28.2.2014

Mieleni minun tekevi...


 Sanat suussani sulavat,
puhee't putoelevat,
kielelleni kerkiävät...

Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan.
Harvoin yhtehen yhymme,
saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla pohjanmailla.'
 -Kalevalan ensimmäisestä runosta-


Toivottelen hyvää Kalevalan päivää! 
Katse kohti horisonttia! 


Helmikuu on kohta pulkassa.
Eilen valkkasin kirjoja maaliskuun lukemistoon...Uudemmasta kirjallisuudesta valikoitui (kaikki kaksi vuotta nuorempi on minulle uutta)  Juha Itkosen Hetken hohtava valo, ja sen rinnalle tulee jotakin vanhempaa, ehkä Wirginia Woolfia, F.S. Fitzgeraldia, Tove Janssonia ja Proustia (vähän yllättävässä muodossa). Andreï Makine-sarjaakin tekisi mieleni jatkaa. 
Murakamin 1Q84 osat I ja II tuon blogiin lähipäivien aikana.



26.2.2014

Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1947) 
21. painos, 140 s.
1. suomenkielinen laitos ilmestyi 1958
Kustantaja: WSOY
Suomentanut Laila Järvinen

'Eräänä kevätaamuna kello neljältä lensi ensimmäinen käki Muumilaakson läpi. Se istuutui sinisen muumitalon katolle ja kukkui kahdeksan kertaa, tosin hieman käheästi, sillä oli vielä hyvin varhainen kevät. 
Sitten se lensi edelleen itää kohti. 
Muumipeikko heräsi ja loikoi pitkän aikaa katsellen kattoon käsittämättä, missä hän oikein oli. Hän oli nukkunut sata yötä ja sata päivää, ja unet vilisivät vielä hänen ympärillään ja tahtoivat kiskoa hänet takaisin omille mailleen...'

  Mutta eipä aikaakaan, kun koko muumitalo herää talviunestaan uuteen kevääseen. Muumipeikko ystävineen lähtee retkelle vuorelle, jonka huipulta löytyy korkea, musta hattu. Kun Muumipeikko ja kumppanit palaavat hatun kanssa kotiin Muumilaaksoon, alkaa tapahtua kummia. Mistä ilmestyivätkään nuo ihanat poutapilvet, joilla voi ratsastaa Muumitalon puutarhassa?
'Pilvenhattarat lähtivät purjehtimaan sinne tänne pitkin loikkauksin kuin suuret tottelevaiset kaniinit. Mutta Niisku keksi miten niitä ohjattiin. Jos painoi kevyesti toisella tassulla, niin pilvi kääntyi, jos painoi molemmilla, pääsi täyttä vauhtia eteenpäin. -- Se oli aivan tavattoman hauskaa.

  Ja mitä kummaa tapahtuukaan kun Muumipeikko ryömii hatun alle piiloon, tai kun Muumimamma heittää sen sisään muutamia kuivuneita lehtiä! Taikahatusta voi putkahtaa esiin aivan mitä tahansa. Arvaamattomuus tekee hatusta paitsi kiehtovan, myös erittäin vaarallisen.
'- Pilvet olivat hauskoja, sanoi Muumipeikko hieman apeana. Niitä olisi voinut tulla enemmänkin.
- Tai tulva-aaltoja ja vieraskielisiä sanoja, sanoi hänen äitinsä. - Miltä kuisti nyt näyttää!'

  Muumilaakson kesä on lämmin, värikäs ja jännittävä. Meri tyrskyineen ja seikkailuineen on alati läsnä, muumitalon puutarha on täynnä värejä, kukkia, valkoisia näkinkenkiä ja kultaperhosia. Eräänä päivänä rannalta löytyy hylätty purjevene ja kohta muumiperhe ystävineen onkin matkalla kohti suurta tuntematonta.
Elämä on seikkailuineen aika mainiota, Muumipeikko tuntuu miettivän: 'Voi miten ihanaa on olla äsken herännyt Muumipeikko ja tanssia lasinvihreissä laineissa auringon juuri noustessa! -- He ryntäsivät kuin pyöriäiset läpi aaltojen ja purjehtivat niiden harjoilla rantaan. -- Nuuskamuikkunen kellui selällään kauempana ja katseli taivaalle, joka oli kuulaan sininen.'

  Kesän taipuessa kohti syksyä Muumilaaksoon astelee kaksi pientä olentoa mukanaan matkalaukku, jonka sisältö on kaikille muille suuri salaisuus. Tiuhti ja Viuhti pakenevat kauheata Mörköä ja saavat turvapaikan Muumilaaksosta. Nuo pienet olennot ovat varastaneet Möröltä jotakin, joka heidän mielestään 'on kauneinta maailmassa mutta Mörön mielestä vain kallenta'.
Mörkö  tietenkin saapuu Muumilaaksoon penäämään oikeuksiaan. Pian paikalle lennähtää myös Taikuri, joka osoittautuu hämmennystä aiheuttaneen mystisen silinterihatun entiseksi omistajaksi. Mutta mitä hän haluaa, jos ei hattuaan? Lopulta käy kuten hyvissä tarinoissa aina: solmut avautuvat ja kaikki, jopa Mörkö, ovat onnellisia. Seikkailu huipentuu huumaavaan, Muumilaakson kesän päättävään ilojuhlaan, jossa kunniavieraina ovat pienet sankarit Tiuhti ja Viuhti.

