silmät ja korvat ja suu täynnä pumpulinpehmeää hiekkaa, kalanpäitä, variksen rintauntuvia, verta käsissä! Vauhti kiihtyy, kieputus kiihtyy, eikö tätä rakkinetta ohjaa kukaan? Mahanpohja muljahtaa ja juna irtoaa raiteeltaan, perä sutii, ylös ylös, kohti tähtiä ja pilviä ja jotain joka ei mahdu ajatuksiin. Muistot ilman tarttumapintaa repivät aikaa silpuksi. Rips rips rips... Älä herätä minua nyt!

  Olen juuri lukenut kuudennen Murakami-romaanini. Sen, joka minun olisi pitänyt lukea ensimmäiseksi, ajattelen nyt. Kafka rannalla on Murakamin surrealistisin, eriskummallisin  ja selittämättömin romaani ja samalla kirja, jonka jälkeen koko hänen tuotantonsa näyttäytyy minulle piirun verran toisenlaisesta näkökulmasta kuin aiemmin. Tarkoittaako tämä nyt siis sitä, että ymmärtäisin Murakamin ihanaa hulluutta nyt paremmin  (jollain lailla "oikeammin") kuin ennen? Ei, en usko! Sillä kysymyshän on aina puhtaasti subjektiivisista tulkinnoista, joita ei voi arvottaa. Sitä paitsi - erilaiset tulkinnat ja vapaa assosaatio ovat mitä viehättävin ja sallituin yhdistelmä Murakamia luettaessa. Minä intuoin, että hänen perimmäinen motivaationsa kirjoittamiselle ei kumpua   'ymmärretyksi'  tulemisen halusta vaan halusta tehdä kirjallisia kokeiluja - ja siinä ohessa hän kuin huomaamattaan ajaa meitä tekemään lukemastamme yhä uusia tulkintoja. Tässä(kin) suhteessa Kafka rannalla onnistuu erinomaisesti: tarina avaa salaisuuksien verhoa jälleen vain häivähdyksen verran, niin vähän, että se tärkein - kertomuksen sielu - peittyy mielikuvitusta kutkuttavaan sumuun...  Kysyn siis itseltäni uudemman kerran: 'ymmärränkö' Murakamia nyt paremmin kuin ennen? Hah, sama kuin yrittäisin vangita myrskyn!

  Kafka Tamura on varhaiskypsä viisitoistavuotias. Hän rakastaa kirjoja, vihaa koulua ja isäänsä, jonka kanssa hän on jäänyt kahden äidin häivyttyä maisemista Kafkan pikkusiskon kanssa. Ja juuri nyt on Kafkan itsensäkin aika lähteä, päättää Varis, hän, joka on Kafkan paras ystävä ja samalla hänen alter egonsa. Ääni, joka kuiskaa pojan korvaan yhä uudelleen ja uudelleen: Sinusta tulee maailman kovin viisitoistavuotias!
Kafka pakkaa reppunsa, karkaa kotoa ja löytää turvapaikan kaukaisen kaupungin laitamilta löytämästään sadunomaisesta  yksityiskirjastosta, jossa hän tapaa omaan menneisyyteensä lukittautuneen neiti Saekin ja hienostuneen kirjastonhoitaja Oshiman. Pian lukijalle selviää: Kafkan oli määrä saapua tähän kaupunkiin, tähän kirjastoon, juuri näiden ihmisten luo. Poika  itse on kohtalon johdatuksesta onnellisen tietämätön: hän ei huomaa, kuinka häntä työnnetään, vedetään, ei, kuinka häntä kannatellaan kohti tapahtumia, joiden loppuhuipentumana jokin kauan sitten alkanut ja kesken jäänyt on saava arvoisensa päätöksen. Ollaan jälleen kerran Murakamin ihanien salaisuuksien äärellä: nämä ovat hetkiä, joihin menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat suloisesti, mahdottomasta tulee mahdollista ja menneisyyden vääryydet oikaistaan. Mutta tämä kaikki vaatii rohkeutta, enemmän kuin viisitoistavuotiaalla Kafkalta itseltään ikinä löytyy. Siksi hänellä on taustallaan muinaisista näytelmistä tuttu chorus, kuoro, joka kannattelee häntä - salaisesti -  yli tulevien tapahtumien.

