30.5.2016

Kimmo Ohtonen: Karhu. Voimaeläin

Olin elossa, osa jotakin itseäni paljon suurempaa. Vierailunsa aikana John Goodman ei vilkaissut minuun päin kertaakaan. Ehkä se oli tajunnut nopeasti, että minusta ei ollut sille mitään vaaraa. Hetken ajan John Goodman salli minun seuraavan, millaista hänen erakkomainen elämänsä on.Metsien kuningas oli puhunut minulle omalla kielellään. Hetken sain jakaa saman maailman hänen kanssaan. Tähän maailmaan minäkin kuuluin 
Ensimmäisessä kohtaamisessa on suorastaan elokuvamaista dramatiikkaa ja tunnelmaa. 9-vuotias Kimmo pakenee väkivaltaista isäänsä mökkimaisemien metsiin, eikä aio enää koskaan palata. Poika kömpii suuren kuusen alaoksien suojaan, nukahtaa metsän rauhoittavaan huminaan ja herää jonkin häntä suuremman läsnäoloon. Metsän kuningas on tullut tapaamaan pientä karkulaista. Majesteettinen kohtaaminen jättää jälkeensä vahvan muiston, joka kantaa poikaa läpi tulevien vuosien: hän on löytänyt oman voimaeläimensä.

Ylen luonto-ohjelmista tutun luontotoimittajan, valokuvaajan ja käsikirjoittajan Kimmo Ohtosen karhukirja menee suoraan ihon alle. Upeat luontokuvat ja kirjailijan oma, herkkävireinen ja hyvin henkilökohtainen elämäntarina yhdistettynä mielenkiintoiseen jutusteluun metsiemme kuninkaan elämästä jättävät pysyvän tassunjäljen lukijan ja katselijan mieleen.

  Ohtosen tie suomalaisen luonnon sydämeen on ollut pitkä ja hivenen mutkikaskin. Tuo ensimmäinen kohtaaminen metsän jättiläisen kanssa synnytti rakkauden, joka kesti aikaa ja etäisyyttä silloinkin kun nuoren miehen mieli täyttyi uudenlaisista kiinnostuksen kohteista, kun tie vei kaupunkiin ja vielä kauemmas maailman metropoleihin, opiskelemaan ammattia ja elämää, tekemään mielenkiintoisia töitä, näkemään laajemmalle. Ja niin kuin aina, metsä jaksoi odottaa. Lopulta metsä - Ja John Goodmanin muisto - kutsuivat Ohtosen takaisin kotiin - metsään.
Kirjan lukuisat viehättävät karhukuvat ovat syntyneet itärajan salomailla, metsissä joissa kuljeskelevat karhut eivät välitä ihmisten määrittämistä rajoista. Useat kesäisin Suomessa viihtyvät kuninkaalliset siirtyvät syksyisin Venäjän puolelle, missä ne saavat uinua talven yli, rauhassa suuremmilta häiriöiltä.

  Ohtonen viettää metsissä pitkiäkin aikoja yksin - vain karhut ja muut metsän eläimet seuranaan. Metsässä on hyvä olla, hän sanoo. Kuvauskojujen ahtaat ja alkeelliset olosuhteetkaan eivät sammuta innostusta kohdata yhä uudelleen ja uudelleen useiden kuvausreissujen myötä tutuiksi tulleita karhuja. Ystävyyden tai luottamuksen syntymistä Ohtonen yrittää kuitenkin välttää kaikin keinoin, mikä onkin hyvin tärkeää: ihmisen läsnäoloon tottunut karhu on helppo saalis salametsästäjille ja muille rauhanhäiritsijöille.

Tutustumme Brutukseen, kulmakunnan komeimpaan ja vahvimpaan karhu-urokseen, poikuettaan viisaudella ja ankaruudella hoivaavaan Hallaan sekä parivuotiaaseen, itsenäistä elämää opettevaan sisaruspariin Tuuliin ja Valleen. Ohtosen opastamina pääsemme seuraamaan näiden karhujen edesottamuksia ja elämää hyvin läheltä, opimme, että jokaisella niistä on omat yksilölliset luonteenpiirteensä, temperamenttinsa ja tapansa. Kirjan sulkeuduttua näitä persoonallisuuksia tulee jo ikävä...


Ohtonen kertoo karhujen aseman vahvistuneen viime vuosina. Hänen iloonsa on helppo yhtyä. On hienoa, että asenteemme otsoja ja metsiemme muita suurpetoja kohtaan ovat pikkuhiljaa muuttumassa, mutta toisenlaisiakin tuulia puhaltaa: Ohtonen kertoo salametsästyksestä, joka nakertaa suurpetojen suojelua. Julmilla tavoilla toteutettua salametsästystä on vaikeaa valvoa muun muassa siksi, että sen salailuun osallistuu usein suuri osa pienten kyläyhteisöjen jäsenistä, siis myös he, joilla ei ole toiminnan kanssa mitään tekemistä. Näissä piireissä miehen mitta tuntuu vieläkin olevan tappaminen. Mutta miten kunniakasta on ampua herätettyjä karhuja talvipesänsä suulle tai kiduttaa ansaan jäänyttä sutta tuntikausia pelkästä kiduttamisen riemusta? Taustalla täytyy olla vihaa, suunnatonta vihaa - kateutta ja nykyaikaan sopimattomia, irrationaalisia käyttäytymismalleja.
Ohtonen kirjoittaa aiheesta, josta ei saa vaieta. Vain puhumalla ja keskustelemalla saamme asenteet muuttumaan.
Luonto myös haastaa meitä. Se haastaa meitä kehittymään, muuttumaan, näkemään asiat uusilla tavoilla. Joudumme jatkuvasti kysymään itseltämme, onko tämä, mikä oli joskus sallittua, enää hyväksyttävää. Miten tekoni vaikuttaa toisiin eläviin olentoihin? Olenko valmis luopumaan omista eduistani muiden hyvinvoinnin vuoksi? Luontosuhteemme on jatkuvassa muutoksessa: se on kasvuprosessi, joka heijastuu kaikkeen siihen mitä teemme. Luontosuhtemme on elämänarvojemme ytimessä. Se miten suhtaudumme ja kohtelemme meitä ympäröivää luontoa ja meitä heikompia eläinlajeja, määrittelee meidät ihmisinä.
Ohtonen kirjoittaa karhuista suurella sydämellä. Hänen kuvistaan huokuu aito rakkaus. Tätä teosta voin suositella lämpimästi jokaiselle luonnonystävälle. Suuri, upeasti toteutettu kirja toimii hyvin myös lahjana.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Kimmo Ohtonen: Karhu. Voimaeläin
Docendo 2016

