31.10.2016

Missä se kirjabloggari luuhaa?

Tänään päättyvä lokakuu oli omalla kohdallani erikoinen kirjakuukausi. Kirjajuttuja syntyi yllätyksellisen vähän ja lukeminenkin on vähentynyt: nukkumaan mennessä olen napannut mukaan vain piirustus/luonnoslehtiöni. En kuitenkaan huolestu, sillä kirjat kuiskailevat. Eilen illalla aloitin uuden romaanin ja tuntuipa se hyvältä...

Kirjabloggari luuhaa korumaassa ;)


Niin, ja Kirjamessutkin menivät taas ohi, Turun messuilla sentään käväisin, mutta vain 'turistina'...

On ollut tarve pitää hetki luku/kirjoitustaukoa, tarve tehdä enemmän jotakin näkyvää ja konkreettista, tehdä enemmän käsillä ja siksipä olen tällä hetkellä pyyhkimässä pölyjä toisesta rakkaasta harrastuksestani. Ihanaa on se, että tällainen aaltoliike erilaisten kiinnostuksenkohteiden välillä on mahdollista - ja sallittua.

Kirjajutut jatkuvat ensi kuussa. Olen juuri aloittanut  kiinalaisen Mo Yanin Punaisen durran, joka tuntuu jo alkulehdillään vetävän lukijaa puoleena magneetin lailla. Ihanat  Mihail Šiškin ja Sjøn on luettu (ja tykätty), heistä lisää ihan piakkoin.
Yllä näkyvät teokset kuuluvat tällä erää viimeisiin pyytämiini arvostelukappaleisiin. Näiden loistavien lukukokemusten jälkeen keskityn omista kokoelmistani löytyviin hieman vanhempiin kirjahelmiin. Arvostelukappaleeton kausi jatkunee ainakin muutaman kuukauden.

Niin ja hei: Tieto-Finlandiaehdokkaat on valittu. Suureksi ilokseni mukaan pääsi myös tämän vuoden tietosuosikkini Kimmo Ohtosen Karhu. Voimaeläin. Listalta löytyy muutakin tuttua: Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää jos sitä voi ymmärtää? on hykerryttävä ja ajatuksia antava lukupaketti. Kuuden kirjan listaan voi tutustua esimerkiksi Ylen uutissivuilla.


23.10.2016

Antti Tuomainen: Veljeni vartija


Hienon Mies joka kuoli -romaanin jälkeen oli aivan pakko tarttua Antti Tuomaisen aikaisempaan tuotantoon. Lukulaitteelta löytyi vuonna 2013 ilmestynyt Veljeni vartija, joka yhä vain syventää rakkauttani Tuomaisen omintakeiseen tapaan kirjoittaa dekkareita. Kuinka sulavasti, luontevasti hän yhdistääkään rikoksen ilmaisunsa runolliseen keveyteen - siinä varmastikin piilee hänen teostensa taika ja voima. Ja sitä paitsi, näen Tuomaisen teokset ennen kaikkea taitavasti kirjoitettuina romaaneina, en niinkään dekkareina...

Tällä kertaa Tuomaisen kerronnassa on lyyrisyyden lisäksi mukana myös jotakin kaurismäkiläistä, sitä niin kovin  suomalaista tapaa kertoa asioita vähillä, lakonisiksi naamioiduilla lauseilla ja hiljaisuuksilla.  Nämä hiljaisuudet - senhän me jos ketkä tiedämme - sulkevat sisäänsä kokonaisia ihmiskohtaloita ja maailmoja - tonnikaupalla sanatonta, sielunpohjia viiltävää tunnetta...

