29.4.2014

Alex Capus: Léon ja Louise


Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise, 2011) 309 s.
Kustantaja: Atena 2012
Suomentanut Heli Naski

'Huomenaamulla annan tämän kirjeen lähetille ja sitten se on menoa. Kumma kyllä, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä, sydämessäni kaikki tuntuu aivan selvältä. Juuri siksi, etten tiedä, mihin tämä laiva minut vie, minulla on petollinen tunne, että maailma on minulle avoin, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa...-- Mitä sitten tapahtuukin, se ei voi olla pahempaa kuin kuolema...

   17-vuotias Cherbourgilaisnuorukainen Léon Le Gall on kyllästynyt koulunkäyntiin ja viettää päivänsä  rentoillen meren rannalla ystäviensä kanssa, aaltojen kuljettamaa hylkytavaraa etsiskellen ja pikkuruisella, parhaat päivänsä nähneellä löytöjollalla purjehtien. Kotona moisesta lorvinnasta ei tietenkään pidetä, semminkin kun Léonin maanmiehet taistelevat samaan aikaan Ranskan kunnian  puolesta veriseksi hurmettuneilla taistelukentillä. Rajun yhteenoton jälkeen Leon pakkaa tavaransa pahviseen matkalaukkuun, hyppää pyöränsä selkään ja lähtee polkemaan kohti uutta, vapaampaa huomista, joka tarkoittaa, ei enempää eikä vähempää kuin kansallisen työpalvelun kautta saatua tointa sähköttäjän apulaisena kaukana sisämaassa. On vuosi 1918, Eurooppa kouristelee vuosisadan ensimmäisessä hulluuskohtauksessaan, mutta on jotakin, mitä sodat eivät koskaan kykene murskaamaan: matkallaan kohti uutta elämää Léon kohtaa ensirakkautensa.

   'Hän näki vanhaa, melko ruosteista miesten polkupyörää ajavan nuoren naisen, joka istui satulassa selkä suorana ja lähestyi kovaa vauhtia. --- Léon katsoi tytön perään, kun tämä kirskunan hiljentyessä pieneni pienenemistään laajalla tasangolla ja lopulta hävisi kohdassa, jossa kahdessa rivissä kasvavat plataanipuut hiipuivat horisonttiin. Siinäpä vasta erikoinen tyttö. Kesakoita ja paksu tumma tukka, joka oli nyrhitty (kenties omin käsin) takaa niin, että se ulottui tasapitkänä korvannipukasta toiseen. --- Herttainen hymy. Pienet, valkeat hampaat ja veikeä rako etuhampaiden välissä...'

  Kuinka nopeasti rakkaus syttyykään! Léonin onneksi hän tapaa tytön uudelleen määränpäässään, pienessä Saint-Luc-sur-Marnessa, jonne Louise (Leon saa viimein tietää tuon maailman viehkeimmän olennon nimenkin) on itsekin muuttanut vasta äskettäin. Ja Léonin hyvä onni näyttää yhä vain jatkuvan: ihana, iloinen, sanavalmis ja omapäinen Louise osoittaa kiinnostusta poikaa kohtaan ja pian nuo kaksi ovat erottamattomia.
Polkupyörämatka meren ääreen muuttaa hetkessä rakastavaisten kohtalon: Ensimmäisen maailmansodan viimeisenä taistelupäivänä Léon ja Louise ajautuvat saksalaisten tykistötulitukseen ja joutuvat eroon toisistaan. Uutteratkaan etsinnät eivät tuota tulosta, nuorten ensirakkaus näyttää siirtyneen unien ja ikuisuuden tuolle puolen, missä aika ja muistot kultaavat heidän tunteensa sadunhohteiseksi, menetetyksi ja - ehkä juuri tuon seikan tähden - ainoaksi oikeaksi rakkaudeksi.

  Kymmenisen vuotta myöhemmin Léon on pariisilaistunut ja avioitunut perheellinen mies. Elämä sujuu suhteellisen mukavasti perheen parissa ja uudessa toimessa Poliisin rikoskemian osastolla. Sillon tällöin Léon havahtuu ikävöimään merta ja unohtumatonta ensirakkauttaan, Louise Janvieria, tämän ilkikurista hymyä ja rakoa hampaiden välissä, jopa tytön tapaa tupakoida... Mitä olisi tapahtunut, jos Léon ei olisi tuona kohtalokaana päivänä ajanut pyörällään pommikuoppaan, jos hän ei olisi jäänyt Louisesta jälkeen ja he olisivat ehtineet tykkitulen alta turvaan. Olisivatko he nyt naimisissa, onnellisia, olisiko heillä lapsia... Palatessaan eräänä tuiki tavallisena päivänä töistä kotiin, Léon kokee järkytyksen: hänet ohittavan metrolinjan ikkunassa vilahtaa jotakin vaarallisen tuttua...

  
  Léonin ja Louisin tarina on juuri sellainen hiukan huokailuttava, klassinen rakkauskertomus, jossa nuoruuden ensirakkaus saa ylleen ylimaallista hohdetta. Tällä tarinalla on kuitenkin vankka todellisuuspohja: se perustuu kirjan kirjoittaneen Alex Capusin isoisän jäämistöstä löytyneisiin kirjeisiin ja kertoo tämän elämäntarinan. Silkkihansikkain, luulen, sillä  Capus on jättänyt Léonin persoonan hieman yksiulotteiseksi: mies on kovin hyveellinen, kunnollinen ja kirjan tapahtumat huomioon ottaen myös pikkuisen tahdoton. Ainoaksi hänen luonteensa nurjempaa puolta esitteleväksi kohtaukseksi jää nuoruudenaikainen yhteenotto isän kanssa. Toki saattaa olla niin, että isoisä on  ihan oikeastikin ollut harvinaisen pehmeäluonteinen mies, mutta silti jokin pala tuntuu puuttuvan. Muista henkilöistä särmää sen sijaan löytyy: Louisen omapäinen, hurjahko elämänasenne tulee tarinassa hyvin esiin, ja Capusin vahvalla, perhettään rakastavalla isoäidillä, jota tässä kertomuksessa kutsutaan Yvonneksi, on miehestään poiketen luonteesssaan hyvinkin erilaisia puolia, jotka kaikki saavat kertomuksessa tilaa.