27.5.2016

Tietokirjat vievät - haaste

Leena Lumi haastoi minut mielenkiintoiseen, uudentyyppiseen kirjahaasteeseen, jossa esitellään 5 blogissa esittelemätöntä tietokirjaa. Kiitos, Leena! Haasteen on alun perin polkaissut käyntiin Klassikkojen lumoissa - blogin Lukumato ja sen säännöt menevät kokonaisuudessaan seuraavasti:
- Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
- Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
- Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
- Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista  (Klassikkojen lumoissa/Lukumato) Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
- Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.


Koska suurin osa siitä tiedosta, jota netistä luen (lehtien nettiversioita lukuun ottamatta) on kirjoitettu englannin kielellä, sovellan haastetta ja  keskityn tässä jutussa kirjoihin. Valintani osui näihin viiteen, minulle juuri nyt ajankohtaiseen teokseen:

Umberto Eco: Kauneuden historia (WSOY 2009)
Italialaisen, viime talvena edesmenneen kirjailijan ja keskiajan estetiikkaan erikoistuneen tutkijan Umberto Econ nimellä kulkeva teos sukeltaa eurooppalaisen kauneuskäsityksen historiaan muun muassa kuvataiteiden, kirjallisuuden ja filosofian vinkkeleistä. Kirja sisältää huikeat määrät kuvamateriaalia ja kirjallisuusotteita, ja varsinkin Umberto Econ itsensä kirjoittamat, keskiaikaa käsittelevät luvut ovat upeita. Tätä kirjaa olen selaillut tänä keväänä usein, jäänyt ihastelemaan jotakin maalausta pitkäksikin aikaa...


Else & Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo (WSOY 2011)
Tämä suloinen tulppaanikirja löysi luokseni kun tulppaanikuumeeni oli tulisimmillaan ja istuttelin Kirkkiksen pihan sipuleita täyteen. No, sittemmin innostus on hiipunut; tulppisten kasvattaminen peuroja vilisevällä metsäpihalla ei onnistu. Tänä keväänä sadoista istuttamistani tulppiksista kolme pääsee kukkaan <3 Muut syötiin töpöiksi.
Tulppaanitarhan lumo ihastuttaa. Suosittelen syksyksi! Lajikkeita, istutusohjeita, isnspiroivia kuvia, kukkaiskarkkia!


Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin (Gaudeamus 2015)
Olen tutustunut tähän viime vuonna ilmestyneeseen tietoteokseen pikku hiljaa, sivun pari kerrallaan. Sen verran jo kirjasta tiedän, että uskallan suositella sitä kaikille historiasta, kansantaruista, kummitustarinoists ja vanhoista uskomuksista kiinnostuneille. Tuon kirjan blogiin kesän kuluessa. Teos on mainio kirjakumppani suomalaiseen kesäyöhön, ääneenkin luettavaksi...


Raija ja Jouko Kivimetsä: Hulluna hortaan. 
Hyvinvointia ja herkkuja villivihanneksista (Mividata 2013)
Juuri nyt on paras aika kerätä luonnosta makoisia, terveellisiä - ja täysin ilmaisia villivihanneksia, Teoksella on hassu nimi, mutta onneksi se saa selityksensä alaotsikosta. Etsiessäni kirjan kansikuvaa googlaamalla, huomasin että Raija Kivimetsältä on ilmestynyt tänä keväänä teos Villiinny villivihanneksiin (Kirjapaja), johon olisi myös kiva tutustua. Omalta takapihalta tai puhtaasta lähimetsiköstä löytyy aineksia arkiruokiin ja gurmee-aterioihin! 
Minä olen tänä keväänä tyytynyt napostelemaan vain kuusenkerkkiä noilla pikku 'selänkuntoutuslenkeilläni'. Kerkät ovat juuri nyt parhaimmillaan; ne ovat pehmeitä ja salaattimaisia, melkein kuin karkkia söisi <3 Edit: Kerkkien kohdalla taitaa tulla jokamiehenoikeudet vastaan, joten syödään omista puista tai sitten luvan kanssa...


