27.9.2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Lempikirjailijoihini kuuluvalta Haruki Murakamilta on - hänen lukuisten romaaniensa lisäksi -suomennettu vihdoin myös yksi tuore novellikokoelma, vasta viime vuonna japaniksi ilmestynyt Miehiä ilman naisia.  Murakamin novellisuomennoksia olenkin jo odotellut, sillä  kuulemani mukaan ihailemani romaanitaituri taitaa myös lyhytproosan.

  Kokoelmassa on seitsemän novellia, seitsemän rakkaustarinaa, joissa rakkaus ei vie ihmistä onneen vaan on päinvastoin vain hullua ja tuhoavaa. Tarinoiden teemoiksi nousevat Murakamin muissakin teoksista läsnä olevat yksinäisyyden ja vierauden tunteet, sellaiset sisäisen autiuden kokemukset, jotka saavat ihmisen kyseenalaistamaan  jopa oman olemassaolonsa ja minäkuvansa. Mitä muuta rakkaus voisi ollaakaan kuin pyrkimystä löytää kosketus omaan itseen, pyrkimystä löytää sisäisen ja ulkoisen kaaoksen keskeltä pieni piste johon kiinnittyä, Murakami tuntuu  kysyvän. Mutta rakkaus on huono kiinnittymisalusta, sillä se pettää meidät kerta toisensa jälkeen. Nämä novellit eivät kaunistele: rakkaus on murhaa ja joku kärsii aina.

  Miehiä ilman naisia -kokoelman novelleissa kärsivänä osapuolena ovat (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) miehet. Murakamia on arvosteltu siitä että hän käsittelee naishahmojaan usein hyvinkin seksistisesti; uumoilen että tämä kokoelma on omiaan nostamaan nuo syytökset jälleen pintaan. Tällä kertaa huomasin itsekin nostelevani tämän tästä kulmakarvojani, sillä tällä kertaa naiset ovat saaneet perin epäkiitollisen ja epämiellyttävänkin roolituksen: nopealla vilkaisulla heidät voi tuomita itsekkäiksi ja tunteettomiksi rakkauden murhaajattariksi. Lähemmin tarkasteltuna Murakamin naiskuva ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen, ja mikä tärkeintä: hän ei kirjoita naishahmojaan pelkiksi objekteiksi (no, parissa kohtaa taidetaan pistäytyä Murakamin omissa päiväunissa) vaan omaehtoisesti toimiviksi yksilöiksi, olkoonkin, että heidän toimintansa kulminoituu (miehen näkökulmasta katsottuna) itsekkyydeksi.

  Murakami tunkeutuu miehen kärsimysten alkulähteille, eivätkä jäljet suinkaan aina johda naistenhuoneeseen. Nainen saattaa toimia näissä tarinoissa onnettomuuden välikappaleena, mutta tragedian syyt löytyvät jostain syvemmältä. Mies ei tajua, mistä hänen kärsimyksensä johtuvat, hän taistelee demoniensa kanssa, lakastuu lopulta hengiltä ilman naista, johon on kuin ihmeen kaupalla uskaltanut luottaa ja rakastua. Sillä välin nainen pyyhkii pölyt kantapäistään ja suuntaa selviytyjänä kohti uusia seikkailuja. Näin esitettynä asetelma on tietenkin räikeän asenteellinen, mutta tarina ei pääty tähän: tämän jälkeen Murakami nimittäin  ryhtyy kuorimaan miehen tuskaisaa sisintä kuin sipulia, niin että lukijakin jää jännittyneenä seuraamaan tilannetta. Mitä tapahtuu, jos mitään ei löydy, jos jäljelle jäävät pelkät kuoret?

  Löysin tästä novellikokoelmasta monia tuttuja elementtejä,  jotka ovat tähänkin saakka vetäneet minua Haruki Murakamin teosten pariin: rakastan hänen näennäisen yksinkertaista ilmaisuaan, hänen monitahoisuuttaan ja jollakin hyvin erikoisella tavalla intiimiä otettaan, sitä, miten kevyesti hän hypähtää realistisesta kerronnasta henkilöiden sisäisiin avaruuksiin ja takaisin ja miten vaivattomasti hän punoo tarinoihinsa fantasian aineksia. Tästä kokoelmasta fantasiaa löytyy tosin vain pieni hyppysellinen, mutta siellä se tälläkin kertaa häilyy, jossakin unen ja valveen rajamailla.
Osa näistä kiitoksista ja kehuista tulisi eittämättä osoittaa Murakamin suomentajille, muun muassa tämän kokoelman kääntäjälle Juha Myllärille.  Murakamia ovat suomentaneet hänen lisäkseen ainakin Raisa Porrasmaa ja Aleksi Milonoff. Murakamin tyyli on kaikissa suomennoksissa pysynyt mielestäni todella linjakkaana niin, että sen voi vaivatta tunnistaa. Tämä jos mikä osoittaa, kuinka rautaisia ammattilaisia kääntäjämme ovat...

  Miehiä ilman naisia -kokoelman tunnelma on  hyvin murakamimainen, hypnoottinen ja pienistä vastakkainasetteluistaan huolimatta yllättävän seesteinen. Murakami on minulle kuin huumetta: hän on jo aikoja sitten saanut luvan viedä minut tarinoineen minne ikinä huvittaa. Niin, etten minä edes vikise.

Muualla: Bibliofiilin päiväuniaKirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla.

