Henry David Thoreau: Kävelemisen taito



  Haluan lausua sanan Luonnon puolesta, täydellisen ja alkuperäisen vapauden puolesta vastakohtana kansalaisen vapaudelle ja sivistykselle. 
Haluan tarkastella ihmistä Luonnon asukkaana tai sen erottamattomana osana pikemmin kuin yhteiskunnan jäsenenä. Haluan esittää äärimmäisen kannanoton, jolloin voin lausua sen painokkaasti, sillä sivilisaation esitaistelijoita on kylliksi: kirkkoherra ja koululautakunta ja jokainen teistä pitää siitä huolen. 

  Näin mahtipontisesti  aloittaa Yhdysvaltaltainen yhteiskuntakriitikko ja luonnonfilosofi H.D. Thoreau (1817-1862) The Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 postuumisti julkaistun esseensä Walking.  Artikkeli on ylistyslaulu kesyttämättömälle Luonnolle, villeydelle ja vapaudelle, joita sivistykseen pyrkivä ihminen pyrkii kahlitsemaan ympäristössään ja itsessään - vahingollisesti ja Thoreaun mielestä aivan turhaan. Walking -esseensä lisäksi Thoreau tunnetaan muunmuassa   teoksistaan Walden - Elämää metsässä (1854) ja alkujaan artikkeliksi kirjoittamastaan  Kansalaistottelemattomuudesta (1849) . Hänen ajatuksensa ovat vaikuttaneet erityisesti luonnonsuojeluaatteen ja amerikkalaisen, yhteiskuntakriittisen vastakulttuurin syntyyn ja kehitykseen. Kansalaistottelemattomuuden idea, Luonnon pyhyys, orjuuden vastustaminen ja pasifismi olivat asioita, joihin Thoreau suhtautui suurella intohimolla.

  Tietämykseni Thoreausta on tähän saakka ollut kovin pinnallinen; törmäsin herran ajatuksiin aikoinani tieteen historian peruskurssilla ja kiinnostuin, mutta juuri noihin aikoihin päivät täyttyivät näennäisesti 'tähdellisemmästä' luettavasta, joten Thoreau ja hänen teoksensa unohtuivat. Kun muutama viikko sitten kirjapuodissa pistäytyessäni näin tämän äärettömän kauniilla kansikuvalla  varustetun Kävelemisen taidon, päätin että nyt on Thoreaun aika.

  Miten paljon asiaa tähän pieneen pamfletinomaiseen kirjaseen mahtuukaan! Luin sen nopeasti läpi ja vielä uudelleen. Thoreau sai minut nyökkäilemään innokkaasti, mutta toisin paikoin nostelin myös kulmakarvojani: löysin kristallinkirkkaiden ajatusten joukosta ristiriitaisuuksia ja hämmentäviä väitteitä - mietin, oliko Thoreau nyt ihan tosissaan, vai enkö vain  ymmärtänyt  julistukseen sisältyvää ironisuutta. Thoreau itse kutsuukin julistustaan äärimmäiseksi kannanotoksi, mikä viittaa asioiden  tarkoitukselliseen kärjistämiseen.  Palaan näihin 'kulmarvoja nostattaneisiin' kohtiin myöhemmin.

   Esseensä ensimmäisillä sivuilla Thoreau johdattaa lukijansa kävelemään. Oikeanlainen kävely ei tarkoita mitä vain  talsimista maantietä pitkin, vaan on pikemminkin kokonaisvaltainen elämänasenne: Kävelijä on vaeltaja, sanan syvimmässä merkityksessä: Jos olet valmis hylkäämään isäsi ja äitisi, veljesi ja sisaresi, vaimosi ja lapsesi ja ystäväsi enää koskaan heitä näkemättä - jos olet maksanut velkasi, tehnyt testamenttisi, järjestänyt asiasi ja olet vapaa mies - niin olet valmis kävelylle, sanoo Thoreau, joka itsekin vaelteli päivittäin kotiseutunsa Concordin ympäristössä vailla päämäärää, kaukana yleisistä teistä ja asutuksesta. Kuljeskella vailla maata ja kotia, joka siten hyvässä merkityksessä tarkoittaa, ettei omisteta mitään erityistä kotia vaan ollaan kotona kaikkialla. 