Marja Putkisto: Method putkiston parhaat & Pilates (Gummerus 2005)
Tämä klassikoksi noussut voimakirja on ollut kirjahyllyssäni kymmenen vuoden ajan, muistan jopa harjoitelleeni (vau!!) metodin alkeisjuttuja. Nyt täytyy nostaa teos taas aktiivisessa käytössä olevien tietokirjojen hyllyyn, kiitos parin viikon takaisen selkärikon. Aivan äkkipäätä en ala syvävenytyksiä tekemään, mutta ehkäpä jo kuukauden kuluttua kirjalle on käyttöä. Pidin Marja Putkiston ohjelmasta, harjoitteleminen oli jopa hauskaa... 

Ojennan haasteen:

25.5.2016

Jenny Rogneby: Leona. Kortit on jaettu


Tarkoitukseni oli tuoda tähän kohtaan kotimainen uutuusromaani, mutta koska  juttu vaatiikin vielä hieman mietintämyssyilyä, teen täyskäännöksen ja sukellan rikosten maailmaan.
Juuri suomennettu Leona. Kortit on jaettu tipahti postista vähän niin kuin yllätyksenä. Kannen suositukset innostivat: Litteratur Magasinetia mukaellen Rogneby jatkaa ruotsalaista dekkari-ihmettä ja ylittää muut. Kirjailijakin kun vaikutti nyt mielenkiintoiselta. Etiopiassa syntynyt ja yksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Jenny Rogneby työskentelee rikostutkijana Tukholmassa ja musisoi  - hän on osallistunut bändinsä kanssa Ruotsin euroviisukarsintoihinkin.

  Kortit on jaettu on upouuden dekkarisarjan aloitusosa. Sen keskushenkilönä on Tukholman poliisin vakavien rikosten osastolla puurtava Leona Lindberg, tehokas, pedanttisuuteen asti tarkka tutkija, jolle tiimityöskentely ja läheisten suhteiden ylläpitäminen on vaikeaa, eli jälleen kerran  - emme ensimmäistä emmekä varmastikaan viimeistä kertaa - saamme dekkarin päähenkilöksi introvertin ja sosiaalisilta taidoiltaan vajavaisen rikostutkijan. Leona elää ruuhkavuosiaan: työ stressaa ja kotona odottavat mies ja kaksi lasta, joista toinen, pieni poika, on vakavasti sairas. Avioliitto kriiseilee ja omat lapsuusmuistot kummittelevat. Kaiken kaaoksen keskellä Leona haaveilee elämänmuutoksesta, korttien uusjaosta.

   Leona saa tutkittavakseen pankkiryöstöjen sarjan, joiden tekijäksi paljastuu pieni ja laiha, veriseksi hakattu seitsenvuotias tyttö. Tapauksen kinkkisyys pistää Leonan kriiseilemään. Jotta kaaos olisi täydellinen, tutkijan liepeillä roikkuu vielä sinnikäs iltapäivälehden toimittaja, jolla on keinonsa puristaa Leonalta tietoja poliisin taholta jo kuopatusta, maan hallituksen sisällä tapahtuneesta seksiskandaalista. Soppaa siis riittää.

  Mielenkiintoisesta ja poikkeavasta perusasetelmastaan  huolimatta (asetelman yksityiskohdat jätän tässä luonnollisesti keromatta) dekkari jäi latteahkoksi lukukokemukseksi. Erikoinen juonirakennelma olisi mielestäni vaatinut tuekseen syvempää kerrontaa, mutta sellaista Rogneby ei tarjonnut. Kaikki mitä tarinassa tapahtui, 'vain tapahtui', jännite puuttui ja kohtaukset jäivät roikkumaan kuin ilmaan, niiden taustoitus ja sisäisten motivaatioiden esittely jäivät ohuiksi. Uskottavuutta söi sekin, että päähenkilö Leona Lindberg näytti toimivan täydellisessä automaattiohjauksessa, aivan kuin hänellä ei olisi ollut lainkaan yhteyttä tarinan kontekstiin. Kirjan loppupuolella Rognebyn kerronta koheni, mutta kovin pitkään - miltei kolmensadan sivun verran - sain tuota pientä kipinänpoikasta odotella...

Arvostelukappale.

Kirjan on lukenut myös Mummo matkalla -blogin Takkutukka.


Jenny Rogneby: Leona. Kortit on jaettu (Leona. Tärningen är kastad 2014)
Bazar 2016
Suomentanut Anu Koivunen
Alkuperäiskieli: ruotsi

23.5.2016

Mieli ja ruumis

Perin tuskastuttavaa on viettää alkukesää niin, ettei voi tallentaa tätä kaikkea ihanuutta kameralle. Iskiaskipu on nyt siinä vaiheessa, että pienet, noin 250 metrin kävelylenkit onnistuvat, mutta kuvaaminen ei.  Välillä kipu painaa makuulle, mutta sitten on taas noustava, muuta toipumistietä ei ole. Istuminen tuottaa edelleenkin tuskaa, mutta olen luvannut itselleni parantua juhannukseen mennessä. Puukkohoito ei houkuttele. Onneksi saan parannella itseäni luonnon helmassa. 

Kuinka nopeasti taas unohdin oman ruumiillisuuteni. Sen, että liha vaatii huomionsa. Sen, että valonnopeudella kiitävän mielen ohella olen  myös lihaa, verta, niveliä ja kudosnesteitä, hermoja ja luuta. Kipu palautti minut sekunneissa todellisuuteen. Muistutus oli loppujen lopuksi tervetullut, sillä sillä oli mukanaan selvä viesti. Tuntien mittaiset istuskelusessiot loppuvat tähän,päätän nyt, mutta pelkään, ettei kehollani ole kovin pitkää muistia - tälläkään kertaa.

