25.11.2014

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

- Missä minä olen? hän kysyi. Huulet olivat kuivat kuin paperi ja tarttuivat kiinni toisiinsa. - Minun luona, sanoi Rossi. - Tänne oli lyhin matka. - Mistä? Mistä oli lyhin matka?- Lahdelta, sanoi Martti.  Söörnäisten satamasta. Sinut tuupattiin sähkölaitoksen vieressä sulasta kohdasta mereen. Ilmankos häntä paleli niin hirvittävästi että oli täristä ulos nahastaan. Mutta ei hän yksin sen vuoksi ollut tässä kunnossa. Oli muutakin.Oli häpeä ja häpeän takana ylpeys, taivaisiin kohoava ylpeys, Lusiferin uhma ja hurma ja salaisuus. Se toisilta kätketty kaupunki, jonka yöt hehkuivat jäistä valoa.
  Laajasta ja uskollisesta lukijakunnasta nauttiva Virpi Hämeen-Anttila teki tänä vuonna uuden aluevaltauksen kirjoittamalla  1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvan, perinteisen salapoliisiromaanin. Ulkoasua ja kielikuvia myöten kaksikymmentälukua mukaileva rikostarina huokuu vanhoista mustavalkoelokuvista tuttua tunnelmaa. Kirjaa lukiessani aistin sen olevan alku suuremmalle kokonaisuudelle: tietämäni mukaan kirjailijattaren suunnitelmissa siintääkin kokonainen historiallisten salapoliisiromaanien sarja. Tässä ensimmäisessä osassa Hämeen-Anttila tuntuu vielä vähän säästelevän: hän esittelee sarjan keskeiset hahmot, avaa jo pikkuruisen heidän karaktaarejään, menneisyyttään ja salaisuuksiaan, mutta jättää paljon myös piiloon, niin kuin tällaisissa tapauksissa tietysti pitää tehdäkin.

  Tarinan päähenkilö, Karl Axel (Kalle) Björk toimii päivisin sisäasiainministeriön virkamiehenä ja muuttuu vapaa-ajallaan innokkaaksi harrastelijasalapoliisiksi. Björkin taustalta löytyy sekä suomen- ja ruotsinkielinen sukuhaara, hän itse on kasvanut Helsingin työläiskortteleissa, eikä yrityksistään huolimatta kykene unohtamaan lapsuutensa kurjia oloja. Björk on noussut yhteiskunnan portailla sitkeän työnsä ja ehkäpä myös taustansa ansiosta ja nauttii nykyään laajaa arvostusta Helsingin virkapiireissä. Björk on monipuolisesti sivistynyt mies ja tämän lisäksi hänessä on keikarin vikaa: hän rakastaa pukeutumista, kauniita esineitä, tuoksuja ja ulkomailta hankkimiaan kasvovoiteita, piilottelee asunnossaan suurta, koristeellista kokovartalopeiliä, joka sopisi pikemminkin kuninkaallisiin kartanoihin kuin hänen pieneen, keittonurkalla varustettuun poikamiesboksiinsa. Itse hän taitaa vähän hävetä näitä miehelle sopimattomia luonteenpiirteitä ja pyrkii niitä peittelemäänkin, mutta naiset osaavat arvostaa hyvältä näyttävää, tuoksuvaa ja käytökseltäänkin perin miellyttävää miestä. Naiskauneutta rakastava ja helposti ihastuva Björk liikkuu Helsingin seurapiireissä ja ravintoloissa komeana ja haluttuna, mutta sittenkin niin saavuttamattomana. Yhtä mutkattomasti kuin kristallikruunujen alla, hän liikkuu kaupungin mustimmilla ja syrjäisemmillä kujilla; tästäkin luonteensa puolesta hän mieluiten vaikenee...

  Kun Helsingin Vesilinnan juomavesisäiliöstä löytyy eräänä maaliskuisena aamuna surmattu mies, Björk saa rikospoliisiystävältään luvan aloittaa tapauksen tiimoilta omat tutkimuksensa. Tarinan taustalla häälyvät ensimmäisen maailmansodan jälkeinen turbulenssi Euroopassa ja Neuvosto-Venäjällä.  Rajojen ulkopuoliset tapahtumat heijastuvat Suomeenkin, joka itsekin hakee vielä poliittista tasapainoa kansaa kahtia repineen veljesodan jälkeen. Eletään vaaran vuosia, sisäministeriössäkin varaudutaan pahimpaan. Poliittisen myrskyn lisäksi huolta aiheuttaa kaupungin yleinen alennustila: Helsingin laitakaupungin yöt ovat pitkiä ja pimeitä ja salakuljetetun pirtun kyllästämiä, Punavuoressa kukkii silkka synti, eikä Pitkääsiltaakaan parane ylittää ilman painavaa syytä. 1920-luvun alun Helsingistä ei vielä löydy sitä fitzgeraldmaisen riehakasta jatsitunnelmaa, joka tuohon aikaan on monissa yhteyksissä totuttu liittämään, sillä kaupungin ilmapiiri, kulttuuri ja tavat ovat vielä selkeästi 1800-lukulaisia. Automobiileja liikkuu vähän, jatsi on harvain herkkua ja ajatus naisesta lyhyessä, niskan paljastavassa kampauksessa saa useimmat takajaloilleen: Kaikkea kanssa!  - ja silti: kaupungin sydän tuntuu sykkivän jo jossakin uudessa, riettaassa rytmissä.