  Voin sieluni silmin nähdä, kuinka Thoreau kulkee Massachusettsin metsissä ja ajattelee. Vaikka hän esseessään neuvookin vaeltajan  unohtamaan kaiken muun ja keskittämään ajatuksensa pelkästään tähän hetkeen ja metsään ympärillään, uskon, että hän itse harjoitti retkillään myös hieman toisenlaista mietiskelyä. Luonnon helmassa, auringon, sateen ja tuulen langetessa vuorollaan hänen ylleen, hän saattoi pohtia kysymyksiä jotka myöhemmin löysivät tiensä myös Walking-esseeseen:

  Kun haluan virkistyä, etsin synkimmän metsän, paksuimman, loputtomimman ja kanssaihmisten mielestä lohdduttomimman rämeen. Menen sinne  kuin pyhään paikkaan, sanctum sanctorum. Siellä on Luonnon voima ja ydin. 

  Elinvoimainen, uutta luova kulttuuri nousee Thoreaun mielestä maasta, jota ei vielä ole imetty kuiviin: keinotekoisesti ja väkivalloin kasvuun pakotettu maa ja siitä kasvava aines ovat tuhoon tuomittuja, Thoreau sanoo ja viittaa tällä yhtä hyvin henkiseen elämään kuin maanviljelyynkin -Voi ihmisten kulttuuria! 
Vanha manner ja sen takamaat ovat hänen mukaansa jo kesytettyjä, elinvoimansa menettäneitä. Tylsyys on vain kesyyden toinen nimi. Esimerkiksi hän ottaa englantilaisen kirjallisuuden, jossa yhteys villiin luontoon on sälytetty jonkun Robin Hoodin harteille. Missä on luonnolle ilmauksen antava kirjallisuus? Se, joka kumpuaa syvältä kesyttömästä maasta ja vetää vertoja antiikin mytologiosta voimansa saaneille mestariteoksille? Mitä kulttuurille oli tässä välissä tapahtunut? Vastaus oli Thoreaun mielestä ilmiselvä: se oli kesytetty kuoliaaksi.

  Tylytyksen kohteeksi joutuu 'henkisesti köyhän kulttuurin' lisäksi infrastuktuuri: Mitä virkaa onkaan kaupungeilla mahtipontisine rakennelmineen ja teineen, entä valtiolla, politiikalla, lainsäädännöllä, yksityisomistuksella, kirkolla, koululla, maanviljelyksellä? Thoreau osaa totta vieköön kärjistää!

 Entäpä ihmisen 'pääomakseen' kasaama tieto - mitä se parhaimmillaan voisi olla? Olemme kuulleet Hyödyllisen Tiedon Levttämisen Seurasta, Sanoo Thoreau. Sanotaan, että tieto on valtaa, ja muuta vastaavaa. Mielestäni yhtä kipeästi tarvittaisiin Hyödyttömän Tietämättömyyden Levittämisen Seura.  Sitä tietämättömyyttä kutsumme Kauniiksi Tiedoksi, tiedoksi, joka on hyödyksi sanan korkeammassa merkityksessä. Haluaisin joskus sanoa (ensin mainitulle):

Menkää laitumelle, olette jo tarpeeksi kauan syöneet heinää. 
Kevät tuoreine satoineen on tullut! 

  Villeyttä, vapautta, kesyttömyyttä! Anna minulle villeys, jonka katsetta mikään sivilisaatio ei voi kestää! Thoreau ihailee muokkaamattoman maan voimaa, alkuperäiskansojen hiljaista tietoa, mytologioita, synkkiä suorämeitä, läpitunkemattomia metsiä, villejä vesiä; ne olivat asioita jotka, päinvastoin kuin suurelle osalle sivistyneistöä, olivat Thoreaulle itselleen kaiken hyvän ja kauniin ultimaatumeja.