Isoäiti kulki tapaamishuoneeseen kahdeksan tai yhdeksän teräsoven läpi. Aluksi isoäiti laski, mutta ovia tuli aina lisää, ja se kyllästyi, niin kuin aina ennenkin.
Isoisä oli laihtunut. Se oli edelleen jäntevä, jopa lihaksikas, ikäisekseen voimakkaan oloinen, mutta jotain kuihtunutta siinä oli, ja isoäiti näki sen.
Isoäiti epäröi hetken, mutta istui sitten, veti metallijakkaran alleen ja katsoi isoisää silmiin.
Minä otan sen eron nyt, sanoi isoäiti.
Ymmärrän, totesi isoisä.
Ei tämä oikein käy päinsä.
Ei.
Raskasta molemmille.
On.
Haluatko sanoa jotain.
Haluan.
Sano nyt, tämä on viimeinen kerta. Isoisä katsoi isoäitiä silmiin, niin syvälle kuin itkemättä osasi.
Anteeksi, se sanoi.

  Veljeni vartija on tarina isistä ja pojista, rikoksista, kunniasta - ja kaiken yli käyvästä rakkaudesta; teoksessa sivutaan siis pitkälti samoja teemoja kuin viime vuonna ilmestyneessä Kaivoksessa. Tällä kertaa saamme seurata kolmen sukupolvea käsittävän miessarjan varsin möykkelikköistä elämänpolkua, joka kääntyy kohtalon ohjaamana lain nurjalle puolelle, vaikka kaikilla tämän tarinan miehillä, isällä, pojalla ja kahdella pojanpojalla, tuntuisi olevan sydäntä ja kunniantuntoakin vaikka muille jaettavaksi. Aina elämän palikat eivät vain osu kohdilleen niin kuin haluaisi.

Tarinaa kertoo pojanpoika, Klaus, joka pyrkii ottamaan etäisyyttä sukuhistoriaansa: Klaus haluaa elättää itsensä ja kaivopuistolaiseen elämäntyyliin tottuneen vaimonsa 'rehellisenä kiinteistönvälittäjänä', mutta kirkasotsainen pyrkimys kaatuu pomon hämäriin bisneksiin.  Klausin huolellisesti ympärilleen rakentama maailma alkaa murtua  kun hän huomaa avioliittonsakin olleen suurimmaksi osaksi vain liiketoimi. Samaan aikaan hän saa huomata veljensä astuneen 'isäinsä teille'. Klausin on kohdattava elämä uudelleen,, lakattava pakenemasta omaa historiaansa. Ja mikä tärkeintä; hänen on pelastettava veljensä...

Klausin tarinan rinnalla kulkevat hänen isoisänsä ja isänsä groteskit ja samaan aikaan surua tuottavan uskottavat elämäntarinat. Tässä teoksessa ihmiskohtaloita valaisee kuitenkin huikaisevan kirkas optimismi; ihminen voi säilyttää arvonsa ja arvokkuutensa, olivatpa olosuhteet sitten millaiset tahansa. Onko tämänkaltainen ajattelu tosielämässä aina mahdollista, se jää tietenkin lukijan pähkäiltäväksi. Minä tahdon uskoa...


P.S. Kahdensadan blogatun kirjan rajapyykki rikkoutui viime viikolla. Olisi siis  aika järjestää Sata kirjaa -lukija-arvonta. Omavaltaisella päätökselläni siirrän arvonnan joulunalusaikaan...


Antti Tuomainen: Veljeni vartija
Like 2013

15.10.2016

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli


Viime syksynä rakastuin Antti Tuomaisen Kaivokseen. En ollut koskaan ennen lukenut yhtä kaunokirjallista, kerronnaltaan jopa runollisuuteen taipuvaa dekkaria. Tuomaisen taiturimainen ote ja Kaivoksen tyylillinen yllättävyys nostivat hänet heti kotimaisten lempikirjailijoideni joukkoon.

  Tänä syksynä Tuomainen yllättää minut uudelleen. Äskettäin ilmestynyt Mies joka kuoli -teos esittelee lukijoille hiukan erilaisen, aiempaa rennompiotteisen kirjailijan: tunnelma on nyt toinen, kerronnasta löytyy runsain määrin ihanan takapotkuista mustaa huumoria. Meno on tässä uutuudessa niin lentävää ja niin täynnä maukkaita tilanteita ja absurdia toimintaa, että kirjaa on ihan oikeasti vaikea päästää käsistään ennen loppuhuipennusta. Eräs bloggaajakollega on antanut tämänkaltaisille, lukijan heti mukaansa tempaaville kirjoille mainion ja erittäin kuvaavan nimen Lukusukkula. Kun kirja päättyy, sen tahtoisi lukea heti uudelleen tai ainakin saada luettavakseen jotakin samantyylistä, kieli poskessa kirjoitettua...