  Niin hienosti rakennetut kuin romaanin puitteet ovatkin, kaipasin itse rikostarinaan vielä hieman jengausta ja terävyyttä, se jäi tässä romaanisarjan ensimmäisessä osassa vielä taka-alalle ja arvoituksen ratkaisukin löytyi minun makuuni vähän liian helposti. Tunnelmaa kumminkin riittää, pari kunnon takaa-ajokohtaustakin koetaan, kaksikymmentäluvun Helsinki alamaailmoineen  ja seurapiireineen tulee käsinkosketeltavan eläväksi. Hämeen-Anttila tutustuttaa lukijansa myös kauniiseen ja salaperäiseen venäläiseen ruhtinattareen, josta kuultaneen jatkossa vielä lisää. Tarinan päähenkilön Kalle Björkin hahmossa on kosolti aitoa Sherlock Holmesia. On hienoa, että kirjailijatar on muovannut sankaristaan hahmon, joka tuntee henkilökohtaisesti elämän nurjaa puolta. Sitä särmää, joka luo Kalleen sielua ja syvyyttä, odotan sarjan seuraavissa osissa näkeväni vielä paljon, paljon enemmän!

 Yön sydän on jäätä -romaani jätti minulle hyvän muiston. Hämeen-Anttila tuntee Suomen ja Helsingin historian ja taivuttaa tietonsa hienolla tavalla osaksi romaaniaan, pikkuisia detaljeja myöten. Täytyy tosin myöntää, että näitä pieniä tiedonmurusia oli paikoin jo vähän liikaakin. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin mukavan viihdyttävä, sellainen, jonka ottaa mielihyvin mukaansa sohvannurkkaan tällaisina kylminä, marraskuisina iltoina (kera suuren suklaarasian)...
- Ehkä sinulla ei olekaan salaisuuksia, sanoi Ida vähän myöhemmin. - Tahdot vain antaa itsestäsi salaperäisen ja kiinnostavan mielikuvan. Pukeutua valepukuun. Se olisi niin - niin sinun tapaistasi. - Aivan totta, se on minun tapaistani, sanoi Björk. - Teet kiltisti, jos et paljasta valepukuani muille.

  Muualla: Hemulin kirjahyllyKirjainten virrassa, Kirjakaapin avain,  Kirjakaapin kummitusKirjavuori ja Kirsin kirjanurkka.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014), 349 s.
Kustantaja: Otava
Antikvariaatista.

23.11.2014

Sinä inspiroit minua! - Kolme inspiroivaa blogia

Leena Lumi, blogimaailman ihana kuningatar yllätti minut tällä viikolla täysin: hän oli nimennyt blogini yhdeksi niistä kolmesta blogista, jotka ovat häntä viime aikoina inspiroineet. Pääsy kahden upean blogin -  Marjatan kirjaelämyksiä ja Reader why did I marry him - rinnalle oli koko sisikuntaa lämmittävä kunnia. Sydämellinen kiitos, Leena!
  Leenan blogi on minulle henkilökohtaisella tasolla hyvin tärkeä: Vaikka kirjallisuus on kuulunut elämääni aina, elin muutama vuosi sitten vaihetta, jonka aikana tein kaikkea muuta paitsi luin.  Tuntui, että olin lukenut kaiken lukemisen arvoisen, eikä kirjallisuudella tuntunut olevan minulle enää mitään uutta annettavaa. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, minä kyllästyin  - ei vaan pikemminkin väsyin -sanoihin! Keskittyessäni käsillä tekemiseen etsiydyin varmastikin alitajuntani ohjaamana muutaman kirjablogin lukijaksi (yhdestä tärkeimmästä niistä juttua vähän edempänä tässä postauksessa). Leenan blogiin pyrähdin muistaakseni jonkin lukijakilpailun kautta, tykästyin ja jäin seuraamaan häntä. Ihastuin Leenan tapaan rakastaa kirjoja tulisesti, hänen tapaansa kirjoittaa niistä tunteella, niin, että lukijaankin tarttuu hitunen tarinoiden yllä leijailevasta tähtipölystä. Leena Lumi on osa sitä prosessia, joka toi minut takaisin kirjojen maailmaan - kuin kotiin jälleen. Kiitos Leena, sinä inspiroit minua  !
*
On aika jakaa kiitoksia eteenpäin. Voi, monet bloggaajat inspiroivat minua jatkuvasti, mutta nyt täytyi valita heistä vain kolme. Kaikki he ovat tällä kertaa aihetta sivuten kirjabloggaajia:  Kirjojen kamarin KatjaLumiomenan Katja, ja Opuscolon Valkoinen Kirahvi.