  Samaan aikaan kun Kafka pääsee neiti Saekin ja Oshiman huomaan, kaupunkiin on suuntaamassa myös Nakata, yliluonnollisten tapahtumien vuoksi henkisesti lapsen tasolle jäänyt kuusikymppinen mies, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta joka osaa keskustella kissojen ja kivien kanssa. Kafkaan Nakatan sitoo pojan isä, suuri kuvanveistäjä, jonka talolla sattuneet tapahtumat ajavat Nakatan hurjaan kujanjuoksuun aikaa vastaan. Siinä, missä Kafka on täysin tietämätön tulevista tapahtumista, Nakata tuntuu tietävän että jotakin tärkeää on tapahtumassa.  Hänen toimii intuition ohjaamana ja saa voimansa ja tietonsa eläimiltä ja alitajunnastaan:  'Kun pääsen sillan yli, tiedän mitä tehdä, Nakata sanoo. Sen sillan yli ja vähän edemmäskin häntä ohjaa nuori rekkakuski Hoshino, jonka elämän tämä eriskummallinen matka tulee muuttamaan täysin.
Eriskummallinen kolmikko tämä Nakata, Hoshino ja Oshita... En tiedä edes ovatko he ihmisiä enkeleitä vai niiden risteymiä vai vielä jotain ihan muuta.  Nuo kolme henkilöä ovat chorus, joka kannattelee nuorta Kafkaa kohti tarinan kulminaatiopistettä, kohti sitä hetkeä, jona jokin mennyt herää vielä kerran eloon.

  Kafkan ja hänen choruksensa matka alitajunnan salatuilla teillä on surrealismin juhlaa. Vauhti on tässä kertomuksessa niin päätähuimaavaa, että kun taivaalta alkaa sataa makrilleja ja iilimatoja, tai kun hullu kuvanveistäjä alkaa tehdä taidettaan kuolleiden kissojen sieluista, lukija ei hämäänny lainkaan vaan ottaa käänteet vastaan tarinan luonnollisena jatkumona. Ainakin minulle käy Murakamin kanssa aina näin: antaudun pelottavan säyseästi hänen nerokkaasti rakentamilleen harhakuville.

  Voiko ihmisen tietoisuus liikkua ajassa ja paikassa, 'ruumiillisesta minästä' irtautuneena? Tämä kysymys nousee Murakamin tuotannossa esiin toistuvasti. Viimeksi kirjailija puntaroi asiaa kirjassaan Värittömän miehen vaellusvuodet, jossa päähenkilö Tsukuru Tazaki kärsii syyllisyyttä lapsuudenaikaisen ystävänsä kuolemasta.  Teema on läsnä myös 1Q84-trilogiassa ja  Sputnik -rakkaani -romaanissa.
Tässä teoksessa Murakami avaa teemaa hiukan enemmän. Nuori Kafka herää yöllä puistosta kädet ja vaatteet veressä, eikä tiedä, mitä on tapahtunut. Eksistentiaalinen kauhu iskee hänen saadessaan tietää, että hänen isänsä on murhattu. Syyllisyys iskee Kafkaan terävänä kuin veitsi: onko hänen henkensä vihannut isää näin paljon? Onko hänen alitajuntansa tappanut isän? Tässä kohtaa Murakami tuo esiin japanilaiseen kertomusperinteeseen kuuluvat elävät henget, ihmiset, jotka kykenevät irtautumaan ruumiistaan elossa ollessaan. Japanilaisessa kirjallisuudessa eläviä henkiä esiintyy taajaan, muun muassa tuhat vuotta sitten kirjoitetussa Genjin tarinassa. Murakami yhdistää  japanilaisen kertomaperinteen länsimaisiin teorioihin minän eri kerroksista, hän yhdistää ne Oidipukseen ja uniin, joita nuoren, levottoman Kafkan mieli tuottaa. Kun vastuu alkaa alitajunnasta, ollaan lähellä Freudin ja Jungin teorioita.
On yhdentekevää, kenen unesta alun perin oli kysymys, koska sinä näit samaa unta. Olet näin ollen vastuussa kaikesta siitä, mitä unessa tapahtui. -- Kuten runoilija Yeats sanoi: vastuu alkaa unissa.
  Elävät henget kansoittavat tätä kirjaa enemmän kuin mitään muuta Murakamin suomennettua teosta. He liikkuvat tarinassa hiljaa, muodostavat sen alimaailman, kuin hienon hienon rakkauden verkon, jota pitkin Kafka kulkee kohti rantaa, kohti hetkeä, jona olkihattuinen poika ja sinimekkoinen tyttö katsahtavat toisiinsa sinisen meren välkkeessä ja tietävät: Kaikki on nyt hyvin.
 