Tammen keltainen kirjasto 

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Onna noi inai otokotachi, 2014)
Tammi 2016
Suomentanut Juha Mylläri

22.9.2016

Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät. Renessanssin synty ja perintö

Tutkiessamme jotain menneisyyttä edustavaa kirjallisuutta, ilmiötä, me tulkitsemme sitä aina omista lähtökohdistamme käsin, mutta kun alamme ymmärtää tuota tekstiä, se toisaalta muuttaa omia tulkintojamme siitä ja maailmasta. Ymmärtäminen on siten jatkuvaa vuoropuhelua tradition kanssa, eikä siinä ole olemassa ylihistoriallista, tulkinnoista riippumatonta lopullista totuutta. (Hans-Georg Gadamer)
Halusin ottaa tähän alkuun Pekka Matilaisen teoksen nimiölehdeltä löytyvän sitaatin, koska se muistuttaa erinomaisella tavalla siitä, miksi historia kannattaa ottaa tosissaan. Oman historian tuntemus on sulaa pääomaa, se voimavara, jonka avulla voimme ymmärtää paremmin myös nykyistä maailmaa. Historiantaju antaa meille perspektiiviä ymmärtää asioiden yhteyksiä ja kykyä nähdä - jos mahdollista - ' vielä seuraavankin mäennyppylän taakse'.

  Muutoksen tekijät -kirjassa tutustumme palkitun kirjailijan ja klassillisen filologian tuntijan Pekka Matilaisen kanssa Euroopan historiaan, keskiajan ja uuden ajan taitekohtaan, 1400-luvulle sijoittuvaan renessanssin (uudelleensyntymisen) aikaan, jolloin  kulttuurin, erilaisten aatesuuntausten taiteen ja tieteen on katsottu puhjenneen arvaamattomaan, miltei ryöpsähdysmäiseen kukoistukseen.

 Myönnän että ennen Matilaisen kirjaa mielikuvani renessanssista pohjautuivat milteipä yksinomaan taiteen suuriin nimiin, sellaisiin kuin  Michelangelo. da Vinci ja Botticelli. Tunsin renessassin yhteydet antiikkiin, tunsin Machiavellin Ruhtinaan ja tarinat Venetsian mahtavista Mediceistä.
Mutta mitä renessanssi oikeasti oli? Mikä sai italialaiset oppineet ja taiteilijat innostumaan miltei hullun lailla antiikin aatteista ja ihanteista? Ja miten nuo aatteet liittyvät mielikuviimme renessanssista eräänlaisena muutoksen, toiveikkuuden ja valon aikakautena? Vastauksia saadaksemme meidän täytyy kaivautua syvemmälle historiaan... Keitä nämä antiikkifriikit olivat ja mistä he tulivat? Millaista porukkaa olivat renessanssi-käsitteen 'lanseeranneet' varhaiset humanistit?

  Pekka Matilainen tarkastelee tätä keski- ja uuden ajan vedenjakajaksi muodostunutta aikaa  monipuolisesti, erilaisten kulttuuristen, poliittisten ja uskonnollisten kehityskulkujen kautta ja kysyy monien muiden (teoksessa mainittujen) historiatutkijoiden ja -kriitikoiden tavoin, onko Euroopan historiassa sittenkään esiintynyt tarkasti ajoitettavaa renessanssia siten, kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Matilainen esittää asiaan toisenlaisen, nykyisin varsin hyväksytyn näkökulman: taiteet ja tiede eivät ottaneetkaan yhtä,  ryöpsähtävää loikkaa, vaan muutokset tapahtuivat pidemmällä aikajänteellä ja osittain näkymättömissä. Tästä syystä Matilainen johdattaa meidät syväsukellukselle kauas renessanssin takaiseen maailmaan. Muutoksen tekijöitä voi lukea kuin hyvää salapoliisitarinaa: nyt ollaan salaisuuksien jäljillä! Mikä ihme sai pitkään horroksissa olleen Euroopan heräämään niin, että se tulevina vuosisatoina nousi siksi humanismin, tieteen ja taiteiden edelläkävijäksi, jollaisena sen tänäkin päivänä tunnemme.

 Muutoksen tekijät -teos johdattaa meidät huikealle, vuosituhantiselle matkalle antiikin Roomasta nykyaikaan, matkalle, joka ei lopu edes tämän kirjan viimeisiin sanoihin: edessämme on tie, jonka alkupää peittyy historian hämärään, mutta joka - tässä kirjassa tutuiksi tulevien varhaisten tienraivaajien hengessä - avautuu meille joka päivä uutena, mielenkiintoisena ja mahdollisena. Jos haluat tietää, kuinka kaikki alkoi, tartu tähän kirjaan!

Teoksesta kertoo myös Mummo matkalla.

Nino Rota: La strada


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijätRenessanssin synty ja perintö
Atena 2016
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

17.9.2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Japanilaissyntyinen,  Britteihin kotiutunut Kazuo Ishiguro on parissa vuodessa noussut yhdeksi mielikirjailijakseni. Yksi syy korkeana palavaan rakkauteen on se, että hänen romaaniensa aihevalinnat ovat aina olleet virkistävän yllätyksellisiä, niin ettei lukija koskaan voi edes arvailla, minkälaiseen maailmaan seuraavassa teoksessa suunnataan: tähän mennessä olen vieraillut Ishiguron kanssa sodanjälkeisessa Nagasagissa (Silmissä siintävät vuoret), tutustunut englantilaiseen luokkayhteiskuntaan vanhanajan hovimestarin näkökulmasta (Pitkän päivän ilta) ja kurkistanut geeniteknologian pimeään puoleen (Ole luonani aina).