*
Kirjojen kamarin Katjan romanttisin, herkin viuluin soiva blogi on minulle suhteellisen uusi tuttavuus. Minusta on ihana tietää, että voin astua Kirjojen kamariin aina kun haluan kääriytyä lämpimään, ajattomaan tunnelmaan ja helliä sydäntäni suomen kielen puhtaalla, koristeellisellakin kauneudella. Katjan ajatuksissa ja teksteissä on rauhoittavaa runollisuutta, hänessä itsessään virtaa aitoa södergranilaista runoverta! Katja on onnistunut herättelemään myös pitkään uinuneen runotyttöyteni: hänen ansiostaan käännyn taas kohti runoja, pikku hiljaa, askel kerrallaan, sillä niiltäkin minä itseni vuosiksi piilotin  (tosin japanilaiselta runoudelta en silloinkaan pakoon päässyt). Niin lempeän voimallista on hänen antamansa inspiraatio ollut, että ensi vuonna aion viettää runovuotta!

Katja on tottunut kirjoittaja, hänen sulkakynänsä suorastaan lentää! Sillä niin minä  hänet sieluni silmin näen, istumassa  vanhan klaffipöydän äärellä kynttilänvalossa tai aamuauringon valaistessa huoneen, kastamassa sulkaa musteeseen, pysähtymässä hetkeksi miettimään maailmaa ja sen kauneutta... Hänen ajaton kiireettömyytensä on ihana vastakohta sosiaalisessa mediassa muutoin vallitsevalle hektisyydelle. Tuo rauha huokuu ihmeellisellä, taianomaisella tavalla hänen blogistaan! Hänen kirjavalintansakin ovat ajattomia - Katja keskittyy klassikkoihin, löytää unohtuneet helmet ja tuo lukijoilleen yhä uusia ilahtumisen aiheita, tuoreesti ja aina yhtä elegantisti! Kiitos Katja, sinä inspiroit minua!

*
  Lumiomenan Katjan blogiin löysin kohta viisi vuotta sitten, ellen jo aiemmin, juuri niinä vuosina, joina tunsi tarvetta ottaa etäisyyttä kirjoihin. Ihastuin Katjan blogiin heti, kävin kurkkimassa uskaltamatta kuitenkaan kommentoida, mutta luin ahkerasti hänen kirja-arvioitaan ja pysyin kartalla siitä, mitä kirjamaailmassa tapahtuu. Rakastin jo silloin Katjan selkeää ja kirkasta kieltä, hänen kaunista kuvamaailmaansa ja sitä, kuinka laaja-alaisesti hän kirjallisuutta käsittelee. Katjan blogi oli yksi tärkeä syy siihen, että  intohimoinen rakkauteni kirjoihin ja lukemiseen  pysyi  elossa läpi tuon kirjattoman ajankin.

  Nyttemmin Katja on inspiroinut minua monissa kirjavalinnoissani. Hänen ansiostaan tartuin Haruki Murakamin teoksiin ja yhteen uusimmista tuttavuuksistani  Kazuo Ishiguroon. Englantilainen kirjallisuus on lähellä Katjan sydäntä ja blogissaan hän tuokin sitä hienosti ja monipuolisesti esille. Katjalta ovatkin peräisin monet kirjailijalistalleni sujahtaneet iso-britannialaiset nimet. Asiantuntemusta, kauneutta, kirjallista näkemystä, lämpöä ja kokemusta, sitä löytyy Katjan blogista. Asiantuntevuus ja ammattitaito ilmenee blogistanian ulkopuolellakin: Katja on osallistunut kahden kirja-aiheisen teoksen  (Rivien välissä - Kirjablogikirja ja Linnasta Humisevalle harjulle -50 parasta kirjaa) kirjoittamiseen.  Kiitos Katja, sinä olet inspiroinut minua monen vuoden ajan ja sama tahti varmasti jatkuu tulevaisuudessakin!

*
  Opuscolon Valkoinen Kirahvi tuo lukijoilleen  uusia mielenkiintoisia kirjauutisia, haasteita ja inspiraatiota väsymättä, aina yhtä innostuneesti ja innostavasti! Opuscolo-blogissa käydään eläviä, joskus kiivaitakin kirjallisia keskusteluja (joita minä olen seurannut vielä vähän sivusta, koen itseni tässä hommassa vielä sen verran untuvikoksi). Valkoinen Kirahvi järjestää  blogissaan yllättäviä ja arkea piristäviä tempauksia, tältä vuodelta muistuu mieleen ainakin Vuosi Toven matkassa -Tove janssonin 100-vuotisbileet- ja Keltainen kesä -haasteet, hänen innoittaminaan olemme lisäksi päässeet vääntämään omia Limerikki-runoja ja valitsemaan suosikkejamme Kirsi Kunnaksen runotuotannosta.