 Capus tuo romaaniin tarpeellista lisäpotkua liittämällä isoisänsä kertomuksen osaksi Euroopan 1900-luvun myllerryksiä. Erityisesti toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia valotetaan mielenkiintoisesti tavallisten pariisilaisten näkökulmasta. Sota tulee jo lähelle, kultavarantoja kuljetetaan kiireellä turvaan, virallisia asiapapereita tuhotaan, ruokatavaroiden hamstraus on käynnissä... Kun pelätyin sitten tapahtuu, kun saksalaisten marssi antautuneeseen Pariisiin alkaa, on se petollisen tyyni ja rauhallinen. Pariisin poliisilaitoksen palveluksessa työskentelevä hyväsydäminen Léon joutuu saksalaisten pelaamaan pehmeään ansaan ja huimapäinen Louise pakenee vihollisjoukkoja mukanaan tonneittain ranskalaista, belgialaista ja puolalaista kultaa... 

Vuonna 1961 syntynyt Alex Capus on kotimaassaan Sveitsissä tunnustettu ja useasti palkittu kirjailija. Hänen teoksiaan on käännetty kymmenelle kielelle. Léon ja Louise on ensimmäinen suomennos hänen runsaasta tuotannostaan. Huomasin vasta tätä juttua kirjoittaessani, että sveitsiläis-ranskalainen Capus kirjoittaa teoksensa saksaksi! 
Léon ja Louise on mielestäni kelpo lukuromaani. Se on sydämeltään kepeästi ja ehkä hiukan siloitellenkin kerrottu rakkauskertomus, mutta onneksi Capus on uskaltanut pirskauttaa isoisänsä hempeähköön tarinaan myös hitusen verran sitruunaa ja pippuria! 

  Léonin ja Louisen tarinaa on luettu ahkerasti kirjablogeissa - muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Kirsinkirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Le Masque Rouge, Leena LumiLuettua, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi ja Mustikkakummun Anna.

 ¤ Osallistun tällä romaanilla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.
 


26.4.2014

Arjen kuvahaaste 1/5

Jäin maille vähän yllättäen vielä viikoksi... Kaikenlaista touhua riittää, joten kirjajuttuihin en ole ehtinyt panostaa ollenkaan. Kolme kirjaa on odottamassa bloggausta, taidan tehdä niistä aiempaa kevyemmät arviot (vaikka sitten ranskalaisin viivoin; kokemushan se olisi sekin).

Korukoppa-blogin Eija ojensi minulle mukavan haasteen, joka sopii tähän tilanteeseen paremmin kuin hyvin: kyse on arjen kuvahaasteesta, jossa omaa arkea kuvataan viitenä päivänä kuvan/kuvien avulla. Joka päivä haastetaan mukaan uusi bloggaaja.  Oikeastaan Eija toi haasteen käsitöihin keskittyvän blogini puolelle, mutta koska olen siirtänyt kuvabloggaukset tänne 'Kaisa Reettaan', vastaan haasteeseen täällä. Sydämellinen kiitos Eijalle kivasta arkihaasteesta! <3  Minä puolestani haastan ensimmäisenä Korustamo-blogin Eilan!

Tänään muun muassa tätä:


Metsän keskellä on menossa jokavuotinen 'puusouvi': pihapiiristä on kevään mittaan kaadettu puita, nyt klapitaan talvella kuivatettuja pölkkyjä ja kärrätään uutta puuta kuivumaan... Tuo klapikone on hurjan kätevä vekotin! Kuvassa näkyy isäni toimessa, mutta sain sentään minäkin oman työvuoron ;)

Ulkorakennuksen edustalta on kaadettu tänä keväänä 3 koivua. Ne pääsevätkin sitten seuraavaksi käsittelyyn:


Kaffepaussilla:


Työnjohtaja Ossilla on näistä hommista jo melkein kahdeksantoistavuotinen kokemus:



'Joku vois hei lakaista täällä!'

20.4.2014

Pääsiäisaamuna



Toivotan ihanaa ja aurinkoista pääsiäistä kaikille blogissa pistäytyjille! 

Lähdin pitkästä aikaa maaseudulle. Aion viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä, joten palaan blogien pariin vasta ensi viikolla. Aikomuksenani oli käydä luonanne tänäkin viikonloppuna, mutta ulkoilmaelämä vetää nyt pidemmän korren...


Huomenna raahaan aurinkotuolin pienen metsälammen rannalle ja nautin auringosta, luenkin ehkä vähän: mukaan sattui Alex Capusin Leon ja Louise, joka vaikuttaa ensi vilkaisulta juuri sopivan kepeältä luettavalta. 
Virginia Woolfin Mrs.Dalloway tulee blogiin seuraavaksi, mutta vaatii sulattelua ennen kuin voin kirjoittaa siitä mitään...

Mutta katsokaas mitä löysin tänään, pääsiäisen ekalla metsäretkellä:


 Näitä pienoisia nökötti polkujen varsilla aika liuta, mutta jätin poimimatta, sillä korvasienien valmistus tuntuu niin hankalalta kolminkertaisine ryöppäyksineen sun muine kommervenkkeineen. Tiedän, että korvasienikeitto tai -muhennos olisivat taivaallisen hyviä, mutta silti.
Pitäisi kyllä opetella käyttämään tätäkin herkkua. Varsinkin, kun ympärillä on näin upeat korvasienimaastot...


Istun kirjoittelemassa täydellisessä, ihanassa hiljaisuudessa pääsiäisyönä... Kello löi juuri kolme ja uni kutsuu jo. Ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni blogitekstin ajastamista, niin, että saisin tämän ulos vasta huomisaamuna mutta aika-asetukseni taitavat olla hiukan vinksallaan joten menköön nyt suoraan...

Toivon pääsiäisaamunne auringon tanssia ja hyvää mieltä!