Kohtapuoliin tuon blogiin teoksen, jossa kehollisuus on voimallisesti läsnä. 


Kuvat : Nicolas Poussin:Venus, faun and Putti, noin 1630
            

21.5.2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisen käsittelee vastikään ilmestyneessä romaanissaan kaunokirjallisuudessa juuri nyt kovin pinnalla olevia seksuaaliseen identiteettiin ja toiseuden kokemuksiin liittyviä teemoja. Hän lähestyy aihetta raikkaasti, ihan omanlaisellaan tyylillä: teos on viehättävä sekoitus lukuromaania, agenttitarinaa, chick litiä ja  vanhan ajan keittokirjaa - yllättävät ainesosat solmiutuvat taitavan kirjailijan käsissä vahvaksi kokonaisuudeksi.

  Romaani sijoittuu vuoden 1956 kesäiseen Helsinkiin, mutta  pääsemme piipahtamaan myös sodanjälkeisessä Pariisissa, Tukholmassa - ja minulle kovin tutun Turun Kupittaan seutuvilla. Tarinan päähenkilö on 27-vuotias Saara, joka muuttaa pääkaupunkiin yhdessä miehensä Juhanin ja pienen poikansa Laurin kanssa. Taakse jäävät konnservatiivinen lapsuudenkoti länsisuomalaisessa pikkukauppalassa ja Juhanin salatut väärinkäytökset, mutta myös Saaran oma hiljaiseksi vaiettu ja perin häpeällinen menneisyys. Taustalla kummittelevat kipeät muistot Liisasta, keskeytyneet opinnot yliopistossa, menetetty nuoruus ja haaveet, joita hän  - kaiken kokemansa tuskan jälkeen - yrittää vääntää ympäristön odotusten mukaisiksi. Saara on päättänyt, että Helsingissä hänestä tulee normaali, miehelleen ja perheelleen täydestä sydämestään omistautunut, pullantuoksuinen kotirouva. Hyvistä aikeista huolimatta Saaran ahdistus vain kasvaa.

  Mutta sitten Saara tapaa yläkerrassa asuvan Elisabethin. Keski-ikää lähestyvä Lis on ujon ja itsestään kovin epävarman Saaran vastakohta: itsevarma, muodikas, elämänjanoinen, itsenäinen nainen, joka tuntuu uivan Helsingin boheemi- ja kulttuuripiireissä kuin kala vedessä. Kaiken lisäksi tämä täydelliseltä vaikuttava nainen rakastaa ruuanlaittoa.  Hänen ansiostaan romaanissa herkutellaankin tämän tästä - hummereilla, täytetyillä viiriäisenmunilla, tartarpihveillä ja prinsessaleivoksilla.  Taustalla  häilyy sodanjälkeinen, pohjaton nälkä ja puute, se jonka he alitajuisesti jo tietävät jäävän ikuisiksi ajoiksi vaille täyttymystään. Ruuasta nautitaan nyt niin suurella himolla ja hurmoksella, että se tuntuu 50-luvun näkökulmastakin katsoen miltei säädyttömältä. Ja tottahan ruoka toimii Saaran ja Elisabethin kohdalla porttina myös toisenlaisiin aistinautintoihin.

   Elisabethin seurassa - ja sylissä - maailma avautuu Saaralle uutena, aistivoimaisena ja mahdollisena. Samalla hänet - kuin vahingossa - vedetään mukaan kansainvälisen politiikan kuohuviin kulisseihin. Mielikuvitukselliset tapahtumat vyöryvät, mutta Parkkinen pitää langat käsissään ja punoo ne uskottavasti osaksi kokonaisuutta.

Romaani vilisee toistensa sisään kätkeytyviä salaisuuksia, kerroksia, jotka avautuvat lukijalle hiljalleen, laskos laskokselta. Jopa Elisabeth, hän johon Saara tahtoo luottaa kuin öisellä merellä tuikkivaan majakkaan, peittyy varjoihin ja paljastaa itsensä ainoastaan nuoruutensa Pariisiin lähettämissään intiimeissä kirjeissä, viesteissä, joissa soi suru ja kaipaus saavuttamattomaan.

 Leena Parkkinen kertoo painavista asioista viehättävän keveästi. Pidin romaanin teemojen ja kerrontatyylin välisestä hienovaraisesta  kombosta. Pidin myös tarinan tarkasta ja elävästä ajankuvasta. Tätä kirjaa oli ilo lukea.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Muualla blogeissa  Kulttuuri kukoistaaLumiomenaP.S.:Rakastan kirjoja, Suomi lukee - Krista, Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos 2016

17.5.2016

Colm Tóibín: Nora Webster

Arjesta voi kirjoittaa suurta, loistavaa kirjallisuutta. Sen todistavat Colm Tóibín ja hänen vastikään suomennettu, 1960-luvun Kaakkois-Irlantiin sijoittuva teoksensa Nora Webster. Romaani on pinnaltaan avara ja tasainen kuin Irlannin nummimaisemat mutta suorastaan syöksyy syvyyssuunnassa ja niin monikerroksisena, että lukijana voin vain ihmetellä, miten  Tóibín tämän kaiken tekee - miten monia erilaisia sävyjä ja syvyyksiä miltei paljaaksi riisuttuun vähäeleisyyteen voikaan kätkeytyä! Muistan että olen törmännyt vastaavaan ilmiöön Alice Munron teoksissa. Tóibínia verrataan Munroon muuallakin. Heissä on samaa vähäeleistä voimaa, kykyä pelkistää ja jättää asioita ja niiden selityksiä pinnan alle lukijan itsensä löydettäviksi. Aina kun törmään tämänkaltaisiin teoksiin, tahtoisin kiljua riemusta: Tóibín kuuluu  niihin kirjailijoihin, jotka luottavat lukijoihinsa niin paljon että antavat heille aktiivisen roolin teoksen 'syntyprosessissa'. Näin kirjalla on mahdollisuus putkahtaa jokaisen lukijan maailmaan omanlaisenaan lukukokemuksena.