  Valkoinen Kirahvi tuntuu purjehtivan aivan kirjallisuuden aallonharjalla, sillä hän on se, joka tietää, mitä ja missä tapahtuu! Keltanokkana on ilo kuulua näin asiansa tuntevan kirjabloggarin lukijakuntaan.  Kirja- arvioissaan hän jatkaa samaa asiallista, luotettavaa mutta kuitenkin hyvin innostavaa linjaansa: tekstit ovat mietittyjä, monelta taholta punnittuja ja uusia näkökulmia avaavia. Kiitos Valkoinen Kirahvi, sinä inspiroit minua!

*

Vielä kerran: kiitos, ihanat innoittajani!
p.s.:tämä tuntui niin mukavalta, että  aion tehdä tästä tradition: kerron minulle inspiraatiota ja iloa tuottavista blogeista tästä lähtien tasaisin väliajoin!


20.11.2014

Ihminen sodassa -lukuhaasteen koontipostaus

  Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus järjesti viime vuoden joulukuussa alkaneen lukuhaasteen, jossa hän innosti lukijoitaan tutustumaan sotakirjallisuuteen. Tartuin heti täkyyn: tässäpä oli aihe, jossa olisi minulle ihan oikeasti haastetta, sillä  tähän saakka olen kiertänyt sotagenren kaukaa. Suunnitelmissa oli tarttua härkää sarvista ja perehtyä aiheeseen kunnolla, lukea muutama miehinen sotaromaanikin, mutta toisin kävi. Maailman kiristyneestä tilanteesta johtuen käänsin alitajuisesti selkäni sodalle ja kurotin tämän vuoden lukuhetkissäni kohti jotakin muuta. 
Ehkäpä haaste kuitenkin pisti alulle jotakin, joka odottaa vielä avautumistaan. Jatkan haastetta ensi vuonna, lähestyn aihetta tavoilleni uskollisena, hitaasti mutta varmasti...

Nyt vuoden lopussa, kun haaste on päättymäisillään, haastekoristani löytyy ainoastaan nämä viisi kirjaa:


Etelärannikolla asustavan Kummelin perheen tarina talvi- ja jatkosodan pyörteissä.  
Tykästyin kovasti Lundbergin tapaan kirjoittaa sodasta, näen siinä syvää inhimillisyyttä, myötätuntoa, mutta myös huumorinpilkahduksia, valoa vakavuuden keskellä. Lundbergin Finlandiapalkittu Jää jatkaa kummelien tarinaa. Bloggasin kirjasta 17.1., mutta jostakin syystä juuri tämä postaus sai niin suunnattomat määrät robottivierailuja ja roskapostia, että minun oli pakko palauttaa alkuperäinen postaus luonnoskansioon ja julkaista teksti nyt uudestaan, tällä kertaa 'sivuna'.




Vuoden kohuesikoinen, joka hurmaa vahvalla henkilökuvauksellaan, käsinkosketeltavalla ajankuvauksellaan ja syvällä humaanisuudellaan. 




Albanian vuoristoseudulla elävän suvun vaiheita toisen maailmansodan melskeistä tähän päivään. Hersyvä, sydämellinen kertomus, johon rakastuin syvästi.  




 Löytävätkö saksalaisten pommituksissa erilleen joutuneet rakastavaiset toisiaan enää koskaan? Sveitsiläis-ranskalainen Capus kertoo isoisänsä tarinan.



Muinaisten kiinalaisten filosofien ja sotataktikkojen ajatuksia, joista riittää ammennettavaa
meidänkin ajallemme. 





Kiitoksia haasteesta, Suketus!  



17.11.2014

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

   Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat. Kuin ilmassa piileskelevä läpinäkyvä olento, jonka olemus nousee hiljaa kokonaisuudessaan näkyviin sen pinnalle takertuvien lukemattomien, hienojen siitepölyhiukkasten avulla...

  Sinä keväänä Tsukuru Tazaki luopui elämästään. Ei hän kokonaan kuollut, sillä hän hengitti, tunsi, kuuli, näki yhä, kykenipä kommunikointiinkin; hän yksinkertaisesti luopui määräysvallastaan, ajautui elämän sivuraiteelle ja pysähtyi, muuttui muutamassa kuukaudessa elämäänsä tyytyväisestä, uteliaasta kaksikymmenvuotiaasta kaiken nähneeksi ihmisraunioksi. Tapahtuma, joka tähän hänen pieneen kuolemaansa johti (sillä sellaiseksi tätä muutosta voi hyvällä syyllä kutsua), tuli Tsukurulle täytenä yllätyksenä: hänet karkoitettiin väkivalloin ja selittämättä kiinteästä ystäväpiiristä, joka oli ollut hänen siihen astisen elämänsä tärkein turvaverkko ja samalla myös linkki alati liikkeessä olevan  nuoren mielen ja maailman välillä.