18.4.2014

Tove Jansson: Taikatalvi (& Muumi-kirjat ja minä -haaste)



Tove Jansson: Taikatalvi (Trollvinter, 1957)
Kustantaja: Wsoy, 2007, 22. p. 132 sivua
1. suomenkielinen painos ilmestyi 1958
Suomentanut Laila Järvinen

  'Nyt tuli salaperäinen kuukausi mukanaan kaikenlaista: uhkeita auringonlaskuja, tuulta ja kiitäviä pilviä, vettä noruvia räystäitä ja kirpeän kylmiä öitä, kuutamoa ja hankiaisia. Muumipeikko kulki ympäri laaksoaan aivan sekapäisenä ilosta ja ylpeydestä. -- Halkovajan eteläpuolella alkoi maa jo paljastua. Koivut olivat saaneet hienon, punervan värisävyn... Aurinko oli paistanut suoraan kinoksiin, jotka olivat muuttuneet rapeiksi ja hauraiksi kuin lasi.'

  Kun kirjan pauloissa -blogin Paula ojensi minulle Tove Jansson 100 vuotta -juhlan kunniaksi järjestetyn haasteen kirjoittaa elämäni Muumi-kirjoista, tiesin heti, minkä teoksen tähän juttuun valitsisin: Taikatalvea lukiessani siirryn yhä uudelleen lapsuuteni talviin ja sulavalta lumelta tuoksuviin keväisiin pienellä kyläkoululla Itä-Suomessa. Kuinka voimakkailta vuodenajat tuntuivatkaan silloin! Talvet asettivat usein todellisia haasteita syrjäisen kotikyläni asukkaille vielä 70-luvullakin, mutta silti minä rakastin tuota vuodenaikaa ja pehmeän hämäriä lumisadepäiviä! Ja miten hienoa olikaan seurata kevään etenemistä pitkän, pitkän talven jälkeen: nähdä pälvien suurenevan puiden alla, auringon nousevan kevään edetessä yhä korkeammalle koivujen oksistoissa, kunnes lopulta pääsiäisaamuna tapahtui ihme, jonka saattoi nähdä jos tahtoi: Aurinko tanssi! Samaa auringon vaellusta seuraa myös Muumipeikko tässä henkeäsalpaavan kauniissa kirjassa. Mutta ennen vapauttavaa kevättä Muuminkin on antauduttava talvelle:

 'Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja keveinä kuin untuvat.  - Näinkö se käykin, mietti Muumipeikko. Minä luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin! Mutta seuraavassa hetkessä kaikki muuttuu: 'Äkkiä tuntui siltä kuin valtava ovi olisi lentänyt selälleen, pimeys avasi kitansa ja kaikki tuli täyteen märkää lentävää lunta. -- Hän ryömi ja ryömi, ja lumi muurasi umpeen hänen silmänsä... Muumipeikko tuli entistä varmemmaksi siitä, että talvi oli keksinyt tämän vain nujertaakseen hänet ja osoittaakseen kertakaikkiaan, että hän ei pärjää. '

  Muumipeikolle sattuu kirjan alussa perin kummallinen juttu: hän herää kesken talviunien. Se on ihme, jota ei ole tapahtunut sen jälkeen kun ensimmäinen Muumi aikojen alussa vaipui talviuneen. Muumiperheen talo on hautautunut pehmeän lumivaipan alle, kellot pysähtyneet, kaikkialla on hiljaista, eikä Muumipeikko saa enää unta:
- Äiti! Herää! Muumipeikko huusi vetäen äitinsä peittoa. Koko maailma on kadonnut!
Muumipeikkoa pelottaa: Värit, valo ja lämpö ovat kadonneet ja tilalle on tullut jotakin hyvin synkkää, kylmää... Jotakin, jonka pikkupeikon täytyy kohdata aivan yksin.

  Hän ryömii ulos kattoluukun kautta (ovi on jumissa lumen vuoksi) ja kauhistuu: puutarha on kuollut ja sen laidalla vielä syksyllä iloisesti solissut vehreä joki on nyt pelottavan musta ja hiljainen. Lumessa tarpoessaan hän törmää uimakopissa majailevaan, laulamista rakastavaan Tuu-tikkiin, josta ajan oloon tulee Muumille tärkeä henkinen tuki:    '... Ymmärrän, sanoi Muumipeikko ja istuutui lumeen. - Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti. -- Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.'

   Muumin pieni pää on pyörällä: keitä ovat esimerkiksi nuo näkymättömät pienet oliot, joita tuntuu pyörivän, hyörivän, lepattavan ja vilistävän jaloissa kaiken aikaa ja jotka Tuu-tikin mukaan ovat niin kainoja, etteivät halua milloinkaan tulla nähdyiksi. Kevättalvella elämä mullistuu jälleen kun laakso humahtaa täyteen kipeästi apua tarvitsevia, tuntemattomia nälkäpakolaisia. 'Jospa täällä olisi edes yksi ainoa olento, jonka tuntisin ennestään, Muumipeikko ajatteli. Joku, joka ei olisi salaperäinen, vaan aivan tavallinen, Joku, joka olisi myös sattunut heräämään, eikä oikein tuntisi itseään. Hänelle voisi sanoa: Hei, eikö olekin kauhean kylmä! Eikö lumi olekin hullua.Oletko huomannut miltä jasmiinipensaat näyttävät? Muistatko viime kesänä... Tai jotakin sellaista.' 

Mutta talven edetessä, kummallisiin olioihin tutustuttuaan Muumipeikko huomaa, ettei olekaan enää yhtään yksinäinen, tuntemattomasta on jo melkein tuttua ja kas: Pikku Myykin on herännyt ja ryövännyt Muumimamman keittiön melkein putipuhtaaksi: tuolla hän nytkin huristaa tuimin ilmein peilikirkkaalla meren jäällä, leipäveitset kenkiin sidottuina ja ruusukirjailtuun pannumyssyyn kääriytyneenä: Talvestahan voi melkein pitää! Muumipeikko alkaa toivoa salaa, että kevään tulo kestäisi vielä vähän aikaa, että muu perhe nukkuisi vielä hetkisen. Hän oppii rakastamaan talven tarjoamaa itsenäisyyttä, vaikka samaan aikaan toivoo vielä huolettomien, turvallisten kesien palaavan: 'Kunpa kaikki olisi vielä niin kuin ennenkin', hän ajattelee. Miten nerokkaasti Jansson kuvaakaan tässä kasvamiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja!

