31.10.2014

Haruki Murakami - 1Q84 osa 3



  On kulunut yli puoli vuotta siitä kun viimeksi seikkailin Haruki Murakamin hullussa 1Q84-maailmassa (1Q84, osat 1 ja 2). Ensimmäiset osat jättivät minut hämmennykseen: miten kirjailija aikoi jatkaa uskomatonta tarinaansa siitä, mihin hän minut maaliskuussa jätti, miten hän selviytyy rakentamastaan kissankehdosta kasvonsa säilyttäen, niin, että voin yhä pitää häntä vakavasti otettavana kirjailijana.
Olin kuluttanut ensimmäisten osien kanssa paljon aikaa ja käsivoimia (kysehän oli melkein 800-sivuisesta tiiliskivestä), joten kolmannen osan täytyi tarjota minulle jotakin huimaa, ennen näkemätöntä, vähintäänkin ilotulitukseen verrattavaa lukukokemusta. Mutta Murakamipa yllätti minut (jälleen) täysin. Romaanisarjan kolmas osa veti maton perinteisiksi ja yksioikoisiksi osoittautuneiden odotusteni alta.

  Aomame ei ollut painanut liipaisinta.
Oli syyskuun alku. Aomame seisoi kirkkaassa aamuauringossa keskellä liikenneruuhkaa Tokion kolmostien levennyksellä ja työnsi Hecker & Kochin mustan piipun suuhunsa. Junko Shimadan jakkupuvussa ja Charles Jorurdanin korkokengissä. 
Ihmiset katselivat häntä autoistaan sen näköisinä, että kohta tapahtuu jotain. Keski-ikäinen nainen hopeanvärisessä Mercedes coupéssa. Ruskettuneet miehet korkealla rekan ohjaamossa. Aomame ajatteli, että ampuisi yhdeksänmillisen luodin kalloonsa suoraan heidän silmiensä edessä. Itsemurha olisi ainoa keino päästä pois vuoden 1Q84:n maailmasta. Tappamalla itsensä hän pelastaisi Tengon. Niin johtaja oli luvannut. Niin hän oli vannonut ja tahtonut itsekin kuolla.

  Tähän jäätiin viimeksi: Pahamaineisen Sakigage-kultin johtaja on kuollut. Yhteys kultin ja kummallisen pikkuväen välillä näyttää katkenneen, sillä ääniä ei kuulu enää. Kultin tulevaisuus on vaarassa, siitä ovat vastuussa harmittomalta vaikuttavan, vähän höpsön romaanin kirjoittanut nuori, omalaatuinen Fuka Eri ja kirjan 'toimittanut' Tengo. Johtajan kuoleman jälkeen myös Aomame kuuluu etsittyihin.  Naisten menneisyys on vahvasti sidoksissa kulttiin: Fuka Eri on johtajan karannut tytär ja Aomamekin on paennut suljetusta yhteisöstä jo varhain.

  Kumpikin heistä joutuu yhä pakenemaan. Kulttia vastaan hyökännyt Aomame uskoo sinetöineensä  kohtalonsa: häntä kehoitetaan jättämään Tokio, muuttamaan nimensä ja koko elämänsä, sillä täällä hänen turvallisuuttaan ei voida enää taata. Mutta Aomame haluaa jäädä väliaikaiseen turvapaikkaansa kaiken uhallakin, sillä jokin määrittämätön voima vetää hänen ajatuksiaan - ja sydäntään - kohti Tengoa. Vaikka heidän edellisestä kohtaamisesta on kulunut kaksi vuosikymmentä, vallitsee heidän välillään  sanaton, miltei yliluonnollinen yhteys, jonka Tengokin tahollaan tuntee. Mies elää - Fuka Erinin ja Aomamen tavoin - kummallisessa  kahtiajakautuneessa 1Q84-maailmassaan, lukee romaanikäsikirjoitustaan kuolevalle isälleen, potee yksinäisyyttä eikä lainkaan tiedä, että aika on käymässä vähiin.

