Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi

Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi  (How Proust can change your Life, 1997), 222 sivua
Kustantaja: Otava 2008
Kirja ilmestyi suomeksi 1. kerran 2007
Suomentanut Hanna Tarkka

  Kuinka oppisin rakastamaan elämää tässä ja nyt ja tunnistamaan ja ilmaisemaan paremmin tunteitani? Kuinka oppisin katsomaan maailmaa avoimin silmin? Miksi lukeminen on tärkeää?

  Muun muassa tällaisia kysymyksiä Alain de Botton on pohtinut tutkiessaan ranskalaisen, kulttikirjailijan maineen saavuttaneen ranskalaisen Marcel Proustin (1871 -1922) elämää ja kirjallista tuotantoa.  Äkkipäätään tuntui hassulta yhdistää Proustia ja hänen romaaneitaan nykyään niin trendikkäisiin ja usein niin tyhjinä kumiseviin elämäntaito-oppeihin, mutta tämä keveän jutustelevaan tyyliin kirjoitettu opus ja kirjailija-yrittäjä de Botton yllättivät minut tällä kertaa iloisesti: keveän kuoren alta paljastui nimittäin ihan oikeaa asiaakin.

   Kirjan alku tosin tuntui hitusen verran liian kosiskeltavalta, mutta pian, pahimmat karikot ylitettyään de Botton muutti tyyliään luontevammaksi ja kirjasta sukeutui mukava lukuelämys. Opuksen luettuani kiinnostuin tuosta kannessa poseeraavasta, vaikeasti lähestyttävästä ranskalaisesta kirjailijanerosta siinä määrin, että aion tutustua hänen teoksiinsa, joita olen tähän saakka hiukan vierastanut.
de Button on hakenut kirjan aiheet sekä Proustin omasta henkilöhistoriasta että hänen tuotannostaan - erityisesti hänen huikeasta, moniosaisesta romaanistaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Toki tämä 'elämäntaito-opas' sisältää monia itsestään selviä teemoja, mutta myös monia virkistävän reippaita näkemyksiä elämästä, kirjallisuudesta ja taiteesta yleensä. Kirjasta löytyy monia mielenkiintoisia teemoja, joista nostan tässä jutussa esille vain muutaman.

  Proustin oma elämä ei ollut nykyisen mittapuun mukaan kovinkaan hohdokasta: hän kärsi monista sairauksista, eli suhteellisen eristynyttä elämää ja asui äitinsä kanssa vielä aikuisiälläänkin. Psyykkiset ongelmatkaan eivät olleet vieraita: hänellä oli fobioita, henkistä yliherkkyyttä jopa luulosairauksiin saakka. Kirjalliselle uralle hänellä ei pitkään aikaan näyttänyt olevan halua eikä varsinkaan taitoa.  Vanhemmat halusivat hänen suuntautuvan lakiuralle, mutta aie ei johtanut haaveita pidemmälle. Ennen kirjallista uraansa Proust kokeili siipiään kirjastonhoitajana, mutta sai potkut jatkuvien poissaolojen takia. Kirjailijanakin hän kompuroi hyvän aikaa ennen kun sai mitään julkaistuksi.  Proustin kolmekymmentävuotiaana kirjoittama arvio elämästä ei mairittele:
‘Koska en iloitse mistään, enkä tee mitään, koska minulla ei ole tavoitteita eikä kunnianhimoa, koska edessäni tuntuu olevan jo lopussa ja koska tiedän varsin hyvin, miten suurta murhetta aiheutan vanhemmilleni, en todellakaan ole onnellinen.’  Kuinka tällainen persoona voisi antaa kenellekään elämänohjeita?

  de Botton tuo tässä kohdassa esiin ajatuksen, jota myös itse Proust tuntui kannattavan: 'Emme koskaan todella opi mitään ennen kuin edessämme on ongelma, ennen kuin kärsimme, ennen kuin asiat menevät toisin kuin olemme toivoneet. Vain puute tai vika auttaa huomaamaan, tutkimaan tai erittelemään mekanismeja, joita emme muutoin tule huomanneeksi.' Vaikeus saavuttaa jotakin saa meidät arvostamaan ja näkemään kaipaamiamme asioita aivan uudella tavalla. Proustin herkkyys tehdä havaintoja johti toisaalta vaikeaan ja elämää vaikeuttavaan yliherkkyyteen, mutta se teki hänestä herkän myös elämän kauneutta ja sen erilaisia  nyansseja kohtaan ja oli ehkäpä osasyy siihen, miksi hänestä  lopulta tuli  niin erinomainen, uutta luova  kirjailija.