On ihmeellistä, kuinka luontevasti Tóibín sukeltaa päähenkilönsä Nora Websterin nahkoihin, keski-ikäisen, arkipäiväisen ja kirjan alussa hieman passiiviselta tuntuvan Noran, joka heti naimisiin mentyään on jättäytynyt pois työelämästä ja on jo vuosien ajan omistautunut kodille ja perheelleen. Hänen elämänsä on tähän saakka ollut perin mallikasta, se on tasaista, suunniteltua ja sovinnaista, juuri sellaista miltä kunniallisen irlantilaisen rouvashenkilön elämän kuuluu 1960-luvun loppupuolella näyttääkin.

  Teoksen alussa ollaan kuitenkin jo uuden edessä: Noran aviomies Maurice on  menehtynyt lyhyeen ja rajuun sairauteen. Nelikymppisen  kotirouvan elämältä putoaa pohja sekä tunnetasolla että taloudellisesti. Opettajana työskennellyt Maurice, perheen tuki ja turva, se peruskallio, jonka varaan Nora on elämänsä rakentanut, on iäksi poissa. Näkymätön, mutta silti käsinkosketeltavan läsnäoleva suru huuhtoo maisemaa ja tarttuu Noraan kiinni. Mutta surulle ei oe aikaa, sillä työelämään on palattava, perheen rakas, muistorikas kesäpaikka on myytävä ja yhtäkkiä oirehtimaan alkaneet nuoremmat lapset, ystävät, konservatiiviset sukulaiset ja jatkuvasti ovella norkoilevat surunvalittelijat vievät ajan ja voimat. Nora väsyy, hän tahtoisi paeta yksinäisyyteen, mutta sosiaalinen paine ja velvollisuudentunne ovat vahvoja ajureita.

  Kaikesta huolimatta Norasta löytyy yllättävää tahdonvoimaa. Vaikka kaiken taustalla soi suru, teoksen vahvimmaksi teemaksi nousee kuitenkin pyrkimys päästä elämässä eteenpäin, hento toive elää surun kanssa siihen uppoamatta. Tóibín kehittelee teemaa hiljaisesti: Noraa vedetään takaisin elämään ja aivan kuin alitajuntansa ajamana hän tarttuu tilaisuuksiin pohtimatta niiden syvempiä merkityksiä. Eletään 1960-luvun loppua, noita vuosia, jolloin naiset alkavat saada - ei vaan ottaa - valtaa omassa elämässään ja yhteiskunnassa. Niin tekevät myös Noran tyttäret, jotka tuntuvat olevan valovuosia edellä äitiään. He opiskelevat yliopistossa, ottavat kantaa Pohjois-Irlannin tilanteeseen, osallistuvat ja elävät itsenäistä nuoren naisen elämää suuremmin välittämättä siitä, miten ympäristö heidän toimiinsa suhtautuu.

 Naisten vapautuva asema tasoittaa ehkä myös Noran tietä uudenlaiseen, itsenäisempään ajatteluun. Hän etenee hitaasti, mutta liikkeen suunta on oikea. On jo melkein hyväksyttävää ottaa nuorekas kampaus ja piilottaa hiusten harmaus vain muutama kuukausi miehen kuoleman jälkeen, on ihan OK käydä toimiston tyttöjen kanssa ulkona, ostaa levysoitin ja mieluisia levyjä ilman miehen apua ja tukea, hankkia kauniita vaatteita vanhojen värittömien rytkyjen tilalle, maalata seinänsä niin kuin tahtoo, karata sumuiselle rannalle suremaan, aloittaa lauluharrastus, esittää omia mielipiteitä, löytää oma, kauan kadoksissa ollut äänensä, se oman sielunsa ääni. Oppia seisomaan omin jaloin. Noran tie itsenäisempään elämään on pitkä ja tämän ajan näkökulmasta katsoen ilmeisen tavoitteeton ja kunnianhimotonkin, mutta sittenkin siinä on särmää...

 Nora Webster on upea romaani eksymisestä, surun kanssa elämisestä ja uuden alun löytämisestä.  Se on hiljainen, vähäeleinen tarina, joka - kuin salaa - kiertyy aikuisen naisen itsenäisyysjulistukseksi.


Muualla blogeissa: Kirjapolkuni, Kirjasähkökäyrä,  Kulttuuri kukoistaa,  Leena Lumi,  Reader why did I marry him, Sinisen linnan kirjasto ja Ullan luetut kirjat.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

* Tammen Keltainen kirjasto 

Colm Tóibín: Nora Webster, 2014
Tammi 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
Alkuperäiskieli: englanti

15.5.2016

Heliätä helluntaita


Ajattelin laittaa tähän helluntairunoksi Eino Leinon Elämänkoreuden, koska se kuvastelisi 'ihanasti' tämän helluntaini tunnelmia...