  Ja niin siinä kävi että Ishiguro yllätti jälleen: kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon jälkeen ilmestynyt uutuusromaani Haudattu jättiläinen sijoittuu 1500 vuoden takaiseen, raunioituneeseen Britanniaan, lohikäärmeiden, keijujen, jättiläisten ja urheiden ritareiden valtakuntaan. Teos saa voimansa historiasta, vanhoista sankaritaruista ja nykyisin niin suositusta fantasian maailmasta ja tuo  esiin ihmismielen parhaita puolia; hyvyyttä, anteeksiantoa, rakkautta, rohkeutta ja kunniaa. Kuinka vanhanaikaista - ja ihanaa - tuo kaikki onkaan!

  Siirrymme aikaan, jolloin roomalaiset ovat vetäytyneet Britanniasta jo kauan sitten ja tarunhohtoinen kuningas Arthurkin on kuolla kupsahtanut. Nyt jo kovin raihnaiset pyöreän pöydän ritarit - ne pari jotka vielä ovat jäljellä - vaeltelevat eksyneen olosina Britannian nummilla, valmiina tarttumaan miekkaansa vuosikymmeniä mullan alla maanneen kuninkaansa kunnian puolesta. Britannia on raunioitumassa ja Artturin aikaansaama rauha rakoilee kelttien ja saksien ottaessa jälleen pientä mittaa toisistaan. Englantia, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei ole vielä olemassa, eikä tulevina vuosisatoina tapahtuvia mullistuksia haista vielä itse velho Merlinkään...
Ishiguro kietoo minut yli tuhannen vuoden takaisiin tunnelmiin pienin, huomaamattomin kultalangoin; tarina on jälleen niin houkutteleva, etten voi muuta kuin antautua ja liueta tähän maisemaan, nummien äärettömyyteen, avaran taivaan sineen, taruihin, jolla ei ole alkua eikä loppua. Olen pyydystetty, enkä halua pois...

 Maiseman yllä lepää unohdus. Nummilta leviävä sumu pyyhkii ihmisten historian tiehensä niin tehokkaasti, etteivät he muista tarkasti edes eilispäivän tapahtumia. Tarinan alussa emme tiedä, mikä tai kuka unohduksen aiheuttaa. Selkeinä hetkinään - niitäkin nimittäin esiintyy - ihmiset pohtivat kohtaloaan ja tuon kummallisen unohduksen syytä, mutta pian sumu käärii heidät taas unettavaan, rauhoittavaan vaippaansa...

Tapaamme vanhan, mitään muistamattoman kelttipariskunnan, Axlin ja Beatricen, jotka päättävät uhmata kohtaloaan ja lähteä etsimään kauan kadoksissa ollutta poikaansa. Pitkästä ja uuvuttavasta vaelluksesta muodostuu lopulta kohtalonomainen Odysseia, johon liittyvät myös kuningas Arthurin veljenpoika Sir Gavain, eräs nuori ja viaton kelttipoika Edwin, sekä taisteluissa harjaantunut saksisoturi Wistan. Kun vastukset ja vaarat käyvät tarpeeksi suuriksi, vihollisuudet ja eripurat unohtuvat, ja esiin nousevat hyvyys, uskollisuus ja jokaisen ihmismielen pohjalla uinaileva, säkenöivä ja sadunomainen majesteettisuus. Lopulta saamme kuulla unohdusta levittävän sumun salaisuuden ja tutustua Axlin ja Beatricen hämmentävään menneisyyteen, kulkea heidän kanssaan kohti...

  Ishiguron teokset ovat aina olleet avoimia monenlaisille tulkinnoille. Sellainen kirja on myös Haudattu jättiläinen. Romaanin teemoiksi nousevat muistaminen ja unohtaminen, kosto ja anteeksianto niin yksityisellä kuin yhteisöllisellä tasolla: onko muistaminen aina hyvästä vai olisiko parempi antaa unohduksen tuulien viedä tietynlaiset muistot mennessään? Mitä ja keitä me olemme, jos muistomme häviävät?  Ketkä tai mitkä tahot määräävät yhteisöllisten muistojemme kohtalosta?
Toisiaan syvästi rakastavien Axlin ja Beatricen tarinassa Ishiguro kuvaa kauniisti myös sitä herkkää prosessia, jolla menneisyytemme kaikesta huolimatta vaikuttaa meihin: vaikka muistomme pyyhkiytyisivät pois, alitajuntamme ja kehomme muistavat. Kaiken.



Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)
Tammi 2016
Suomentanut Helene Bützow 
Alkuperäiskieli: englanti
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

13.9.2016

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia


Mitä satujen sankareille ja sankarittarille tapahtuu sen jälkeen, kun henkeäsalpaavat seikkailut ovat ohi ja heidän täytyy keskittyä elämään elämänsä onnellisina loppuun asti?

  Mitä jää kun noidat ja lohikäärmeet on syösty vallasta ja viattomien ylle langetetut kiroukset on murrettu, kun sammakot ja hirviöt ovat muuttuneet takaisin hyvin käyttäytyviksi, hieman tylsiksi herrasmiesprinsseiksi, kun Tuhkimot ja Lumikit on tuotu takaisin elämään, kun kolme toivetta on täytetty ja kun toisensa saaneet rakastavaiset heräävät ensimmäiseen yhteiseen arkiaamuunsa...
Kun he katsahtavat parisängyn toista laitaa ja näkevät unelmiensa täyttymyksen röhnöttävän vierellään todellisena, tylsänä ja hengitys aamulta tuoksahtavana... Uskaltaako Kaunotar tunnustaa edes itselleen ikävöivänsä sitä kiehtovaa ja  hillitöntä  hirviötä, johon hän jo ehti rakastua ja jonka sisältä tuo hänen vierellään makoileva, prinssiksi itseään kutsuva olmi yhtäkkiä putkahti, juuri kun rakkaus oli saamassa täyttymyksensä. Nyt kaiken pitäisi olla hyvin, mutta mistä  kumpuaa tämä pettymyksensekainen paniikintunne?