  Viattoman rakkauden ja hyväksynnän ilmapiiristä huolimatta Tsukuru oli alusta saakka tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Hänen neljä ystäväänsä - kaksi tyttöä ja kaksi poikaa - tuntuivat lahjakkaammilta kuin hän, heidän persoonansa ja värinsä (nimiä myöten) olivat kirkkaasti erottuvia ja toisiaan täydentäviä, kun taas Tsukuru itse oli väritön, vailla persoonallisia erityispiirteitä. Hän oli kuin tyhjä astia, jolla ei näyttänyt olevan ystävilleen mitään annettavaa. Tästä huolimatta hän koki tulevansa rakastetuksi ja oli tästä syystä tilanteeseensa täysin tyytyväinen. Tsukuru  uskoi ja toivoi tämän harvinaislaatuisen ystävyyden taikapiirin kantavan heitä kaikkia läpi elämän.

  Kun Tsukurua kannatellut ystävyys särkyy, muuttuu hänen viaton nuoruusaikansa yksin tein makaaberiksi, vatsaa kääntäväksi kaaokseksi: tarkasti peitellyt seksuaaliset patoutumat avautuvat Tsukurun unissa, hän kokee intohimoa, kateutta, mustasukkaisuutta ja vihaa tavalla, jollaisesta hänellä ei ole tätä ennen ollut tietoakaan. Tuntemus on uusi ja kauhistuttava. Samalla Tsukuru tuntee kummallisella tavalla puhdistavansa, muuttuvansa kuumuudessa karkaistuvan teräksen tavoin joksikin uudeksi, mutta kadottaa prosessin aikana todellisen yhteyden itseensä:
Tuulen tuiverrus iholla, virtaavan veden äänet, pilvien välistä pilkistävä valo... kaikki ne tuntuivat erilaisilta kuin ennen - tai kuin olisi siirrytty kokonaan uuteen järjestykseen. Ensi vilkaisulla peilistä näytti heijastuvan Tsukuru Tazaki, mutta todellisuudessa niin ei ollut ---

  Vuosia myöhemmin Tsukuru rakastuu - ensi kertaa elämässään hän kokee puhdasta, syvää rakkautta, mutta menneisyys tuntuu estävän häntä antautumasta tunteelleen täysin. Uudenlainen rakkaudenkokemus nostaa vanhat, sielun syvyyksiin upotetut muistot pintaan ja pakottaa Tsukurun tarkastelemaan niitä ensi kertaa aikuisen miehen näkökulmasta. Hän on valmis vaatimaan selitystä  siihen, miksi hänen rakkaimmat ystävänsä vuosia sitten sysäsivät hänet seurauksista piittaamatta kuoleman ja hulluuden kynnykselle. Matka menneisyyden arvoituksiin alkaa ja johdattaa Tsukurun aina Suomeen saakka.

  Haruki Murakamin uusin, tänä syksynä suomennettu teos Värittömän miehen vaellusvuodet palaa 1Q84:n kahden kuun maailmasta kohti realistisempaa kerrontaa.  Kirjan pääteemat - ihmissuhteiden ja yhteisöjen dynamiikka, vierauden ja toiseuden kokeminen, muutosten aiheuttama kipu, kasvaminen, anteeksianto - ovat aiheina ikuisia, moneen kertaan pohdittuja, mutta eivät tyhjiin ammennettuja: Murakami puhaltaa tuttuihin aiheisiin juuri senkaltaista tuoreutta, jota minä häneltä jo osaan odottaa.

  Herra M:n uusin on tietenkin jollakin tasolla realistisempi kokonaisuus kuin esimerkiksi tuo äsken mainitsemani 1Q84 - sen käsityksen sain, kun luin romaanin ensimmäistä kertaa. Toisella lukukerralla en ollutkaan asiasta enää niin varma: olin löytävinäni tarinasta ohuen ohuita, kultaisina säihkyviä säikeitä, jotka häivähtivät näkyville vain hetkeksi kohta taas piiloutuen, mutta jotka tuon pienen häivähdyksensä aikana ehtivät osoittaa yllättäviä yhteyksiä tapahtumien välillä, sellaisiakin, jotka (Murakamille tyypillisesti) ylittävät arkirealismin rajat. Tämä kirja tuntuu olevan täynnä salaisuuksia, joita vielä toisen lukukerrankin jälkeen jäin pohtimaan. Murakami kulkee sujuvasti loogisuuden ja epäloogisuuden rajamaastossa, etsii niiden kohtauspisteitä ja yllyttää lukijansakin tekemään pikkuruisia henkisiä loikkia, unohtamaan loogisuuden tiukat  rajoitukset ja siirtymään ajattelussaan hetkiseksi uusille alueille - sumean logiikan valtakuntaan...

  Värittömän miehen vaellusvuodet on marraskuuni taikalyhty, minun laterna magicani. Jälleen kerran rakastuin Murakamin näennäisen pelkistettyyn tyyliin, jälleen kerran ihailen hänen kykyään rakentaa tarina nerokkaasti kerroksittain, piilokuvamaisesti: on kuin kirjailija tällä tavoin innostaisi lukijaansakin osallistumaan kirjan luomisprosessiin: saan luvan vaellella tarinan sisällä vapaasti, tehdä havaintoja, löytää yhteyksiä ja tulkita lukemaani haluni mukaan.