  Alitajunta, todellisuus, arkirealismiin nidotut uskomattomat käänteet ja tarinaan lomittuvat sielutieteelliset ja moraalifilosofiset pohdiskelut tekevät Kafkasta rannalla unohtumattoman ja erittäin kiehtovan lukukokemuksen. Tämän kirjan luettuani näen selkeämmin Murakamin taustalla vaikuttavan japanilaisen perinteen ja ainakin uskottelen ymmärtäväni, mistä hänen mielikuvitukselliset teemansa nousevat. Ehkä tämä hänen tapansa sekoittaa eri kulttuureista peräisin olevia aineksia keskenään kertoo yleisemmälläkin tasolla japanilaisen kulttuurin eräästä vahvuudesta: kyvystä sopeutua uusiin olosuhteisiin, imeä itseensä vaikutteita niin, että oma vahva kultttuurinen tausta säilyy. Vaikka Murakamin teokset suorastaan  tihkuvat länsimaalaiseen kirjallisuuteen suuntautuvaa intertekstuaalisuutta ja viittauksia länsimaisiin teorioihin ja filosofioihin, tarinoiden juuret löytyvät silti syvältä kirjailijan kotimaan kulttuuriperinteestä. Näin syntyy uutta, universaalia taidetta.

  Kafkaa rannalla on luettu kirjablogeissa paljon: Tässä muutama löytämäni blogi: Anna Minun lukea enemmän, Kirjoihin kadonnut,  Kujerruksia,  La petite lectrite,  Luetut, lukemattomatLumiomenaMorren maailma ja Sinisen linnan kirjasto.

* Lumiomenan Katjaa minun on kiittäminen siitä, että ylipäätään löysin sellaisen kirjailijahelmen kuin Murakami. Kiitos Katja! <3

** Murakami johdatti minut runoilija mystikko William Yeatsin (1865-1939) luo. Käyn runoilijaa kohti intuitiolla, avoimin mielin. Katsotaan, mihin Yeats minut johdattaa.


Haruki Murakami: Kafka rannalla (Umibe no Kafuka, 2002)
Kustantaja Tammi 2009, 639 s.
Suomentanut Juhani Lindholm
Suomennos tehty kirjan englanninkielisestä käännöksestä Kafka on The Shore
Alkuperäiskieli:Japani
Pokkariversio, kirjakauppaostos

7.2.2015

Hysss, täällä luetaan!


  Huomenna vietetään Suomen kirjasäätiön lanseeraamaa lukurauhan päivää. 
Säännöt ovat selkeät: Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty ja oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

    Lukupäivän aion viettää sohvalla pyjamassa makoillen - ja lukien. Suunnitelma on varmasti helppo toteuttaa: talvimyrsky lähestyy, joten lämmin sohvannurkka ja hyvä kirja ovat mitä houkuttavin vaihtoehto ulkoilulle.

  Mieluiselta vaikuttava kirjakin on jo odottamassa: Murakamin ja DeLillon jälkeen  (nuo kirjat tulevat ensi viikon aikana blogiin) halusin tarttua johonkin ihanaan lukuromaaniin ja valikoin hyllystä Jennifer Eganin Sydäntornin.

Toivotan hyviä ja rauhallisia lukuhetkiä! 