   Filosofi laajentaa esseensä alussa esittelemänsä vaellusfilosofian koskemaan koko ihmiskuntaa. Alati uusia mahdollisuuksia etsivän ihmisen luontainen vaellusreitti kulkee auringonkierron mukana aina länttä kohti: kohti Oregonia eikä Eurooppaa.  Idästä löydämme vain jo muinoin kesytetyn menneisyyden ja menetetyt mahdollisuudet, mutta emme koskaan sitä vapautta, jota Thoreau niin kovasti janoaa (Tunnustan; tässä kohtaa esseetä kulmakarvani kohosivat hiukan, ehkä en päässyt Threaun ajatusten ytimeen, siihen, mitä hän todella sanoo). Thoreau ryhtyy ylistämään Yhdysvaltojen ylivoimaa, sen kauneutta, hehkua ja elinvoimaa kuin huumaantuneena, kuin kaiken edellä esittämänsä kritiikin unohtaen: täällä näyttää taivaskin sinisemmältä, aurinko ja kuu suuremmilta, maaperä hedelmällisemmältä kuin muualla.  Länteen lähdemme kuin tulevaisuuteen, yritteliäisyyden ja seikkailun hengessä. Eikä siinä vielä kaikki: yhdysvaltalaisten mielikuvitus, ymmärrys, äly ja sydämen sivistyskin ovat kasvaneet täällä vertaansa vailla oleviin mittoihin. Joten: vain lännestä ihminen löytää etsimänsä vapauden ja tulevaisuuden, elinvoimaa tihkuvan kulttuurin ja toimeliaisuuden. Löytyikö Yhdysvalloista Thoreaun mielestä siis jotakin, minkä me eurooppalaiset olimme jo aika päiviä sitten kadottaneet? Uudisraivaajamentaliteetti saattoi olla hyvinkin lähellä hänen sydäntään. Hämmennyin lukemastani, sillä näin edellä kuvatun ylistyksen ja uskonnollista hurmosta lähentelevän edistysuskon olevan ristiriidassa Thoreaun perusteesien kanssa.

Amerikkalaisille minun tuskin tarvitsee sanoa: 'Länteen suuntaa valtakunnan tähti kulkunsa'.

John Cast: Spirit of the Frontier, 1872. Teos kuvastaa amerikkalaisten 1800-luvulla vaalimaa kutsumuskohtaloaatetta.

  Tässä kohtaa Thoreaun ajatukset tuntuvat liittyvän  amerikkalaiseen, 1800-luvulla nousseeseen kutsumuskohtalo-ideologiaan, jossa korkeamman sallimuksen ajateltiin tasoittavan Yhdysvaltojen (joskus hyvinkin väkivaltaista) tietä läpi koko mantereen. Tämä on tietenkin ajatuksena kovin hämmentävä, sillä  Thoreau itse vastusti esimerkiksi Yhdysvaltojen laajentumiseen johtanutta Meksikon sotaa.

  Kävelemisen taito on kärjistyksineen ja pienine ristiriitaisuuksineenkin mitä mielenkiintoisin, ajatuksia ravitseva ja ravisteleva essee. Seuraavaksi tartun Thoreaulta Walden - Elämää metsässä -teokseen, mutta sen aika ei ole ihan vielä...

***

Thoreaun jalanjäljissä on kulkenut myös Sinisen linnan kirjaston Maria.



Henry David Thoreau: Kävelemisen taito (Walking, 1862)
Amerikkalainen alkuteksti 'Walking'  ilmestyi The Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa
Kustantaja: Basam Books, 2013, 77 s.
Suomentanut Markku Envall

Kommentit

  1. Hieno kirjoitus Kaisa Reetta. Jäipä nyt minuakin häiritsemään tuo itä-länsi -juttu. Siinä on kuitenkin se kuin-sana. "Kuin tulevaisuuteen" Antaako teksti aineksia tulkita niin, että suhteemme länteen on kuin se olisi tulevaisuus, vaikka kirjoittaja tietää, että länsi ei sitä ole. Onko tuossa teoksessa noin ylipäänsä länsi nähty jotenkin parempana kuin itä? Minkälaista arvopohjaa tuohon länsi-itä -pariin liittyy Thoreaulla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Omppu!