Yhtäkkiä tuntuukin  siltä, että Kaunottaren ja hirviön tarinan pitäisi alkaa juuri tästä hetkestä...

Yuko Shimizu. Kuvitusta Michael Cunninghamin satuun Me hirviöt
  Tunnit, Koti maailman laidalla ja Lumikuningatar -romaanit kirjoittanut Michael Cunningham on tarttunut juuri suomennetussa satukokoelmassaan kaikille tuttuihin vanhoihin satuihin ja muokannut  niistä omat, nykyaikaan sijoittuvat versionsa. Uuden asun ovat saaneet muun muassa sadut Lumikki, Kaunotar ja hirviö, Jaakko ja pavunvarsi, Hannu ja Kerttu, Villijoutsenet ja Tähkäpää. Vaikka vanhojen satujen 'tapahtumahorisontti' onkin nyt muuttunut radikaalisti, niiden taika on säilynyt...


  Cunningham saduissa soi tunteiden koko sinfonia: mitään ei piiloteta eikä kierretä korulausein. Tästä syystä en suosittele kokoelmaa perheen pienimpien luettavaksi. Kerronta pysyy kuitenkin aina hyvän maun rajoissa ja kauniina. Tarinat houkuttavat freudilaisiin tulkintoihin, mutta ne avautuvat hienosti myös yleisinhimillisellä tasolla.

  Uudet versiot tuovat vanhoihin, tuttuakin tutumpiin kertomuksiin ennennäkemätöntä twistiä, ja saavat lukijan tarkastelemaan niitä ihanan viksahtaneestakin näkökulmasta: hurmaantuiko prinssi Tähkäpäähän vai hänen hiuksiinsa? Mitä tapahtuu, kun Lumikin suudelmallaan kuolon unesta herättänyt urho haluaakin elää tuon elämänsä tähtihetken yhä uudelleen ja uudelleen? Entäpä millainen oli Hannu ja Kerttu -sadun pelottavan noidan menneisyys? Tapaamme tarinoissa itseensä ja historiaansa rakastuneita pahiksia, mustasukkaisia ja sadismiin taipuvaisia aviopuolisoita, epäinhimillisiin olosuhteisiin tyytyviä masokisteja, elämäänsä kyllästyneitä keski-ikäisiä ja rakkaudennälkäisiä sankareita;  ihmisiä joihin törmäämme tämän tästä omassa elämässämmekin. Niin se vain on: Cunninghamin sadut kertovat meistä itsestämme ja juuri se tekee tästä teoksesta samaan aikaan niin kamalan ja niin ihanan...

  Sadut tuntuvat olevan juuri nyt jollakin erityisellä tavalla 'pinnalla'. Mietiskelen tätä juttua kirjoitellessani, voisiko satujen renessanssin yhtenä syynä olla nykyinen yleismaailmallinen epävarmuus, niin voimakas että se saa meidät tarttumaan satuihin ja tarinoihin melkeinpä ennennäkemätömällä kiihkeydellä. Ilmiöön törmää nykyään tämän tästä: mitä muuta kuin satua ovat monet hiteiksi nousseet, upeat tv-sarjat, alkaen Game of Thronesista  satujen maailmaa suoraan hyödyntävään Olipa kerran -sarjaan. (nyt harmittaa, etten aikoinani ryhtynyt seuraamaan viimeksi mainittua: en ole nähnyt sarjasta ensimmäistäkään osaa).
Myös kirjallisuudessa on käännytty sadun ja fantasian puoleen, esimerkkejä löytyisi varmasti tuhansia.
Cunningham itse on sukellellut satujen maailmassa aiemminkin, muistamme hänen 2014 ilmestyneen romaaninsa Lumikningatar, johon hän on kertonut saaneensa inspiraatiota H.C. Andersenin samannimisestä sadusta. Näen Villijoutsenet ja muita kertomuksia tuon teoksen villinä ja rohkeana pikkusisarena.

  Muuta huomionarvoista: Villijoutsenet ja muita kertomuksia -teoksen upean mustavalkokuvituksen on tehnyt palkittu japanilainen taiteilija Yuko Shimizu.


Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (A Wild Swann and Other Tales, 2015)
Gummerus 2016
Suomentanut Kristiina Drews
Alkuperäiskieli: englanti
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

9.9.2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän


He ovat  - ja tulevat aina  olemaan yhdessä...

Sodan runteleman Albanian rauniossa kasvaneet teinipojat Bujar ja Agim päättävät ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja valloittaa maailman. He tahtovat unohtaa perheensä, kotinsa, rujon, maailman mahtipontisimmilla ja sotaisimmilla tarinoilla kyllästetyn kotimaansa ja kuoriutua kuin  uudelleen jossakin missä he voisivat olla sitä mitä haluavat ilman sielua näivertävää häpeää ja pelkoa, jossakin missä valmiit, houkuttelevat unelmat odottavat poimijoitaan kuin kypsät, makeana nektarina valuvat hedelmät.