  En saanut kirjalta sitä mitä siltä odotin, en huimia juonenkäänteitä, en paljastuksia enkä ilotulitusta. Sain jotakin aivan muuta, sain yllätyksen jota en ikinä osannut tältä romaanilta odottaa, mutta juuri näinhän maailmanluokan kirjailija lukijaansa parhaimmillaan vie. Murakami yllätti minut pysähtyneisyydellä, joka oli luonteeltaan intensiivisempää, syvempää kuin missään muistamassani kirjassa. Arkipäivän askare kerrallaan asetuin Aomamen ja Tengon elämään, hengitin heidän kanssaan samaa ilmaa hetkestä, tunnista toiseen, pysähdyin ja odotin jotakin tapahtuvaksi. Sillä vaikka elämmekin kirjassa yliluonnollisten tapahtumien keskuksessa, elämä näyttää olevan jossain toisaalla:

Aomame kätkeytyy Sakigagelta lukittautumalla kuukausiksi tokiolaiseen kerrostalohuoneistoon. Ajan kulumista helpottaakseen hän  tekee päivistään täsmällisesti toisiaan seuraavien suoritusten jatkumon, lukee Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -suurromaania ja ylläpitää lihaskuntoaan. Iltaisin hän istuu pienelle parvekkeelleen  odottamaan suurta, kahden kuun alla tapahtuvaa ihmettä.
 Elämän yksitoikkoisuudelta eivät voi välttyä sen paremmin Tengo tai Sakigagen palkkaama, väsymätön ja saalistaan vaaniva yksityisetsivä Ushikawakaan. Aomamen, Tengon ja Ushikawan hyvin samankaltaisina toistuvien  päivien seuraaminen ei pitkästyttänyt, vaan muuttui edetessään miltei meditatiiviseksi kokemukseksi. Nukahtamislääkkeeksi tästä romaanista ei silti ole, sillä Sakigagen ja rakastavaisten piiloleikki pitää hienoista jännitysmomenttia yllä läpi koko kolmannen osan. Jännitys on toki ymmärrettävä tässä Murakamille ominaisesti hyvin vähäeleiseksi elementiksi.

 Romaanin tyyli on omintakeinen ja ultrarealistinen. Tapa, millä Murakami punoo tarinan yliluonnolliset ainekset mukaan realistiseen kerrontaan, on hämmästyttävän taidokas. Pinnalta katsoen 1Q84-romaani lähestyy kevyehköä angloamerikkalaista proosaa (sarjakuvien maailmakin on oudolla tavalla läsnä) ja huokuu tästä huolimatta - tai sen lisäksi - syvää, hiljaista viisautta. Rohkeus sekoittaa genrejä keskenään on varmasti yksi syy Murakamin huimaan suosioon.

  En aio tässä kertoa, kuinka Aomamen ja Tengon rakkauden lopulta käy enkä edes sitä, ratkeavatko tarinan omintakeiset arvoitukset. Tämä riittäköön: Olkoot olosuhteet mitkä tahansa, kysymys on aina ennen kaikkea rakkaudesta. Kirjan viimeisillä sivuilla herkistyin kyyneliin ja mietin, että  juuri näin tämän tarinan tulikin päättyä, mikään muu loppuratkaisu ei olisi tullut kysymykseen. Sillä loppujen lopuksi tärkeintä ei ole se, kuinka 'valmiiksi' me saamme  maailmamme ja elämämme rakennettua. Maailma tulee joka tapauksessa aina olemaan täynnä epävarmuuksia, yksinäisyyttä, surua, vihaa ja muita puolivillaisuuksia. Maailma on raakile ja sellaisenaan ihan mukiinmenevä paikka elää - ja rakastaa. Sen hyväksyminen on ainakin puolikas askel kohti onnea.

