Alex Capus: Léon ja Louise


Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise, 2011) 309 s.
Kustantaja: Atena 2012
Suomentanut Heli Naski

'Huomenaamulla annan tämän kirjeen lähetille ja sitten se on menoa. Kumma kyllä, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä, sydämessäni kaikki tuntuu aivan selvältä. Juuri siksi, etten tiedä, mihin tämä laiva minut vie, minulla on petollinen tunne, että maailma on minulle avoin, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa...-- Mitä sitten tapahtuukin, se ei voi olla pahempaa kuin kuolema...

   17-vuotias Cherbourgilaisnuorukainen Léon Le Gall on kyllästynyt koulunkäyntiin ja viettää päivänsä  rentoillen meren rannalla ystäviensä kanssa, aaltojen kuljettamaa hylkytavaraa etsiskellen ja pikkuruisella, parhaat päivänsä nähneellä löytöjollalla purjehtien. Kotona moisesta lorvinnasta ei tietenkään pidetä, semminkin kun Léonin maanmiehet taistelevat samaan aikaan Ranskan kunnian  puolesta veriseksi hurmettuneilla taistelukentillä. Rajun yhteenoton jälkeen Leon pakkaa tavaransa pahviseen matkalaukkuun, hyppää pyöränsä selkään ja lähtee polkemaan kohti uutta, vapaampaa huomista, joka tarkoittaa, ei enempää eikä vähempää kuin kansallisen työpalvelun kautta saatua tointa sähköttäjän apulaisena kaukana sisämaassa. On vuosi 1918, Eurooppa kouristelee vuosisadan ensimmäisessä hulluuskohtauksessaan, mutta on jotakin, mitä sodat eivät koskaan kykene murskaamaan: matkallaan kohti uutta elämää Léon kohtaa ensirakkautensa.

   'Hän näki vanhaa, melko ruosteista miesten polkupyörää ajavan nuoren naisen, joka istui satulassa selkä suorana ja lähestyi kovaa vauhtia. --- Léon katsoi tytön perään, kun tämä kirskunan hiljentyessä pieneni pienenemistään laajalla tasangolla ja lopulta hävisi kohdassa, jossa kahdessa rivissä kasvavat plataanipuut hiipuivat horisonttiin. Siinäpä vasta erikoinen tyttö. Kesakoita ja paksu tumma tukka, joka oli nyrhitty (kenties omin käsin) takaa niin, että se ulottui tasapitkänä korvannipukasta toiseen. --- Herttainen hymy. Pienet, valkeat hampaat ja veikeä rako etuhampaiden välissä...'

  Kuinka nopeasti rakkaus syttyykään! Léonin onneksi hän tapaa tytön uudelleen määränpäässään, pienessä Saint-Luc-sur-Marnessa, jonne Louise (Leon saa viimein tietää tuon maailman viehkeimmän olennon nimenkin) on itsekin muuttanut vasta äskettäin. Ja Léonin hyvä onni näyttää yhä vain jatkuvan: ihana, iloinen, sanavalmis ja omapäinen Louise osoittaa kiinnostusta poikaa kohtaan ja pian nuo kaksi ovat erottamattomia.
Polkupyörämatka meren ääreen muuttaa hetkessä rakastavaisten kohtalon: Ensimmäisen maailmansodan viimeisenä taistelupäivänä Léon ja Louise ajautuvat saksalaisten tykistötulitukseen ja joutuvat eroon toisistaan. Uutteratkaan etsinnät eivät tuota tulosta, nuorten ensirakkaus näyttää siirtyneen unien ja ikuisuuden tuolle puolen, missä aika ja muistot kultaavat heidän tunteensa sadunhohteiseksi, menetetyksi ja - ehkä juuri tuon seikan tähden - ainoaksi oikeaksi rakkaudeksi.

  Kymmenisen vuotta myöhemmin Léon on pariisilaistunut ja avioitunut perheellinen mies. Elämä sujuu suhteellisen mukavasti perheen parissa ja uudessa toimessa Poliisin rikoskemian osastolla. Sillon tällöin Léon havahtuu ikävöimään merta ja unohtumatonta ensirakkauttaan, Louise Janvieria, tämän ilkikurista hymyä ja rakoa hampaiden välissä, jopa tytön tapaa tupakoida... Mitä olisi tapahtunut, jos Léon ei olisi tuona kohtalokaana päivänä ajanut pyörällään pommikuoppaan, jos hän ei olisi jäänyt Louisesta jälkeen ja he olisivat ehtineet tykkitulen alta turvaan. Olisivatko he nyt naimisissa, onnellisia, olisiko heillä lapsia... Palatessaan eräänä tuiki tavallisena päivänä töistä kotiin, Léon kokee järkytyksen: hänet ohittavan metrolinjan ikkunassa vilahtaa jotakin vaarallisen tuttua...