  Agim on heistä kahdesta älykkäämpi, mielikuvitusrikkaampi ja herkempi. Agim pukeutuu sisarensa vaatteisiin, kokoaa pitkät hiuksensa nutturaksi ja kyselee, miksi ihmiset haluavat ehdoin tahdoin takertua jyrkkiin sukupuolirooleihin sen sijaan, että näkisivät itsensä ja toisensa persoonina, kaikista määreistä vapaina. Agim tahtoo luoda nahkansa, olla mitä ikinä haluaa, mutta toteuttaakseen unelmansa hänen on lähdettävä.  Agimin vapaudenkaipuu tarttuu Bujariin; hän hyväksyy ystävänsä ehdoitta, kyseenalaistamatta tämän ajatuksia ja haaveita kertaakaan. Bujar on Agimin peruskallio, hänestä tulee kaksikon rohkeus ja toiminta, jalat, jotka pitävät heidät kummatkin maanpinnalla. Ystävykset  tarvitsevat ja täydentävät toisiaan, nivoutuvat ja sulautuvat yhteen niin tiiviisti, ettei toista voi enää olla ilman toista. Albanian sankaritarujen kaksoiskotka syntyy heissä uudelleen, lihana ja verenä, taivaita kohti kurkottavana lauluna.
Like a Prayer...
Olen juuri lähdössä lentoon, vuoren selästä oranssin taivaan halki, kun pääni hajoaa miljooniksi hiekanjyviksi ja valuu hartioiltani, ja sitten kaularangassani siemen alkaa kukkia, muodostuu pää ja toinen pää kuin kaksi ruusunnuppua, neljä lumenvalkoista silmää, kaksi suuta ja kaksi pitkää kieltä, joilla tunnen kostean maan aaltoilun ja auringon paahteen.
   Bujar ja Agim lähtevät ylittämään Adrianmerta ilman henkilöpapereita, ilman passeja, ilman koulutusta tai kielitaitoa, mukanaan vain unelmansa ja äidinmaidolla sieluun tatuoidut tarinat Albanian muinaisuudesta. Kaksoiskotka lentää taivaan laella, maat vaihtuvat, nimet ja tarinat vaihtuvat, mutta toteutuvatko unelmat koskaan?

  Mitä 'vapaus' merkitsee?  Sitäkö että on vapaa hamuamaan onneaan, vapaa tarttumaan tilaisuuksiin ilman ennakkoon lukkoon lyötyä kohtaloa? Tuohon ajatukseen uskovat lähtiessään myös Bujar ja Agim. Pidämme vapauden, unelmien ja hyvän elämän välistä liittoa miltei itsestäänselvyytenä, mutta useimmille maailman ihmisistä sana vapaus ei kuitenkaan merkitse onnen synonyymiä, vaan jotakin aivan muuta: irrallisuutta, osattomuutta, pakkoa tarttua vihoviimeiseen oljenkorteen. Mitä kotimaansa oloja pakeneva ihminen tekee hyvin teoreettiselle tasolle jäävällä 'vapaudellaan', jos hän ei koskaan löydä laskeutumispaikkaa, sijaa itselleen?

Kaikki muuttuu, kun sinulla on kerrottavanasi hyvä tarina!
Yhtäkkiä mieleeni muistuu Mihail Šiškinin romaani Neidonhius, jossa länsimaalaisia riivaava 'hyvien tarinoiden' nälkä saa yllättävän, miltei oksettavan raadollisen merkityksen: portti onneen saattaa avautua myös 'muukalaisille', jos rajojemme sisään pyrkivä kertoo meille tarpeeksi 'pysäyttävän, itkettävän, sydämeenkäyvän' tarinan. Neidonhiuksessa ilmiö näkyy pakolaiskeskuksen haastatteluissa, Tiranan sydämessä sama toistuu tosi-tv:n laulukilpailussa. Ihmisen arvo on tällöin yhtä suuri kuin hänen tarinansa arvo. Missä vaiheessa me (länsimaalaiset)  muutuimme tällaisiksi kohtaloilla mässäileviksi ihmishirviöiksi?

Pajtim Statovci vei jalat altani vuonna 2014 ilmestyneellä, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaneella esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia. Kirja oli minulle täydellinen kaunokirjallinen elämys ja sai minut näkemään maahamme saapuneiden kosovolaisten kohtalot ja heidän synnyinmaansa lähihistorian uusin silmin. Muistan vieläkin, kuinka voimallinen tuo lukukokemus minulle oli. Siksi odotin tätä tänä syksynä ilmestynyttä uutuutta malttamattomana, hiukan jännittyneenäkin: pystyisikö ensimmäisessä teoksessaan kukkaan puhjennut, suoranaista ylistystä osakseen saanut kirjailija 'pyyhkimään pöydän puhtaaksi', unohtamaan toiseen romaaniinsa kohdistuvat hurjat odotukset ja luomaan rauhassa jotakin uutta... Sittemmin olen saanut tietää, että Statovci kirjoitti Tiranan sydäntä limittäin esikoiskirjansa kanssa.

  Tiranan sydän on erilainen kirja kuin Kissani Jugoslavia ja se on minusta yksinomaan hyvä asia. Jotakin samaa teoksista kuitenkin löytyy: on Statovcin notkea, kertakaikkisen upea kieli, ovat tarinat, jotka matkaavat ihmisten sieluissa toiselle puolelle maapalloa ja takaisin. Ja on symboliikka, joka varsinkin Tiranan sydämessä tuottaa tarinaan hurjia sisäkkäisiä syöksyvirtauksia, sellaisia  jotka saavat lukijan huokailemaan ihastuksesta. Ajatukseni pyörähtävät ympäri vielä senkin jälkeen kun luulin jo tavoittaneeni jotakin, oivaltaneeni jotakin yllättävää ja hämmentävää... Tiranan sydämen kirjalliset ratkaisut ovat uusia ja rohkeita. Lukija kiittää!