Mutta'...kaikkein onnellisin on Muumipeikko, joka astelee äitinsä kanssa kotiin puutarhan läpi juuri kun kuu kalpenee päivänsarastuksessa ja puut huojuvat hiljaa mereltä puhaltavassa aamutuulessa. Nyt hiipii viileä syksy Muumilaaksoon. Sillä muuten ei voi tulla uutta kevättä.'

   Muumilaakso kuului lapsuuteni tärkeisiin maisemiin. Minun muumini tuntuvat elävän vieläkin kuin kivikautta: heidän laaksossaan on yhä hyvin hiljaista ja rauhallista, väritykseltään jopa mustavalkoista (värikkäistä muumikuvakirjoista en nimittäin lapsena niin syttynyt, mikä on oikeasti kummallista, sillä rakastan värejä yli kaiken!). Muumit tekivät minuun lapsena niin suuren vaikutuksen, että innostuin keksimään omia muumitarinoita, jotka sitten naputtelin kirjoituskoneella puhtaaksi yhden sormen tekniikalla. Sivujen reunoihin piirsin tarinaa mukailevat kuvat. Muistan vieläkin, miten tärkeää oli löytää juuri oikeanlainen, ohutkärkinen tussi piirroksia varten. Tarinat olivat 'puhtaaksikirjoituksen' jäljiltäkin täynnä typoja ja tussitahroja, mutta tunne oli mahtava: olinhan oikea kirjailija ;)

  Lapsuuteni Muumilaaksossa elämä tuntui olevan suurimmaksi osaksi vain ihanaa. Aistin kyllä tarinoiden tummemmat sävyt, satuun kätkeytyvän surun, luopumisen tuskan ja ajatuksen elämän arvaamattomuudesta, mutta tarinoiden valoisuus voitti aina. Ja niin kävi tälläkin kertaa. Nyt, uusintakierroksella luin Taikurin hatun ohella Boel Westinin kirjaa Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä, joka avasi tätä pientä romaania vielä ihan uudella tavalla. Sain tietoa muumihahmojen ja Taikurin hatun syntyprosesseista ja siitä, minkälaisessa elämäntilanteessa Tove oli kirjoittaessaan kolmatta muumiromaaniaan.
Tämän kansainväliseksi läpimurroksi osoittautuneen kirjan julkaiseminen onnistui muuten vasta kustantajaa vaihtamalla. Toveen ja hänen Muumilaaksonsa tenhoon ei taidettu vielä tuossakaan vaiheessa uskoa, vaikka kirjailijalta oli ilmestynyt vaikka mitä, kaksi muumiromaaniakin.

Jansson kirjoitti Taikurin neljäkymmentäluvun lopulla, aikana, joka oli asenteiltaan hyvin sallimaton.   Hän piilotti Taikurin hattuun jotakin hyvin omakohtaista, jota muulla tavoin ei voinut maailmalle julistaa: kirjassa esiintyvien kahden pienen olennon, Tiuhtin ja Viuhtin tarina on Toven ja hänen silloisen rakastettunsa, Vivica Bandlerin tarina.

   Westinin Tove Jansson, Sanat, kuvat, elämä -kirjassa kuvataan muumihahmojen syntyä yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Muumit eivät putkahtaneet maailmaan sellaisina harmittomina, ystävällismielisinä olentoina kuin me heidät tunnemme, vaan pelottavina, tummina ja laihanpuoleisina kummituksina. Sellaisten olioiden muuntuminen aurinkoisten muumitarinoiden sankareiksi ei käynytkään kädenkäänteessä. Kun Tovelta itseltään kysyttiin Muumien alkuperää, hän vastasi tähän tapaan: 'Varhaislapsuudessani näpistelin ruokakomerosta. Ja silloin enoni sanoi: Varo kylmiä muumipeikkoja. Ne ryntäävät piilostaan heti kun näpistelijä ilmaantuu paikalle ja alkavat hieroa kuonojaan tämän sääriä vasten niin, että tämä alkaa palella, ja sitten kaikki näkevät, kuka on ottanut hilloa ja maksapasteijaa.'

 ¤ Tove Janssonin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Merkkivuotta juhlitaan tänä vuonna kirjablogeissakin, esimerkiksi Opuscolon Valkoisen kirahvin ja   Les! Lue!-blogin Reetan käynnistämillä lukuhaasteilla. 

 ¤ Taikurin hatusta on kirjoitettu muun muassa täällä: Ei vain mustaa valkoisellaJokken kirjanurkkaLukuisa, Muumittajan Muumi-blogi ja Olgan lukupäiväkirja.


 ¤ Tässä jutussa käytin tietolähteenä myös Boel Westinin kirjaa Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä (Schildts, 2008). Kirjasta tulee jossakin vaiheessa myös ihan oma postauksensa.

21.2.2014

Sunzi: Sodankäynnin taito

Kun taistelusta tehdään tarpeetonta


Sunzi: Sodankäynnin taito (Sunzi Bing fa)190 s.
Kustantaja: Gaudeamus 2010
Suomentanut ja toimittanut:  Matti Nojonen

  Mietin tänään, onko Sodankäynnin taidon esille tuominen juuri tänään aiheellista ja sopivaa. Seuraamme Ukrainan tapahtumia, tilanne siellä näyttää kärjistyvän entisestään...

  Mutta tarkemmin ajateltuna teos sopii hyvin tähänkin päivään: teoksen henki ei ole veriseen kaaokseen ohjaava vain ihan päinvastoin: Sunzin oppien mukaan konfliktit tulee voittaa jo ennen kuin tilanteet kärjistyvät energiaa ja ihmisten moraalia syöväksi taisteluksi.