 Palaako Tuomainen tämän kirjan myötä 'juurilleen', johonkin sellaiseen, jota on nähty jo hänen aiemmassa tuotannossaan vai onko kysymyksessä uusi harppaus hirtehisellä huumorilla höystetyn kerronnan puolelle, kas siinäpä kysymys, johon en vielä vastausta tiedä, mutta josta aion ottaa selvää ihan pikapuoliin: teokset Tappaja toivoakseni (2006), Veljeni vartija (2009) ja Synkkä kuin sydämeni (2013) odottelevat jo lukulaitteella.

  Mies joka kuoli kertoo tarinan keski-ikään ehtineestä sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaasta, joka saa kuulla joutuneensa pitkäaikaisen, pirullisen ovelan myrkytysmurhan uhriksi. Käytännössä Kaunismaan pitäisi jo kuollut, mutta kuin kohtalon oikusta hän sinnittelee yhä elävien kirjoissa. Loppu häämöttää, mutta ennen sitä hänen on selvitettävä monta käytännön asiaa ja tehtävä tilinsä selväksi elämän ja kuoleman kanssa, mutta kaikkein tulisimpana vastaustaan vaatii kysymys: kuka Jaakko Kaunismäen murhasi?

 Mustan huumorin ja kiihkeänä etenevän dekkarimenon lomasta löydän ilokseni paljon myös niitä hiljaisia kauniita hetkiä, joihin rakastuin Kaivoksessa. Tuomainen yhdistelee erilaisia tyylilajeja taiten.

En vilkuile taustapeiliin, lennätän vasenta kättäni auton ikkunasta niin kuin viimeksi lapsena. Aamu on lämmin, käsi kuin siipi, joka hakee ilmaa alleen. Ohjaan rennosti oikealla kädelläni, teen mutkista loivia, painan kaasua lempeästi mutta päättäväisesti.

Minä elän.
Kannattaa kuolla edes kerran nähdäkseen, kuinka kaunis yksi aamu voi olla. 
Kaikki kimeltää, hohtaa. Meren suuri sininen kansi kannattelee pieniä valkoisia veneitä taivaan alla kaikki maa on vihreää, pehmeää vilttiä. 

  On kuin Kaunismaa heräisi elämään vasta sitten, kun kuulee pian kuolevansa. Elämän automaattiohjaus on viimeistään nyt kytkettävä pois päältä, on elettävä oikeasti, on pistettävä kaikki aistit peliin, enää ei ole aikaa odotella. Tapahtuu havahtuminen: missä vaiheessa elämä muuttui suorituskeskeiseksi puurtamiseksi, missä vaiheessa elämän värit vaihtuivat harmaaseen, samana toistuvaan arkeen? Silloinko se tapahtui, kun kumisaappaat vaihtuivat nauhakenkiin, kun männyntuoksuvalmuskalta tuoksuva metsä vaihtui siistiin sisäduuniin firman konttorissa?

  Samaan aikaan kun Jaakko kuulee lääkäriltään huonot uutiset, hänen ympärillään alkaa tapahtua myös muita selittämättömiä asioita. Tällaiseen pyöritykseen hän ei ollut koskaan kuvitellut joutuvansa, ei terveenä, eikä varsinkaan kuolemaansa odottaessaan. Mutta hommat on hoidettava, on selvitettävä kuka on ystävä, kuka vihollinen, keneen voi luottaa, keneen ei. Vaikka henki on höllässä, Jaakko aikoo katsoa korttinsa loppuun, selvitä hengissä siihen saakka, kunnes... Ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, voisi hyvinkin olla tämän romaanin alaotsikko.

