Jennifer Egan: Sydäntorni

Hän katsoi Dannya silmät kiiluen.Viini oli lopussa - he olivat tyhjentäneet koko pullon. Paronitar nojautui taaksepäin pehmeässä nojatuolissaan niin että kullalla silatut valkeat hiukset levisivät samettiverhoilulle. Sen tähden tunnen oloni turvalliseksi täällä sydäntornissa. Ymmärrättekö? Ymmärrän. Ja Danny ymmärsi: paronitar oli kuin magneettikenttä, joka veti hänen ajatuksensa puoleensa.
Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin Sydäntornin sivulieve lupaa paljon hyvää:
'Aika suurella hämäyksellä läpimurtonsa tehneen kirjailijan uusin suomennos on goottilaisen kauhukertomuksen kaapuun kääriytynyt dekkari, olemassaoloa elähdyttävästi luotaava taideteos - ja pahuksen viihdyttävä lukukokemus. Takakannessa suitsutus jatkuu: Sydäntorni on paikka, jossa Kafka, Calvino ja Poe kohtaavat. Kirjoittajana Eganin sanotaan olevan sukupolvensa kärkikastia.
Ja hyvän romaanin ainekset tässä periaatteessa ovatkin kasassa: kirja koostuu toistensa sisältä kasvavista, kerroksellisista ja alati suuntaansa vaihtavista tarinoista: arvaan, että Egan on miettinyt kirjan rakenteellisia ratkaisuja syvällisesti. Sellainen saa minut yleensä hurmaantumaan lukemastani. Hurmaannuinko nyt?

 Kirja kulkee kahdessa (pää)aikatasossa. Toisessa niistä ollaan restauroimassa vanhaa linnaa new age -henkiseksi, muusta maailmasta hiukan irrallaan olevaksi hyvinvointikeskukseksi jossakin päin itäistä Eurooppaa. Serkkunsa pyynnöstä paikalle saapuu myös newyorkilainen nettiaddikti Danny. Goottihenkisen ikiteinin on vaikea sopeutua paikan hiljaisuuteen, mutta sosiaalisen median ikävä unohtuu kun hän tutustuu lähemmin linnan tornissa asuvaan 98-vuotiaaseen, arvoitukselliseen paronitar Von Ausblinkeriin, sukunsa viimeiseen, joka on valmis  puolustamaan linnan 900-vuotista kunniaa vaikka varsijousin. Vanhan linnan synkät salaisuudet alkavat paljastua samaan aikaan kun linnan restaurointiporukan yhteishenki alkaa rakoilla. Dannyn ja hänen serkkunsa Howardin yhteiset, synkät lapsuuskokemuksetkin alkavat pulpahdella pintaan. Serkusten yritys rakentaa suhteensa uudelle, aikuiselle perustalle kääntyy lopulta kostotarinaksi: vanhan linnan henget ja 1800-luvun goottikuvasto heräävät henkiin uudella vuosituhannella.

  Yhtäkkiä kirjailija tekee mielikuvituksellisen hypyn: hän siirtää lukijansa itä-eurooppalaisesta 'kauhulinnasta'  yhdysvaltalaisen vankilan arkeen. Siirtymä on enemmän kuin yllättävä. Eganin tyylikin vaihtuu toiseksi:
Sitten Tom-Tom huomasi mut aidan toisella puolen. Sekunnin murto-osan ajattelin, että oli mun vuoro kuolla. Mä olisinkin kuollut, ei siinä mitään, jos Tom-Tom olisi oikea rikollinen. Mutta Tom-Tom on pelkkä piripää, joka rakastaa liskoja ja vihaa ihmisiä. Kuka sanoo, että joku näistä mulkvisteista olen mä itse? Kysyn Tom-Tomilta.
Ray ja Tom-Tom osallistuvat luovan ilmaisun kurssille, joka Rayn mielestä on aluksi 'ihan sitä itseään'. Mutta koska hän on ollut vankilassa jo pitkään ja kurssin vetäjä on nainen (ei minkään näköinen tosin, mutta eihän sillä näissä olosuhteissa ole mitään väliä) hänelle iskee palava halu tehdä opettajaansa vaikutus, saada tämän huomio kiinnittymään itseensä, tuntea tämän iho omaansa vasten...