Statovci tutkii Balkanin lähihistoriaa, vapaudenkaipuuta ja identiteetin muotoutumiseen liittyviä kysymyksiä raikkaalla otteella, elämäänsä aloittelevan ihmisen näkökulmasta.
Hienovireisen kerronnan taituri lunastaa paikkansa kotimaisten kärkikirjailijoiden joukossa.


Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

5.9.2016

Mike Pohjola: 1827


Tänä aamuna, päivälleen 189 vuotta sitten, turkulaiset havahtuivat kammottavimpaan mahdolliseen näkyyn: kolme neljäsosaa heidän kotikaupungistaan, Suomen suurimmasta ja tuolloin ehdottomasti tärkeimmästä kaupungista oli yön aikana palanut ja haihtunut savuna ilmaan.
 Mike Pohjolan tiiliskivimäinen 1827 on ensimmäinen romaani, joka tuosta koko Suomen historiaan vaikuttaneesta tragediasta on kirjoitettu. Pohjola  sukeltaa pelottomasti historian liekkeihin ja palaa takaisin voittajana: vanhan Turun raunioista nouseva, kansallisia ikoneja kumartelematon romaani  on inhimillisyydessään koskettava, mutta ennen kaikkea älykäs, räävitön -  ja hauska.

Pohjola tarttuu pönäkkänä pyristelevään historiaan, kierittelee sen tervassa ja Turun vallasväen hatuista pihistämissään höyhenissä, uittaa sen  kunnolla Aurajoen törkyisessä, löyhkäävässä vedessä ja iskee sen sitten seipään nenään keskelle vanhaa Suurtoria kaiken kansan töllisteltäväksi ja naureskeltavaksi. Leipää ja sirkushuvei, vaik sielu palais! Jos historialliset romaanit tuntuvat sinusta kuivilta ja ikävystyttäviltä, suosittelen tutustumaan Pohjolan romaaniin.

  Tässä teoksessa historia todellakin venyy ja paukkuu. Mutta eikö historialle käy  joka tapauksessa aina juuri näin? Luomme historiamme omien tarpeidemme ja uskomustemme mukaiseksi.  Erilaisilla skenaarioilla voi siis rauhassa leikitellä: syttyikö Aninkaistenmäeltä, Hellmannin talosta alkanut palo vahingossa niin kuin aikakirjat kertovat, vai liittyykö asiaan jotakin sattumaa paljon suurempaa? Kirjailija vapauttaa itsensä aikakirjojen painolastista ja ryhtyy luomaan historiaa uudelleen.

Tähän 'uudelleen luotuun' Turkuun kokoontuu sekalainen joukkio hyvin mielenkiintoista (ja samalla hyvin hullua) väkeä, josta monella tuntuu olevan syynsä tuikata Suomen mahtavin kaupunki palamaan. Kuin huomaamatta ollaan maailmanpolitiikan kuumassa keskiössä: ellei Turkua juuri tänä yönä lähetetä savuna ilmaan, koko maailmanjärjestys on vaarassa! Tulenkarvaiseen ripaskaan kuoleman ja kohtalon kanssa osallistuvat kaikki kynnelle kykenevät, mutta ketkä heistä ovat syyllisiä Turun onnettomuuteen? Nikolai I:n takapirutko vai  Ruotsin uuden kuninkaan Bernadotten lähipiiri, vaiko sittenkin saatanallisiin kabbanaaleihin sortuva Turun arkkipiispa hekumallisine vaimoineen? Ja mitä tekemistä tämän asian kanssa on Turun Akatemian vallankumousmielisillä ylioppilailla?  Meno äityy lopulta niin rajuksi, että lukijan on parasta pitää Förin laidoista tiukasti kiinni ja toivoa parasta...
Taistelun tuoksinassa kohtaamme monia maamme historian 'suurmiehiä', joiden yltä Pohjola pudistaa turhan Glorian: Suomen kulttuurin kivijaloiksi nostamamme henkilöt saavat kerrankin olla ennen muuta ihmisiä, juuri niin yleviä tai paheellisia, pikkusieluisia,  juonikkaita ahneita ja  kateellisia kuin me ihmiset tapaamme olla.

  Jonkinlaista järkeä tarinassa edustavat Karjalasta runonkeruumatkalta juuri palannut Elias Hellman ja palon sytyttäjäksi epäilty Hellmanien piika Maria Vass, jotka rientävät pelastamaan Turkua sillä aikaa kun kaupungin vallasväki suhmuroi keskenään Brinkkalan talossa syksyn kunniaksi järjestetyissä naamiaisissa. Oman värinsä tarinaan tuo säkissä Turkuun kuljetettu runonlaulaja Väinö. Tämä kolmikko ehtii moneen, ja rakkauskin syttyy...

  Teoksen tärkeimmäksi  teemaksi nousee mielestäni kysymys siitä, millaista historiaa haluamme rakentaa ja millaiseen historiaan uskoa? Historiaa ja historiankirjoitusta arvioidessamme onkin syytä muistaa, että rakennamme kumpaakin aina tietoisesti ja hyvin päämäärähakuisesti. Pohjolan teos sohaisee pönäkkää käsitystämme Suomen historiasta ja kysäisee pilke silmäkulmassa: entä jos kaikki olisikin mennyt toisin?

