Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1947) 
21. painos, 140 s.
1. suomenkielinen laitos ilmestyi 1958
Kustantaja: WSOY
Suomentanut Laila Järvinen

'Eräänä kevätaamuna kello neljältä lensi ensimmäinen käki Muumilaakson läpi. Se istuutui sinisen muumitalon katolle ja kukkui kahdeksan kertaa, tosin hieman käheästi, sillä oli vielä hyvin varhainen kevät. 
Sitten se lensi edelleen itää kohti. 
Muumipeikko heräsi ja loikoi pitkän aikaa katsellen kattoon käsittämättä, missä hän oikein oli. Hän oli nukkunut sata yötä ja sata päivää, ja unet vilisivät vielä hänen ympärillään ja tahtoivat kiskoa hänet takaisin omille mailleen...'

  Mutta eipä aikaakaan, kun koko muumitalo herää talviunestaan uuteen kevääseen. Muumipeikko ystävineen lähtee retkelle vuorelle, jonka huipulta löytyy korkea, musta hattu. Kun Muumipeikko ja kumppanit palaavat hatun kanssa kotiin Muumilaaksoon, alkaa tapahtua kummia. Mistä ilmestyivätkään nuo ihanat poutapilvet, joilla voi ratsastaa Muumitalon puutarhassa?
'Pilvenhattarat lähtivät purjehtimaan sinne tänne pitkin loikkauksin kuin suuret tottelevaiset kaniinit. Mutta Niisku keksi miten niitä ohjattiin. Jos painoi kevyesti toisella tassulla, niin pilvi kääntyi, jos painoi molemmilla, pääsi täyttä vauhtia eteenpäin. -- Se oli aivan tavattoman hauskaa.

  Ja mitä kummaa tapahtuukaan kun Muumipeikko ryömii hatun alle piiloon, tai kun Muumimamma heittää sen sisään muutamia kuivuneita lehtiä! Taikahatusta voi putkahtaa esiin aivan mitä tahansa. Arvaamattomuus tekee hatusta paitsi kiehtovan, myös erittäin vaarallisen.
'- Pilvet olivat hauskoja, sanoi Muumipeikko hieman apeana. Niitä olisi voinut tulla enemmänkin.
- Tai tulva-aaltoja ja vieraskielisiä sanoja, sanoi hänen äitinsä. - Miltä kuisti nyt näyttää!'

  Muumilaakson kesä on lämmin, värikäs ja jännittävä. Meri tyrskyineen ja seikkailuineen on alati läsnä, muumitalon puutarha on täynnä värejä, kukkia, valkoisia näkinkenkiä ja kultaperhosia. Eräänä päivänä rannalta löytyy hylätty purjevene ja kohta muumiperhe ystävineen onkin matkalla kohti suurta tuntematonta.
Elämä on seikkailuineen aika mainiota, Muumipeikko tuntuu miettivän: 'Voi miten ihanaa on olla äsken herännyt Muumipeikko ja tanssia lasinvihreissä laineissa auringon juuri noustessa! -- He ryntäsivät kuin pyöriäiset läpi aaltojen ja purjehtivat niiden harjoilla rantaan. -- Nuuskamuikkunen kellui selällään kauempana ja katseli taivaalle, joka oli kuulaan sininen.'

  Kesän taipuessa kohti syksyä Muumilaaksoon astelee kaksi pientä olentoa mukanaan matkalaukku, jonka sisältö on kaikille muille suuri salaisuus. Tiuhti ja Viuhti pakenevat kauheata Mörköä ja saavat turvapaikan Muumilaaksosta. Nuo pienet olennot ovat varastaneet Möröltä jotakin, joka heidän mielestään 'on kauneinta maailmassa mutta Mörön mielestä vain kallenta'.
Mörkö  tietenkin saapuu Muumilaaksoon penäämään oikeuksiaan. Pian paikalle lennähtää myös Taikuri, joka osoittautuu hämmennystä aiheuttaneen mystisen silinterihatun entiseksi omistajaksi. Mutta mitä hän haluaa, jos ei hattuaan? Lopulta käy kuten hyvissä tarinoissa aina: solmut avautuvat ja kaikki, jopa Mörkö, ovat onnellisia. Seikkailu huipentuu huumaavaan, Muumilaakson kesän päättävään ilojuhlaan, jossa kunniavieraina ovat pienet sankarit Tiuhti ja Viuhti.

Mutta'...kaikkein onnellisin on Muumipeikko, joka astelee äitinsä kanssa kotiin puutarhan läpi juuri kun kuu kalpenee päivänsarastuksessa ja puut huojuvat hiljaa mereltä puhaltavassa aamutuulessa. Nyt hiipii viileä syksy Muumilaaksoon. Sillä muuten ei voi tulla uutta kevättä.'