Torstaina selkä sanoi -taas kerran - räks ja poks, Vanha kamu iskias oli muutaman viikon ilmoitellut tulostaan, mutta enpä tälläkään kertaa ottanut varoituksia tosissani. To-aamun kylppärireissulla löikin sitten tulta ja kipinää, Aattelin että tästä en enää nouse. Sänkypotilaana siis taas, mutta voi että olin onnellinen kun  tänä aamuna pääsin jo nousemaan pystyyn ja kylppäriin ilman rampauttavaa, salamoivaa kipua <3

Kirjajuttuja tulee, mutta riuskasti aiempaa lyhyempinä. Arvostelukappaleita on odottamassa jonoksi saakka. Luettavanani on ollut hyviä kirjoja, muun muassa Colm Toibinin Nora Webster, Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa ja Kimmo Ohtosen Karhu. Voimaeläin. Eilen aloitin Rosa Meriläisen Osterin, jossa sukelletaan Axel Munthen ja kuningatar Viktorian salaperäiseen ystävyyteen ja ajan trendisairauteen, hysteriaan. Hyvät kirjat ovat onni...

Olo on kaikenkaikkiaan kiitollinen. Pääsin ylös. Jälleen kerran <3

Siispä, ihanaa helluntaita kaikille blogissa pistäytyville.

10.5.2016

Jukka Lehtonen & Jorma Peiponen: Makrokuvauksen käsikirja


Pienimuotoisen valokuvausharrastukseni myötä valokuvausta käsitteleviä kirjoista on tullut minulle tärkeä tieto- ja inspiraatiolähde. Viime syksynä toin blogiin Lauri Laukkasen  mielenkiintoisen ja innostavan Camp Creative - Luova valokuvaus ja kuvankäsittely -teoksen ja nyt siirrytään pienten kohteiden kuvaukseen: puhutaan pokkareillakin onnistuvasta lähikuvauksesta sekä yleensä järjestelmäkameraa ja erikoisobjektiiveja vaativasta makrokuvauksesta.

Olen aina tykännyt kuvata pieniä kohteita. Lähikuvausta olen harrastanut siitä lähtien kun sain ensimmäisen digipokkarin käyttööni ja nyt, pari vuotta harrastelijatasoisella järjestelmäkameralla harjoiteltuani tekee mieli viedä lähikuvailuja vieläkin pidemmälle. Makro-objektiivin hankkiminen kuuluukin  kesän to do -listalleni. Se, että löysin tämän uuden makro- (ja lähikuvaus)oppaan Docendon kevään uutuusluettelosta, oli todella iloinen yllätys.

Lehtonen ja Peiponen johdattavat lukijansa makrokuvauksen saloihin asiantuntijan varmuudella. Valokuvaaja ja tietokirjailija Jukka Lehtosen ja erityisesti makrokuvaukseen erikoistuneen valokuvaaja Jorma Peiposen jakama tieto on syvällistä ja havainnollisesti esitettyä. Eniten teoksesta saavat mielestäni irti he, jolla  peruskäsitteet ovat jo hallussa. Toki vasta-alkajakin saa käsitteistöstä kiinni pienellä vaivalla.

  Kirjan alussa pysähdytään tutkimaan lähi- ja makrokuvauksen käsitteitä, minkä jälkeen on vuorossa syvällinen laitteistoesittely. Tutustumme  kameroihin, objektiiveihin ja monipuoliseen lisälaitteistovalikoimaan. Hyvä uutinen on, että lähikuvauksen voi aloittaa jo varsin vaatimattomalla panostuksella: järjestelmäkamerakaan ei ole välttämättömyys, sillä nykyaikaisilla kompakti- ja superzoom-kameroillakin pääsee jo hyvään alkuun. Varsinainen makrokuvaus on näillä laitteilla hankalaa. Kirjassa vertaillaan erilaisia kameratyyppejä, objektiiveja ja kuvan suurennussuhteen kasvattamiseksi tarvittavia  lisälaitteita ja  annetaan käytännön tietoa niiden tehokkaasta - ja luovasta - käytöstä.

  Lähi- ja eritoten makrokuvaus asettavat kuvanottotilanteeseen erityisvaatimuksia. Esimerkiksi kameran vakauttaminen ja riittävien valaistusolosuhteiden luominen ovat kuvan onnistumisen kannalta yhtä tärkeitä tekijöitä kuin laitteet ja kuvasäädöt. Tästä teoksesta löytyy asiantuntijoiden neuvoja myös näihin tilanteisiin.

  Seuraavaksi hypähdämme kuvasäätöjen ihmeelliseen maailmaan. Erilaisten kuvamuotojen vertailu, valaistuksen säädöt erityisesti lähi- ja makrokuvaukseen soveltuvine vinkkeineen, syväterävyyden hallinta ja histogrammien tehokas käyttö tulevat tutuiksi.

  Kun säätöasiat ovat hallussa, on aika perehtyä kuvasuunnitteluun ja päästää luovuus valloilleen - ja sehän on tunnetusti vapaimmillaan sillloin kun tietää mitä on tekemässä, eli oman kameran toimintaan kannattaa tutustua kunnolla jotta siitä saisi kaiken mahdollisen hyödyn irti. Lehtonen ja Peiponen neuvovat, kuinka kuvista saa paitsi laadukkaita, myös persoonallisia ja sisältörikkaita. Kuvan sommittelu ja rajaus, säädöt, valon lähde ja suunta, salaman käyttö, apuvalot ja syväterävyyden säätely vaikuttavat kaikki kuvan tunnelmaan. Ja jos intoa riittää, kuvausvälineitä voi myös tuunata oman mielensä mukaan. Kirjasta löytyy niksejä, joiden avulla vanhoista, käytöstä poistetuista lisävarusteista saa oivia apuvermeitä kuvausprojekteihin.