  Matti Nojonen, tämän kirjan suomentaja ja toimittaja, ansaitsee työstään erityiskiitokset: hänen Sodankäynnin taitoa koskeva tutkimustyönsä on ollut innostunutta ja erittäin pikkutarkkaa. Nojonen kertoo urakastaan lyhyesti kirjan alkuosassa, josta löytyy myös paljon tietoa paitsi sodankäynnin taidon historiasta ja sen opeista selityksineen, myös laajempaa tietoa klassisen Kiinan kulttuuri- ja aatehistoriasta ja sen sodankäynnin tavoista. Loppuosa kirjasta on pyhitetty Sunzin teksteille.

  Käsillä oleva teos on ensimmäinen suoraan kiinan kielestä suomennettu Sodankäynnin taidon laitos. Se perustuu vanhimpaan olemassa olevaan, noin 2000 vuotta vanhaan editioon. Teoksen kirjoittajan historiallisuudesta ei ole varmuutta. On hyvinkin mahdollista, että kirja on kirjoitettu monen kirjoittajan toimesta pitkänkin ajan kuluessa. Teosta on aikojen kuluessa muokattu useaan eri otteeseen (vähän samaan tapaan kuin raamattua siis). 

  Teoksen synty oli riippuvuussuhteessa paitsi Kiinan sotahistoriaan, myös aikakauden aatehistorialliseen ilmapiiriin: Kaikki klassiset kiinalaiset filosofit, Kungfutse muiden mukana, analysoivat sodankäyntiä ja kirjoittivat siitä ahkerasti. Nojosen mukaan klassista kiinalaista filosofiaa ei voikaan ymmärtää, ellei ole tutustunut sen sotilasstrategisiin ja sotapoliittisiin keskusteluihin (Arvatkaa vaan, alkoiko Kiina, sen kulttuuri ja historia kiinnostaa minua nyt, jopa Japania enemmän).

  Eurooppaan teos saapui 1700-luvun lopulla Ranskan kautta. Napoleon kantoikin sitä tunnollisesti mukanaan sotaretkillään. Viime sotien aikaan Mannerheimin lähellä vaikuttanut Kenraali Akseli Airo piti teosta ainoana yölukemisenaan. Teosta lukevat tätä nykyä niin sotapäälliköt, talousvaikuttajat, yrityspomot, pasifistit, urheilijat, pelurit... Kaikki voivat löytää Sunzin opeista oman tarttumapintansa.

  Sodankäynnin taidon  teksti on tyyliltään lyhyttä ja napakkaa. Koruttomuus on ehkä käytännön sanelemaa: teos levisi ympäri Kiinaa paitsi bambuliuskoista tehtyinä rullakirjoina, myös suullisesti, joten kerronta oli edullista pitää mahdollisimman yksinkertaisena. Sunzin oppi jakaantuu yhteensä kolmeentoista ydinlukuun sekä lisälukuihin, joista monet ovat löytyneet uudelleen vasta viime vuosisadalla. Tässä käännöksessä pääpaino on noissa kolmessatoista ydinluvussa, joissa kussakin keskitytään yhteen sodankäynnin kannalta tärkeään tekijään. Jotta postaus ei muuttuisi tylsäksi luetteloinniksi, siksi keskityn seuraavassa vain muutamaan juttuun, jotka minulle jäivät erityisesti mieleen tällä ensimmäisellä lukukerralla.
~

  Sunzin opit nojaavat klassisessa Kiinassa vallalla olleeseen Dao-käsitteeseen, joka kuvaa laajaa, jatkuvasti muuttuvaa vuorovaikutusten kokonaisuutta, jossa tarkkailija tai tarkkailtavana oleva kohde ovat yhtä. Daon opin mukaisesti myös sodankäynti on kaiken aikaa muuttuvaa. Sunzi sanoo:

Voittoisia taisteluita ei voi toistaa. Ne ottavat muotonsa loputtomasti muuttuvista olosuhteista. 

Sunzi puhuu tässä yhteydessä kahdesta tärkeästä tekijästä: shi (voimakapasiteetti) ja quan (tilannesidonnainen voimatasapaino). Ensialkuun käsittämättömältä tuntuva sanapari aukeni minulle pikkuhiljaa: On osattava käyttää eteen tulevat, alati muuttuvat tilanteet hyödyksi muuttamalla voimatasapainoa niin, että etu tulee itselle, samalla tavoin kuin punnusvaa'alla olevien saman- tai eripainoisten 'voimien' asemaa voidaan muuttaa vaa'n tukipistettä muuttamalla. Sodankäynnissä  'vaa'n tukipistettä' voidaan muuttaa tehokkaimmin käyttämällä harhautuksia. Sunzin mukaan Sodankäynnin taito onkin ensisijaisesti harhauttamisen taitoa:

'Sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon.
Kun olet voimissasi, hämää kyvyttömyydellä;
kun olet valmistautunut, teeskentele valmistautumatonta;
kun olet lähellä, anna vaikutelma, että olet kaukana;
kun olet kaukana, anna vaikutelma, että olet lähellä.

Jos vihollinen on ahne, houkuttele; --
jos vihollinen on raivoissaan, ärsytä; --
jos vihollinen on vaatimaton, rohkaise ylimielisyyteen; --
ilmesty paikoista, joissa hän ei osaa odottaa sinua.--'

'Seuraava pätee taistelun asiantuntijaan:
Hänen voimakapasiteettinsa on suuntautunut ja ajoituksensa vahva.

