Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisen käsittelee vastikään ilmestyneessä romaanissaan kaunokirjallisuudessa juuri nyt kovin pinnalla olevia seksuaaliseen identiteettiin ja toiseuden kokemuksiin liittyviä teemoja. Hän lähestyy aihetta raikkaasti, ihan omanlaisellaan tyylillä: teos on viehättävä sekoitus lukuromaania, agenttitarinaa, chick litiä ja  vanhan ajan keittokirjaa - yllättävät ainesosat solmiutuvat taitavan kirjailijan käsissä vahvaksi kokonaisuudeksi.

  Romaani sijoittuu vuoden 1956 kesäiseen Helsinkiin, mutta  pääsemme piipahtamaan myös sodanjälkeisessä Pariisissa, Tukholmassa - ja minulle kovin tutun Turun Kupittaan seutuvilla. Tarinan päähenkilö on 27-vuotias Saara, joka muuttaa pääkaupunkiin yhdessä miehensä Juhanin ja pienen poikansa Laurin kanssa. Taakse jäävät konnservatiivinen lapsuudenkoti länsisuomalaisessa pikkukauppalassa ja Juhanin salatut väärinkäytökset, mutta myös Saaran oma hiljaiseksi vaiettu ja perin häpeällinen menneisyys. Taustalla kummittelevat kipeät muistot Liisasta, keskeytyneet opinnot yliopistossa, menetetty nuoruus ja haaveet, joita hän  - kaiken kokemansa tuskan jälkeen - yrittää vääntää ympäristön odotusten mukaisiksi. Saara on päättänyt, että Helsingissä hänestä tulee normaali, miehelleen ja perheelleen täydestä sydämestään omistautunut, pullantuoksuinen kotirouva. Hyvistä aikeista huolimatta Saaran ahdistus vain kasvaa.

  Mutta sitten Saara tapaa yläkerrassa asuvan Elisabethin. Keski-ikää lähestyvä Lis on ujon ja itsestään kovin epävarman Saaran vastakohta: itsevarma, muodikas, elämänjanoinen, itsenäinen nainen, joka tuntuu uivan Helsingin boheemi- ja kulttuuripiireissä kuin kala vedessä. Kaiken lisäksi tämä täydelliseltä vaikuttava nainen rakastaa ruuanlaittoa.  Hänen ansiostaan romaanissa herkutellaankin tämän tästä - hummereilla, täytetyillä viiriäisenmunilla, tartarpihveillä ja prinsessaleivoksilla.  Taustalla  häilyy sodanjälkeinen, pohjaton nälkä ja puute, se jonka he alitajuisesti jo tietävät jäävän ikuisiksi ajoiksi vaille täyttymystään. Ruuasta nautitaan nyt niin suurella himolla ja hurmoksella, että se tuntuu 50-luvun näkökulmastakin katsoen miltei säädyttömältä. Ja tottahan ruoka toimii Saaran ja Elisabethin kohdalla porttina myös toisenlaisiin aistinautintoihin.

   Elisabethin seurassa - ja sylissä - maailma avautuu Saaralle uutena, aistivoimaisena ja mahdollisena. Samalla hänet - kuin vahingossa - vedetään mukaan kansainvälisen politiikan kuohuviin kulisseihin. Mielikuvitukselliset tapahtumat vyöryvät, mutta Parkkinen pitää langat käsissään ja punoo ne uskottavasti osaksi kokonaisuutta.

Romaani vilisee toistensa sisään kätkeytyviä salaisuuksia, kerroksia, jotka avautuvat lukijalle hiljalleen, laskos laskokselta. Jopa Elisabeth, hän johon Saara tahtoo luottaa kuin öisellä merellä tuikkivaan majakkaan, peittyy varjoihin ja paljastaa itsensä ainoastaan nuoruutensa Pariisiin lähettämissään intiimeissä kirjeissä, viesteissä, joissa soi suru ja kaipaus saavuttamattomaan.

 Leena Parkkinen kertoo painavista asioista viehättävän keveästi. Pidin romaanin teemojen ja kerrontatyylin välisestä hienovaraisesta  kombosta. Pidin myös tarinan tarkasta ja elävästä ajankuvasta. Tätä kirjaa oli ilo lukea.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Muualla blogeissa  Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, P.S.:Rakastan kirjoja, Suomi lukee - Krista, Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos 2016