Kuva: Edward Coley Burne-Jones (1833-1898): Portrait of Katie Lewis

6.2.2015

Ema Saikoo: Tunteeni eivät ole tuhkaa

  Ensikohtaamiseni japanilaisrunoilija Ema Saikoon kanssa on jäänyt mieleeni harvinaisen kirkkaana ja kuultavana muistona: on elokuu 2009, istun pihalammen rannalla ja kuuntelen matkaradiota. Surenkorennot lentelevät veden yllä, iltapäivän aurinko helottaa. Radiosta kuuluu barokkimusiikkia. Kaikki tämä on niin rauhallista, että nukahdan.
Herään runoon. Ensin vain ääni lumoaa minut: miten soinnukas, miltei seireenimäisen ihana se onkaan... Mutta ääntäkin lumovoimaisimmiksi  nousevat sanat: yksinkertaiset, kirkkaat, kauniit sanat, jotka vangitsevat huomioni niin kuin ei mikään pitkään aikaan tätä ennen. On kuin sanat sulautuisivat osaksi edessäni kimmeltävää vettä, osaksi sudenkorentojen ja pilvien tanssia veden väreilevällä pinnalla. Aluksi tuntuu kuin runot olisivat vapaita kaikista kaksoismerkityksistä, mutta eivät sittenkään. Kaiken tämän voisi kuulla myös toisin korvin, toisenlaisena tarinana. 

Kuuluu vaimeaa keväisen joen solinaa,
aamu sarastaa, mutta silkkikertut
eivät liverrä vielä metsikön puissa. 
Idä taivas vaalentaa laaksojen ja vuorien värit,
viimein aamu valkenee, ensin siellä missä kirsikankukat ovat auenneet.

Kun ohjelma päättyy, saan tietää, että runot ovat lähtöisin 200 vuotta sitten eläneen runoilija-kalligrafi-kuvataiteilija Ema Saikoon siveltimestä. Ja että juuri kuulemani Radioateljeen ohjelma perustuu Kai Niemisen suomentamaan ja toimittamaan runokokoelmaan. Hankin teoksen seuraavana päivänä omakseni ja tuosta hetkestä lähtien se on kulkenut mukanani henkilökohtaisena voimakirjanani, jonka äärelle palaan aina kun haluan lukea jotakin hyvin kaunista ja yksinkertaista, kun haluan rauhoittua ja keskittyä juuri tähän hetkeen. Usein minulle riittää yksi runo, joskus viivähdän kokoelman parissa kauemmin, otan kirjan iltalukemiseksi, omaksi tyynynaluskirjakseni. 

***
  Ema Saikoo syntyi keski-Japanissa vuonna 1787 oppineeseen perheeseen: hänen isänsä, länsimaisesta lääketieteestä kiinnostunut henkilääkäri Ema Ransai oli kaikesta päätellen tasa-arvon kannattaja, sillä hän opetti Tahoa (Saikoon syntymänimi) lukemaan ja kirjoittamaan sekä japaniksi että kiinaksi. Lasta ohjattiin myös taiteiden pariin. Ainakin rakkaus kirjoihin näytti siirtyvän isältä tyttärelle kuin itsestään:
Isä avaa hollantilaisen kirjan, lapsi lukee kiinalaisia runoja.
He jakavat yhden yhteisen lampun valon,
kumpikin hakeutuu oman virtansa lähteille.
Isä lukee ajattelemattakaan lepoa,
lapsi kyllästyy ja alkaa ajatella kastanjoita ja bataatteja...

Saikoon taiteilijanimi Shoomu viittaa kiinalaiseen historiaan ja mytologiaan, mutta myös japanilaisen taiteen kulttiaiheeseen, bambuun, johon Saikoo näyttää suhtautuneen myös henkilökohtaisella intohimolla: hän maalasi bambuja omien sanojensa mukaan tuhansittain, hän kirjoitti niistä runoja, hän kuunteli huoneessaan bambujen luomaa musiikkia - hennossa tuulenvireessä bambunlehdet havisevat, tuulen yltyessä bambujen rungot lyövät helisten yhteen.  Bambujen vaatimaton ja sitkeä voima vetosi ja vaikutti Saikon taiteilijapersoonaan koko hänen elämänsä ajan.

Ikkunani edessä lumi taivuttaa kauniita bambunvarsia,
tartun leikinpäin siveltimeen, kumpaakin kättä palelee.
Kaksikymmentä vuotta olen tuskaillut oppiakseni tämän
ja nyt taivas avasi mallikirjan silmieni eteen.

*
Vuodet kuluvat, minä leikin siveltimellä
yksinäisessä huoneessani,
koko elämäni harhautui kerran tälle polulle, 
miten voisin enää löytää pois
Pienet iloni ovat puhtaita ja pyyteettömiä
kuin varjossa kasvavat kämmekät ja solakat bambut,
joiden viluisia hahmoja maalaan.