Taitava saa ryhmityksellään vihollisen liikkumaan 
- vihollisen on tällöin pakko seurata. Hän tarjoaa houkuttimen, johon vihollisen on pakko tarttua.

Näin hän liikuttelee vihollista ja antaa omien sotilaidensa odottaa.
Taistelun taitaja etsii tilanteen tarjoamaa voimakapasiteettia
eikä vaadi sitä miehiltään.'

Tilanteen  niin vaatiessa viholliselle täytyy antaa mahdollisuus kasvojen säilyttämiseen: 
'Älä estä kotiin palaavaa vihollista. Piiritetylle viholliselle on jätettävä auki pakoreitti, äläkä painosta nurkassa olevaa vihollista.’

  Neuvo kuulostaa kovin inhimilliseltä, mutta siinä on myös toinen aspekti: nurkkaan ahdistettu vihollinen, jolle ei ole annettu vetäytymismahdollisuutta, taistelee kuolemaansa saakka. Tämä toisi viholliselle edun. Sunzi käyttää samaa psykologista taktiikkaa myös omien joukkojensa johtamisessa:
‘Heitä joukot tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä, niin ne ennemmin kuolevat kuin pakenevat. Jos kuolema on väistämätön, upseerit ja sotilaat antavat kaikkensa.’

 Aseisiin tarttuminen ei kuitenkaan koskaan ole itsetarkoitus. Taistelut, varsinkin pitkittyessään, tulevat raskaiksi valtiolle, yksityisille ihmisille ja yleiselle moraalille. Siksi Sunzi asetti ensisijaiseksi päämääräksi vihollisen sotasuunnitelmien tuhoamisen. Mikäli tämä epäonnistuu ja aseisiin tartutaan, täytyy taistelut pitää mahdollisimman lyhyinä.

'Vaikka raivo voi palautua onneksi ja epätoivo iloksi, niin hävitettyä valtiota ei voi pystyttää uudelleen eikä kuolleita palauttaa henkiin.'
 
Sunzille taistelulla ei ole itseisarvoa. Se on yksinkertaisesti vain (viimeinen) keino saavuttaa asetettu päämäärä. Kirjoittaja haluaa aivan ilmeisesti välttää sodan 'romantisoinnin' ja soturilegendojen syntymisen:

'Voiton ennakointiin riittää rahvaan tieto. Se ei ole hienointa. 
Sekään, että voittaa taistelun ja kaikkialla Taivaanpiirin alla toistetaan "mahtavaa", ei ole hienointa. 
Taitavaksi kutsuttu voittaa siellä, missä on helppo voittaa. Siksi taitavan sotapäällikön voitot eivät ole ihmeellisiä voittoja. Voitot eivät anna viisaan mainetta eivätkä ansiota rohkeudesta, sillä hän voittaa taistelut erehtymättömästi. --
Voittoisa armeija voittaa jo, ennen kuin hakeutuu taisteluun. Häviävä armeija taistelee ensin 
ja vasta sitten hakee voittoa. 

Kerkesin tässä raapaista Sodankäynnin taidosta vain pintaa. Paljon mielenkiintoista jäi kertomatta, joten palajan Sunzin oppeihin todennäköisesti vielä muissa yhteyksissä. 

  Sodankäynnin taito oli minulle hieno ja avartava kirja, josta riittää ammennettavaa ja opittavaa vuosiksi eteenpäin. Matti Nojosen sanoin: '... Sunzin tarjoamassa monitasoisuudessa piilee kirjan voima ja ajattomuus. Kirjaa ei pidä lukea kiireessä, vaan siihen on palattava aika ajoin. Kirjan opit avautuvat lukijalle eri tavalla elämän eri tilanteissa.'
  Suosittelen kirjaan tutustumista! Minä löysin teoksesta monia, monia asioita, joita voin hyvin soveltaa omaan arkielämääni. Esimerkki tällasesta ilahduttavasta ahaa-elämyksestä oli se, että itselleni asettamani päämäärät voi saavuttaa vähäiselläkin energiamäärällä (voimalla), kun osaa suunnata käytössä olevan energiani (voiman) oikein. Joskus koetan puskea asioita läpi kuin pakolla, mikä Sunzin oppien mukaan ei ole se paras etenemistapa. Intuitiivisestihan tuon neuvon tietävät ja ymmärtävät varmasti kaikki, vaan mitä tapahtuukaan kun haasteita tulee eteen ja stressi painaa päälle...

  Itäiset tuulet puhaltavat myös seuraavassa kirjassani: Haruki Murakamin 1Q84 romaanin osa I ja II on loppusuoralla ja jo tässä vaiheessa voin sanoa, että lukukokemus on ollut huima!
Saattaa olla, että ennen Murakamia blogiin ilmestyy jotakin pyöreää ja pehmeää ;)

Osallistun Sodan käynnin taidolla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.



17.2.2014

Vuosi kuvina-haasteen helmikuu ja salaisia aseita kevättalven pöpöjä vastaan

Turun helmikuu on lumeton ja lämmin. Aurinko näyttäytyy harvoin, kaupunki kääriytyy sumuun.



Vaikka Vartiovuoren päivä oli sumua täynnä, valoa on huomattavasti enemmän kuin vielä tammikuussa. Siitäpä syystä ulkokuvaus on helpottunut jo kovasti. Kevättä on ilmassa ja  pikkulinnut sirkuttelevat puistossa! Luulenpa, että muutaman viikon päästä Turussa pongataan jo pikkupensaiden hiirenkorvia, jos sää jatkuu tällaisena.


