Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin parhaita

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin parhaita, 340 s.
Kustantaja: Basam Books, 2009, 3.p.
Kirjan 1. painos ilmestyi 2001
Suomentanut Tero Valkonen

'… kun törmään mieheen, joka säilyttää sikareita hiilisangossa ja piipputupakkaa persialaisessa tohvelissa sekä iskee vastausta vaativat kirjeensä veitsellä keskelle puista takanreunusta, alan pitää itseäni miltei pyhimyksenä. Olen myös ollut aina sitä mieltä, että ammuntaa tulee harjoitella ainoastaan ulkona, ja kun Holmes saa päähänsä istahtaa nojatuoliin pistooli ja panoslaatikko vierellään ja ampua vastapäiseen seinään kuningattaren nimikirjaimet muodostavan sarjan (sinänsä isänmaallinen teko), olin vakuuttunut, ettei hänen tempauksensa parantanut asuntomme ilmapiiriä tai olemusta lainkaan.’

   Kun ensimmäinen Holmes-tarina ilmestyi lontoolaisessa Strand-lehdessä vuonna 1891, Sir Arthur Conan Doyle tuskin tiesi, miten suuren suosion hänen luomansa omalaatuinen, huippuälykäs mestarietsivä saavuttaisi. Sadankahdenkymmenen vuoden ja kymmenien, ellei satojen Holmes-tulkintojen jälkeen voi hyvällä syyllä  kysyä, mihin etsivän suunnaton suosio perustuu. Eiväthän Sherlock Holmes -tarinat koskaan ole olleet niin sanottua  suuren suurta kirjallisuutta. Uudet tulkinnat ruokkivat suosiota omalta osaltaan, mutta mukana täytyy olla jotain muutakin.
 
  Sadassa vuodessa maailmamme on siirtynyt paikoiltaan monta kertaa. Eurooppa on käynyt läpi kaksi sotaa, yhteiskunnan modernisoitumisen ja repiviä luokkaristiriitoja. Sherlock Holmes on selvinnyt näistä kaikista voittajana. Hänessä täytyy siis olla jotakin yleisinhimillistä, yksityistä ja ajatonta. Tärkein tekijä kuolemattomuuteen lienee se, että Holmes on eräs kirjallisuushistorian ristiriitaisimmista hahmoista. Doyle on kirjoittanut salapoliisiinsa monia sellaisia piirteitä, jotka antavat hahmolle särmää ja pudottavat hänet tavallisten kuolevaisten tasolle. Liian täydellisenä, Jumalan kaltaisena yli-ihmisenä Holmes tuskin olisi saavuttanut kirjallisuudessa sitä asemaa, joka hänellä yhä on.

  Inhimilliset tunteet, rakkaus eritoten, ovat Holmesille vieraita. Tohtori Watson kertoo ystävästään: ‘Hänen kylmä, pikkutarkka mutta ihailtavan tasapainoinen mielensä kammoksui kaikkia tunteita, ja sitä aivan erityisesti. Hän oli käsittääkseni kaikkien aikojen järkeily- ja tarkkailukone, mutta rakastajana hän ei olisi ollut kummoinen.’
 - Jo seuraavassa hetkessä tunnekylmyydestään tunnettu Holmes saattaa sekoittaa pakan ja yllättää sekä Watsonin että lukijan lausumalla kesken kiivaimman rikostutkinnan jotakin näin odottamatonta: 'Mielestäni nimenomaan kukat antavat meille varmimman takeen kaitselmuksen hyvyydestä. Kaikki muu: voimamme, halumme ja ruokamme ovat välttämättömiä, jotta ylipäänsä voimme elää. Mutta tämä ruusu on ylimääräistä. Sen tuoksu ja väri ovat elämälle koristusta, eivät ylläpitäjiä. Ainoastaan laupeus antaa ylimääräistä, ja niinpä sanon vielä kerran, että kukat antavat meille toivoa.'
Saattaisiko olla mahdollista, että Watson ei sittenkään ymmärrä täysin ystävänsä tunne-elämää. Holmes on arvoitus - jopa lähimmälle ystävälleen. 

