John Williams: Stoner

  Mutta hän tiesi, ettei ollut sen ulottumattomissa, ei olisi koskaan. Se oli yhä olemassa tunnottomuuden alla, välinpitämättömyyden ja menetyksen alla, tuo vahva ja vakaa intohimo; se oli aina ollut siellä. --- Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän. 

   Jotkin kirjat iskevät sieluun kuin kivi. Osuma on niin tarkka, että tajuan kohdanneeni jotakin, joka ei ole pelkkää kirjallisuutta vaan jotain monin verroin enemmän. Tunne on outo ja ihana: kuin olisin lukiessani kohdannut Elämän itsensä. Ihmisyyden paljaimmassa ja kauneimmassa muodossaan.
Sellaisen kirjan kohdattuaan haluaisi olla kauan aikaa hiljaa, jättäytyä lukukokemuksen aiheuttaman tunnekuohun ja ihmetyksen vietäväksi ja sitten -  sydämen kuohunnan vihdoin tasaannuttua - haluaisi ojentaa teoksen aamun ensimmäiselle vastaantulijalle ja sanoa: jos haluat kokea tänään jotakin merkityksellistä, lue tämä kirja. 

 Juuri sellainen kirja on Stoner. Kirja, jota en voi lukea herkistymättä, johon en voi olla rakastumatta. En tajua, mitä on tapahtumassa, mutta tämä väritön, yksitotinen  yliopistomies vie minua kuin pässiä narussa! Minua itkettää, sitten hymyilen, toisin paikoin naurahdan ilkikurisesti - ja sitten tulevat kyyneleet taas. Stoner on kirja, jota lukiessani unohdan, että se on tarina, että se kertoo miehestä jota ei koskaan ollut olemassakaan. Williams kertoo miehen tarinan kuin omansa, kertoo sen niin, että Stoner muuttuu minulle eläväksi, kuin kaukaiseksi toisinnoksi hänestä, joka on jo poissa. Williamsin kieli on yksinkertaista, sen kaiku on hienostelematon, yhtä uljas kuin vuosikymmeniä maatyötä tehneen ihmisen kosketus.

   Wlliam Stonerin tulevaisuus näyttää romaanin alussa selkeältä: Missourilaisen pientilallisen ainoana lapsena hänen tulee kyselemättä jatkaa isänsä työtä, kotitalon hoitamista ja talon ympärille levittäytyvien, vuosi vuodelta yhä harsuuntuneimmaksi käyvien peltotilkkujen viljelemistä. Niin ovat tehneet hänen isänsä ja isoisänsä ja niin tulisi tekemään myös William Stoner ja hkäpä aikanaan hänen oma poikansakin.
Vuonna 1910 yhdeksäntoista vuotta täyttänyt Stoner lähtee Missourin yliopistoon lukemaan maataloustiedettä, tarkoituksenaan palata neljän vuoden kuluttua kotitilalle täysin oppineena agronomina. Isäkin suostuu tuumaan arvellen, ettei pienestä lisäopista olisi tulevalle isännälle ainakaan haittaa.

  Mutta toisen opiskeluvuoden aikana Stonerin elämä saa uuden, odottamattoman suunnan. Luonnontieteiden perusopintoihin kuuluvan kirjallisuuskurssin opettaja, kuiva, ylenkatseellinen ja arvoituksellinen Archer Sloaner ja  etenkin William Shakespearen sonetit tekevät nuoreen Stoneriin niin syvän vaikutuksen, että hän vaihtaa opinto-ohjelmansa kirjallisuuteen sekä filosofiaan  ja alkaa - kuin kohtalon johtamana - suuntautua kohti tutkijan uraa. Leveäkouraisesta maatilan pojasta tulee runoja rakastava yliopistomies.

Hän astui Jesse Hallista ulos aamupäivään, eikä harmaus enää painostanut kampusta. Se ohjasi hänen silmänsä ylös kohti taivasta, ja hän tunsi katsovansa jotain mahdollisuutta, jolle ei tiennyt nimeä.

Stonerin tulevat vuodet ovat täynnä työtä. Hän uppoutuu kirjoihin, opettamiseen, kirjoittamiseen, tutkimuksiinsa. Mies rakastaa opettamista, vaatii oppilailtaan paljon, mutta rakastaa heitä vielä kaksin verroin enemmän. Vuosien vieriessä Stoner saa kuitenkin huomata, että hänen ihailemansa suljettu tiedeyhteisö - se sama, jolle hän nuorena miehenä menetti sydämensä - on kaksiteräinen miekka. Samalla kun siihen kuuluminen  avaa ihmiselle uusia mahdollisuuksia, se kaivaa maata hänen jalkojensa alta: omasta kokemuksestanikin tiedän, että tiedemaailmasta, jonka tulisi olla puhtaan pyrkimyksen, intuition, älyn ja ajatuksellisen vapauden kehto, löytyy aina myös kateutta, pahansuopaisuutta, pikkusieluisuutta. Paikka, jonka Stoner ymmärsi aikoinaan ihanteiden ja aatteidensa syntysijaksi, osoittauutuukin perin inhimillisten juonitteluiden taistelukentäksi.