Tapahtumien taustalla hyrisee Haminan helteinen kesä ja suomalainen pilvenpehmeä, lämmin merimaisema. Kosto on oleva suloinen, vaan ehtiikö Nemesis paikalle ajoissa ?

Olen elossa.
Jonkun toisen laskuissa minun pitäisi olla kuollut.

Tuomaisen uutta romaania on luettu myös täällä;  Kirsin Book ClubLeena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.


Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like 2016
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

9.10.2016

Sinikka Vuola: Replika

Kirjailijat jotka uskaltavat kokeilla ja heittäytyä rohkeasti uuteen, ovat mielestäni erityisen kiinnostavia ja ilahduttavia tapauksia. Tähän kategoriaan kuuluu ehdottomasti myös tämän syksyn 'löytöni', kokeellista runoutta ja proosaa kirjoittava Sinikka Vuola. Kaiken muun kirjoittamisensa ohella Vuola osallistui vuonna 2012 alkaneeseen Mahdollisen kirjallisuuden seuran kollektiiviromaaniprojektiin Ihmiskokeita. Itse en ole vielä tuon jättimäisen hankkeen tuloksiin tutustunut, vaikka olenkin seurannut juttua perin kiinnostuneena. Myönnän että otin  Replikan lukuuni juuri siksi, että Vuola oli osallistunut Ihmiskokeita -projektiin: halusin altistaa itseni jollekin tavanomaisesta poikkeavalle. Kustantajan maininta teoksen surrealistisuudesta toimi lisäyllykkeenä tarttua kirjaan.

  Vuolan ote kirjoittamiseen on ihanan kunnianhimoinen, sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän ei perusta ilmaisuaan ennakoitavaan, vaan etsii sille kaiken aikaa uusia, ennen kulkemattomia reittejä. Kerronta on unenomaista, tarkkaan hiottua ja merkityksillä lastattua. Lukijakään ei pääse helpolla; tarinan seuraaminen vaatii jatkuvaa hereilläoloa, mikä kolahtaa ainakin omaan lukumakuuni.

  Replika on nuoren pojan kasvutarina. Päähenkilö pysyy nimeämättömänä, samoin tapahtumapaikat, omissa mielikuvissani sijoitin kertomuksen jonnekin päin Etelä-Amerikkaa. Tarinan alussa poika elää pienessä maalaiskylässä äitinsä ja dementoituneen, omia lapsuutensa traumoja uudelleen elävän mummonsa kanssa, ympärillään kaikenkarvainen, mutta yhtä kaikki turvallinen kyläyhteisö. Pojan elämä rajautuu laaksoon ja taustalla häämöttävään paholaisvuoristoon, ja jossakin toisessa ulottuvuudessa lipuu pääkaupunki, niin suuri ja kaukainen, ettei se sovi pojan ajatuksiin - ei vielä.
Oliivipuut ja korkeat salavat. Tähkälaventelit. Mäkimeiramit. Peltojen maissin ja vehnän. Ruutuperhosten lepatuksen kohti hitaasti vajoavaa aurinkoa. Ja iltapäivien taittuvassa valossa espanjanneidot, niiden uhkeat valkoiset kukat. Mehiläisten kajoamat kukinnot. Hehkuvasilmäiset lepakot saalistamassa iltahämärässä rakennusten ja niittyjen yllä. -- Auringon kuumentamat hiekkakivet paljaan jalan alla. Länsituulen kosteus. Kesän kuolema tuulessa kauan ennen päivien taittumista syksyksi. Rajujen syyssateiden vaahdottamat pellot. Kaukana valtameri, lapsuuden silmillä päättymätön rantaviiva, ei yksi meri vaan monta yhdessä. Mutta ennen kaikkea varjo ja valo: niiden ikiaikainen leikki, maailman vanhin kilpailu. Miten ne olivat toistensa jano ja nälkä. Miten ne kuin kaksi runoilijaa rakastivat ja vihasivat toisiaan, aina, ikuisesti.
  Mutta kaikki muuttuu. Hetket, jotka lapsuusaikana merkitsivät universumeja, muuttuvat muistoiksi jo loppuneesta maailmasta, jota poika pian katsoo toisesta ulottuvuudesta, toisenlaisin silmin ja sydämin. Muutos repii vanhan minämme ja elämämme vereslihalle, ja niin käy myös tässä tarinassa. (Lukiessani havahduin pohtimaan muun muassa sitä, kuinka ihmeessä kukaan meistä selviää elämänsä ensimmäisestä viidestätoista vuodesta ehjin nahoin... Se muutos, jonka kouriin elämämme ensimmäisinä vuosina joudumme; sehän on aivan valtava!) Vuola onnistuu nappaamaan kertomukseensa jotakin olennaista ihmisen kasvuun ja kehitykseen kuuluvista, kokonaisia maailmoja romahduttavista ja niitä uudelleen luovista prosesseista.

