Sinikka Vuola: Replika

Kirjailijat jotka uskaltavat kokeilla ja heittäytyä rohkeasti uuteen, ovat mielestäni erityisen kiinnostavia ja ilahduttavia tapauksia. Tähän kategoriaan kuuluu ehdottomasti myös tämän syksyn 'löytöni', kokeellista runoutta ja proosaa kirjoittava Sinikka Vuola. Kaiken muun kirjoittamisensa ohella Vuola osallistui vuonna 2012 alkaneeseen Mahdollisen kirjallisuuden seuran kollektiiviromaaniprojektiin Ihmiskokeita. Itse en ole vielä tuon jättimäisen hankkeen tuloksiin tutustunut, vaikka olenkin seurannut juttua perin kiinnostuneena. Myönnän että otin  Replikan lukuuni juuri siksi, että Vuola oli osallistunut Ihmiskokeita -projektiin: halusin altistaa itseni jollekin tavanomaisesta poikkeavalle. Kustantajan maininta teoksen surrealistisuudesta toimi lisäyllykkeenä tarttua kirjaan.

  Vuolan ote kirjoittamiseen on ihanan kunnianhimoinen, sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän ei perusta ilmaisuaan ennakoitavaan, vaan etsii sille kaiken aikaa uusia, ennen kulkemattomia reittejä. Kerronta on unenomaista, tarkkaan hiottua ja merkityksillä lastattua. Lukijakään ei pääse helpolla; tarinan seuraaminen vaatii jatkuvaa hereilläoloa, mikä kolahtaa ainakin omaan lukumakuuni.

  Replika on nuoren pojan kasvutarina. Päähenkilö pysyy nimeämättömänä, samoin tapahtumapaikat, omissa mielikuvissani sijoitin kertomuksen jonnekin päin Etelä-Amerikkaa. Tarinan alussa poika elää pienessä maalaiskylässä äitinsä ja dementoituneen, omia lapsuutensa traumoja uudelleen elävän mummonsa kanssa, ympärillään kaikenkarvainen, mutta yhtä kaikki turvallinen kyläyhteisö. Pojan elämä rajautuu laaksoon ja taustalla häämöttävään paholaisvuoristoon, ja jossakin toisessa ulottuvuudessa lipuu pääkaupunki, niin suuri ja kaukainen, ettei se sovi pojan ajatuksiin - ei vielä.

Oliivipuut ja korkeat salavat. Tähkälaventelit. Mäkimeiramit. Peltojen maissin ja vehnän. Ruutuperhosten lepatuksen kohti hitaasti vajoavaa aurinkoa. Ja iltapäivien taittuvassa valossa espanjanneidot, niiden uhkeat valkoiset kukat. Mehiläisten kajoamat kukinnot. Hehkuvasilmäiset lepakot saalistamassa iltahämärässä rakennusten ja niittyjen yllä. -- Auringon kuumentamat hiekkakivet paljaan jalan alla. Länsituulen kosteus. Kesän kuolema tuulessa kauan ennen päivien taittumista syksyksi. Rajujen syyssateiden vaahdottamat pellot. Kaukana valtameri, lapsuuden silmillä päättymätön rantaviiva, ei yksi meri vaan monta yhdessä. Mutta ennen kaikkea varjo ja valo: niiden ikiaikainen leikki, maailman vanhin kilpailu. Miten ne olivat toistensa jano ja nälkä. Miten ne kuin kaksi runoilijaa rakastivat ja vihasivat toisiaan, aina, ikuisesti.

  Mutta kaikki muuttuu. Hetket, jotka lapsuusaikana merkitsivät universumeja, muuttuvat muistoiksi jo loppuneesta maailmasta, jota poika pian katsoo toisesta ulottuvuudesta, toisenlaisin silmin ja sydämin. Muutos repii vanhan minämme ja elämämme vereslihalle, ja niin käy myös tässä tarinassa. (Lukiessani havahduin pohtimaan muun muassa sitä, kuinka ihmeessä kukaan meistä selviää elämänsä ensimmäisestä viidestätoista vuodesta ehjin nahoin... Se muutos, jonka kouriin elämämme ensimmäisinä vuosina joudumme; sehän on aivan valtava!) Vuola onnistuu nappaamaan kertomukseensa jotakin olennaista ihmisen kasvuun ja kehitykseen kuuluvista, kokonaisia maailmoja romahduttavista ja niitä uudelleen luovista prosesseista.

  Tarinan melskeissä kohtaamme  maailman kauneimman eläimen Marilynin, puusepän ja hänen puisen poikansa, hautausmaalla sateenkaaren väreissä tanssivan riikinkukon sekä harmauteensa hukkuvan ritari Siniparran, jolle lankeaa luotaantyöntävän, mutta tarinan kannalta tärkeän pahiksen rooli  (Sinipartavertautui mielessäni vahvasti tuossa edellä mainittuun puuseppään, eli Pinokkion isään).
Lopulta löydämme tiemme pojan 15-vuotissyntymäpäiville, siirtymäriitin kaltaisiin bakkanaaleihin, jotka muistuttavat minua eräästä toisesta juhlasta eräässä toisessa tarinassa...

   Lukukokemuksena Replika poikkesi suuresti melkeinpä kaikista tänä vuonna lukemistani romaaneista. En voi kertoa ymmärtäneeni kaikkea, jäin moneenkin otteeseen pohtimaan surrealististen sivujuonteiden suhdetta itse päätarinaan. Tämä ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut, pohtiminen ja asioiden pyöritteleminenhan on jo puoli ruokaa ja Vuolan tekstiä on joka tapauksessa ilo lukea, sillä se on jäntevää ja hiottua, kirkkaan sävelen lailla soivaa.


Sinikka Vuola: Replika
Tammi 2016