Pajtim Statovci: Tiranan sydän

He ovat  - ja tulevat aina  olemaan yhdessä...

Sodan runteleman Albanian rauniossa kasvaneet teinipojat Bujar ja Agim päättävät ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja valloittaa maailman. He tahtovat unohtaa perheensä, kotinsa, rujon, maailman mahtipontisimmilla ja sotaisimmilla tarinoilla kyllästetyn kotimaansa ja kuoriutua kuin  uudelleen jossakin missä he voisivat olla sitä mitä haluavat ilman sielua näivertävää häpeää ja pelkoa, jossakin missä valmiit, houkuttelevat unelmat odottavat poimijoitaan kuin kypsät, makeana nektarina valuvat hedelmät.

  Agim on heistä kahdesta älykkäämpi, mielikuvitusrikkaampi ja herkempi. Agim pukeutuu sisarensa vaatteisiin, kokoaa pitkät hiuksensa nutturaksi ja kyselee, miksi ihmiset haluavat ehdoin tahdoin takertua jyrkkiin sukupuolirooleihin sen sijaan, että näkisivät itsensä ja toisensa persoonina, kaikista määreistä vapaina. Agim tahtoo luoda nahkansa, olla mitä ikinä haluaa, mutta toteuttaakseen unelmansa hänen on lähdettävä.  Agimin vapaudenkaipuu tarttuu Bujariin; hän hyväksyy ystävänsä ehdoitta, kyseenalaistamatta tämän ajatuksia ja haaveita kertaakaan. Bujar on Agimin peruskallio, hänestä tulee kaksikon rohkeus ja toiminta, jalat, jotka pitävät heidät kummatkin maanpinnalla. Ystävykset  tarvitsevat ja täydentävät toisiaan, nivoutuvat ja sulautuvat yhteen niin tiiviisti, ettei toista voi enää olla ilman toista. Albanian sankaritarujen kaksoiskotka syntyy heissä uudelleen, lihana ja verenä, taivaita kohti kurkottavana lauluna.
Like a Prayer...

Olen juuri lähdössä lentoon, vuoren selästä oranssin taivaan halki, kun pääni hajoaa miljooniksi hiekanjyviksi ja valuu hartioiltani, ja sitten kaularangassani siemen alkaa kukkia, muodostuu pää ja toinen pää kuin kaksi ruusunnuppua, neljä lumenvalkoista silmää, kaksi suuta ja kaksi pitkää kieltä, joilla tunnen kostean maan aaltoilun ja auringon paahteen.

   Bujar ja Agim lähtevät ylittämään Adrianmerta ilman henkilöpapereita, ilman passeja, ilman koulutusta tai kielitaitoa, mukanaan vain unelmansa ja äidinmaidolla sieluun tatuoidut tarinat Albanian muinaisuudesta. Kaksoiskotka lentää taivaan laella, maat vaihtuvat, nimet ja tarinat vaihtuvat, mutta toteutuvatko unelmat koskaan?

  Mitä 'vapaus' merkitsee?  Sitäkö että on vapaa hamuamaan onneaan, vapaa tarttumaan tilaisuuksiin ilman ennakkoon lukkoon lyötyä kohtaloa? Tuohon ajatukseen uskovat lähtiessään myös Bujar ja Agim. Pidämme vapauden, unelmien ja hyvän elämän välistä liittoa miltei itsestäänselvyytenä, mutta useimmille maailman ihmisistä sana vapaus ei kuitenkaan merkitse onnen synonyymiä, vaan jotakin aivan muuta: irrallisuutta, osattomuutta, pakkoa tarttua vihoviimeiseen oljenkorteen. Mitä kotimaansa oloja pakeneva ihminen tekee hyvin teoreettiselle tasolle jäävällä 'vapaudellaan', jos hän ei koskaan löydä laskeutumispaikkaa, sijaa itselleen?

Kaikki muuttuu, kun sinulla on kerrottavanasi hyvä tarina!
Yhtäkkiä mieleeni muistuu Mihail Šiškinin romaani Neidonhius, jossa länsimaalaisia riivaava 'hyvien tarinoiden' nälkä saa yllättävän, miltei oksettavan raadollisen merkityksen: portti onneen saattaa avautua myös 'muukalaisille', jos rajojemme sisään pyrkivä kertoo meille tarpeeksi 'pysäyttävän, itkettävän, sydämeenkäyvän' tarinan. Neidonhiuksessa ilmiö näkyy pakolaiskeskuksen haastatteluissa, Tiranan sydämessä sama toistuu tosi-tv:n laulukilpailussa. Ihmisen arvo on tällöin yhtä suuri kuin hänen tarinansa arvo. Missä vaiheessa me (länsimaalaiset)  muutuimme tällaisiksi kohtaloilla mässäileviksi ihmishirviöiksi?

Pajtim Statovci vei jalat altani vuonna 2014 ilmestyneellä, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaneella esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia. Kirja oli minulle täydellinen kaunokirjallinen elämys ja sai minut näkemään maahamme saapuneiden kosovolaisten kohtalot ja heidän synnyinmaansa lähihistorian uusin silmin. Muistan vieläkin, kuinka voimallinen tuo lukukokemus minulle oli. Siksi odotin tätä tänä syksynä ilmestynyttä uutuutta malttamattomana, hiukan jännittyneenäkin: pystyisikö ensimmäisessä teoksessaan kukkaan puhjennut, suoranaista ylistystä osakseen saanut kirjailija 'pyyhkimään pöydän puhtaaksi', unohtamaan toiseen romaaniinsa kohdistuvat hurjat odotukset ja luomaan rauhassa jotakin uutta... Sittemmin olen saanut tietää, että Statovci kirjoitti Tiranan sydäntä limittäin esikoiskirjansa kanssa.

  Tiranan sydän on erilainen kirja kuin Kissani Jugoslavia ja se on minusta yksinomaan hyvä asia. Jotakin samaa teoksista kuitenkin löytyy: on Statovcin notkea, kertakaikkisen upea kieli, ovat tarinat, jotka matkaavat ihmisten sieluissa toiselle puolelle maapalloa ja takaisin. Ja on symboliikka, joka varsinkin Tiranan sydämessä tuottaa tarinaan hurjia sisäkkäisiä syöksyvirtauksia, sellaisia  jotka saavat lukijan huokailemaan ihastuksesta. Ajatukseni pyörähtävät ympäri vielä senkin jälkeen kun luulin jo tavoittaneeni jotakin, oivaltaneeni jotakin yllättävää ja hämmentävää... Tiranan sydämen kirjalliset ratkaisut ovat uusia ja rohkeita. Lukija kiittää!

Statovci tutkii Balkanin lähihistoriaa, vapaudenkaipuuta ja identiteetin muotoutumiseen liittyviä kysymyksiä raikkaalla otteella, elämäänsä aloittelevan ihmisen näkökulmasta.
Hienovireisen kerronnan taituri lunastaa paikkansa kotimaisten kärkikirjailijoiden joukossa.


Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.