Tästä talvesta tuli hyvin englantilaistyyppinen... Sumu on aina seuranamme!


Kausi-influenssat saapuivat! 
Onkin aika ottaa käyttöön 'salaiset aseet', jotka ovat pitäneet minut miltei flunssattomana jo muutaman vuoden  (kop kop kop ;). Moni saattaa muistaa nämä kuvat viime talvelta, tuolta toisen blogini puolelta. Näihin minä luotan: paljon erilaisia sipuleita, erityisesti valkosipulia, vihreää teetä, tyrnimarjaa ja muita kotimaisia marjoja, inkivääriä, mitäs vielä.... 


Otan joka vuosi myös kausi-influenssarokotteen, enkä unohda päivittäistä D-vitamiiniani, jota olen syksystä saakka ottanut sellaisen 40 µg per päivä. Muut vitamiinit saan lautaselta.


Ostin tämän talven uutuusromaanini (sallin itselleni uutuusherkun pari kolme kertaa vuodessa). Valinta osui juuri ilmestyneeseen nuoren pakistanilaisen ihmisoikeustaistelijan  Malala Yousafzain tarinaan Minä olen Malala. Siitä myöhemmin lisää...

Toivottelen terveyttä ja iloa uuteen viikkoon! 

14.2.2014

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin parhaita

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin parhaita, 340 s.
Kustantaja: Basam Books, 2009, 3.p.
Kirjan 1. painos ilmestyi 2001
Suomentanut Tero Valkonen

'… kun törmään mieheen, joka säilyttää sikareita hiilisangossa ja piipputupakkaa persialaisessa tohvelissa sekä iskee vastausta vaativat kirjeensä veitsellä keskelle puista takanreunusta, alan pitää itseäni miltei pyhimyksenä. Olen myös ollut aina sitä mieltä, että ammuntaa tulee harjoitella ainoastaan ulkona, ja kun Holmes saa päähänsä istahtaa nojatuoliin pistooli ja panoslaatikko vierellään ja ampua vastapäiseen seinään kuningattaren nimikirjaimet muodostavan sarjan (sinänsä isänmaallinen teko), olin vakuuttunut, ettei hänen tempauksensa parantanut asuntomme ilmapiiriä tai olemusta lainkaan.’

   Kun ensimmäinen Holmes-tarina ilmestyi lontoolaisessa Strand-lehdessä vuonna 1891, Sir Arthur Conan Doyle tuskin tiesi, miten suuren suosion hänen luomansa omalaatuinen, huippuälykäs mestarietsivä saavuttaisi. Sadankahdenkymmenen vuoden ja kymmenien, ellei satojen Holmes-tulkintojen jälkeen voi hyvällä syyllä  kysyä, mihin etsivän suunnaton suosio perustuu. Eiväthän Sherlock Holmes -tarinat koskaan ole olleet niin sanottua  suuren suurta kirjallisuutta.
Uudet tulkinnat ruokkivat suosiota omalta osaltaan, mutta mukana täytyy olla jotain muutakin.
 
  Sadassa vuodessa maailmamme on siirtynyt paikoiltaan monta kertaa. Eurooppa on käynyt läpi kaksi sotaa, yhteiskunnan modernisoitumisen ja repiviä luokkaristiriitoja. Sherlock Holmes on selvinnyt näistä kaikista voittajana. Hänessä täytyy siis olla jotakin yleisinhimillistä, yksityistä ja ajatonta. Tärkein tekijä kuolemattomuuteen lienee se, että Holmes on eräs kirjallisuushistorian ristiriitaisimmista hahmoista. Doyle on kirjoittanut salapoliisiinsa monia sellaisia piirteitä, jotka antavat hahmolle särmää ja pudottavat hänet tavallisten kuolevaisten tasolle. Liian täydellisenä, Jumalan kaltaisena yli-ihmisenä Holmes tuskin olisi saavuttanut kirjallisuudessa sitä asemaa, joka hänellä yhä on.

  Inhimilliset tunteet, rakkaus eritoten, ovat Holmesille vieraita. Tohtori Watson kertoo ystävästään: ‘Hänen kylmä, pikkutarkka mutta ihailtavan tasapainoinen mielensä kammoksui kaikkia tunteita, ja sitä aivan erityisesti. Hän oli käsittääkseni kaikkien aikojen järkeily- ja tarkkailukone, mutta rakastajana hän ei olisi ollut kummoinen.’
 - Jo seuraavassa hetkessä tunnekylmyydestään tunnettu Holmes saattaa sekoittaa pakan ja yllättää sekä Watsonin että lukijan lausumalla kesken kiivaimman rikostutkinnan jotakin näin odottamatonta: 'Mielestäni nimenomaan kukat antavat meille varmimman takeen kaitselmuksen hyvyydestä. Kaikki muu: voimamme, halumme ja ruokamme ovat välttämättömiä, jotta ylipäänsä voimme elää. Mutta tämä ruusu on ylimääräistä. Sen tuoksu ja väri ovat elämälle koristusta, eivät ylläpitäjiä. Ainoastaan laupeus antaa ylimääräistä, ja niinpä sanon vielä kerran, että kukat antavat meille toivoa.'

Saattaisiko olla mahdollista, että Watson ei sittenkään ymmärrä täysin ystävänsä tunne-elämää. Holmes on arvoitus - jopa lähimmälle ystävälleen. 