   Muumilaakso kuului lapsuuteni tärkeisiin maisemiin. Minun muumini tuntuvat elävän vieläkin kuin kivikautta: heidän laaksossaan on yhä hyvin hiljaista ja rauhallista, väritykseltään jopa mustavalkoista (värikkäistä muumikuvakirjoista en nimittäin lapsena niin syttynyt, mikä on oikeasti kummallista, sillä rakastan värejä yli kaiken!). Muumit tekivät minuun lapsena niin suuren vaikutuksen, että innostuin keksimään omia muumitarinoita, jotka sitten naputtelin kirjoituskoneella puhtaaksi yhden sormen tekniikalla. Sivujen reunoihin piirsin tarinaa mukailevat kuvat. Muistan vieläkin, miten tärkeää oli löytää juuri oikeanlainen, ohutkärkinen tussi piirroksia varten. Tarinat olivat 'puhtaaksikirjoituksen' jäljiltäkin täynnä typoja ja tussitahroja, mutta tunne oli mahtava: olinhan oikea kirjailija ;)

  Lapsuuteni Muumilaaksossa elämä tuntui olevan suurimmaksi osaksi vain ihanaa. Aistin kyllä tarinoiden tummemmat sävyt, satuun kätkeytyvän surun, luopumisen tuskan ja ajatuksen elämän arvaamattomuudesta, mutta tarinoiden valoisuus voitti aina. Ja niin kävi tälläkin kertaa. Nyt, uusintakierroksella luin Taikurin hatun ohella Boel Westinin kirjaa Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä, joka avasi tätä pientä romaania vielä ihan uudella tavalla. Sain tietoa muumihahmojen ja Taikurin hatun syntyprosesseista ja siitä, minkälaisessa elämäntilanteessa Tove oli kirjoittaessaan kolmatta muumiromaaniaan.
Tämän kansainväliseksi läpimurroksi osoittautuneen kirjan julkaiseminen onnistui muuten vasta kustantajaa vaihtamalla. Toveen ja hänen Muumilaaksonsa tenhoon ei taidettu vielä tuossakaan vaiheessa uskoa, vaikka kirjailijalta oli ilmestynyt vaikka mitä, kaksi muumiromaaniakin.

Jansson kirjoitti Taikurin neljäkymmentäluvun lopulla, aikana, joka oli asenteiltaan hyvin sallimaton.   Hän piilotti Taikurin hattuun jotakin hyvin omakohtaista, jota muulla tavoin ei voinut maailmalle julistaa: kirjassa esiintyvien kahden pienen olennon, Tiuhtin ja Viuhtin tarina on Toven ja hänen silloisen rakastettunsa, Vivica Bandlerin tarina.

   Westinin Tove Jansson, Sanat, kuvat, elämä -kirjassa kuvataan muumihahmojen syntyä yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Muumit eivät putkahtaneet maailmaan sellaisina harmittomina, ystävällismielisinä olentoina kuin me heidät tunnemme, vaan pelottavina, tummina ja laihanpuoleisina kummituksina. Sellaisten olioiden muuntuminen aurinkoisten muumitarinoiden sankareiksi ei käynytkään kädenkäänteessä. Kun Tovelta itseltään kysyttiin Muumien alkuperää, hän vastasi tähän tapaan: 'Varhaislapsuudessani näpistelin ruokakomerosta. Ja silloin enoni sanoi: Varo kylmiä muumipeikkoja. Ne ryntäävät piilostaan heti kun näpistelijä ilmaantuu paikalle ja alkavat hieroa kuonojaan tämän sääriä vasten niin, että tämä alkaa palella, ja sitten kaikki näkevät, kuka on ottanut hilloa ja maksapasteijaa.' ♥

 ¤ Tove Janssonin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Merkkivuotta juhlitaan tänä vuonna kirjablogeissakin, esimerkiksi Opuscolon Valkoisen kirahvin ja   Les! Lue!-blogin Reetan käynnistämillä lukuhaasteilla. 

 ¤ Taikurin hatusta on kirjoitettu muun muassa täällä: Ei vain mustaa valkoisella,  Jokken kirjanurkka,  Lukuisa, Muumittajan Muumi-blogi ja Olgan lukupäiväkirja.


 ¤ Tässä jutussa käytin tietolähteenä myös Boel Westinin kirjaa Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä (Schildts, 2008). Kirjasta tulee jossakin vaiheessa myös ihan oma postauksensa.