*
Ema Saikoo: Lumen peittämä bambu (maalauksen ajankohtaa en saanut selville)
Kuvan lähde: nagaragawagarou.com

Saikoo opiskeli kuvataiteita ja runoutta kuuluisien taiteilijoiden ja opettajien johdolla. Hänen tärkein runoudenopettajansa oli Rai San'yoo, joka ihastui runojen lisäksi myös niiden kirjoittajaan itseensä. Pahaksi onneksi Saikoo oli matkoilla San'yoon kosintaretken aikana ja isä antoi kosijalle tylyt rukkaset. Mikä kohtalo! Nopealiikkeinen mies etsi toisen vaimon ja matkoiltaan kotiin palannut, San'yoohon salaisesti ihastunut Saikoo masentui vakavasti kuultuaan isän laittaneen mestarin matkoihinsa.  Huhut kertoivat, että epäonnisesta kosioretkestä huolimatta Saikoon ja San'yoon välille kehittyi ajan oloon ainakin jonkinmoinen rakkaussuhde, josta ei kuitenkaan ole todisteita. Mestari tapasi oppilastaan parinkymmenen vuoden ajan vain seitsemän kertaa, mentorointi tapahtui pääasiallisesti kirjeiden välityksellä. 

   Runoilijattaren rakkauselämä on jäänyt jälkipolville salaisuudeksi. Yhden ihastuksen Saikoon runot kuitenkin paljastavat ja tuokin rakkaus oli luonteeltaan kovin etäinen: Hänen ihaililijansa lähetteli Saikoolle postia, johon runoilijatar vastasi romanttisin, runollisin sanakääntein. He eivät tavanneet tiettävästi koskaan. Mietin, mikä sai Saikoon tyytymään tämänkaltaisiin kirjesuhteisiin:  

Taivaan laidalta, Linnunradan takaa käsiini tuli kirje,
en voi tavata sen kirjoittajaa,
en kylpeä hänen tuoksussaan. 
Meidän kohtalomme yhdistää muste paperilla,
miksi mandariinisorsanaaras olisi katkera
kun ei tapaa koirasta?
Saikoo ei koskaan mennyt naimisiin. Hän eli koko elämänsä isänsä talossa, taiteelle ja perheelleen omistautuen, osallistui runoilijaseuroihin, matkusti toisinaan pääkaupunkiin mestariaan tapaamaan tai katselemaan kirsikan- tai luumunkukkien puhkeamista. Myöhemmin hän jättäytyi entistä enemmän kodin piiriin hoitamaan vanhenevia sukulaisiaan. Tämä oli hänelle täysin luonnollinen valinta, joka kuitnkin pakotti hänet luopumaan paljosta elämässään. Mutta taide - se pysyi aina.

 Tuona aikana taiteiden maailmaan heittäytyminen oli naiselle mahdollista vain, jos hän sattui kuulumaan yläluokkaan. Saikoo oli tässä suhteessa siis yksi onnekkaista. Mutta - kuinka ollakaan - Saikoon taidetta arvotettiin pääasiallisesti hänen naiseutensa kautta: 

Lattialla kukkuroittain piirustuspaperipinoja,
minä vain maalaan bambun kuvia, vaikka tunteeni eivät ole tuhkaa. 
Se mitä ajattelen ei näy ihmisten silmiin, he
 katsovat minua: "taas yksi naistaiteilija".
*
Alituiset, epäilemättä yistäviksi tarkoitetut vertailut miesrunoilijoihin pikemminkin ärsyttivät kuin imartelivat häntä. Tällaisiin kommentteihin syyllistyi mestari San'yookin. Saikoo on tietoinen naiseudestaan, mutta ei kommentoi runoissaan naisten yhteiskunnallista asemaa. Tuntuu, että moinen ei välttämättä häntä edes kiinnostanut; hän vain rakasti runojen kirjoittamista ja maalaamistaan. Tämän koen myös hänen hänen vahvuutenaan: hänen runonsa ovat hyvin omakohtaisia, hyvin  visuaalisia, yksinkertaisin sanakääntein kirjoitettuja, ohikiitäviä hetkiä ajan virrassa. Aiheet hän löysi useimmiten omasta arjestaan: perhe, taide, kauneus, naiseus, luonto, lapsuus,  nuoruus, vanheneminen... Hänen runonsa sisälsivät koko ihmiselämän. Päältä katsoen hyvin tyynien runojen alla välkehtii Saikoon laaja tunneskaala: Ystävien kesken vietetään iloisia, vinintäyteisiä iltoja, riemuitaan nuoruudesta, keväästä. Runoissa flirttaillaan, podetaan ikävystymistä, humallutaan, surraan. Hyvin selväksi käy, että Saikoo kaipaa lähelleen ihmistä, jotakuta, johon turvautua, jolle avata sydäntään muutoinkin kuin kirjeissä. Monet runot kielivät haikeudesta: aika kuluu, ja Saikoo maalaa tuhansia tuulessa heliseviä bambuja, tahraa sormensa musteeseen, hoitaa kämmeköitään ja orkideojaan, suree jo niidenkin kohtaloa. Ja mielenpohjalla ajatus: minun tunteeni eivät ole tuhkaa - missä on minun mandariinisorsaparini?