  Ja  sitten tulee se kuutamoilta, jona kaikki Muumipeikon uudet tuttavuudet, ne kainoimmatkin, kerääntyvät vuorelle juhlimaan auringon paluuta. 'Me sytytämme suuren talvinuotion tänä iltana, Tuu-tikki sanoi. Huomenna saat aurinkosi takaisin.' Muumipeikko tuntee pakahtuvansa riemusta mutta saakin huomata auringonkajon vain käväisevän taivaanrannassa ja katoavan sitten taas. 'Katuiko se, Muumipeikko kysyy kauhistuneena. -- Hän istui tuijottaen jäähän, ja äkkiä hän tunsi kiukustuvansa. Se alkoi  vatsasta niin kuin kaikki voimakkaat tunteet. Hänestä tuntui, että hänet oli petetty. Hän häpesi, että oli melunnut ja että hänellä oli korvissaan kultanauhat. Lopulta hänestä alkoi tuntua, että hänen täytyy tehdä jotakin kauheaa ja kiellettyä rauhoittuakseen. Ja heti paikalla.' Ja sitten hän päästää uimakopin komerossa pidetyn esi-isänsä vapaaksi ja kauhistuu samoin tein: voi mitä hän tekikään, se oli tämän kauhistuttavan talven syytä!

  Vain 132 sivun mittaiseen Taikatalvi-romaaniin mahtuu lumoavaa kerroksellisuutta: pintatasoltaan se on äärimmäisen kaunis satu vuodenajoista, talvesta ja keväästä, uuden alun ja auringon ihmeellisestä voimasta, mikä jo itsessään tekee kirjasta unohtumattoman lukukokemuksen. Mutta sen lisäksi ja ennen kaikkea Taikatalvi on kertomus nuoren Muumipeikon itsenäistymisestä, siirtymistä lapsuuden turvallisista ympyröistä kohti nuoruutta.  Tämä on kirja, jossa Muumi joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan elämän pimeämpiä puolia ilman vanhempiensa apua. Hänen täytyy hakea vastauksensa itse, kärsiä ja nähdä kärsimystä ilman, että saisi osakseen välitöntä lohdutusta. Hän oppii kompastellen hyväksymään vallitsevat olosuhteet, saa kärsivällisyyttä ja pienen hivenen viisauttakin. Voisipa melkein sanoa, että Taikatalven aikana pikkupeikko kasvaa teini-ikäiseksi. Rakastan Janssonin tapaa kuvata tätä yhtä elämämme tärkeintä ajanjaksoa. Rakastin kirjaa jo varsin varhain, sillä minulla oli pienestä saakka valtava tarve itsenäisyyteen. Lapsuuteni sydänviasta johtuen minua kait pikkuisen suojeltiin ja se taas ei käynyt minun suunnitelmiini lainkaan. Mutta nyt, aikuistuttuani huomaan, kuinka hienosti vanhempani antoivat minun kaikesta huolimatta tutkia rajojani ja itsenäistyä...
  
 'Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä. - Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä. - Älä pane, sanoi Muumipeikko. Minusta tuntuu, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.'

Näistä syistä.... Taikatalvi on minun Muumi-kirjani. Kiitos, Tove Ja kiitos Paula ihanasta haasteesta!

 Romaani on ollut luvussa myös muun muassa täällä: Amman lukuhetki, Jokken kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket,   Lukuisa,  Sinisen linnan kirjasto, Saraseeenin maailma, ja  Villasukka kirjahyllyssä.

¤ Haaste on kiertänyt jo niin monessa blogissa, että en ojenna sitä kenellekään erityisesti. Jätänkin sen vapaasti kenen tahansa napattavaksi, olkaa hyvä!

13.4.2014

Iloa palmusunnuntaille!


 Ei ihan näin keväistä vielä, mutta sinivuokkojen ujoa sinistä näkyy jo...
Nämä 'tähtisilmät' ovat viime toukokuulta. Ja ihan pianhan se on täällä taas, tuo ihana toukokuu!
 
Toivotan kaikille blogissa pistäytyjille kevätriemun täyttämää hiljaista viikkoa!

11.4.2014

Kohtaamisia kirjassa -haaste

  Tällä viikolla vietetään lukukeskuksen valtakunnallista lukuviikkoa! Opuscolo-kirjasta kirjaan -blogin Valkoinen Kirahvi järjesti viikon kunniaksi kohtaamishaasteen, jonka minulle ovat tällä viikolla ojentaneet sekä itse Valkoinen kirahvi että Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna. Sydämellinen kiitos teille molemmille! 

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

- Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä kohtaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

- Kirjoita Kohtaamisesta teksti blogiisi.

- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

- Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Haluan ojentaa  tämän haasteen eteenpäin heille:

Annalle P.S. Rakastan kirjoja -blogiin

Elinalle Luettua elämää -blogiin 

Jokkelle Jokken kirjanurkka -blogiin

Ompulle Reader, why did I marry him? -blogiin

Paulalle Kirjan pauloissa -blogiin.

Ja kaikki blogissa pistäytyjät, haaste on vapaasti tartuttavissa, olkaapa hyvä! 

Yksi mieleenpainuvimmista kirjallisista kohtaamistani tapahtui lapsuudessani erään suuren, lempeän ja viisaan eläimen kanssa...


  Sattuipa kerran niin, että olimme perheen kanssa kesämatkalla kohti Nordkappia. Lapin kesä oli kylmä ja sateinen, aurinkoa näkyi harvoin, mutta ilmestyessään se teki matkalaisiin melkein hurmioituneen vaikutuksen. Jostain syystä pysähdyimme kokonaiseksi viikoksi Suomen ja Norjan väliselle rajavyöhykkeelle 'ei kenenkään maalle' ja siitä alkoi seikkailu, joka ei koskaan unohdu. En tiedä saisiko tuolle kapealle nimettömälle maalle edes leiriytyä mutta me teimme niin. Miten kiitollinen olenkaan vanhemmilleni juuri näistä lomista, joita vietettiin ilman sen kummempaa ohjelmointia...