  Lähi- ja makrokuvauksessa kuvauskohteita ja -tapoja  riittää - miltei loputtomiin.  Lehtonen ja Peiponen ovat kummatkin erikoistuneet luontokuvaukseen, mikä näkyy kirjan havainnekuvissa, mutta he käsittelevät teoksessaan  myös muita teemoja. Käsitellyksi tulevat muun muassa luontokuvaus, pienoismallikuvaus, makropanoraama, stereokuvaus, high speed -kuvaus ja kuvankäsittelyvaiheessa tehtävä tarkennuspinoaminen.

  Monipuolinen ja asiantunteva Makrokuvauksen käsikirja tulee olemaan tärkeä osa tämän kesän kameraprojektiani.  Voin suositella teosta lämpimästi kaikille, jotka tutkailevat maailmaa kameran etsimen läpi.

 Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.


Jukka Lehtonen & Jorma Peiponen: Makrokuvauksen käsikirja
Docendo 2016

7.5.2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Niin se meni. Niin sen täytyi mennä. Hän epäili itseään jo muutenkin, tuli sitten tänne ja epäili entistä enemmän. Halusi olla joku muu - joku nuorempi, hämmästyttävämpi, juuri tällä hetkellä palvotumpi. Ja niin hän kiusasi perhosensa lentokyvyttömiksi. Väänsi niiden siivet vinoon. Ihmetteli ehkä itsekin mitä helvettiä oikein teki, mutta jatkoi vain, ei kerran aloitettuaan enää osannut lopettaa.
Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanista tuttujen Suvi Vaahteran alias Summer Maplen ja Antti Salokosken tarina jatkuu. Edellisestä 'kohtaamisestamme' on kulunut kymmenisen vuotta, päähenkilöt ovat nyt vähän päälle nelikymppisiä ja - jos sallittaneen  - ihan yhtä pihalla kuin viimeksi tavatessamme.

  Yhä he haaveilevat - mutta usko perhosiin horjuu:  sellaisiin hetkiin, säveliin ja sanoihin, joilla on todelllista merkitystä ja joilla on yhteys johonkin suurempaan - kokemuksiin, jotka tekevät elämästä merkityksellistä ja syvää.  Itkosen pohtii  uudessa romaanissaan viime vuosien arvotyhjiöitä ja merkityksellisyyksien inflaatiota, sitä, millaista on elää maailmassa jossa entistä nopeammat syövät hitaat, jossa pinnallisuutta hehkuttava some-kulttuuri määrää tahdin ja missä julkisuushakuisuus ja ahneus  korvaavat aidon kiinnostuksen ja intohimon tehdä niitä asioita, jotka ehkä tuottaisivat tekijöilleen onnea. Antti ja Suvikin lankeavat loveen - vaan pelastuvatko he lopulliselta tuholta, se jääköön arvoitukseksi.

 Tämä kaikki asettaa etenkin Suville kovia paineita. Keski-ikäistyvä laulaja ja lauluntekijä on taiteellisesti kypsynyt ja voisi elää hyvinkin parasta luomiskauttaan, mutta suosio alkaa vääjäätämättömästi hiipua, vaikka vientiä vielä rittääkin. Suvista on kehkeytynyt todellinen taiteilija, joka joutuu samaan aikaan kipuilemaan musiikkibisneksen järjettömien vaatimusten ja äitiyden haasteiden kanssa. Tilanne riistäytyy hallitsemattomaksi - ja Suvi ryhtyy 'tappamaan perhosiaan'.

Samaan aikaan Antti tappaa omia perhosiaan Suomessa. Hän on pakottautunut hautaamaan unelmansa ja vaihtanut ne espoolaiseen, keskiluokkaistakin keskiluokkaisempaan todellisuuteen. Silti menneisyys ei jätä rauhaan: Suvi on yhä hänen elämänsä keskus, se aurinko, jonka ympärille kaikki miltei pakkomielteisesti kiertyy. Kuin salamana tulee se hetki, jolloin Antti päättää uhrata piilottelemansa menneisyyden julkisuuden alttarille. Yhtäkkiä tämä perheellinen, keski-ikäinen  historianopettaja Espoosta onkin maailmankuulun rock-laulajan ex, jonka julkisuushimolle sopii vähän nauraakin. Mutta kyllä: irtiotto tämä on, vaikka vähän pieleen meneekin. Lopulta Antin tie käy Yhdysvaltoihin, missä hän ryhtyy kirjoittamaan kirjaa nuoruutensa rock-idoleista. Ja nyt parimme tiet risteävät uudelleen...

Itkosen kerronta on tässä uutuudessa - jos mahdollista -vielä hiotumpaa kuin Antakaa minun rakastaa enemmän -romaanissa. En malta olla tässä mainitsematta, että loppuun saakka hiottu tyyli ja kirjailijan tekninen taitavuus eivät mielestäni vähennä  tarinan uskottavuutta vähäisimmässäkään määrin, toisin kuin Arla Kanerva Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan arvostelussa (ilm.14.4.) - asiaa kunnolla edes perustelematta - väittää.

  Romaanin kertojaääninä toimivat jälleen Antti ja Suvin äiti Leena, joista jälkimmäinen saa nyt aiempaa enemmän tilaa: kuusikymppinen Leena ajatuksineen ja henkilökohtaisine kipupisteineen nousee tässä teoksessa miltei yhtä mielenkiintoiseksi hahmoksi kuin kirjan pääpari.