500 sivua ja yksi tulenkatkuinen vuorokausi. Pohjolan tiiliskivimäinen romaani nauratti ja hämmensi  - ja meni päähän kuin häkä. Historiallisten romaanien ja hieman pisteliäänkin kerronnan ystävälle 1827 oli suoranainen namupala, niin että viimeinen sivu tuli vastaan aivan liian äkkiä. Jos minun pitäisi verrata teoksen tunnelmaa johonkin aiemmin lukemaani, nostaisin esiin  Patrick de Wittin Alihovimestari Minorin.

 Romaanista tutut henkilöt seikkailivat myös Pohjolan käsikirjoittamassa hevimusikaalissa 1827 -Infernal Musical, joka  kuului Turun vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki -tapahtumiin.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Mike Pohjola: 1827
Gummerus 2016

2.9.2016

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä

Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä

Puilla on tunteet. Ne kommunikoivat toistensa ja muiden yhteisöönsä kuuluvien eliölajien kanssa, muodostavat voimakkaita sosiaalisia verkostoja ja ystävyyssuhteita, huolehtivat jälkikasvustaan ja vanhuksistaan ja pyrkivät muutoinkin elämään hyvää, lähipiirinsä huomioon ottavaa elämää.
Näin sanoo saksalainen metsänhoitaja Peter Wohlleben, joka pitkään alalla työskenneltyään alkoi - erinäisten kokemusten jälkeen - nähdä hoitamansa metsät aivan uudessa valossa.
Muutos pakotti minut ottamaan metsänhoidossa huomioon aivan uudenlaisia asioita. Puiden kaataminen ja isoilla metsäkoneilla myllertäminen ei yhtäkkiä olekaan itsestään selvää, jos tietää, että puut aistivat kipua, että niillä on muisti ja että puuvanhemmat elävät yhdessä jälkikasvunsa kanssa. Monitoimikoneilla ei ole enää kahteen vuosikymmeneen ollut asiaa hoitoalueelleni. -- Puut saavat hengähtää ja paljastavat yhä uusia salaisuuksia - etenkin ne rauhaan jätetyt puuryhmät, jotka elävät seudulle perustetuilla suojelualueilla. Lehväkaton alla saa oppia uutta joka päivä. 
Metsänystävälle tällainen puhe on kuin enkelten laulua. Mutta mitä ajatella Wohllebenin tavasta inhimillistää puiden elämää? Kirjaa aloitellessani rationaalinen puoleni pisti kovasti vastaan, ei vähiten siksi, että olen saanut koviin, tieteellisesti todistettuihin faktoihin nojaavan kasvifysiologin koulutuksen.  Ajatus kasvien tunteista hämmentää minua myös toisella  tasolla: emmekö pysty tunnustamaan muiden luontokappaleiden itseisarvoa muutoin kuin inhimillistämisen kautta?  Ehkä tämä on ainoa vaihtoehto tehdäksemme läpimurtoja: lukemisen edetessä nimittäin huomasin, että Wohlleben käyttää tunne-elämän sanastoa ennen muuta lukijoiden houkuttimena ja tekstinsä pehmentäjänä: vaikka tekstin  perusta on tieteessä, Wohlleben karsii siitä (turhan) tieteellisen jargonin ja muuttaa lukukokemuksen elämykselliseksi. Ymmärsin, että saavuttaakseen lukijoita muualtakin kuin biologi- ja luonnonsuojelupiireistä, Wohllebenin täytyikin kirjoittaa kirjansa juuri tällä tavoin. Saksassa Puiden salatusta elämästä  on tullut kirjasensaatio, toivoa sopii että teos saa nostetta myös täällä Suomessa.

 Puiden tunne-elämä on myös toki myös filosofisena kysymyksenä enemmän kuin mielenkiintoinen, sillä se vie meidät pohtimaan vaikeaa ja kiistanalaista kysymystä siitä, kuinka 'tunteet' tai 'tietoisuus' ylipäätään määritellään: kun tietämyksemme ihmisaivojen kemiallisten prosessien yhteydestä tunteiden ja tietoisuuden muotoutumiseen kasvaa, meidän on entistä vaikeampaa rajata tiettyjä 'inhimillisiä' ominaisuuksia vain itseämme koskeviksi. Ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun eläinten tunne-elämä 'tunnustettiin'. Moinen havainto heitti eteemme uudenlaisia moraalisia haasteita: miten eläimiin pitäisi suhtautua tämän jälkeen? Mitä tapahtuisikaan, jos yhtäkkiä saisimme tietää myös kasvien olevan tietoisia, tuntevia eliöitä?

    Wohlleben avaa silmämme näkemään puut ja metsän uudessa, yllättävävässäkin valossa.
Puut ovat yksilöitä, sen tiedämme,  mutta samalla ne ovat täydellisessä riippuvuussuhteessa toistensa ja verkostoonsa kuuluvien muiden eliölajien kanssa. Kirjan luettuamme oivallamme, miksi vanhat, rauhassa kasvaneet ja kehittyneet aarniometsät  tai luonnonmukaisesti hoidetut talousmetsät ovat onnellisempia ja terveempiä kuin tehometsätalouden ylläpitämät, yksipuoliset puupellot. Opimme, millä tavoin puut todellakin pitävät huolta toisistaan. Avainasemassa ovat juuret, joita Wohlleben kutsuu puiden aivoiksi. Juuriensa avulla puut voivat muodostaa laajoja, neliökilometrienkin laajuisia verkostoja (WWW, eli Wood Wide Web)  joissa yhtäkään jäsentä ei jätetä heitteille. pienokaisia kasvatetaan joskus kovallakin otteella, vanhuksista pidetään huoli, ystäviä hellitään,vaaroista varoitetaan, tietoja, kustannuksia ja resulsseja jaetaan. Puut ovat sosiaalisuudessaan varsinaisia mallikansalaisia, joista meidän ihmistenkin pitäisi oikeastaan ottaa mallia omaan elämäämme ja yhteiskuntiimme: kaveria ei jätetä.