  Ympärillä oli aava tundra kitukasvuisine tunturikoivikkoineen ja varvikkoineen, oli kylmää, valoisaa, avaraa, oli aikaa tutkia ympäristöä, kasveja, eläimiäkin, joita joskus pilkahteli näkyviin varvikon keskeltä. Pieni ketunpoikanen melkein ystävystyi kanssamme... Maastosta löytyi myös viime sodan aikaisia esineitä: kenkiä, sotilaan kypärä, sammalen ja jäkälän alle peittynyt ruosteinen kamina, joka puhdistettiin ja otettiin käyttöön. Kaminalla paistettiin Norjan puolelta valoisina kesäöinä pyydettyä kalaa ja lämmitettiin vettä astioiden ja vaatteiden pesua varten. Kuinka ihana tuon ruostuneen kaminan lämpö olikaan, kun ensin oli pessyt itsensä tunturipuron jäisellä vedellä ja kipittänyt mahdollisimman nopeasti takaisin tulen ääreen! Tuo viikko keskellä asumatonta tundraa kaukana kaikista mukavuuksista on jäänyt mieleen yhtenä mieleenpainuvimmista lapsuuden monista matkoista...

  Minulla oli tuolla matkalla mukana tietenkin paljon kirjoja, niiden joukossa pari kolme C.S. Lewisin Narniasarjan kirjaa, joiden tarinat saivat juuri tässä ympäristössä luettuina aivan erityisen merkityksen.


 Muistan kun istuin kannonnokassa kirkasvetisen lammen rannalla hyttysverkkoon kääriytyneenä ja luin Taikurin sisarenpoikaa, jonka päähenkilöt joutuvat aivan yhtäkkiä keskelle satumaista seikkailua, maailmaan, joka ei ole vielä edes syntynyt. Täällä keskellä ei mitään, Aslan ilmestyy ihmislapsille ensimmäistä kertaa..

'Vihdoinkin pimeydessä tapahtui jotakin. Oli alkanut kuulua laulua. Sen matalimmat äänet olivat niin syviä kuin olisivat olleet itsensä maan ääniä. Sanoja ei ollut. Ääneen yhtyi äkkiä toisia ääniä -- viileitä, heliseviä hopeaääniä. Ja pimeys heidän yläpuolellaan aivan yhtäkkiä leimahti täyteen tähtiä.
Itäinen taivas muuttui vaaleasta vaaleanpunaiseksi ja punervasta kultaiseksi. Ääni kohosi kohoamistaan kunnes ilma väreili sitä. Ja juuri kun se kaikui uljaampana ja loisteliaampana kuin koskaan ennen, aurinko nousi. Kun sen säteet sattuivat maahan, matkustajat näkivät ensi kertaa, minkälaisessa paikassa he olivat. Se oli laakso, jonka poikki kiemurteli vuolas virta, joka kiemurteli itään päin ja aurinkoa kohti.Etelässä oli vuoria, pohjoisessa matalampia kukkuloita. Mutta laaksossa oli pelkkää maata, kiveä ja vettä (tässä kohdassa nostin katseeni kirjasta: miten samanlainen näkymä ympärilleni levittäytyi!) ei ainoatakaan puuta, pensasta... Maassa oli useita eri värejä ja värit olivat kaikki raikkaita, lämpimiä ja eloisia (voih, rakastan värejä!) Sitten ilmestyi itse laulaja, ja silloin kaikki muu unohtui.

Se oli leijona. Suunnattoman suurena, tuuheaturkkisena ja vaaleana se seisoi katsellen nousevaa aurinkoa.'

Tässä vaiheessa myös tuossa autiossa maisemassa  kannonnokassa istuva pieni lukija tunsi kohtaavansa tuon leijonan, jonka jo tiesi maailman ihanimmaksi, lempeimmäksi ja oikeudenmukaisimmaksi olennoksi! Aslan, joka tässä kirjassa herättää Narnian eloon, luo kokonaisen maailman tuolla ihmeellisellä, sanattomalla laulullaan. Aurinko, tähdet, puut, pensaat, kukkaset, eläimet syntyvät...

'... ja hänen kulkiessaan ja laulaessaan laakso alkoi viheriöidä. Ruoho levisi leijonasta kuin lampi. Se virtasi pienten kukkuloiden rinteitä pitkin laineina. Vähän ajan kuluttua se saavutti kaukaisten vuorten alimmat rinteet, ja uusi maailma kävi hetki hetkeltä pehmeämmäksi. Nyt saattoi kuulla vienon tulen suhinan ruohikossa. Korkeimmille kukkuloille levisi kanerva tummampana mattona... ' 
Näin tämän kaiken tapahtuvan kuin siinä omien silmieni edessä... 

 Aslan sai minut, eläinrakkaan lapsen, rakastamaan luontoa ja luontokappaleita jos mahdollista vielä tulisemmin, syvemmin kuin rakastin ennen Narniaa. Seuratessani Aslanin tietä Narniakirjasta toiseen tulin koko lapsenmieleni syvyydellä tietoiseksi myös tämän oman maailmamme kauneudesta ja herkkyydestä. Pieni, sisäinen luonnonsuojelijani heräsi juuri näihin samoihin aikoihin. Uskon, että Aslanilla oli roolinsa siinäkin prosessissa...

 Palasin Narniaan vuosi sitten talvella: hankin kirjojen yhteisniteen ja luin saagan uudelleen parin kolmen kylmän talvikuukauden aikana. Huomasin, että Narnian ja etenkin ihanan Aslanin lumo on säilynyt muuttumattomana. Nyt aikuisena näen paremmin myös tarinoiden uskonnollisen allegorian, mutta ennen kaikkea: tapasin uudestaan sen suurisydämisen, voimakkaan Aslanin, johon jo pikkutyttönä rakastuin. 




9.4.2014

Vartiovuoren huhtikuu


Syvänsininen taivas, lämmin sää ja tuulessa liehuvat siniristiliput juhlistivat tänään vietettävää suomen kielen ja Mikael Agricolan päivää. Olo tuntui jotenkin aivan erikoisen keväiseltä!
Tuo taivaan syvä sini ihan huikaisi.