  Tarinan melskeissä kohtaamme  maailman kauneimman eläimen Marilynin, puusepän ja hänen puisen poikansa, hautausmaalla sateenkaaren väreissä tanssivan riikinkukon sekä harmauteensa hukkuvan ritari Siniparran, jolle lankeaa luotaantyöntävän, mutta tarinan kannalta tärkeän pahiksen rooli  (Sinipartavertautui mielessäni vahvasti tuossa edellä mainittuun puuseppään, eli Pinokkion isään).
Lopulta löydämme tiemme pojan 15-vuotissyntymäpäiville, siirtymäriitin kaltaisiin bakkanaaleihin, jotka muistuttavat minua eräästä toisesta juhlasta eräässä toisessa tarinassa...

   Lukukokemuksena Replika poikkesi suuresti melkeinpä kaikista tänä vuonna lukemistani romaaneista. En voi kertoa ymmärtäneeni kaikkea, jäin moneenkin otteeseen pohtimaan surrealististen sivujuonteiden suhdetta itse päätarinaan. Tämä ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut, pohtiminen ja asioiden pyöritteleminenhan on jo puoli ruokaa ja Vuolan tekstiä on joka tapauksessa ilo lukea, sillä se on jäntevää ja hiottua, kirkkaan sävelen lailla soivaa.


Sinikka Vuola: Replika
Tammi 2016

4.10.2016

Muriel Barbery: Haltiaelämää


Maria harjoitti runouden uskontoa päivittäin, kun hän kiipesi puihin ja kuunteli oksien laulua. Hän oli hyvin varhain ymmärtänyt, että muut liikkuivat maaseudulla kuin sokeat ja kuurot, että heille hänen kuuntelemansa sinfoniat ja katselemansa taulut eivät olleet muuta kuin luonnon melua ja synkkiä maisemia. Kierrellessään kedoilla ja puissa Maria oli koko ajan tekemisissä näkyvien mutta käsin koskemattomien virtausten kanssa, ja ne opettivat hänet tuntemaan aineen liikkeet ja säteilyn ja talvisin Maria kiipesi mielellään naapurin pellonkulmassa seisoviin tammiin juuri siksi, että nekinpitivät talvesta ja loivat siihen väriseviä puupiirroksia, joiden pisteet ja kaaret hän näki ja koki kuinmestarin ilmaan loihtimassa grafiikanlehdessä...

Siilin eleganssin kirjoittajan Muriel Barberyn uusin romaani vie lukijansa mielikuvien ja fantasian maailmaan.  missä arkitodellisuus ja satu kietoutuvat toisiinsa ja muuntuvat jatkuvasti uusiutuviksi, kieppuviksi ja räiskähteleviksi näyiksi, tuoksuiksi ja tuntemuksiksi.