***
   Murakami on optimisti. Hän uskoo harmoniaan, rauhaan, anteeksiantoon. Tie sisäiseen rauhaan ja eheyteen ei kuitenkaan aina ole kaunis, vaan  helvetillinen, tuskan ja surun läpäisemä kivikkoinen kinttupolku:

  Tsukuru pystyi viimeinkin hyväksymään kaiken, ymmärtämään sen sielunsa pohjimmaisessakin sopukassa. Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian kautta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. Hauraus ja kipu yhdistävät niitä. 
Ei ole olemassa tyyneyttä johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa ilman maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olsi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili monen harmonian pohjalla. 


  Haruki Murakami on kirjavuoteni 2014 kirkkain tähti *****


  Mainitsemisen arvoista on, että Värittömän miehen vaellusvuodet on suomennettu suoraan sen alkukielestä japanista. Tähän saakka Murakami-suomennokset on tehty teosten englanninkielisistä versioista. Kiitos siis Raisa Porrasmaalle ja kaikille käännöstyötä tukeneille tahoille! On ihanaa, että lukijaa hemmotellaan näin...

  Muualla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kannesta kanteen, Kulttuuri kukoistaaLa petite lectrice,  Leena Lumi,
Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him? ja Sinisen linnan kirjasto.


Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013) 1 p. 330 s.
Kustantaja: Tammi, 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa

7.11.2014

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito



  Haluan lausua sanan Luonnon puolesta, täydellisen ja alkuperäisen vapauden puolesta vastakohtana kansalaisen vapaudelle ja sivistykselle. 
Haluan tarkastella ihmistä Luonnon asukkaana tai sen erottamattomana osana pikemmin kuin yhteiskunnan jäsenenä. Haluan esittää äärimmäisen kannanoton, jolloin voin lausua sen painokkaasti, sillä sivilisaation esitaistelijoita on kylliksi: kirkkoherra ja koululautakunta ja jokainen teistä pitää siitä huolen. 

  Näin mahtipontisesti  aloittaa Yhdysvaltaltainen yhteiskuntakriitikko ja luonnonfilosofi H.D. Thoreau (1817-1862) The Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 postuumisti julkaistun esseensä Walking.  Artikkeli on ylistyslaulu kesyttämättömälle Luonnolle, villeydelle ja vapaudelle, joita sivistykseen pyrkivä ihminen pyrkii kahlitsemaan ympäristössään ja itsessään - vahingollisesti ja Thoreaun mielestä aivan turhaan. Walking -esseensä lisäksi Thoreau tunnetaan muunmuassa   teoksistaan Walden - Elämää metsässä (1854) ja alkujaan artikkeliksi kirjoittamastaan  Kansalaistottelemattomuudesta (1849) . Hänen ajatuksensa ovat vaikuttaneet erityisesti luonnonsuojeluaatteen ja amerikkalaisen, yhteiskuntakriittisen vastakulttuurin syntyyn ja kehitykseen. Kansalaistottelemattomuuden idea, Luonnon pyhyys, orjuuden vastustaminen ja pasifismi olivat asioita, joihin Thoreau suhtautui suurella intohimolla.

  Tietämykseni Thoreausta on tähän saakka ollut kovin pinnallinen; törmäsin herran ajatuksiin aikoinani tieteen historian peruskurssilla ja kiinnostuin, mutta juuri noihin aikoihin päivät täyttyivät näennäisesti 'tähdellisemmästä' luettavasta, joten Thoreau ja hänen teoksensa unohtuivat. Kun muutama viikko sitten kirjapuodissa pistäytyessäni näin tämän äärettömän kauniilla kansikuvalla  varustetun Kävelemisen taidon, päätin että nyt on Thoreaun aika.

  Miten paljon asiaa tähän pieneen pamfletinomaiseen kirjaseen mahtuukaan! Luin sen nopeasti läpi ja vielä uudelleen. Thoreau sai minut nyökkäilemään innokkaasti, mutta toisin paikoin nostelin myös kulmakarvojani: löysin kristallinkirkkaiden ajatusten joukosta ristiriitaisuuksia ja hämmentäviä väitteitä - mietin, oliko Thoreau nyt ihan tosissaan, vai enkö vain  ymmärtänyt  julistukseen sisältyvää ironisuutta. Thoreau itse kutsuukin julistustaan äärimmäiseksi kannanotoksi, mikä viittaa asioiden  tarkoitukselliseen kärjistämiseen.  Palaan näihin 'kulmarvoja nostattaneisiin' kohtiin myöhemmin.