  Toisinaan Holmes putoaa päiviksi täydelliseen apatiaan ja lukittautuu Baker streetin asuntoonsa. Näihin jaksoihin liittyy nykylukijaa hämmentävä piirre: mies käyttää kokaiinia, jota tuohon aikaan oli Englannissa laillisesti saatavilla. Apatiajaksoja seuraa aina kiivas toimintavaihe, jona Holmesin pienet älynystyrät toimivat moitteetta, ulkopuolisten silmin jopa ylikierroksilla. Holmesin tila on vuosien varrella diagnosoitu useampaankin otteeseen, mutta minua kiinnostaa Holmesin luonteenpiirteissä diagnooseja enemmän kuitenkin se, millä hienosti kirjailija kuvaa tätä kompleksista persoonaa. Tuntuu siltä, että tunnekylmyydestään huolimatta (ja ehkä osittain juuri siksi) Holmes haluaisi ymmärtää kanssaihmisiään.  Ehkäpä hän siksi tarkkaileekin heitä niin palavalla innolla, ei ainoastaan arvioidakseen, vaan oppiakseen, ammentaakseen heiltä jotakin, mikä häneltä itseltään ehkä puuttuu. 


 Sir Arthur Conan Doyle kirjoitti Holmesin ja hänen ystävänsä Watsonin seikkailuista neljä romaania ja kuusikymmentä novellia, joista viimeksimainituista on tähän kokoelmaan valittu kolmetoista kappaletta. Novellien tarinat ovat nykylukijan makuun kesyjä ja on pakko myöntää, että toisinaan käväistään tylsistymisenkin puolella. Kokoelman aloittaa maailmanhistorian ensimmäinen Holmes-tarina Böömiläinen skandaali, jossa Holmes kohtaa voittamattoman Irene Adlerin, ensimmäisen ja viimeisen naisen, jota kohtaan hän tuntee jotakin ihailuntapaista. Tarinassa Viimeinen tapaus salapoliisi joutuu vastakkain älykkään arkkivihollisensa Moriartyn kanssa. Vaiherikkaan ja mielenkiintoisen novellin  lopussa Holmesin luullaan kuolleen. Tarinan loppuratkaisu nosti tuon ajan Sherlock-fanien piirissä suuren kohun: yleisön pyynnöstä ja suurella rahamäärällä voideltuna Conan Doyle toi Holmesin takaisin elämään novellissa Autio talo
Kokoelman päättävä Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus on ensimmäisen maailmansodan aikoihin kirjoitettu kunnianosoitus ja hyvästijättö vanhenevalle mestarietsivälle.   

  Holmes-novellit ovat varsinaisia downshifting-tarinoita, hitaan elämäntyylin ylistystä. Kertomukset edustavat viktoriaanisen ajan romantiikkaa: Rikoksia ratkotaan kaasulamppujen loisteessa, matkat tehdään hitaasti kiiruhtaen,  joko hevospeleillä tai junalla. Lontoon ensimmäinen puhelinkeskus taisi olla jo näiden tarinoiden aikaan toiminnassa, mutta Sir Arthur Conan Doyle luottaa kertomuksissaan yhä sähkösanomiin ja kirjepostiin. Hyötynäkökohdat ovat Holmesille toissijaisia, hänen valinnoissaan näkyy aito kiinnostus. Tähän viittaa sekin, että Holmes ei näe tarpeelliseksi ottaa työstään kunniaa, vaan antaa sen ilomielin Komisario Lestradelle. Watsonin muistiinpanot tulevat kyllä aikanaan kertomaan maailmalle totuuden…

  Miksi minä tartuin juuri nyt Sherlock Holmesin tarinoihin? Syy on yksinkertainen, minut houkutteli siihen pari kolme viikkoa sitten jatkunut Uusi Sherlock -sarja, joka onnistuu venyttämään Holmesin persoonaa kohti nykyaikaa niin, että etsivän persoona ja tarinoiden filosofinen puoli säilyvät muuttumattomina. Uusi Sherlock on mainio osoitus siitä, että  moniulotteiseksi rakennettu, mielenkiintoinen fiktiohahmo kestää uudet, radikaalitkin tulkinnat. Ihana Benedict Cumberbatch tuo taas jotakin aivan uutta muun muassa hienon Jeremy Brettin esittämään Holmesiin.  Pienenä knoppitietona kerron, että Cumberbatch on jo seitsemäskymmenesviides näyttelijä, joka on hypännyt mestarisalapoliisin saappaisiin (ja tässä luvussa ovat mukana ainoastaan elokuvat ja tv-sarjat, näyttämöversioiden määrä tuskin on edes tiedossa).


Olen käyttänyt tämän jutun lähteenä myös Wikipediaa ja Helsingin sanomien artikkelia Sherlock, hän elää! (HS 17.1.2014). 

Sherlock Holmesin parhaita on luettu myös täällä: Tarinoiden taikaa 

Hyvää ystävänpäivää!


Luottamus ja kunnioitus -
siinä rakkauden 
erottamattomat peruspilarit :)

Ote Heindrich von Kleistin runosta

10.2.2014

Otan kommenttien sanavahvistuksen hetkiseksi käyttöön

Blogin kävijälaskuri vilisee todelliseen kävijävirtaan nähden aivan liian kiivaasti ja  roskapostikommentteja tulee kymmenittäin päivässä. Tilanteen rauhoittamiseksi otan kommenttien sanavahvistuksen muutamaksi päiväksi käyttöön. 

Sanavahventeiden kirjoittaminen on ikävää puuhaa, joten yritän palata normaaliin käytäntöön mahdollisimman nopeasti. Kiitos ymmärtämyksestä!