Kolme blogihaastetta on odottelemassa vastaamista. Ensimmäisenä tänne ehtinee 'Muumikirjat ja minä -haaste...
Kirjapuolella luovuin tarkoista 'kuukausisuunnitelmista'. Ne eivät kohdallani näytä toimivan. Luenkin tästä lähtien niitä kirjoja jotka sinä hetkenä hyvältä tuntuvat, ihan niin kuin tein ennen blogin aloittamistakin. 
Tällä hetkellä on luvussa Boel Westinin mainio Tove Jansson-elämäkerta Sanat, kuvat, elämä  sekä Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Tämän kevään puhutuin esikoinen, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kiinnostaisi kovasti, mutta saa sekin odotella rauhassa. Kevääksi itselleni myöntämät 'määrärahat' uusiin kirjoihin on kulutettu, joten haen kirjan kirjastosta sitten kun jonotuslista joskus lyhenee. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Huomasin, että blogi tarvitsisi jo keväisemmän ulkoasun. Lumihiutaleiden aika on tältä erää ohi. Uuden bannerin suunnittelu alkaa...

Toivottelen teille ihanaa suomen kielen iltaa!



5.4.2014

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi, 2012
Kustantaja: Siltala
Pokkaripainos 2013

  'Marja hämmästelee, että sukset ovat jääneet polttamatta puiden puutteesta huolimatta, mutta on siitä nyt kiitollinen. Pieni tuuli nousee ja pyyhkii lunta talon harmaisiin seinähirsiin. Hanki tunkeutuu hitaasti yli kynnyksen, kuin tarkastellen, löytyisikö sisältä mitään syötävää. -- Juho roikkuu äitinsä selässä, Mataleena asettuu suksien kannoille. Sauvat ovat vähän Marjaa pidemmät.Talon ovi jää ammolleen kuin Juhanin suu. Marja kieltää Mataleenaa enää palaamasta sitä sulkemaan. - Niin on armollisempaa.

  On lokakuu vuonna 1867. Kylmä, sateinen kesä ja elokuussa iskeneet hallat ovat tänäkin syksynä vieneet suurimman osan viljasadosta,  peruna ja muut juurikkaat ovat mädäntyneet maahan, talvi tulee aikaisin ja ruokavarat ovat lopussa. Nälkä pakottaa Marjan lapsineen tien päälle kerjuulle. Tietoa tulevasta ei ole, mielessä pyörii vain järjettömältä tuntuva ajatus Helsingin takana odottavasta yltäkylläisestä Pietarista: sinne on päästävä keinolla millä hyvänsä. Marja on päättänyt niin.

   Kulkijat kokevat matkallaan niin hyvyyttä kuin pahuuttakin: väkivaltaa, ahneutta ja - ihmeellistä kyllä . aina löytyy joku, joka kadehtii heikompaansakin. Mutta hyviä uttlöytyy monesta talosta, heitä, jotka antavat vähästään: vesivelliä, pettuleipää, kuivattua kalaakin. Usein tarjolla on pelkkä yösija, mutta sekin riittää. Mutta mitä suurempi ja vauraampi talo oli kyseessä, sen todennäköisemmin kulkijat ajetaan matkoihinsa. Ollikainen piirtää ihmisyydestä esiin jotakin hyvin oleellista: hän  tiputtaa perheen kerjuumatkan varrelle silmänräpäyksen mittaisia hetkiä, jotka muistuttavat meitä siitä, että jokaisella tiellä kulkevalla ryysyläisellä on nimi, identiteetti ja menneisyys. He kaikki ovat tuntevia ihmisiä: yhtäkkinen  ilo saattaa vaikeanakin hetkenä pulpahtaa pintaan kuin salaa, kunnes todellisuus  ja alakulo valtaavat mielen taas Muistot ovat vaarallisia: ilman niitä elämä ja tämä ikuinen kulkeminen ihmisten nurkissa,  lihanpalasesta taisteleminen ja halveksivat katseet olisi helpompi kestää.  ‘Voi jos tietäisitte, jos olisitte tässä itse kahden lapsenne kanssa’ Marja tuntuu huutavan.

  Aki Ollikaisen esikoisteos on herättävä lukukokemus. Sivumäärältään kirja on yhtä ohut kuin nälkävuodet, mutta sisällöltään täyttä rautaa. Se on konstailematon, realistinen kuvaus kauhujen ajan riepottelemista ihmiskohtaloista,  teos, jonka luettuaan on yhtäkkiä ylettömän onnellinen siitä, että on sattunut syntymään tähän maahan vasta rapiat sata vuotta myöhemmin...
 Aiheena 150 vuoden takainen, jo kaukaiselta historialta tuntuvan väestökatastrofin kuvaaminen saattaisi olla vaikea tehtävä  kokeneellekin kirjailijalle, mutta Ollikainen onnistuu tavoitteessaan hyvin: hän tuo ajan ja sen ihmiset lähelle lukijaa, antaa äänen niille maan hiljaisimmille, köyhimmille ja suojattomimmille, jotka nälkävuosista eniten kärsivät. Ja miten hienosti, herkin vedoin hän ihmisiään kuvaa: Marja on viimeiseen hengenvetoon saakka äiti: lapsiaan suojeleva nainen, heikkoudessaankin äärettömän vahva, mutta silti vain ihminen, ihminen...  Ja lapset: Pienistä asioista iloa etsivä nauruherkkä Mataleena ja vakavamielinen Juho joutuvat kohtaamaan elämän realiteetit kovin varhain. Se heijastuu jo heidän olemuksestaan,  alistumisena, kaiken nähdyn hiljaisena hyväksymisenä.

   Ollikainen tuo kertomukseensa vielä lisää syvyyttä suuntaamalla katseensa myös hyväosaisiin, heihin, jotka näkevät köyhälistön etupäässä vain kasvottomana, hallintaa vaativana massana, vaikka poikkeaviakin katsantokantoja löytyy. Senaatissa seurataan suurruhtinaskunnan tilannetta huolestuneena, tietenkin turvallisen välimatkan päästä, takkatulen äärellä likööreitä siemaillen, vaikka täällä kaupungissakin on nähtävillä jo levottomuutta. Helsinkiin kulkeutuvien kerjäläisten määrä kasvaa, olot ovat pian sietämättömät. Vuosien 1867-68 aikana 8 % maan väestöstä kuolee nälkään tai kulkutauteihin. Senaatti yrittää  järjestää kansalaisilleen hätäaputöitä ympäri Suomenniemeä, mutta toimia kuvataan tehottomiksi: palkka on merkityksetön, jos ruokavarannot ovat lopussa. Tilanne muuttuu entistä synkemmäksi, kun viljakuljetukset eivät pääse satamiin Suomenlahden huonon jäätilanteen takia.
 Senaattori Snellman kääntää katseensa epätoivoissaan  kohti tulevaisuutta, rakennemuutosta, jonka ansiosta maan talous ja kansalaisten hyvinvointi eivät olisi enää riippuvaisia pelkästään maasta ja säiden oikutteluista:

