Tove Jansson: Taikatalvi (& Muumi-kirjat ja minä -haaste)

Tove Jansson: Taikatalvi (Trollvinter, 1957)
Kustantaja: Wsoy, 2007, 22. p. 132 sivua
1. suomenkielinen painos ilmestyi 1958
Suomentanut Laila Järvinen

  'Nyt tuli salaperäinen kuukausi mukanaan kaikenlaista: uhkeita auringonlaskuja, tuulta ja kiitäviä pilviä, vettä noruvia räystäitä ja kirpeän kylmiä öitä, kuutamoa ja hankiaisia. Muumipeikko kulki ympäri laaksoaan aivan sekapäisenä ilosta ja ylpeydestä. -- Halkovajan eteläpuolella alkoi maa jo paljastua. Koivut olivat saaneet hienon, punervan värisävyn... Aurinko oli paistanut suoraan kinoksiin, jotka olivat muuttuneet rapeiksi ja hauraiksi kuin lasi.'

  Kun kirjan pauloissa -blogin Paula ojensi minulle Tove Jansson 100 vuotta -juhlan kunniaksi järjestetyn haasteen kirjoittaa elämäni Muumi-kirjoista, tiesin heti, minkä teoksen tähän juttuun valitsisin: Taikatalvea lukiessani siirryn yhä uudelleen lapsuuteni talviin ja sulavalta lumelta tuoksuviin keväisiin pienellä kyläkoululla Itä-Suomessa. Kuinka voimakkailta vuodenajat tuntuivatkaan silloin! Talvet asettivat usein todellisia haasteita syrjäisen kotikyläni asukkaille vielä 70-luvullakin, mutta silti minä rakastin tuota vuodenaikaa ja pehmeän hämäriä lumisadepäiviä! Ja miten hienoa olikaan seurata kevään etenemistä pitkän, pitkän talven jälkeen: nähdä pälvien suurenevan puiden alla, auringon nousevan kevään edetessä yhä korkeammalle koivujen oksistoissa, kunnes lopulta pääsiäisaamuna tapahtui ihme, jonka saattoi nähdä jos tahtoi: Aurinko tanssi! Samaa auringon vaellusta seuraa myös Muumipeikko tässä henkeäsalpaavan kauniissa kirjassa. Mutta ennen vapauttavaa kevättä Muuminkin on antauduttava talvelle:

 'Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja keveinä kuin untuvat.  - Näinkö se käykin, mietti Muumipeikko. Minä luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin! Mutta seuraavassa hetkessä kaikki muuttuu: 'Äkkiä tuntui siltä kuin valtava ovi olisi lentänyt selälleen, pimeys avasi kitansa ja kaikki tuli täyteen märkää lentävää lunta. -- Hän ryömi ja ryömi, ja lumi muurasi umpeen hänen silmänsä... Muumipeikko tuli entistä varmemmaksi siitä, että talvi oli keksinyt tämän vain nujertaakseen hänet ja osoittaakseen kertakaikkiaan, että hän ei pärjää. '

  Muumipeikolle sattuu kirjan alussa perin kummallinen juttu: hän herää kesken talviunien. Se on ihme, jota ei ole tapahtunut sen jälkeen kun ensimmäinen Muumi aikojen alussa vaipui talviuneen. Muumiperheen talo on hautautunut pehmeän lumivaipan alle, kellot pysähtyneet, kaikkialla on hiljaista, eikä Muumipeikko saa enää unta:
- Äiti! Herää! Muumipeikko huusi vetäen äitinsä peittoa. Koko maailma on kadonnut!
Muumipeikkoa pelottaa: Värit, valo ja lämpö ovat kadonneet ja tilalle on tullut jotakin hyvin synkkää, kylmää... Jotakin, jonka pikkupeikon täytyy kohdata aivan yksin.

  Hän ryömii ulos kattoluukun kautta (ovi on jumissa lumen vuoksi) ja kauhistuu: puutarha on kuollut ja sen laidalla vielä syksyllä iloisesti solissut vehreä joki on nyt pelottavan musta ja hiljainen. Lumessa tarpoessaan hän törmää uimakopissa majailevaan, laulamista rakastavaan Tuu-tikkiin, josta ajan oloon tulee Muumille tärkeä henkinen tuki:    '... Ymmärrän, sanoi Muumipeikko ja istuutui lumeen. - Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti. -- Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.'

   Muumin pieni pää on pyörällä: keitä ovat esimerkiksi nuo näkymättömät pienet oliot, joita tuntuu pyörivän, hyörivän, lepattavan ja vilistävän jaloissa kaiken aikaa ja jotka Tuu-tikin mukaan ovat niin kainoja, etteivät halua milloinkaan tulla nähdyiksi. Kevättalvella elämä mullistuu jälleen kun laakso humahtaa täyteen kipeästi apua tarvitsevia, tuntemattomia nälkäpakolaisia. 'Jospa täällä olisi edes yksi ainoa olento, jonka tuntisin ennestään, Muumipeikko ajatteli. Joku, joka ei olisi salaperäinen, vaan aivan tavallinen, Joku, joka olisi myös sattunut heräämään, eikä oikein tuntisi itseään. Hänelle voisi sanoa: Hei, eikö olekin kauhean kylmä! Eikö lumi olekin hullua.Oletko huomannut miltä jasmiinipensaat näyttävät? Muistatko viime kesänä... Tai jotakin sellaista.' 