      Tuo idän ja lännen kahtiajako oli tässä kyllä erittäin hämmentävä tekijä ja samalla kertaa hyvin mielenkiintoinen. Yritin pureutua tekstiin, lukea sitä monesta eri näkökulmasta ja sittenkin minulle jäi avoimeksi, mitä Thoreau tässä tarkoittaa. Ensimmäiseksi olisi tietysti yritettävä asettaa teksti ajalliseen ja paikalliseenkontekstiinsa, joka sekin edellyttäisi sitten jo parempaa tietämystä Yhdysvalloissa 1800-luvulla vallinneista yhteiskunnallisista - ja kirjallisista - arvoista.

      Thoreau puhuu useaan otteeseen (ei siis vain tässä) siitä, kuinka itä on kulttuurisesti jo menetettyä aluetta ja viittaa näissä kohdissa paitsi Eurooppaan, myös Lähi- ja Kaukoitään. Ihminen on hänen mukaansa aloittanut kulkunsa idästä ja suuntaa sen luontaisesti kohti länttä ja ainakin minun käsitykseni mukaan hän katsoi Amerikan mantereen olevan tuossa maailmanajassa lähimpänä sitä ideaalia, jota hän ajatuksissaan ajoi takaa,mutta saattaa olla, että hän näki jo tuhon enteet täälläkin, sillä esseensä lopussa hän puhuu Uuden Englannin linnuista, jotka ovat 'jo menettäneet siipensä ja muuttuneet Shanghailaisten häkkikanojen kaltaisiksi'.
      Taidanpa lisätä tämän tuonne tekstiinkin.

      Yhtä kaikki, juuri tämän hienoisen ristiriitaisuuden tähden haluan tarttua Thoreaun muihinkin teoksiin. Se innostaa ottamaan selvää, porautumaan syvemmälle hänen ajatuksiinsa ja yleisemminkin tuon aikakauden ajattelutapoihin.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Oi, odotinkin jo tätä kirjoitustasi, jonka nyt sain mieleni iloksi lukea - kiitos :) Minunkin Thoreau-tuntemukseni on hyvin hentoa, mutta hänen ajatuksensa kiinnostavat kyllä... Olen joskus selaillut teosta "Walden - Elämää metsässä", tahtonut sen lukeakin, mutta oikeaa hetkeä ei ole vielä tullut. Luonnon ja sivistyksen suhde on aina yhtä kiehtova ja mielenkiintoinen ja kyllä, hieman hankalakin. Ehkä ihmisen olisi hyvä tavoittaa tietty tasapaino, harmonia, ymmärtää itsensä osana luontoa ja nauttia sivistyksestään viisaasti. Sivistyksessä on paljon hyvää ja parhaimmillaan kaunistakin, mutta herruus on silti luonnon, ei ihmisen ja ihmisen rakennelmien. Kunpa ihminen sen sittenkin muistaisi...

    Tuo, kuinka Thoreau näkee lännen yhä uusina lupauksina, on todellakin mielenkiintoista ja ristiriitaista. Ehkä myös esimerkki siitä, kuinka ihminen on aina myös oman mielensä kehysten vanki?

    Mutta niin, käveleminen, se on sitten ihanaa! Kävellessä vaeltaa virkistävästi myös mieli ja kohtaa ehkä aivan uusia näköaloja ja oivalluksiakin, kun ajatusten solmut aukeavat... Palaan kävelyiltäni silti mielelläni juuri kotiin, omaan pehmeään pesääni ja rakkaitteni luo, perheen ja kirjojen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiitokset itsellesi lukemisesta! :)

      Luonnon ja 'sivistyksen' suhde on mahdoton - ainakin jos käsitämme 'sivistyksen' sellaisena 'kehitysideologiana', jonka yhtenä suurimpana mittarina pidämme 'taloudellista kasvua'. Se toisenlainen, aito sivistyshän ei lähde materiasta, vaan jostakin aivan muusta. Tuntuu että juuri tuo sivistyneisyyden muoto on häviämässä taistelun, joka on jatkunut niin pitkään kuin ihminen on maankamaraa kuluttanut.