  
  Léonin ja Louisin tarina on juuri sellainen hiukan huokailuttava, klassinen rakkauskertomus, jossa nuoruuden ensirakkaus saa ylleen ylimaallista hohdetta. Tällä tarinalla on kuitenkin vankka todellisuuspohja: se perustuu kirjan kirjoittaneen Alex Capusin isoisän jäämistöstä löytyneisiin kirjeisiin ja kertoo tämän elämäntarinan. Silkkihansikkain, luulen, sillä  Capus on jättänyt Léonin persoonan hieman yksiulotteiseksi: mies on kovin hyveellinen, kunnollinen ja kirjan tapahtumat huomioon ottaen myös pikkuisen tahdoton. Ainoaksi hänen luonteensa nurjempaa puolta esitteleväksi kohtaukseksi jää nuoruudenaikainen yhteenotto isän kanssa. Toki saattaa olla niin, että isoisä on  ihan oikeastikin ollut harvinaisen pehmeäluonteinen mies, mutta silti jokin pala tuntuu puuttuvan. Muista henkilöistä särmää sen sijaan löytyy: Louisen omapäinen, hurjahko elämänasenne tulee tarinassa hyvin esiin, ja Capusin vahvalla, perhettään rakastavalla isoäidillä, jota tässä kertomuksessa kutsutaan Yvonneksi, on miehestään poiketen luonteesssaan hyvinkin erilaisia puolia, jotka kaikki saavat kertomuksessa tilaa.

 Capus tuo romaaniin tarpeellista lisäpotkua liittämällä isoisänsä kertomuksen osaksi Euroopan 1900-luvun myllerryksiä. Erityisesti toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia valotetaan mielenkiintoisesti tavallisten pariisilaisten näkökulmasta. Sota tulee jo lähelle, kultavarantoja kuljetetaan kiireellä turvaan, virallisia asiapapereita tuhotaan, ruokatavaroiden hamstraus on käynnissä... Kun pelätyin sitten tapahtuu, kun saksalaisten marssi antautuneeseen Pariisiin alkaa, on se petollisen tyyni ja rauhallinen. Pariisin poliisilaitoksen palveluksessa työskentelevä hyväsydäminen Léon joutuu saksalaisten pelaamaan pehmeään ansaan ja huimapäinen Louise pakenee vihollisjoukkoja mukanaan tonneittain ranskalaista, belgialaista ja puolalaista kultaa... 

Vuonna 1961 syntynyt Alex Capus on kotimaassaan Sveitsissä tunnustettu ja useasti palkittu kirjailija. Hänen teoksiaan on käännetty kymmenelle kielelle. Léon ja Louise on ensimmäinen suomennos hänen runsaasta tuotannostaan. Huomasin vasta tätä juttua kirjoittaessani, että sveitsiläis-ranskalainen Capus kirjoittaa teoksensa saksaksi! 
Léon ja Louise on mielestäni kelpo lukuromaani. Se on sydämeltään kepeästi ja ehkä hiukan siloitellenkin kerrottu rakkauskertomus, mutta onneksi Capus on uskaltanut pirskauttaa isoisänsä hempeähköön tarinaan myös hitusen verran sitruunaa ja pippuria! 

  Léonin ja Louisen tarinaa on luettu ahkerasti kirjablogeissa - muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Kirsinkirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Le Masque Rouge, Leena LumiLuettua, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi ja Mustikkakummun Anna.

 ¤ Osallistun tällä romaanilla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.
 


Kommentit

  1. Jos Léon teoksessa jääkin yksioikoiseksi, niin sinun kirjoituksesi on kyllä "monioikoinen", kuvaat tätä teosta todella kiinnostavasti. Minulle Capus on ihan uusi tuttavauus, en ole ennen kirjoitustasi edes kuullut hänestä. Ajattelinkin, että tämän voisi lukea Vive la France -haasteeseen, mutta sopiikohan tämä siihen, kun on kirjoitettu saksaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, kyllä minä laskisin tämän kirjan hyvin Vive la Francen jatkoksi, romaanio on nimittäin hyvin ranskalainen. Ranskalaisille romaanille tyypillistä keveyttä löytyy yllin kyllin... Ja onhan krjailija itsekin puoleksi ranskalainen ;)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Kaisa Reetta, tämä on tosiaankin aika silkkihansikkainen kertomus, mutta täyttää varmaan paikkansa kauniina tarinana, jonka kulisseina historian mullistukset. Mielessäni vertasin tätä heti kirjaan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ja ehdottomasti jälkimmäisen eduksi. Huono tämä ei ole, mutta ehkä hieman...laimea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, romaani oli oikein mukava kokemus omassa genressään, keveähkönä lukuromaanina! :) Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on minulla lukematta, voih, niin kuin moni muukin ihanuus!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. By the way: Minä lupaan sinulle, että Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on juuri sinua varten. Ja jos korut ja tarina innoittavat, lue Bolšoin perhonen!

      Vappua ♥

      Poista
    3. Leena, onpa Meripihkajänistä mielenkiintoista lukea, varsinkin tämän kommenttisi jälkeen! :) Bolšoin perhonen odottaa minua kotona hyllyssä. Se ja Kaikki mitä rakastin kuuluvat alkavan kesäkauden luettaviin. Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Minustakin tämä oli kiva pikku tarina ja nopea luettava, ja jotenkin hyvin ranskalainen, vaikka ei olekaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virpi, tämä oli erittäin ranskalainen - ja mukava luettava... Ehdin puolentoista tunnin junamatkan aikana lukea kirjaa hyvän matkaa, kuin huomaamatta. Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!