Aivan aluksi tapaamme tarinan tähdet, 12-vuotiaat marraskuun lapset Marian ja Claran, jotka eivät vielä tunne toisiaan, mutta jotka jakavat jo alitajunnan tasolla vaikuttavan, ylimaallisen ja maagisen yhteyden. Maria elää rakastavien läheistensä ympäröimänä pienessä burgundilaiskylässä, vaeltelee metsissä ja kedoilla, ymmärtää kasvien, eläinten koko olevaisen sanattomia viestejä ja vetää kykynsä vuoksi puoleensa niin hyviä kuin kielteisiäkin voimia.
Italian maaseudulla lapsuutensa viettänyt Clara puolestaan elää ja hengittää musiikkia ja musiikille, jonka kautta hän saa suoran yhteyden näkymättömiin maailmoihin. Virtuoosimainen pianotaiteilija lähetetään Roomaan suuren maestron oppiin. Marian ja Claran kohtalot alkavat pikku hiljaa kietoutua toisiinsa, ja se salaisuuksien verho, joka vielä lepää lukijoiden, näiden kahden nuoren sankarittaren ja heidän tulevan tehtävänsä välissä, alkaa vihdoin viimein (!) repeillä...

  Tämä tarina huokuu taikaa. On kysymys kahden maailman, näkyvän ja meille ihmisille näkymättömän, kohtaamisesta, on kysymys taistelusta hyvän ja pahan välillä, uskosta ja toivosta, mielikuvituksen voimasta ja rakkaudesta.
Tapaamme haltioita, jotka ensi alkuun pysyttelevät kaiken taka-alalla, mutta jotka tarinan edetessä tulevat vähitellen näkyviin, aivan  kuin taikamusteella piirrettyinä. Mutta mikä on haltioiden suhde Mariaan ja Claraan, ja miksi juuri he ovat avainasemassa, kun maailmat kohtaavat ja  todellisuuksia yhdistävä silta avautuu?

  Barberyn romaani on paitsi yhä uusiin näkymiin avautuva fantasiakertomus, myös ylistyslaulu luonnolle, maaseudulle ja sen juureville ihmisille, mielikuvitukselle ja arjen iloille, makunautinnoille ja kaikkien aistien iloille, kaikelle sille hyvälle, jonka voimme löytää myös omasta elinpiiristämme, mikäli pidämme aistimme avoimina.

Barbery vie fantasian svääreihin, jotka eivät kuulu ihan omimmalle 'mukavuusalueelleni', siksi Haltijaelämän lukeminen vaati minulta rehellisesti sanottuna melkoista pinnistelyä. Osasyynä 'mukautumisvaikeuksiini' oli varmasti se, että olen viime aikoina lukenut paljon hyvin pelkistetyllä tyylillä kirjoitettuja romaaneja (joita rakastan yli kaiken). Burberyn kerrontatapaa voisi sen sijaan kuvailla hyvin koristeelliseksi, filigraaninomaiseksi. Tarinan seuraaminen oli minulle yllättävän vaikeaa, sillä kirjailija tahtoi upottaa minut kaiken aikaa paksuun sumuun, jossa - kuten tunnettua - on hyvin vaikeaa suunnistaa mihinkään suuntaan.  Jossakin vaiheessa lukukokemusta päätin luopua etsimästä tarinan punaista lankaa ja keskityin tietoisesti vain nauttimaan sen kauniista, mielikuvitusta ruokkivista kuvista, jotka syntyvät hetkessä ja muuntuvat heti kohta uusiksi kuviksi. Barberyn tapa kirjoittaa on viehättävän kaleidoskooppimainen, mutta jonkinlaista kokonaiskuvan selkeyttä, sitä minä tätä kirjaa lukiessani valitettavasti jäin kaipaamaan.

Babery on kirjoittamassa tarinalle jatkoa.

Muissa blogeissa: Kirjakirppu, KirjasähkökäyräLukutoukan kulttuuriblogi, Mustetta paperilla,

Muriel Barbery: Haltiaelämää (La vie des elfes, 2015)
Gummerus 2016
Suomentanut Lotta Toivanen
Alkuperäiskieli: ranska
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

P.S. Vihreää voimaa huokuvan fantasiakuvani taustalla on näkymä Aurajoen rannan kävelyreitiltä.