  Tiikeriä tankkiin, sanoi Esson tiikeri vasen puoli naamasta näkyvillä. Oikea tai vasen, samantekevää. Tiikeri hymyili Aomamelle leveästi, luonnollisesti ja lämpimästi. Aion uskoa siihen hymyyn, hän sanoi itselleen. Se on tärkeää. Aomame hymyili niin kuin tiikeri. Hyvin luonnollisesti ja lämpimästi.

***

  1Q84:n kolmatta osaa on luettu myös muun muassa täällä: Anna minun lukea enemmän, Iltaluvut, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitus,  Luetut, lukemattomat,   Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua, Rakkaudesta kirjoihin, Nenä kirjassa ja Sinisen linnan kirjasto.


Haruki Murakami: 1Q84 osa 3 (1Q84, 2010) 446 s.
Kustantaja: Tammi
Suomentanut Aleksi Milonoff
Suomennos on tehty Philip Gabrielin englanninkielisestä käännöksestä.

27.10.2014

Kirsi Kunnas 90 vuotta -haaste kaikille runon ystäville

Opuscolo-blogin Valkoinen Kirahvi käynnisti hetki sitten  Kirsi Kunnaksen synttäreitä juhlistavan runohaasteen jossa hän pyytää bloggaajia kertomaan omista Kunnas-runomuistoistaan.

Runohaasteen ojensi minulle Kirjojen kamari-blogin Katja. Sydämellinen kiitos haasteesta - teille kummallekin! Valitsemani runo on peräisin Kirsi Kunnaksen kirjasta Tiitiäisen satupuu (1956).

Lisään haasteen säännöt tämän postauksen loppuun.


...muistattehan herra Pii Poon, hänet, joka oli noita?
Hänet, joka...

huusi: hii hoo!
ja maata polkaisi
  ja taikoi:
    rusinoita
    mansikoita
    omenoita
    perunoita
    porkkanoita
    prinsessoita
    makkaroita,

Oli sinä aika taikuri! Lapsena rakastuin hahmoon: näin herra Pii Poon pikkuruisena ja hyvin, hyvin kiukkuisena, mustiin pukeutuvana ukonrähjänä, joka taikoi juttuja ihan vain keljuuttaan. Mielikuvaani taikurin habituksesta on täytynyt sekottua siis jotakin Hannu Mäkelän Herra Huusta. Pieni, kelju noita, joka osasi taikoa sekä mansikoita, makkaroita että prinssessoita ihan vain maata polkemalla sai jo tuolloin kaikki ihailu- ja sympatiapisteeni.

***
Runon edetessä siirrytään prinssessoista ja mansikoista sitten oikein suuren maailman tunnelmiin: 

Kerran
herra Pii Poo 
kulki Espalla.
Hän huusi: hii hoo!
ja maata polkaisi
ja sitten vespalla
hän ajeli.

Savossa, pitkien metsätaipaleiden takana asustava pieni tyttö tiesi kyllä Espan. Se oli Helsingissä, jossa olin jo vieraillutkin - muistan Espalla kävelyt elävästi. Eräässä muistossa on vielä varhainen kevät, eletään rospuuttoaikaa, minulla on punaiset kiiltonahkakengät ja takkini alla  vihreä vekkihame ja valkea röyhelöpaita, mutta silti kadehdin sisareni samalla reissulla saamia ihania pitkävartisia saapikkaita - niitä, jotka ovat hänelle ainakin kaksi numeroa liian suuret, mutta jotka hänen oli vain pakko saada (ihanaa krokotiilijäljitelmää!). Espaa reunustavien suurten kivitalojen ikkunat häikäisevät kuin aurinko ja kadulla vilisee autoja, ihmisiä, koiria, pyöriä, mopoja. Saattaisiko vastaan tulla yksi pieni vespakin?

Se, että joku  hurjastelee, huutaa ja polkee maata keskellä Esplanadia (joka sentään oli melkein maailman napa), vaati pienen tytön mielestä hurjaa luonnetta. Tunnistin jo silloin herra Piipoossa aimo annoksen kapinallisuutta. Hän onkin ensimmäisiä kirjallisuudessa vastaani tulleita rebel-sieluja 



Mutta herra Pii Poo saa nenilleen. On asioita, joiden yli ei noitienkaan mahti kanna: 

Se oli herra Pii Poon
suuri erehdys.