  Kai Niemisen toimittamassa kokoelmasta löytyy kolmesataa toinen toistaan kauniimpaa ja pysähdyttävämpää runoa vuosilta 1814-1860. Tämän teoksen viimeisen runon Saikoo kirjoitti vuotta ennen kuolemaansa. Ajan kulku näkyy kokoelmassa kauniisti: alkupuolen ujot, kirsikankukkajuhlien keväiset sävyt muuttuvat vähitellen, kypsyvät, saavat syvyyttä ja voimaa ja loistavat lopulta entistä entistä hiotumpina, hopeanhohtoisina.

Yhdeksänkymmentä päivää: kevään värit 
ovat muuttuneet aivan silmissä, 
ikkunan takana tihkusade, nukuttaa keskellä päivää. 
Tuntuu kuin vasta eilen olisin odottanut kirsikankukkia, 
yhtäkkiä onkin jo pionien aika. 

Tunteeni eivät ole tuhkaa -kokoelma sisältää kattavan runovalikoiman lisäksi myös Kai Niemisen kirjoittaman, lyhyen Ema Saikoon elämäkerran, katsauksen suomennostyöhön sekä runojen selityksiä. Kukin näistä on sijoitettu kirjassa omiin osioihinsa.

* Katselin äsken Ylen sivuilta, että edellä mainitsemani Radioateljeen tuottama kuulokuva 'Tunteeni eivät ole tuhkaa' on lähetetty ulos viimeksi viime heinäkuussa. Harmillista, että näitä Radioateljeen helmiä ei pidetä jatkuvassa kuuntelussa Yle Areenan puolella. Toivottavasti Yle uusii ohjelman taas pian. 

**  Pakko vielä erikseen hehkuttaa teoksen suomentajaa ja toimittajaa: miten ihanaa että on olemassa sellainen ihminen kuin Kai Nieminen, joka tuo näitä japanilaisen kulttuurin ihanuuksia suomalaisten tietoisuuteen ja ulottuville!  Kai Niemisen suomennoksia ja hänen omaa runotuotantoaan on tulossa blogiin lähikuukausien aikana lisääkin.

Ema Saikoo: Tunteeni eivät ole tuhkaa
Basam Books, 2009,
Suomentanut ja toimittanut Kai Nieminen
Suomennos tehty kiinan- ja japaninkielisestä alkuteoksesta Shoomu ikoo 1 & 2

3.2.2015

Timanttiosumat - kirjoja ja kirjailijoita, joihin rakastuin

  Tämä on timanttikirjastoni, johon tulen lisäämään  kaikki ne blogitapaleeni  kirjat, jotka tulen muistaman aina.  Nämä kirjat ovat saaneet minussa aikaan aivan erityisiä liikahduksia - sydämessä, sielussa tai puhtaasti älyn tasolla. Parhaat kirjat pystyvät järisyttämään kaikkia noita tasoja samanaikaisesti. Jotkin kirjat taas  pääsevät mukaan pelkällä sisäisellä, sielua ruokkivalla kauneudellaan. Alkuvaiheessa timanttikirjastosta saattaa löytyä niin romaaneita, runoja, satuja, esseitä kuin tietokirjojakin.  Tulevaisuudessa erotan genret ehkä omiin timanttikirjastoihinsa.