   Egan punoo kirjan eri tasot yhteen kirjan loppumetreillä. Tapa, jolla hän sen tekee, osoittaa  ettei kirjailijalta ainakaan kokeilunhalua eikä mielikuvitusta puutu. Mutta jokin minua tässä kirjassa hiersi: vanhaan linnaan sijoittuvat jaksot oli kuvattu kaavamaisesti, niitä kaikkein kuluneimpia goottikliseitä käyttäen. Dannyn seikkailuja seuratessani mietin sitäkin, täytyykö tarinan päähenkilönkin näyttää juuri 'oikeanlaiselta', kuin 80-luvun goottibileistä reväistyltä rokkikukolta.
 Hyvin pian huomasin seuraavani kiinnostuneempana Rayn vankilaelämää kuin vanhaan linnaan sijoittuvia jaksoja: Rayn tarinassa oli oma äänensä, ja juuri 'omaa ääntä' jäin sydäntornin puutarhassa ja kellareissa tapahtuneissa jaksoissa kaipaamaan. Mutta ehkäpä tarinan toisen puolen täytyykin upota kliseiden suohon. Goottikuvaston siekailematon käyttäminen antaa ovelan pienen vihjeen kokonaistarinan taustalla häämöttävästä salaisuudesta. Tämä kuriositeetin huomaaminen oli yksi kirjan seurassa kokemistani ilonpilkahduksista.

   Vaikka Sydäntorni on kerroksellisuuksineen ja käänteineen älykkäästi kirjoitettua proosaa, kirja jäi minulle pikkuisen etäiseksi, sillä en saanut luotua siihen sellaista 'henkilökohtaista suhdetta' kuin etukäteen uumoilin ja toivoin.  Romaani vilisi monia mielenkiintoisia juonteita, jotka tarinan edetessä  kuitenkin haihtuivat näkymättömiin... Vaikka periaatteessa pidänkin avoimeksi jäävistä kertomuksista, olisin halunnut kovasti nähdä tiettyjen juonikuvioiden päätöksen. Tunsinko oloni kirjan lopussa vähän huijatuksikin? Kummallista: normaalisti rakastan kirjallisia yllätyksiä, sellaisia, jotka saavat tarinan keikahtamaan päälaelleen, mutta tämän kirjan kohdalla yllätykset eivät saaneet tuota tunnetta aikaan.

 Antikvariaatista ostamani kirjan edellinen omistaja on tehnyt siihen lyijykynällä alleviivauksia, kysymysmerkkejä, pieniä korjausehdotuksiakin. Ja toden totta! Kirja sisältää paikoin outoja sananvalintoja tyyliin 'hän perääntyi taaksepäin'. Sanalapsukset ja kömpelöt ilmaukset saattavat olla myös tahallisia ja kummuta samasta lähteestä kuin äsken mainitsemani goottikliseetkin.

* Sydäntornia on luettu kirjablogeissa paljon. Laitan niistä tähän nyt vain muutaman löytämäni linkin: Erjan lukupäiväkirja, Järjellä ja tunteella, Kirjoihin kadonnut,  Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua, Morren maailma ja  Rakkaudesta kirjoihin.


Egan: Sydäntorni (The Keep, 2006)
Kustantaja: Tammi 2013
Suomentanut Heikki Karjalainen
Alkuperäiskieli: englanti
Antikvariaattiostos

Kommentit

  1. Minä yritin lukea joskus Hämäystä. Ostin sen matkalukemiseksi, yritin ja yritin, enkä kiinnostunut siitä yhtään. Päättelin, ettei ole minua varten;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen onnistunut välttämään hämäyksen.... Jotkut kirjailijat ja heidän kirjansa eivät vain iske niin kuin ennakkoon uumoilisi.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Luin kirjoitustasi suurella mielenkiinnolla, koska jo heti alkua lukiessani tuli tunne, että tämä ei ollut ihan sinun kirjasi ja oli jännittävää seurata mihin tulokseen päädyit loppujen lopuksi.

    Tiedän monia, jotka eivät ole Sydäntornista innostuneet, mutta itse kuulun niihin, joille tämä oli suorastaan mieletön kokemus. Tämä oli mulla vuoden 2013 viiden parhaan teoksen joukossa muistaakseni. Kaikenlaiset goottimukaelmat kiinnostavat jo senkin takia, että olen tuohon lajiin jonkun verran opinnoissani perehtynyt ja saan ehkä siksi kiksejä jutuista, joista joku toinen ei niitä välttämättä saa.