Näes, noidan mahti
ei pysty koneisiin
ei moottoriin
ei mutteriin
ei polkimiin
ei vaihteisiin
ei kytkimiin

kerta kaikkiaan:
koneella on koneen tahti.

Vaan mikä estää koettamasta. Yrityksen ja erehdyksen kautta pieni ja kärttyinen ukkokin oppii suuntaamaan tarmonsa siihen, mihin hänen mahtinsa yltää - vai olisiko sittenkin hauskempaa  säilyttää se pieni sisäinen kapinallisensa hengissä, ihan vaikka koneen kiusaksi?   Pii Poo ei niin vaan anna periksi vaan polkaisee vespansa käyntiin vielä kerran...

Ja niinhän siinä käy, että  herra Pii Poon itsetunto saa ison kolauksen. On jotakin, johon hänen valtansa ei yllä: kerta kaikkiaan koneella on koneen tahti. Huutaminen ja maan potkiminen ei auta, kun vastassa on tarpeeksi järeää kalustoa. Ukko jää junan alle ja ensimmäistä kertaa hän huutaa vähän vähemmän kiukkuisena, taitaa olla pikkuisen hädissäänkin. Onni on kuitenkin myötä. 

No niin,
herra Pii Poo
ajoi asemalle.
Hän huusi: hii hoo!
ja vespan polkaisi
ja jäi junan alle.

Kuolen,
huusi Pii Poo,
liian aikaisin!
Hän huusi: hii hoo!
ja kuoli myöhemmin.

***
Ja miten tarina jatkuisi?

Uskon, että herra Pii Poo hieman tuossa hengähdettyään  vetäisee vespansa junan alta, huutaa HII HOO, polkaisee apparaattinsa käyntiin ja suuntaa tiensä jälleen kohti Espaa. 
Sillä tämän jälkeen hänelle eivät enää kelpaa omenat, päärynät, makkarat, eivät prinssessatkaan. Hän on kohdannut haasteen, jota ei voi vastustaa: hänen on voitettava jollain konstilla koneiden mahti, se lienee herra Pii Poon tahti ;)



Haasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa. 

2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.

3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle. 

4. Kerro osallistumisestasi vastaamalla tähän viestiin. Teen jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka. 


*****

Toivottelen mukavia runohetkiä Valkoisen Kirahvin haasteen parissa  ja vielä: sydämelliset onnittelut ihanalle Kirsi Kunnakselle!

19.10.2014

Tommi Kinnunen - Neljäntienristeys


  Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea eikä väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri puolella taloa kuin minne alkujaan aikoi mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneensa, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet...

  Kesti kuukausia ennen kuin sain tartuttua tämän vuoden kohuesikoiseen, romaaniin, jota on luettu, kehuttu ja mainostettukin niin kuin ei pitkään aikaan mitään toista kirjaa. Päätin odottaa sen korkeimman innostuksen tasoittumista, suljin silmäni arvioiltakin, mutta koska en elä umpiossa, en ole voinut olla huomaamatta että Neljäntienristeyksestä on tullut lyhyessä ajassa lukijoiden  -ja myös ammattikriitikoiden - 'lempilapsi'.
 Luin kirjan elokuussa ja viime viikolla vielä uudestaan ja varsinkin nyt, toisella lukukerralla totesin, että niin, eihän romaania turhan päiten ole kehuttu, mutta kaikista sen ansioista huolimatta minulle jäi kirjasta pikkuisen ristiriitainen fiilis.