  Timanttikirjastoni elää lukukokemusten mukana. Järjestys on satunnainen siten, että ensimmäisenä listalla näkyvä  kirja on aina viimeisin timanttiosumani. Valinnat ovat hyvin henkilökohtaisia ja niihin vaikuttaa varmasti myös lukutuuli, ajankohta ja oma mieliala. Näistä syistä yritän aina 'nukkua yön tai parin yli', ennen kuin lisään timanttikirjastooni uuden teoksen. Kirjasto myös elää kaiken aikaa, eli jokin kirja saattaa täältä myös poistua: silloin olen huomannut, että aika on tehnyt tehtävänsä, kirjan muisto on haalennut.Tästä syystä käyn kirjastoni läpi pari kolme kertaa vuodessa harkiten: vain kestävimmät kokemukset jäävät.
Blogiteksteihin pääset klikkaamalla kirjan nimeä.


***
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungissa


Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä


Mihail Shishkin: Neidonhius


Kirja, jonka luettuaan viimeistään tajuaa, kuinka tärkeitä kertomukset meille ovat. Neidonhius nousee luultavimmin kirjavuoteni 2015 kirkkaimmaksi tähdeksi. Hankala tapaus, johon lopulta rakastuin.

Don DeLillo: Omegapiste

Hurja matka mieleen, aikaan ja yhä monimutkaiseksi käyvään todellisuuteemme.


John Wiliams: Stoner
Jos haluat kokea tänään jotakin merkityksellistä, lue tämä kirja!


Ema Saikoo: Tunteeni eivät ole tuhkaa
Japanilaisrunoilijan kokoelma mestarillisen Kai Niemisen suomentamana ja toimittamana. Unohtumattomia tuokiorunoja kahden vuosisadan takaa. 

    Lumen maa edustaa minulle japanilaisuutta 'puhtaimmillaan'. On enemmän kuin todennäköistä, että mielikuvani japanilaisesta kulttuurista on vahvasti japonismin värittämä, mutta siitäkin huolimatta... En voi voi olla huokailematta syvään, kun muistelen tätä lukukokemusta, joka oli puhdas ja kirkas kuin vastasatanut lumi.


  Murakamin teosten voima piilee niiden surrealistisessa ennalta-arvaamattomuudessa. Suuri rakkauteni syttyi vuosi sitten syksyllä luettuani Norwegian Woodin. Muuta ei tarvittu. Murakami on maagisen realismin mestari: hänen seurassaan et voi koskaan olla varma siitä, mitä tapahtuu, kun käännät seuraavan sivun..
Yksi  tähän mennnessä suomennetuista Murakameista puuttuu blogistani vielä, mutta asia korjaantuu piakkoin.

  Tosipohjainen, vahva tarina venäläisestä runoilijasta ja hänen tyttärestään Stalinin Venäjällä. Tämä on teos, joka ottaa aikansa mutta palkitsee lukijansa uskomattomalla, unohtumattomalla lukukokemuksella. Odotan jo Pelon seuraavaa kirjaa!


  Pelkäsin Woolfia! Kun vihdoin uskalsin tarttua Mrs. Dallowayhin, rakastuin! Tämä modernismin airueisiin kuuluva kirja on silkkaa ihanaa tajunnanvirtaa!
Miten hengästyttävällä intensiteetillä Woolf kirjoittaakaan eräästä kesäisestä päivästä Lontoossa heti ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, aikana, jolloin kaikki muuttui. Tämä kirja on parhaimmillaan silloin kun sen lukee keskeytyksettä, ilman pienintäkään lepotaukoa.


  Ranskalaistunut venäläiskirjailija Andreï Makine on kuulunut mielikirjailijoihini aina siitä saakka, kun  Ranskalainen testamentti ilmestyi suomeksi vuonna 1996.  Makinen kieli on lyyrisen kaunista, ja juuri sen vuoksi rakastan Makinen tuotantoa. Palaan Makineen aina, kun mieleni tekee lukea pieni pätkä jotakin loistavaa, huippuunsa hiottua. koristeellista kerrontaa. Makinen kirjat soveltuvat tällaiseen 'kirjalliseen naposteluun' erityisen hyvin siitäkin syystä, että hänen tekstinsä tuntuu jokaisella lukukerralla kuin uudelta.

1.2.2015

Huoletonta helmikuuta!


Täydellisyyden voi saavuttaa vain hankkimalla itselleen rajattomasti epätäydellisyyksiä.

                                                              Haruki Murakami kirjassaan Kafka rannalla