Mutta talven edetessä, kummallisiin olioihin tutustuttuaan Muumipeikko huomaa, ettei olekaan enää yhtään yksinäinen, tuntemattomasta on jo melkein tuttua ja kas: Pikku Myykin on herännyt ja ryövännyt Muumimamman keittiön melkein putipuhtaaksi: tuolla hän nytkin huristaa tuimin ilmein peilikirkkaalla meren jäällä, leipäveitset kenkiin sidottuina ja ruusukirjailtuun pannumyssyyn kääriytyneenä: Talvestahan voi melkein pitää! Muumipeikko alkaa toivoa salaa, että kevään tulo kestäisi vielä vähän aikaa, että muu perhe nukkuisi vielä hetkisen. Hän oppii rakastamaan talven tarjoamaa itsenäisyyttä, vaikka samaan aikaan toivoo vielä huolettomien, turvallisten kesien palaavan: 'Kunpa kaikki olisi vielä niin kuin ennenkin', hän ajattelee. Miten nerokkaasti Jansson kuvaakaan tässä kasvamiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja!

  Ja  sitten tulee se kuutamoilta, jona kaikki Muumipeikon uudet tuttavuudet, ne kainoimmatkin, kerääntyvät vuorelle juhlimaan auringon paluuta. 'Me sytytämme suuren talvinuotion tänä iltana, Tuu-tikki sanoi. Huomenna saat aurinkosi takaisin.' Muumipeikko tuntee pakahtuvansa riemusta mutta saakin huomata auringonkajon vain käväisevän taivaanrannassa ja katoavan sitten taas. 'Katuiko se, Muumipeikko kysyy kauhistuneena. -- Hän istui tuijottaen jäähän, ja äkkiä hän tunsi kiukustuvansa. Se alkoi  vatsasta niin kuin kaikki voimakkaat tunteet. Hänestä tuntui, että hänet oli petetty. Hän häpesi, että oli melunnut ja että hänellä oli korvissaan kultanauhat. Lopulta hänestä alkoi tuntua, että hänen täytyy tehdä jotakin kauheaa ja kiellettyä rauhoittuakseen. Ja heti paikalla.' Ja sitten hän päästää uimakopin komerossa pidetyn esi-isänsä vapaaksi ja kauhistuu samoin tein: voi mitä hän tekikään, se oli tämän kauhistuttavan talven syytä!

  Vain 132 sivun mittaiseen Taikatalvi-romaaniin mahtuu lumoavaa kerroksellisuutta: pintatasoltaan se on äärimmäisen kaunis satu vuodenajoista, talvesta ja keväästä, uuden alun ja auringon ihmeellisestä voimasta, mikä jo itsessään tekee kirjasta unohtumattoman lukukokemuksen. Mutta sen lisäksi ja ennen kaikkea Taikatalvi on kertomus nuoren Muumipeikon itsenäistymisestä, siirtymistä lapsuuden turvallisista ympyröistä kohti nuoruutta.  Tämä on kirja, jossa Muumi joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan elämän pimeämpiä puolia ilman vanhempiensa apua. Hänen täytyy hakea vastauksensa itse, kärsiä ja nähdä kärsimystä ilman, että saisi osakseen välitöntä lohdutusta. Hän oppii kompastellen hyväksymään vallitsevat olosuhteet, saa kärsivällisyyttä ja pienen hivenen viisauttakin. Voisipa melkein sanoa, että Taikatalven aikana pikkupeikko kasvaa teini-ikäiseksi. Rakastan Janssonin tapaa kuvata tätä yhtä elämämme tärkeintä ajanjaksoa. Rakastin kirjaa jo varsin varhain, sillä minulla oli pienestä saakka valtava tarve itsenäisyyteen. Lapsuuteni sydänviasta johtuen minua kait pikkuisen suojeltiin ja se taas ei käynyt minun suunnitelmiini lainkaan. Mutta nyt, aikuistuttuani huomaan, kuinka hienosti vanhempani antoivat minun kaikesta huolimatta tutkia rajojani ja itsenäistyä...
  
 'Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä. - Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä. - Älä pane, sanoi Muumipeikko. Minusta tuntuu, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.'

Näistä syistä.... Taikatalvi on minun Muumi-kirjani. Kiitos, Tove ♥ Ja kiitos Paula ihanasta haasteesta!

 Romaani on ollut luvussa myös muun muassa täällä: Amman lukuhetki, Jokken kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket,   Lukuisa,  Sinisen linnan kirjasto, Saraseeenin maailma, ja  Villasukka kirjahyllyssä.

¤ Haaste on kiertänyt jo niin monessa blogissa, että en ojenna sitä kenellekään erityisesti. Jätänkin sen vapaasti kenen tahansa napattavaksi, olkaa hyvä!