   Esseensä ensimmäisillä sivuilla Thoreau johdattaa lukijansa kävelemään. Oikeanlainen kävely ei tarkoita mitä vain  talsimista maantietä pitkin, vaan on pikemminkin kokonaisvaltainen elämänasenne: Kävelijä on vaeltaja, sanan syvimmässä merkityksessä: Jos olet valmis hylkäämään isäsi ja äitisi, veljesi ja sisaresi, vaimosi ja lapsesi ja ystäväsi enää koskaan heitä näkemättä - jos olet maksanut velkasi, tehnyt testamenttisi, järjestänyt asiasi ja olet vapaa mies - niin olet valmis kävelylle, sanoo Thoreau, joka itsekin vaelteli päivittäin kotiseutunsa Concordin ympäristössä vailla päämäärää, kaukana yleisistä teistä ja asutuksesta. Kuljeskella vailla maata ja kotia, joka siten hyvässä merkityksessä tarkoittaa, ettei omisteta mitään erityistä kotia vaan ollaan kotona kaikkialla. 

  Voin sieluni silmin nähdä, kuinka Thoreau kulkee Massachusettsin metsissä ja ajattelee. Vaikka hän esseessään neuvookin vaeltajan  unohtamaan kaiken muun ja keskittämään ajatuksensa pelkästään tähän hetkeen ja metsään ympärillään, uskon, että hän itse harjoitti retkillään myös hieman toisenlaista mietiskelyä. Luonnon helmassa, auringon, sateen ja tuulen langetessa vuorollaan hänen ylleen, hän saattoi pohtia kysymyksiä jotka myöhemmin löysivät tiensä myös Walking-esseeseen:

  Kun haluan virkistyä, etsin synkimmän metsän, paksuimman, loputtomimman ja kanssaihmisten mielestä lohdduttomimman rämeen. Menen sinne  kuin pyhään paikkaan, sanctum sanctorum. Siellä on Luonnon voima ja ydin. 

  Elinvoimainen, uutta luova kulttuuri nousee Thoreaun mielestä maasta, jota ei vielä ole imetty kuiviin: keinotekoisesti ja väkivalloin kasvuun pakotettu maa ja siitä kasvava aines ovat tuhoon tuomittuja, Thoreau sanoo ja viittaa tällä yhtä hyvin henkiseen elämään kuin maanviljelyynkin -Voi ihmisten kulttuuria! 
Vanha manner ja sen takamaat ovat hänen mukaansa jo kesytettyjä, elinvoimansa menettäneitä. Tylsyys on vain kesyyden toinen nimi. Esimerkiksi hän ottaa englantilaisen kirjallisuuden, jossa yhteys villiin luontoon on sälytetty jonkun Robin Hoodin harteille. Missä on luonnolle ilmauksen antava kirjallisuus? Se, joka kumpuaa syvältä kesyttömästä maasta ja vetää vertoja antiikin mytologiosta voimansa saaneille mestariteoksille? Mitä kulttuurille oli tässä välissä tapahtunut? Vastaus oli Thoreaun mielestä ilmiselvä: se oli kesytetty kuoliaaksi.

  Tylytyksen kohteeksi joutuu 'henkisesti köyhän kulttuurin' lisäksi infrastuktuuri: Mitä virkaa onkaan kaupungeilla mahtipontisine rakennelmineen ja teineen, entä valtiolla, politiikalla, lainsäädännöllä, yksityisomistuksella, kirkolla, koululla, maanviljelyksellä? Thoreau osaa totta vieköön kärjistää!

 Entäpä ihmisen 'pääomakseen' kasaama tieto - mitä se parhaimmillaan voisi olla? Olemme kuulleet Hyödyllisen Tiedon Levttämisen Seurasta, Sanoo Thoreau. Sanotaan, että tieto on valtaa, ja muuta vastaavaa. Mielestäni yhtä kipeästi tarvittaisiin Hyödyttömän Tietämättömyyden Levittämisen Seura.  Sitä tietämättömyyttä kutsumme Kauniiksi Tiedoksi, tiedoksi, joka on hyödyksi sanan korkeammassa merkityksessä. Haluaisin joskus sanoa (ensin mainitulle):

Menkää laitumelle, olette jo tarpeeksi kauan syöneet heinää. 
Kevät tuoreine satoineen on tullut! 

  Villeyttä, vapautta, kesyttömyyttä! Anna minulle villeys, jonka katsetta mikään sivilisaatio ei voi kestää! Thoreau ihailee muokkaamattoman maan voimaa, alkuperäiskansojen hiljaista tietoa, mytologioita, synkkiä suorämeitä, läpitunkemattomia metsiä, villejä vesiä; ne olivat asioita jotka, päinvastoin kuin suurelle osalle sivistyneistöä, olivat Thoreaulle itselleen kaiken hyvän ja kauniin ultimaatumeja.