    Minusta tässä on myös jotain murakamilaista tunnelmaa mukana. Tämä on myös ainoa Egan, jonka olen lukenut suomeksi ja olin kaiketi niin innoissani, että tuollaiset lievät kielikömpelyydet jäivät multa kokonaan huomaamatta. Pidän Eganin kirjoista kovasti noin ylipäätäänkin. Toivottavasti suomentaisivat pian hänen romaaninsa Look at me, joka on huima tarina sekin, vaikka ihan toisentyyppinen kuin tämä.

    Kiitos hienosta kirjoituksestasi, joka valaisi vallan mainiosti tätä teosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, näin se kirjarakkaudet menevät, ihan ristiin rastiin:) Meillä taitaa olla monta yhteistäkin rakkautta, yksi sellainen on DeLillon Omegapiste, josta kirjoitan ensi viikolla.

      Goottiteemat viehättävät minuakin sopivasti annosteltuna, mutta tässä kirjassa niitä vilisi omaan makuuni vähän liikaa: oli tuhatvuotista tornia, sen kellareihin unohdettuja vainajia, kummittelevia hukkuneita lapsia.... Minusta tuo kaikki toimi tässä vain tietynlaisena hämäyksenä vai oliko se koko jutun tarkoituskin?

      Saisitkin valaista tällaista untuvikkoa: perustuuko koko goottiteema yleensäkin eräänlaiseen teatteriin, hämäykseen... kuinkahan tämän ajatuksen saisin ilmaistua ymmärrettävästi... ? Jos 'nykygoottilaisuus' tarkoittaisi ilmiönä etupäässä 'kuorta' ja sen syvin olemus on 'estetiikka ilman sen syvempää merkitystä', Sydäntorni saisikin vielä uuden, mielenkiitoisen tason (syistä, joita tässä ei voi paljastaa niin, ettei koko kirjan juoni paljastu).

      Luin kirjan heti Murakamin Kafka rannalla-romaanin jälkeen. Vertailu oli väistämätöntä. Tuli mieleen sekin, ovatko tällaiset surrealistiset tarinat nousussa muun muassa juuri Murakamin ansiosta. Niin tai näin, Murakami voitti ääneni tässä skabassa kyllä 6-0. Sydäntorni ei herättänyt minussa tunteita juuri lainkaan, Murakami sen sijaan soittelee sydämeni kieliä mennen tullen.

      Kiitos hienosta kommentistasi :)

      Poista
  3. Kohtaamiset kirjojen kanssa ovat niin kiehtovia ja joskus arvoituksellisiakin: mikä saakaan hurmaantumaan ja mikä taas ei... Ihana tuo mainintasi edellisen omistajan merkinnöistä - on ihanaa tehdä puhtaaseen kirjaan omat merkintänsä, mutta toisinaan on ihmeen kiehtovaa tutkiskella myös edellisen lukijan mielenliikkeitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tuo kysymys vie meidät kirjallisuuden ytimeen! Se, mikä saa meidät syttymään, on salaisuuksista suurimpia, siihen liittyy taikaa ja intuitiota...ja kirjatuulia, jotka puhaltavat miten tahtovat ;)

      Yllättäen löytyvät kirjamerkinnät ovat pieniä helmiä!

      Kiitos kommentistasi :)



      Poista
  4. Tekstisi sai minut mietteliääksi ja lukumuistojeni valtaan. Sydäntorni on kekseliäs ja hieno, mutta nyt kun lukemisesta on aikaa jo tovi, huomaan ettei se ollut ihan minunkaan kirjani. Joku jäi puuttumaan: olisiko liikaa kikkailua tai sitten kyse on tunnetason asioista, jotka lukuelämyksiä toivoessa ovat niin tärkeitä. No, niin tai näin, Aika suuri hämäys odottaa hyllyssäni ja uskon, että tulen pitämään siitä enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Sydäntiorni on hienosti ja älykkäästikin rakennettu kirja, totta, muttta se jätti minutkin vähän viileäksi. Lukiessani koen tunnetason kokemuksen kovin tärkeiksi (ellei kysymys ole jo lähtökohtaisestikin vain älyn varaan rakennetusta kirjasta).

      Aika suurta hämäystä katselin puodissa silloin, kun siitä tuli pokkariversio ulos. Sillä kertaa kirja jäi vielä hankkimatta.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!