9.2.2014

Uusi, innostava harrastus ja tulevia kirjoja

Tässä taannoin äitini vanhoja kirjontamallikirjoja selatessani ajattelin (ties monennenko kerran) miten ihana taito tuo kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativa kirjontataito olisikaan. Asia jäi joulun jälkeisessä hulinassa mielestä, kunnes tammialessa satuin törmäämään tähän huikean kauniisti toteutettuun kirjaan. Muutama euro vaihtoi omistajaa ja kirja oli minun
En ole kirjonut mitään sitten kouluiän, joten 'uusi harrastus' on aloitettava perusteista. Ja siihen tämä Penny Blackin Kirjonta -Käsin kaunista-opus on oikein omiaan.


Kirjassa on selkeät ohjeet aina kankaiden, lankojen ja neulojen valinnasta itse koruommelpistoihin ja -malleihin. Monista erilaisista pistoista esitellään kirjassa vain muutama, mutta ne opettelemalla pääsee jo hyvään alkuun.
Kirjasta löytyy selkeitä ohjeita monenmoisiin koruommeltöihin: liinoja, verhojen ja tyynyjen koristelua, kirjomalla koristettuja nappeja, kirjankansia, kortteja... Erilaisia malleja riittää, muun muassa aina tarpeelliset kirjainmallit.


Seuraavaksi olikin jo hankittava koruompelutarvikkeet: ompelukehikko, neuloja, lankaa ja aloittelijalle sopivan helppoa kangasta... Muliinilangat ovat muuten tajuttoman ihania! Lankojen helmenhohde ja värien kirjo hurmaavat. Eri sävyjä on saatavilla kymmeniä, ulkomailta satoja... Hetkisen vietin pelkästään lankoja hypistellen :)
Eilen kokeilin muutaman harjoituspiston. Ja kuinka tarkkaa voi tämäkin olla: erilaiset pistot vaativat eri määrän säikeitä, neulan paksuus, kankaan ominaisuudet ja taitajan oma kädenjälki vaikuttavat lopputulokseen. Mielikuvitus sai jo siivet: mitä kaikkea tällä tekniikalla voisikaan tehdä!


Koruompelun salattuun maailmaan tutustumisen lisäksi olen ehtinyt vähän lukeakin: Sain aloitettua  Haruki Murakamin melkeinpä kulttimaineeseen nousseen 1Q84-teoksen (I ja II). Sen ohella luen vanhaa kirjallisuutta: ratkaisen visaisia arvoituksia Lontoon Baker streetillä, opettelen sodankäynnin taitoa muinaisessa Kiinassa ja osallistun sadan vuoden takaiseen huimaan tutkimusretkeen hyiselle napaseudulle. Joku näistä kirjoista tulee blogiin pikapuoliin.

Siihen saakka toivottelen hyvää uutta viikkoa!

Penny Black: Kirjonta - Käsin kaunista (Stitch, 2007)
Kustantaja: Gummerus, 2009
Suomentanut Mirja Muurinen


6.2.2014

Kirjahyllyn kertomaa

Sain mukavan tehtävän vastata alla oleviin haastekysymyksiin hyllystä löytyvien kirjojen nimillä.
Sydämellinen kiitos mukavasta haasteesta Leenalle Leena Lumi -blogiin, Marialle Sinisen linnan kirjastoon ja Suketukselle Eniten minua kiinnostaa tie -blogiin.
Haaste on kiertänyt varmasti ainakin kerran kaikissa visiteeraamissani kirjablogeissa (näin kirjabloggaamisen alkutaipaleella niitä on vielä aika vähän), joten en lähetä näitä kysymyksiä enää eteenpäin.

(Postauksen kollaasit ovat peräisin joltakin menneeltä lumitalvelta.)

1. Oletko mies vai nainen? Ronja ryövärintytär

2. Kuvaile itseäsi. Labyrintti

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Maa ja taivas

4. Kuinka voit? Ilon ja onnen tarinat

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Koti maailman laidalla

6. Mihin haluaisit matkustaa? Kioto

7. Kuvaile parasta ystävääsi Oman elämänsä sankari


8. Mikä on lempivärisi? Setä Sinisen uusi vene

 9. Millainen sää on nyt? Vaikeasti valloitettu

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ja aurinko nousee

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Hmm..täytyykö tämän olla jo olemassa oleva sarja? Silloin vaikkapa 'Tukka auki'.

12. Millainen on parisuhteesi? Kunnes löydän sinut


13. Mitä pelkäät? Pikkuseikkoja

14. Päivän mietelause. Elämän tikapuilla

 15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Tee työtä ja rakasta

16. Miten haluaisit kuolla? Viimeiseen hengenvetoon


Kiitokset haasteesta!

2.2.2014

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä  (Dear Life, 2012) 319 s.
Kustantaja: Tammi, 2013
Suomentanut Kristiina Rikman
Lukulainassa

“Tärkeintä on olla onnellinen”, hän sanoi. “Muusta ei ole väliä. Kokeile sitä. Pystyt kyllä. Se tekee elämästä helpompaa ja helpompaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä olosuhteiden kanssa. Et usko, miten hyvältä se tuntuu. Hyväksy kaikki ja sitten tragedia katoaa. Tai vähenee, ja sinä kuljet taipaleesi kevein askelin.”

    Vuoden 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja, novellisti Alice Munro on ollut minulle tähän saakka tuntematon nimi, sillä en (muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta) ole juurikaan perehtynyt novellitaiteeseen. Nobel-hälinän herättelemänä tartuin Munron uusimpaan kokoelmaan ja ihastuin uuteen kirjailijatuttavuuteeni heti.
 