  Puiden elämä on hidasta. Ne saattavat saavuttaa aikuisuuden (vasta) parinsadan vuoden iässä. Puiden reaktiot ja viestijärjelmät ovat eläimiin nähden äärettömän hitaita, joten ei ole ihme, ettemme kiinnitä puiden viesteihin huomiota: meidän näkökulmastamme puut seistä nököttävät paikallaan vuosikymmestä toiseen, korkeintaan vuodenaikoihin reagoiden. Jos pystyisimme ymmärtämään puiden kieltä, mitä kuulisimme nykyisissä talousmetsissä käyskennellessämme? Täyttyisivätkö lehvästöt tytyväisestä hyrinästä vai tuskaisista avunhuudoista?

Puiden salattu elämä on kaikkien metsän ystävien kirja. Suosittelen kirjaa myös heille, jotka näkevät metsät ennen kaikkea taloudellisena resurssina, muutaman kymmenen vuoden väliajoin parturoitavina puupeltoina.  
Mutta onpa suhteesi metsään sitten millainen hyvänsä: lue tämä kirja. Saatat kokea todellisen yllätyksen!

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.


Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä 
                            (Das Geheime Leben der Bäume: Was sie fühlen, wie sie kommunizieren - die                                         Entdeckung einer verborgenen Welt, 2015)
Gummerus 2016
Suomentanut Pirkko Roinila
alkuperäiskieli: saksa

1.9.2016

Kesän lukukokemuksista ja vähän tulevasta


Kesä on kalenterin mukaan virallisesti takanapäin, joten on aika muistella kolmena kesäkuukautena luettua.
Suveen liittyi paljon mukavia lukumuistoja, uusia kirjailijatuttavuuksia syntyi ja vanhat rakkaudet vahvistuivat. Kaikista lukemistani kirjoista en ole vielä ehtinyt blogata, kirjoittelen juttuja syksyn mittaan muiden postausten lomiin. Tässä muutama poiminta kesäkirjoista:

Vahvoihin ja pysäyttäviin lukukokemuksiin  kuuluivat muun muassa Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus, Yiun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa, vanhan rakkauteni Kazuo Ishiguron Ole luonani aina,  Colm Tóibínin Äitejä ja poikia ja Chigozie Obioman Kalamiehet.

Tavoitteenani oli lukea kesän aikana pari kolme 'tiiliskiviklassikkoa', ylsin yhteen: Umberto Econ Ruusun nimi oli huikea lukukokemus, jota suosittelen ainakin kaikille historiasta kiinnostuneille.

Kotimaisia romaaneja luin tänä kesänä todella vähän. Mieleen jäivät Minna Rytisalon huikea, Lapin sodan jälkeistä aikaa kuvaava Lempi ja Juha Mäntylän sydämellinen Jazzromaani  Milt.

Dekkarit kuuluivät tähänkin kesään. Virpi Hämeen-Anttilan ihana 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva salapoliisisarja sai jatkoa osalla Kuka kuolleista palaa. Jari Salosen Kuokkavieraat oli ilahduttava kotimainen uutuus. Katarina Wennstamin Kivisydän palautti uskoni ruotsalaisdekkaristeihin.

Tietokirjoista nostan tähän vain yhden, Kimmo Ohtosen huikean kauniin ja sydämellisen teoksen Karhu. Voimaeläin, joka vie minut metsän tunnelmiin aina kun haluan...

Tulevasta syksystä:

Jotakin osviittaa siitä, mitä tänä syksynä tuleman pitää, saa postauksestani Syksyn 2016 kirjat.  Arvostelukappaleiden määrä tulee vähenemään merkittävästi suhteessa kevätkauteen. Ostan ja lainaan enemmän, siinä strategiani tälle syksylle. Haluan lukea aiempaa enemmän myös vanhempaa kirjallisuutta.


  Syksyyn kuuluu myös Sata kirjaa -lukija-arvontani: uusi blogattujen kirjojen ' täysi satanen' on taas lähestymässä. En tiedä, laitanko arvonnan pystyyn heti ensi kuussa vai siirränkö sen joulunalusviikkoihin ...

  Kesän aikana blogi siirtyi enemmän 'puhtaan' kirjallisuusblogin suuntaan. Syynä oli pari kuukautta kestänyt iskiasvaiva, joka vaikeutti raskaan järjestelmäkameran kanniskelua. Olen tarttunut jälleen kameraan, mutta taidan jatkaa kesällä alkanutta linjaa ja pyhittää blogin yksinomaan kirjoille - ainakin tämän syksyn ajaksi.

  Ja vielä toinen pieni muutos: perustin viime vuonna  'timanttikirjaston', johon aloin kerätä parhaita lukukokemuksiani.  Nyttemmin olen huomannut koko ajatuksen mahdottomaksi, sillä valitsemiseen liittyy likaa epävarmuustekijöitä. Kirja, joka on tuntunut lukuhetkellään parhaalta ikinä, saattakin myöhemmässä tarkastelussa näyttäytyä toisenlaisessa valossa ja vice versa. Sitä paitsi valikoin lukemani aika tarkkaan, joten timanttiluokkaan riittäisi jatkuvaa tungosta... Näistä syistä johtuen timanttikirjasto poistuu näyttämöltä vähin äänin.

Toivottelen kaikille blogissa pistäytyville hyvää syyskauden alkua ja ihania uusia lukukokemuksia! 

.