 Neljäntienristeys on kokonaisuudessaan tyylikäs ja taitavasti kirjoitettu romaani. Kinnunen nojaa vahvasti  suomalaiseen  kirjallisuuskaanoniin  ja siitä ponnistaviin, sisun värjäämällä pärjääjämentaliteetillä silattuihin arkkityyppeihin, niihin sielultaan yksinäisiin, joille toisen ihmisen läheisyys, toisen varaan heittäytyminen aiheuttaa kirouksensekaista kauhua ja sen puute puolestaan  sanatonta, rintaa polttavaa kaipuuta,  jota  yhä uudet kirjailija- ja iskelmänikkarisukupolvet yrittävät puolestamme tulkita -ehkä jopa hoitaakin.  Kinnunen soittelee taitavasti juuri näitä samoja sielunkieliä, joten onko ihme, että hänen tekstinsä meihin osuu - ja uppoaa?

    Sata vuotta, neljä sukupolvea, neljä päähenkilöä, neljä erillistä tarinaa, neljä tietä jotka risteävät suuressa, kolkossa talossa, kerran poltetussa, kahdesti rakennetussa. Kuinka ihmeessä Kinnunen on saanut tämän kaiken mahtumaan ainoastaan 334 sivuun? Neljäntienristeys on kirjallinen 'tilaihme', jonka toteutustapaa en voi olla ihailematta: Neljän päähenkilön tarinat on kirjoitettu toistensa lomiin sujahtavina, lyhyinä episodeina, joiden välissä aika voi hypätä kerralla viisikintoista vuotta kerronnan suuremmalti häiriintymättä. toisaalta tuo kohtauksellisuus luo kirjaan tiettyä näyttämöllisyyttä, jonka ainakin minä koin hiukan etäännyttävänä. Ehkäpä ratkaisu on ollut kirjailijalle luontainen, sillä ennen Neljäntienristeystä hän on keskittynyt näytelmäteksteihin.

   Kinnunen maalaa suomalaista sielunmaisemaa taitavasti ja kauniisti. Kainuuseen 1900-luvun alussa asettuvan Kätilö Marian täytyy raivata elintilansa naimattomana ammatinharjoittajana keskelle vahvaa lestadiolaisseutua. Mukana kulkee äitinsä tavoin periksiantamaton, mutta aikuisiällä katkeroituva tytär Lahja, joka haluaa elämältä kaiken: tärkeäksi koetun  itsenäisyyden lisäksi aviomiehen ja turvaakin, mutta saakin vain Onnin, miehen, jonka kohtalo halujen, kiellettyjen tunteiden ja moraalisäännösten  ristitulessa on tietyssä mielessä kirjan koskettavin.  Lahjan ja Onnin pojan Johanneksen vaimo Kaarina, kalustoon kuuluva mutta kuitenkin ulkopuolinen, katsoo asioita toisesta, raikkaammasta vinkkelistä ja näkee ne siksi selkeämmin kuin yksikään toinen heistä.

  Kohtaamattomuus, arvojen yhteentörmäykset,  itsensä hyväksymisen vaikeus, rajojen löytäminen: siinä muutama tämän kirjan tärkeistä teemoista. Nämä ihmiset hakevat paikkaansa tekemisen kautta: Maria ja Onni luovat maailmaansa rakentamalla: tässä kirjassa kuuluu vasaranpauke ja tuoksuu tuore kakkosnelonen!  Maria valloittaa vanhoillislestadiolaista seutukuntaa laajentamalla neljän tien risteyksestä hankkimaansa vanhaa taloa huone huoneelta yhä laajemmalle, Onni hakee oikeutusta olemassaololleen rakentamalla talon kohti taivaita, korkeammalle kuin yksikään toinen kylässä on uskaltanut kurottaa. Mutta vuosien myötä talosta jolla raivattiin itselle vapautta ja elintilaa, tuleekin vankila, jonka asukkaat eristyvät kohteliaaseen yksinäisyyteensä. Lahja määrittää maailmaansa rajoitusten ja sääntöjen turvin. Hänen kohtalonsa ääriviivat on tatuoitu kirjeisiin, salattuihin, hullua rakkautta tihkuviin, piilotettuihin, savuksi haihtuviin. Kirjeet  sulkevat sisäänsä sen, mitä Lahja kiihkeästi tarvitsee ja haluaa ja josta hän jää aina osattomaksi.