   Munron teksti on vähäeleistä, toisin paikoin toteavuuteen asti pelkistettyä. Näistä viileistä määritelmistä huolimatta kertomuksissa, joiksi Munro novellejaan haluaa nimitettävän, on paljon inhimillistä tarttumapintaa: ihmisen ääni kuuluu vahvana, kertomusten henkilöt ovat lihaa ja verta, he voisivat olla periaatteessa keitä tahansa meistä, kuin särösieluisia lapsia ihmettelemässä mitä elämällään tekisivät.

  Kokoelman kertomuksilla on tumma pohjavirta. Elämä leikittelee sattumilla, joskus julmastikin: joku saa aina tyhjän arvan, joku sysätään aina yhteisönsä ulkopuolelle, toisinaan aivan naurettavan pienestä syystä. Yleisistä normeista poikkeaminen, olipa tuo poikkeama järkevästi ajatellen miten merkityksetön tahansa, riittää aiheuttamaan tunteen toiseudesta. Elämän ajoittainen traagisuus tulee näissä kertomuksissa esiin eleettömästi, ilman yhtäkään turhaa sanaa. On kuin Munro yksinkertaisesti kehottaisi meitä avaamaan silmämme ja katsomaan kaikessa rauhassa, millainen on se maailma, jossa kuin sattuman oikusta elämme. Tummista sävyistä huolimatta Munro ei kuitenkaan johdata lukijaansa epätoivon suohon, sillä minä näen kertomuksissa myös mahdollisuuden siemenen: nämä ihmiset osaavat antautua sattumalle, ottavat hetkistä kiinni ja lentävät usein sinne minne tuuli heidät kuljettaa, olkoonkin, että työntövoimana toimii ennemminkin pelko kuin seikkailunhalu. Onni saattaa löytyä tänään tai huomenna, ehkäpä jo seuraavan kulman takaa tulee vastaan jotain, johon voisi hetkiseksi kiinnittyä. Ehkä. Niin, tuossa toivon pilkahduksessakin soi pieni surullinen sydänsävel...

   Saatuani kokoelman loppuun, en malttanut heittää sitä heti käsistäni, vaan luin muutaman kertomuksen uudelleen. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Munron teksti on kaleidoskooppimaisen monisärmäistä ja muuntuvaa, mikä on aina varma merkki siitä, että kertomukset kestävät sekä aikaa että lukemattomia 'uudelleenkohtaamisia’. Näihin novelleihin palasin tällä kertaa:

    - Juna - Kuvaus irrallisuudesta ja kohtaamisista keskellä ei mitään.

    - Amundsen - Keuhkotautiparantolan lääkärin ja nuoren opettajattaren suhteesta kertova novelli nousi yhdeksi vaikuttavimmista lukemistani rakkauskertomuksista. 

  -  Sorakuoppa - Perhetragedia pienen tytön silmin.

  - Järvi näköetäisyydellä - Naisen matka tuntemattomaan kaupunkiin etsimään muistisairauksiin perehtynyttä erikoislääkäriä. 

  - Corrie -  Kaksoiselämää.

  - Ylpeys - Elämäänsä sivusta seuraavan miehen ja rikkaan tyttörukan välisestä ystävyydestä.

 Ja kokoelman neljä viimeistä, omaelämäkerrallista kertomusta, jotka antavat viitteitä siitä miksi ja miten nuoresta Alicesta tuli Alice Munro, jumalaisen taitava sanankäyttäjä ja taiteilija:
 - Silmä,- Yö, - Äänet ja kokoelman päättävä, huikea Kallis elämä.

  Mikä vähäeleinen kauneus näihin pieniin kertomuksiin sisältyykään, koko elämä! Kokoelma toimi ainakin omalla kohdallani kuin viileä ja virkistävä kevätsade: paljon sielun ja mielen pohjalle kerääntynyttä vanhaa, kirjallista kuonaa huuhtoutui tämän lukukokemuksen myötä pois. Itseasiassa kokemus oli niin voimakas, että kerronta siirtyi ensimmäisenä yönä uniinikin. Se on jotakin, mitä ei aikoihin tapahtunut.

  Kallis elämä -kokoelma täytti myös yhden tärkeimmistä hienolle lukukokemukselle asettamistani kriteereistä: kirjailija ei päästänyt lukijaansa helpolla, hän antoi minulle sekä haastetta, että löytämisen, tajuamisen riemua. On ihanaa, että kirjailija ei pureskele tekstiään lukijalle valmiiksi. Tämä luottamus niin lukijaan kuin omiin kirjailijakykyihin saattaa selittää myös sen, miksi Munro ei halua esiintyä julkisuudessa ja on kitsas antamaan haastatteluja: hän ei halua selitellä, esitellä eikä analysoida teoksiaan, kirjoittaminen riittää.  

  82 vuotta täyttänyt Alice Munro on kertonut päättävänsä kirjallisen uransa tähän Kallis elämä -kokoelmaan. Hänen seitsemästätoista kokoelmastaan on suomennettu yhdeksän. Toivon hartaasti, että suomennostyö jatkuu. Syvä niiaus ja kiitos paitsi itselleen Alice Munrolle, myös hänen hienolle suomentajalleen Kristiina Rikmanille!

 Kokoelma on jakanut lukijoiden mielipiteitä. Mietteitä Kalliista elämästä löytyy  muun muassa näistä blogeista: Annelin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Ja kaikkea muutaKirjabrunssi, Opuscolo, Sinisen linnan kirjasto ja  Tea with Anna Karenina.