  'Ja silti jokin vaimea mutta painokas ääni hänen päässään huomauttaa, että rautatie on kuitenkin edistysaskel tälle hallanpanemalle peltotilkkujen maalle. Se on jotain pysyvää, jonka varaan voi laskea kehityksen kohti teollisuutta ja kapitalismia. -- Tuleehan se inhimilliseltä kannalta liian kalliiksi, Renqvist myötäilee.
- Eikä pelkästään inhimilliseltä kannalta. Emme me voi yksittäisen ihmisen onnea laskea kansakunnan onnen edelle. Mutta ne luottojärjestelyt, ei valtion talous kestä sellaisia.
Senaattori sulkee silmänsä ja huokaa syvään
- Sanokaahan Renqvist, pidättekö Te minua kylmänä ihmisenä?
'

  En voi olla näkemättä tässä yhteyttä nykyaikaan. Vaikka nälkävuosien oloja ei suoraan voi verrata tähän hetkeen, jotakin pelottavan samanlaista näissä ajoissa silti on: valtionvelka kasvaa ja köyhimpien kansalaisten elämä kurjistuu. Menoja halutaan leikata ja siten turvata tulevien sukupolvien onni. Se, että leikkaukset kohdentuvat 'maan hiljaisiin' eli vähempiosaisten perheiden lapsiin lapsilisien ja työttömyyskorvausten leikkauksina, on pelottavaa ja hälyttävää. Päättäjien olisi hyvä muistaa, että tulevaisuuden todelliset rakentajat, lapset, elävät tällä hetkellä tärkeintä kehitysvaihettaan. Eikö siis olisi tärkeää tukea heidän kehitystään ja elinolojaan parhaalla mahdollisella tavalla tässä ja nyt? Onko päättäjien helpompaa kurottaa edessä häilyvään tulevaan kuin keskittyä tähän hetkeen?