   Filosofi laajentaa esseensä alussa esittelemänsä vaellusfilosofian koskemaan koko ihmiskuntaa. Alati uusia mahdollisuuksia etsivän ihmisen luontainen vaellusreitti kulkee auringonkierron mukana aina länttä kohti: kohti Oregonia eikä Eurooppaa.  Idästä löydämme vain jo muinoin kesytetyn menneisyyden ja menetetyt mahdollisuudet, mutta emme koskaan sitä vapautta, jota Thoreau niin kovasti janoaa (Tunnustan; tässä kohtaa esseetä kulmakarvani kohosivat hiukan, ehkä en päässyt Threaun ajatusten ytimeen, siihen, mitä hän todella sanoo). Thoreau ryhtyy ylistämään Yhdysvaltojen ylivoimaa, sen kauneutta, hehkua ja elinvoimaa kuin huumaantuneena, kuin kaiken edellä esittämänsä kritiikin unohtaen: täällä näyttää taivaskin sinisemmältä, aurinko ja kuu suuremmilta, maaperä hedelmällisemmältä kuin muualla.  Länteen lähdemme kuin tulevaisuuteen, yritteliäisyyden ja seikkailun hengessä. Eikä siinä vielä kaikki: yhdysvaltalaisten mielikuvitus, ymmärrys, äly ja sydämen sivistyskin ovat kasvaneet täällä vertaansa vailla oleviin mittoihin. Joten: vain lännestä ihminen löytää etsimänsä vapauden ja tulevaisuuden, elinvoimaa tihkuvan kulttuurin ja toimeliaisuuden. Löytyikö Yhdysvalloista Thoreaun mielestä siis jotakin, minkä me eurooppalaiset olimme jo aika päiviä sitten kadottaneet? Uudisraivaajamentaliteetti saattoi olla hyvinkin lähellä hänen sydäntään. Hämmennyin lukemastani, sillä näin edellä kuvatun ylistyksen ja uskonnollista hurmosta lähentelevän edistysuskon olevan ristiriidassa Thoreaun perusteesien kanssa.

Amerikkalaisille minun tuskin tarvitsee sanoa: 'Länteen suuntaa valtakunnan tähti kulkunsa'.

John Cast: Spirit of the Frontier, 1872. Teos kuvastaa amerikkalaisten 1800-luvulla vaalimaa kutsumuskohtaloaatetta.

  Tässä kohtaa Thoreaun ajatukset tuntuvat liittyvän  amerikkalaiseen, 1800-luvulla nousseeseen kutsumuskohtalo-ideologiaan, jossa korkeamman sallimuksen ajateltiin tasoittavan Yhdysvaltojen (joskus hyvinkin väkivaltaista) tietä läpi koko mantereen. Tämä on tietenkin ajatuksena kovin hämmentävä, sillä  Thoreau itse vastusti esimerkiksi Yhdysvaltojen laajentumiseen johtanutta Meksikon sotaa.

  Kävelemisen taito on kärjistyksineen ja pienine ristiriitaisuuksineenkin mitä mielenkiintoisin, ajatuksia ravitseva ja ravisteleva essee. Seuraavaksi tartun Thoreaulta Walden - Elämää metsässä -teokseen, mutta sen aika ei ole ihan vielä...

***

Thoreaun jalanjäljissä on kulkenut myös Sinisen linnan kirjaston Maria.



Henry David Thoreau: Kävelemisen taito (Walking, 1862)
Amerikkalainen alkuteksti 'Walking'  ilmestyi The Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa
Kustantaja: Basam Books, 2013, 77 s.
Suomentanut Markku Envall

4.11.2014

Vartiovuoren vuosi

 Miltei päivälleen vuosi sitten sain  P.S. rakastan kirjoja -blogin Saralta Vuosi kuvina -haasteen, jossa oli tarkoitus seurata maiseman vuodenkiertoa kuukausittain otettavan valokuvan avulla. Minä valitsin haasteen maisemaksi Turun Vartiovuoren. Haaste on ollut mielenkiintoinen, vaikkakin tämä vuosi oli haasteen kannalta pienoinen pettymys - pitkän, leudon ja lumettoman talven aikana tunsin kuvaavani samaa, täysin muuttumatonta, yleensä harmaata maisemaa. Mutta nyt tätä kuvakokoelmaa tarkastellessani huomasin että kyllä se maisema muuttuu, sittenkin. 

** En ottanut kuvia 'täsmälleen samoilta askelmilta', joten ne eivät ole rajaukseltaan identtisiä. Elokuussa kuvaus unohtui, samoin lokakuussa, joten seuraavassa hieman typistetty versio Vartiovuoren vuodesta. 
Sydämellinen kiitos mielenkiintoisesta haasteesta Sara!
Lisäkuvia ja -juttuja Vartiovuoren vuodesta löytyy täältä.

Marraskuu


Joulukuu


Tammikuu


Helmikuu


Maaliskuu


Huhtikuu


Toukokuu


Kesäkuu


Heinäkuu


Syyskuu

***
Seuraavaksi tuon blogiin Haruki Murakamia ja Thoreauta, sen jälkeen oli tarkoitus lukea Cunninghamin Lumikuningatar, mutta en pystykään siihen heti. Kahden vahvan (odotan Cunninghamiltakin siis paljon!) lukuelämyksen välillä on pakko vetää henkeä, tarttua vaikkapa johonkin mukavaan, kevyeen dekkariin. Taidankin tietää jo... Kyse on tämän syksyn uutuudesta, jonka löysin - yllätys yllätys - antikvariaatista!