  Vaikka Proust osallistui myös seuraelämään, hän vietti suurimman osan viimeisestä kahdestakymmenestä vuodestaan sängyssään, valtaviin paperi- ja kirjakasoihin hautautuneena. Siinä hän kirjoitti mittavan Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaninsakin, vailla kunnollista pöytälamppua, tilassa, joka jota kuvaa vain yksi sana: kaaos. Mutta se, mitä hän kirjoitti, oli loogista, taitavasti rakennettua, usein seesteistä ja viisasta. Miten tämä oli mahdollista? Tässä valossa onkin hyvin ymmärrettävää, miksi Proustin mielestä kirjailijan oma elämä täytyi ehdottomasti erottaa hänen kirjoistaan. Ne ovat kaksi toisistaan erillistä maailmaa: ‘Olivatpa teokset miten loistavia ja viisaita hyvänsä, taiteilijoiden oma elämä tuntuu olevan auttamattoman, järjettömän sekavaa, surkeaa ja typerää.’

  Sillä huolimatta oman elämänsä vaikeuksista, Proust tuntui näkevän maailman kauniina ja arvokkaana.  Maailma ihmeineen oli paikka, johon kannatti tutustua täysin ehdoitta, ilman ennakko-odotuksia: Sen sijaan, että ihailisimme vain yleisesti hyväksyttyjä, ehkäpä korkeasta taloudellisesta asemastakin kieliviä kauneusarvoja, Proust kehotti meitä etsimään ja näkemään kauneutta ja viisautta tavallisen arkielämämme piiristä. Kuinka helppoa onkaan ihailla jo valmiiksi korkealle nostettua, kaikkien hyväksymää ja kauniiksi kanonisoitua. Kaikki tunnustavat ja näkevät kauniin maiseman tai kalliin esineen arvon, mutta kauneutta voisi löytyä yhtä hyvin vaikkapa pikkukaupungin nykyarkkitehtuurista kauppakeskuksineen! Kaikki on kiinni siitä, kuinka me asioita katsomme, millä mittareilla niitä arvotamme.

  Proust kehottaa meitä (monin kirjasta löytyvin esimerkein) katsomaan asioita toisinaan niin kuin näkisimme ne ensimmäistä kertaa, vailla ennakkoasenteita. Eikä sekään vielä riitä: meidän olisi syytä luopua myös ennalta asettamistamme ylipositiivisista odotuksista, joita olemme saattaneet kohtaamiimme arjen ilmiöihin tai vaikkapa taide-elämyksiin liittää. Vain siten voimme kohdata asiat sellaisina kuin ne ovat ja samalla oppia jotakin uutta. Tämä on tietenkin käytännössä mahdotonta, emmehän voi heittää kaikkea elämme varrella mukaan tarttunutta unohduksiin. Mutta jo se, että olemme tietoisia taustavaikuttimistamme, tekee hyvää.
  
  Proust ja hänen muassaan de Botton painottavat erityisesti kirjallisuuden roolia: kirjat voivat tarjota meille samaistumiskohteita, niiden avulla voimme oppia havaitsemaan ja ymmärtämään omia tunteitamme ja käyttäytymismallejamme. Ne voivat laajentaa käsitystämme myös ympäröivästä maailmasta, lisätä empatiaamme muita ihmisiä ja heidän toimiaan kohtaan. Kirja voi avata ovia kokonaan uudenlaiseen ajatteluun varsinkin silloin, kun heitämme ennakko-odotuksemme romukoppaan, emmekä valitse kirjoja vain oman mukavuusalueemme sisäpuolelta. Mutta on muistettava, että kirjat eivät lopultakaan tuo vastauksia elämämme tärkeisiin kysymyksiin. Ne meidän täytyy hakea ja löytää ihan itse, oman ajattelumme voimin. Tähän ajattelutyöhön kirjat toki antavat mittaamattoman arvokkaita apuvälineitä. Mutta Proust varoitti meitä nostamasta ihailemiamme kirjailijoita pylvään päähän: liiallinen palvonta lopettaa itsenäisen ajattelun ja saattaa meidät tilanteeseen, jossa alamme nähdä itsemme ja elämämme kirjailijan ja hänen luomiensa henkilöhahmojen jatkeena.  'Jos siitä (lukemisesta) tehdään oppi, annetaan liian suuri rooli pelkälle kiihokkeelle. Lukeminen on henkisen elämän kynnys; se voi johdattaa meidät siihen; se ei ole yhtä kuin se. 
de Botton päättää kirjansa moniselitteiseen lausahdukseen: ’Parhaimmatkin kirjat kannattaa lopulta panna syrjään'. 

Mainio pieni kirja, johon kannattaa tutustua...