  Marja aloittaa matkansa kohti Pietaria olosuhteissa, joita on vaikea edes kuvitella. Monilta loppuvat tuolla matkalla voimat, Marjan perheestäkään eivät kaikki selviydy. Silti on yritettävä elää paras mahdollinen elämä: 'Marja nostaa Juhanin käden olaltaan ja asettelee sen miehensä rinnalle. Hän painaa huulensa Juhanin otsalle ja sitten yllättäen huulille, antaa niiden viipyä pitkään, hengittää vielä viimeisen kerran miehensä kanssa samaan tahtiin.' 

 ~~~~~~~~

Tämä esikoiskirja huomattiin: Nälkävuosi pääsi vuoden 2012  Finlandia-palkintoehdokkaaksi, sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sekä kirjabloggareiden Blogistanian Finlandia-palkinnon. Kirja on kaiken tuon ansainnut. 

Nälkävuotta on luettu myös muun muassa täällä: Amman lukuhetki, Anna minun lukea enemmän,   Luettua elämää, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Kirjainten virrassa,  Mafalala, P.S. Rakastan kirjojaTea with Anna Karenina


1.4.2014

Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi

Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi  (How Proust can change your Life, 1997), 222 sivua
Kustantaja: Otava 2008
Kirja ilmestyi suomeksi 1. kerran 2007
Suomentanut Hanna Tarkka

  Kuinka oppisin rakastamaan elämää tässä ja nyt ja tunnistamaan ja ilmaisemaan paremmin tunteitani? Kuinka oppisin katsomaan maailmaa avoimin silmin? Miksi lukeminen on tärkeää?

  Muun muassa tällaisia kysymyksiä Alain de Botton on pohtinut tutkiessaan ranskalaisen, kulttikirjailijan maineen saavuttaneen ranskalaisen Marcel Proustin (1871 -1922) elämää ja kirjallista tuotantoa.  Äkkipäätään tuntui hassulta yhdistää Proustia ja hänen romaaneitaan nykyään niin trendikkäisiin ja usein niin tyhjinä kumiseviin elämäntaito-oppeihin, mutta tämä keveän jutustelevaan tyyliin kirjoitettu opus ja kirjailija-yrittäjä de Botton yllättivät minut tällä kertaa iloisesti: keveän kuoren alta paljastui nimittäin ihan oikeaa asiaakin.

   Kirjan alku tosin tuntui hitusen verran liian kosiskeltavalta, mutta pian, pahimmat karikot ylitettyään de Botton muutti tyyliään luontevammaksi ja kirjasta sukeutui mukava lukuelämys. Opuksen luettuani kiinnostuin tuosta kannessa poseeraavasta, vaikeasti lähestyttävästä ranskalaisesta kirjailijanerosta siinä määrin, että aion tutustua hänen teoksiinsa, joita olen tähän saakka hiukan vierastanut.
de Button on hakenut kirjan aiheet sekä Proustin omasta henkilöhistoriasta että hänen tuotannostaan - erityisesti hänen huikeasta, moniosaisesta romaanistaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Toki tämä 'elämäntaito-opas' sisältää monia itsestään selviä teemoja, mutta myös monia virkistävän reippaita näkemyksiä elämästä, kirjallisuudesta ja taiteesta yleensä. Kirjasta löytyy monia mielenkiintoisia teemoja, joista nostan tässä jutussa esille vain muutaman.

  Proustin oma elämä ei ollut nykyisen mittapuun mukaan kovinkaan hohdokasta: hän kärsi monista sairauksista, eli suhteellisen eristynyttä elämää ja asui äitinsä kanssa vielä aikuisiälläänkin. Psyykkiset ongelmatkaan eivät olleet vieraita: hänellä oli fobioita, henkistä yliherkkyyttä jopa luulosairauksiin saakka. Kirjalliselle uralle hänellä ei pitkään aikaan näyttänyt olevan halua eikä varsinkaan taitoa.  Vanhemmat halusivat hänen suuntautuvan lakiuralle, mutta aie ei johtanut haaveita pidemmälle. Ennen kirjallista uraansa Proust kokeili siipiään kirjastonhoitajana, mutta sai potkut jatkuvien poissaolojen takia. Kirjailijanakin hän kompuroi hyvän aikaa ennen kun sai mitään julkaistuksi.  Proustin kolmekymmentävuotiaana kirjoittama arvio elämästä ei mairittele:
‘Koska en iloitse mistään, enkä tee mitään, koska minulla ei ole tavoitteita eikä kunnianhimoa, koska edessäni tuntuu olevan jo lopussa ja koska tiedän varsin hyvin, miten suurta murhetta aiheutan vanhemmilleni, en todellakaan ole onnellinen.’  Kuinka tällainen persoona voisi antaa kenellekään elämänohjeita?

  de Botton tuo tässä kohdassa esiin ajatuksen, jota myös itse Proust tuntui kannattavan: 'Emme koskaan todella opi mitään ennen kuin edessämme on ongelma, ennen kuin kärsimme, ennen kuin asiat menevät toisin kuin olemme toivoneet. Vain puute tai vika auttaa huomaamaan, tutkimaan tai erittelemään mekanismeja, joita emme muutoin tule huomanneeksi.' Vaikeus saavuttaa jotakin saa meidät arvostamaan ja näkemään kaipaamiamme asioita aivan uudella tavalla. Proustin herkkyys tehdä havaintoja johti toisaalta vaikeaan ja elämää vaikeuttavaan yliherkkyyteen, mutta se teki hänestä herkän myös elämän kauneutta ja sen erilaisia  nyansseja kohtaan ja oli ehkäpä osasyy siihen, miksi hänestä  lopulta tuli  niin erinomainen, uutta luova  kirjailija.

  Vaikka Proust osallistui myös seuraelämään, hän vietti suurimman osan viimeisestä kahdestakymmenestä vuodestaan sängyssään, valtaviin paperi- ja kirjakasoihin hautautuneena. Siinä hän kirjoitti mittavan Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaninsakin, vailla kunnollista pöytälamppua, tilassa, joka jota kuvaa vain yksi sana: kaaos. Mutta se, mitä hän kirjoitti, oli loogista, taitavasti rakennettua, usein seesteistä ja viisasta. Miten tämä oli mahdollista? Tässä valossa onkin hyvin ymmärrettävää, miksi Proustin mielestä kirjailijan oma elämä täytyi ehdottomasti erottaa hänen kirjoistaan. Ne ovat kaksi toisistaan erillistä maailmaa: ‘Olivatpa teokset miten loistavia ja viisaita hyvänsä, taiteilijoiden oma elämä tuntuu olevan auttamattoman, järjettömän sekavaa, surkeaa ja typerää.’

  Sillä huolimatta oman elämänsä vaikeuksista, Proust tuntui näkevän maailman kauniina ja arvokkaana.  Maailma ihmeineen oli paikka, johon kannatti tutustua täysin ehdoitta, ilman ennakko-odotuksia: Sen sijaan, että ihailisimme vain yleisesti hyväksyttyjä, ehkäpä korkeasta taloudellisesta asemastakin kieliviä kauneusarvoja, Proust kehotti meitä etsimään ja näkemään kauneutta ja viisautta tavallisen arkielämämme piiristä. Kuinka helppoa onkaan ihailla jo valmiiksi korkealle nostettua, kaikkien hyväksymää ja kauniiksi kanonisoitua. Kaikki tunnustavat ja näkevät kauniin maiseman tai kalliin esineen arvon, mutta kauneutta voisi löytyä yhtä hyvin vaikkapa pikkukaupungin nykyarkkitehtuurista kauppakeskuksineen! Kaikki on kiinni siitä, kuinka me asioita katsomme, millä mittareilla niitä arvotamme.

  Proust kehottaa meitä (monin kirjasta löytyvin esimerkein) katsomaan asioita toisinaan niin kuin näkisimme ne ensimmäistä kertaa, vailla ennakkoasenteita. Eikä sekään vielä riitä: meidän olisi syytä luopua myös ennalta asettamistamme ylipositiivisista odotuksista, joita olemme saattaneet kohtaamiimme arjen ilmiöihin tai vaikkapa taide-elämyksiin liittää. Vain siten voimme kohdata asiat sellaisina kuin ne ovat ja samalla oppia jotakin uutta. Tämä on tietenkin käytännössä mahdotonta, emmehän voi heittää kaikkea elämme varrella mukaan tarttunutta unohduksiin. Mutta jo se, että olemme tietoisia taustavaikuttimistamme, tekee hyvää.
  
  Proust ja hänen muassaan de Botton painottavat erityisesti kirjallisuuden roolia: kirjat voivat tarjota meille samaistumiskohteita, niiden avulla voimme oppia havaitsemaan ja ymmärtämään omia tunteitamme ja käyttäytymismallejamme. Ne voivat laajentaa käsitystämme myös ympäröivästä maailmasta, lisätä empatiaamme muita ihmisiä ja heidän toimiaan kohtaan. Kirja voi avata ovia kokonaan uudenlaiseen ajatteluun varsinkin silloin, kun heitämme ennakko-odotuksemme romukoppaan, emmekä valitse kirjoja vain oman mukavuusalueemme sisäpuolelta. Mutta on muistettava, että kirjat eivät lopultakaan tuo vastauksia elämämme tärkeisiin kysymyksiin. Ne meidän täytyy hakea ja löytää ihan itse, oman ajattelumme voimin. Tähän ajattelutyöhön kirjat toki antavat mittaamattoman arvokkaita apuvälineitä. Mutta Proust varoitti meitä nostamasta ihailemiamme kirjailijoita pylvään päähän: liiallinen palvonta lopettaa itsenäisen ajattelun ja saattaa meidät tilanteeseen, jossa alamme nähdä itsemme ja elämämme kirjailijan ja hänen luomiensa henkilöhahmojen jatkeena.  'Jos siitä (lukemisesta) tehdään oppi, annetaan liian suuri rooli pelkälle kiihokkeelle. Lukeminen on henkisen elämän kynnys; se voi johdattaa meidät siihen; se ei ole yhtä kuin se. 
de Botton päättää kirjansa moniselitteiseen lausahdukseen: ’Parhaimmatkin kirjat kannattaa lopulta panna syrjään'. 

Mainio pieni kirja, johon kannattaa tutustua...