      Ihminen on kovin kahtiajakoinen: On se ihmisyys, jonka ihanimpana ilmentymänä voidaan pitää juuri tuota 'sydämen sivistystä', kaikkea sitä, joka saa muotonsa taiteessa ja parhaimmillaan myös tieteessä, tunteissa, epäitsekkyydessä... Ja tämän pinnan alla (mutta ei kovinkaan syvällä) kytee ihmisen 'toinen luonto', joka vaatii meitä valloittamaan, kesyttämään, ahnehtimaan, kadehtimaan ja tuhoamaan. Ja kuitenkin: tuokin puoli on sekin osa 'luonnollista luontoamme'. Kumpi puoli lopulta voittaa, niin, se on onneksi ihmisen itsensä päätettävissä mutta huonolta tämä näyttää...

      Jokainen ihminen on oman aikansa vanki, niin myös Thoreau. Yksikään filosofi ei ole jumala ja juuri siksi heitä kannattaa lukea! :)

      Kävely on ihanaa! Pienikin kävelyretki puhdistaa ja uudistaa ajatuksia. Onnellisimmillani olen metsäretkilläni, palaan metsään kuin kotiini. Tässä suhteessa komppaan Thoreauta täydestä sydämestäni.

      Kiitokset kommentistasi :)

      Poista
    2. Voi ei, ei, ei sivistys ole sitä ns. "kehitystä" eikä "taloudellista kasvua" vaan juurikin sitä "sydämen sivistystä", ihmisen kykyä tuntea empatiaa ja oikeudenmukaisuutta ja ymmärtää kohtuullisuuden, toisen ihmisen ja luonnon arvo ja niin, ilmaista itseään taiteessa ja kyllä, parhaimmillaan myös tieteessä. Koetan sitkeästi uskoa ihmisen kykyyn olla lopulta hyvä ja viisas - myös niin, että hän ymmärtää oman riippuvuutensa luonnosta. Koetan, vaikka se toisinaan on vaikeaa ja raskasta, melkeinpä mahdotontakin. Mutta ihmisellä on oltava toivoa ja unelmia, kauniita haaveita...

      Voi, tämä on aihe joka saa sanat pulppuamaan, toivomaan parempaa maailmaa... Vastauksesi puhalsi taas sanoille tuulta... Ehkäpä jo pian tarvitsen myös oman annokseni Thoreauta :)

      Poista
    3. Katja, juurikin näin! Siitä huolimatta, että kaikki tuntuvat tunnustavan kulttuurin merkityksen, keskitymme Suomessa nykyään vain ja ainoastaan taloudellisesta kasvusta (tai sen puutteesta) huolehtimiseen ja ajattelemme yksinomaan sen määräävän hyvinvointimme asteen. Päättäjiemme mukaan sivistys kulkee talouden jalanjäljissä, vaikka asia on juuri päinvastoin. Kulttuurinen (ja siinä samalla myös henkinen) hyvinvointi ei saa olla kiinni bruttokansantuotteesta.

      Sanon näin, vaikka tiedän, että rahaa tarvitaan silläkin sektorilla. Kulttuurin, sivistystoimen ja erityisesti koulutuksen kehittäminen olisi turvattava erityisesti nyt tiukassa taloudellisessa tilanteessa, niin hassulta kuin se päättäjistä saattaa kuulostaakin. Koulujen ahdinko, kirjastojen ja monien 'mikrotasolla' toimivien kulttuurihankkeiden alasajo huolestuttaa erityisesti.

      Ja niin, taisin tuossa edellisessä vastauksessani luonteeni vastaisesti hieman synkistellä... Minä uskon, että ihmisellä on vielä mahdollisuus saavuttaa tasapaino kahden puolensa, - rakentajan ja tuhoajan - välillä. Uskon unelmiin :) <3

      Kiitokset kommentistasi, Katja. Ajatuksia on kiva pulputella! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!