Mutta Stoner haluaa palvella valitsemaansa elämäntietä samalla tinkimättömällä periksiantamattomuudella jolla hänen esi-isänsä olivat viljelleet kovaa missourilaista peltomaataan. Tuo tinkimättömyys tulee hänlle vuosien mittaan kalliiksi; hänen urakehityksensä tyssää henkilökemioihin, kateuteen, väärinkäsityksiin ja valtataisteluihin, joita vastaan hänen on käytävä silkalla oveluudella. Ihailen Stonerin periksiantamattomuutta. Minä olisin hänen sijassaan saattanut huudahtaa monta kertaa: Pitäkää tunkkinne.....!

   Stonerin yksityiselämä ei suo lohtua työn paineisiin: Nuorella iällään hän on mennyt naimisiin suurisilmäisen, viktoriaanisen kasvatuksen saaneen Edithin kanssa. Avioliitto täyttää nuoren miehen sydämen hurmaavalla, pelonsekaisella  odotuksella... Odotuksella, joka ei näytä koskaan saavan täyttymystään. Edithin sydän ja sielu ovat lukkiutuneet lapsuuteen ja siksi Stonerin lähestymisyritykset tuottavat Edithille kauhua ja häpeää, suoranaista fyysistä pahaa oloa. Kuin ihmeen voimasta heille syntyy tytär - isänsä silmäterä Crace - enemmänkin Edithin tahdonvoiman kuin rakkaudentekojen tuoksena.  Stoner kärsii rakkaudettomassa liitossaan, yrittää ymmärtää vaimoaan, kunnes...

  Edithin hahmo jää minulle  arvoitukseksi. Edithissä tuntuu olevan kaikki aivan pielessä. Hänen käytöksensä ja kirjan tapahtumat viittaavat toisaalta siihen, että Edith on kokenut lapsuudessaan jotakin sellaista pahuutta, joka on omiaan aiheuttamaan Williamsin kuvaamia reaktioita. Edith pakottaa Stonerin vetäytymään yhä kauemmas itsestään, sekä henkisesti että fyysisesti niin että lopulta heidän välillään ei ole yhteyttä edes katseen mittaisen hetken vertaa.

  Stoner on tiiviin surun täyttämä teos. Suru ei kuitenkaan ole teoksen ainoa kantava voima, sillä näen tarinassa myös suurta intohimoa, joka kohdistuu elämään itseensä, uuden oppimiseen, työhön, vakaumukseen. Vastaani tulee vihdoin myös se suuresti odottamani hetki, jolloin näen siinä myös suurta rakkauden leimahduksen. Tähdenlennon kaltaisen, surua tieltään pyyhkivän. Se on rakkautta, jonka vuoksi on valmis antamaan elämälle paljon anteeksi.

  Mitä muuta sinä odotit? hän kysyi.

  Williamsia mukaillen: intohimo ja oppiminen: tuntuu, että siinä todellakin on kaikki, mitä elääksemme ja rakastaaksemme tarvitsemme.

  Yhdysvaltalainen John Williams (1922-1994) on yksi luovan kirjoittamisen opetuksen uranuurtajista. Hän valmistui tohtoriksi Missourin yliopistosta, siitä samasta, jonne hän on sijoittanut tämän romaanin tapahtumat. Williams toimi tutkijana ja opettajana kuten Stonerkin ja kirjoitti sen lisäksi proosaa ja runoja.
Jotkut kirjat odottavat syttymistään kauan: Williams kirjoitti Stonerin jo vuonna 1965, mutta tuossa vaiheessa teos ei herättänyt sen suurempaa kiinnostusta ja joutui pian unohduksiin. Vuonna 2006 kirja löydettiin uudelleen ja se nousi paitsi lukijoiden, myös kriitikoiden ylistämäksi kirjalliseksi sensaatioksi. Stoneria on 2000-luvulla käännetty useille kielille, nyt myös suomeksi. Teos ilmestyy kauppohin ensi viikon aikana.

*Jos haluat kokea tänään jotakin merkityksellistä, lue tämä kirja. 

** Kiitän kustantajaa ennakkokappaleesta.

Muualla :  Kirjojen keskellä, Leena Lumi, Lukuisa ja Lumiomena.


John Williams: Stoner (Stoner, 1965)
Kustantaja: Bazar, 2015
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Ennakkokappale 306 s.
Alkuperäiskieli. englanti
Kustastajalta