  Erään henkilön omaa ääntä kaipailin kovasti näitä Itkosen sisarteoksia lukiessani. Toiveeni toteutui miltei kahdeksansadan luetun sivun jälkeen. Tuo hetki oli erityisen hieno. Tämänkaltaiset tyylidetaljit kertovat Itkosen ovelasta ja herkkävaistoisesta draamantajusta.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Muualla blogeissa: Kuplia by Emilia S. Suomi lukee /Krista ja Täysien sivujen nautinto.


Juha Itkonen: Palatkaa perhoset 
Otava 2016

5.5.2016

Helteistä helatorstaita!

Nopeat helatorstaiterveiset etelärannikolta! Kesä on tullut, vieraita ootellaan ja kesäkamoja rahdataan ullakolta. Aurinkotuolien kankaat häviksissä niin kuin aina, ja aina ne jostain löytyvät. Nämä 1:12-minituolit pääsevät muurahaisten ja muitten pikkuöttiäisten käyttöön ;)

- Kesä pääsee aina - ihanasti -  yllättämään.

Kirjoja luetaan taas huomenna! <3

3.5.2016

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 Minä, Antti Salokoski, olen Summer Mablen laulujen hän. En ehkä ainoa, myönnettäköön, mutta varmasti pitkäaikaisin.  Minä olin mukana vuonna 1996, minä olen mukana vuonna 2004. Liiottelen vain vähän kun sanon näin: olen läsnä kaikessa mitä Summer Maple on ikinä tehnyt.
  Tutustuin Juha Itkosen tuotantoon parisen vuotta sitten kun luin vähän kuin sattumalta hänen Hetken hohtava valo -romaaninsa (Tammi 2012). Tuolloin päätin ryhtyä seuraamaan mainion tarinankertojan kirjallisia tekemisiä säännöllisesti, mutta asia unohtui niin kuin hyville aikeille usein tuppaa käymään. 
Itkonen tuli ajankohtaiseksi taas tänä keväänä, kun häneen uusin romaaninsa Palatkaa perhoset ilmestyi. Teos on jatkoa hänen 2005 ilmestyneelle kirjalleen Anna minun rakastaa enemmän. Saadakseni uutuudesta enemmän irti, päätin lukea 'sisarteokset' putkeen, ilmestymisjärjestyksessään. Takanani on siis kahdeksansadan sivun verran Itkosta: olen marinoitu rock-unelmilla, Amerikan raiteilla, keskiluokkaisuudella, nuoruuden palolla, pakkomielteillä ja hullulla rakkaudella - ja kyllä, rokin rytkeellä..

  Tarinan keskiössä seurataan kahden nuoruudenrakastetun, Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken tarinaa. Ensimmäisessä osassa he ovat vielä nuoria, pyrkimässä sinne, minne he omasta mielestään kuuluvat ja mistä nuoruuden naiiviuden turvin vielä uskaltavat haaveilla: veri vetää maailman suurimmille lavoille, musiikkibusineksen Hall of Fameen. Itkonen antaa vain toisen heistä saavuttaa tuon mahdottomalta kuulostavan unelman: Suvi Vaahterasta tulee Summer Maple, maailmanluokan rock-tähti, jonka on haaveensa toteuttamiseksi rikottava sillat menneisyyteensä, myös Anttiin. Suvi on heistä se, jolla on kompetenssia tähteyteen, karismaa suurimpienkin areenoiden valloitukseen. Antti jää Hämeenlinnaan nuolemaan näppejään - ja  syvän loukkaantumisen aiheuttamia haavojaan.

  Tarinan kertojina toimivat Antti ja Suvin äiti, Leena. Kumpikin yrittää omalla tavallaan luoda  yhteyttä luonnonvoimaan nimeltä Suvi Vaahtera: häneen joka on lapsuudestaan lähtien oppinut ottamaan  auringon aseman, sen, jonka ympärillä koko muu maailma pyörii. Suvi ei suostu määriteltäväksi, ei johdettavaksi, mutta säröttömäksi hänkään ei jää, se tulee ilmi jo Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa. Taiteellisen kirkasotsaisuuden ja musiikkibisneksen yhteentörmäyksestä syntynyt kipunointi on yksi tämän romaanin mielenkiintoisemmista teemoista.

  Tarinan edetessä Antista tulee Suvia kiertävä pikkuplaneetta. Hän rakastaa, vihaa  kaipaa ja kadehtii  Suvia, joka tuntuu imeneen hänet irti kaikesta siitä mikä voisi olla totta. Antti tajuaa pakkomielteidensä seuraukset, mutta ei voi enää päästää irti.

 Anna minun rakastaa enemmän on paitsi rakkausromaani, myös tribuutti rockmusiikille ja puhtaalle  musiikilliselle intohimolle.. Itkosen oma musiikkitausta antaa romaanille tietenkin hienoa kaikupohjaa: hän uskaltaa kirjoittaa rakastamastaan aiheesta juuri niin tosissaan ja sydänverellä kuin vakavasti otettavan (ja vähän vanhanaikaisen) rokkidiggarin pitääkin.
Itkosen kieli on hiottua ja helposti seurattavaa, joten lukeminen sujui kuin siivillä. Tarinan ovelasti viritetty juonirakenne toi lukukokemukseen vielä oman, oivaltavan särmänsä.

Kirjaa on arvioitu blogeissa todella paljon. Linkki kirjan google-hakuun.


Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän 
Teos, 2005
E-kirja