  Toisinaan Holmes putoaa päiviksi täydelliseen apatiaan ja lukittautuu Baker streetin asuntoonsa. Näihin jaksoihin liittyy nykylukijaa hämmentävä piirre: mies käyttää kokaiinia, jota tuohon aikaan oli Englannissa laillisesti saatavilla. Apatiajaksoja seuraa aina kiivas toimintavaihe, jona Holmesin pienet älynystyrät toimivat moitteetta, ulkopuolisten silmin jopa ylikierroksilla. Holmesin tila on vuosien varrella diagnosoitu useampaankin otteeseen, mutta minua kiinnostaa Holmesin luonteenpiirteissä diagnooseja enemmän kuitenkin se, millä hienosti kirjailija kuvaa tätä kompleksista persoonaa. Tuntuu siltä, että tunnekylmyydestään huolimatta (ja ehkä osittain juuri siksi) Holmes haluaisi ymmärtää kanssaihmisiään.  Ehkäpä hän siksi tarkkaileekin heitä niin palavalla innolla, ei ainoastaan arvioidakseen, vaan oppiakseen, ammentaakseen heiltä jotakin, mikä häneltä itseltään ehkä puuttuu. 

 Sir Arthur Conan Doyle kirjoitti Holmesin ja hänen ystävänsä Watsonin seikkailuista neljä romaania ja kuusikymmentä novellia, joista viimeksimainituista on tähän kokoelmaan valittu kolmetoista kappaletta. Novellien tarinat ovat nykylukijan makuun kesyjä ja on pakko myöntää, että toisinaan käväistään tylsistymisenkin puolella. Kokoelman aloittaa maailmanhistorian ensimmäinen Holmes-tarina Böömiläinen skandaali, jossa Holmes kohtaa voittamattoman Irene Adlerin, ensimmäisen ja viimeisen naisen, jota kohtaan hän tuntee jotakin ihailuntapaista. Tarinassa Viimeinen tapaus salapoliisi joutuu vastakkain älykkään arkkivihollisensa Moriartyn kanssa. Vaiherikkaan ja mielenkiintoisen novellin  lopussa Holmesin luullaan kuolleen. Tarinan loppuratkaisu nosti tuon ajan Sherlock-fanien piirissä suuren kohun: yleisön pyynnöstä ja suurella rahamäärällä voideltuna Conan Doyle toi Holmesin takaisin elämään novellissa Autio talo. 
Kokoelman päättävä Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus on ensimmäisen maailmansodan aikoihin kirjoitettu kunnianosoitus ja hyvästijättö vanhenevalle mestarietsivälle.   

  Holmes-novellit ovat varsinaisia downshifting-tarinoita, hitaan elämäntyylin ylistystä. Kertomukset edustavat viktoriaanisen ajan romantiikkaa: Rikoksia ratkotaan kaasulamppujen loisteessa, matkat tehdään hitaasti kiiruhtaen,  joko hevospeleillä tai junalla. Lontoon ensimmäinen puhelinkeskus taisi olla jo näiden tarinoiden aikaan toiminnassa, mutta Sir Arthur Conan Doyle luottaa kertomuksissaan yhä sähkösanomiin ja kirjepostiin. Hyötynäkökohdat ovat Holmesille toissijaisia, hänen valinnoissaan näkyy aito kiinnostus. Tähän viittaa sekin, että Holmes ei näe tarpeelliseksi ottaa työstään kunniaa, vaan antaa sen ilomielin Komisario Lestradelle. Watsonin muistiinpanot tulevat kyllä aikanaan kertomaan maailmalle totuuden…

  Miksi minä tartuin juuri nyt Sherlock Holmesin tarinoihin? Syy on yksinkertainen, minut houkutteli siihen pari kolme viikkoa sitten jatkunut Uusi Sherlock -sarja, joka onnistuu venyttämään Holmesin persoonaa kohti nykyaikaa niin, että etsivän persoona ja tarinoiden filosofinen puoli säilyvät muuttumattomina. Uusi Sherlock on mainio osoitus siitä, että  moniulotteiseksi rakennettu, mielenkiintoinen fiktiohahmo kestää uudet, radikaalitkin tulkinnat. Ihana Benedict Cumberbatch tuo taas jotakin aivan uutta muun muassa hienon Jeremy Brettin esittämään Holmesiin.  Pienenä knoppitietona kerron, että Cumberbatch on jo seitsemäskymmenesviides näyttelijä, joka on hypännyt mestarisalapoliisin saappaisiin (ja tässä luvussa ovat mukana ainoastaan elokuvat ja tv-sarjat, näyttämöversioiden määrä tuskin on edes tiedossa).

Olen käyttänyt tämän jutun lähteenä myös Wikipediaa ja Helsingin sanomien artikkelia Sherlock, hän elää! (HS 17.1.2014). 

Sherlock Holmesin parhaita on luettu myös täällä: Tarinoiden taikaa