  Kinnusen kieli on vahvaa ja elävää, hänen kerrontansa kulkee sujuvasti ja nautittavasti, mutta jotain jäi hampaankoloonkin. Joidenkin kohtausten asetelmat ovat minusta stereotyyppisiä ja niissä on selkeä uskottavuusongelma, joka syö kerronnan voimaa.  Esimerkinä miniän ja anopin suhde ja sen seuraukset: Miksi kaksi tervettä, kaikin puolin toimintakykyistä aikuista lapsineen jää anopin 'nurkkiin' asumaan, jos tämän käyttäytyminen on niinkin karkeaa ja kamalaa kuin Kinnunen Lahjan käyttäytymistä kuvaa. Kyllä, tunnesiteet painavat, mutta rajansa kai kaikilla? Miniä-anoppisuhdetta olisi voinut mielestäni  käsitellä yhtä hyvin hiukan uskottavampien olosuhteiden vallitessa, varsinkin, kun juuri tästä suhteesta kehittyi tarinan myötä yksi kirjan tärkeistä teemoista. Tästä pienoisesta uskottavuusongelmasta huolimatta erityisesti Lahjan hahmo on tässä yhteydessä traagisuudessaan koskettava: On kauheaa menettää otteensa, voimansa ja valtansa, kauheaa pyrkiä hyvään, mutta huomata päätyvänsä kerta toisensa jälkeen johonkin päinvastaiseen. On suorastaan halvaannuttavaa nähdä katseiden kääntyvän, iloisen naurun ja juttelun lakkaavan kun astuu huoneeseen. Lahja ei tarkoituksella tapa iloa ympäriltään, mutta hän ei ole koskaan oppinut asettamaan sanojaan ja tuntojaan niin, että toiset ne ymmärtäisivät.

  Romaanin lyhyet tuokiokuvat ovat parhaimmillaan kyyneleitä nostattavan koskettavia, mutta muutamaan otteeseen Kinnunen heittää episodiensa  päätteeksi tunnelmaa kuvaavan  loppukaneetin, jolla hän ikään kuin 'paketoi' tekstin. On kuin kirjailija haluaisi tällä tavoin varmistaa, että lukija on todella ymmärtänyt lukemansa. Aina tällaisia ajatuksia valmiiksipakkaavia loppukaneetteja kohdatessani minä pikkuisen ärsyynnyn: en kaipaa alleviivauksia.

  Kaiken kaikkiaan Neljäntienristeys on hieno romaani. Kirjalle on povattu tämänvuotista Finlandiaa. Itse en ota asiaan kantaa, sillä en ole tainnut lukea (vielä) muita tänä vuonna ilmestyneitä suomalaisia romaaneita.

* Kinnusen esikoisteosta on luettu kirjablogeissa niin taajaan, että laitan tähän vain suoran linkin googlen hakuun. Tuolta löytyy valtava määrä niin ammattiarvioita kuin kirjabloggaajienkin juttuja.

** Koska kirjasta löytyy myös sotateema, osallistun tällä kirjalla Suketuksen luotsaamaan Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, 2014, 334 s.
Kustantaja: WSOY

15.10.2014

Yöpakkasia kohti...



... mutta jalokärhöt ja syyshortensiat kukkivat vielä hetken...

Kukkahulluutta ja tulppaanikuumetta lokakuussa: vielä oli saatava pari lajiketta lisää kaikkien muiden uusien tulppaanilajikkeiden jatkoksi, vaikka oli jo vaikka mitä... Yritin sulkea silmät monen houkuttelevan sipulipussin kohdalla, onnistuinkin.

Mutta niitä ihania kokeiltaviahan olisi kymmeniä, oih ja oih! 


Toivottelen ihanaa, syksyistä keskiviikkoiltaa!  

10.10.2014

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


  Kun vesi loppuu, on lähdettävä.

  Tarina kertoo, että vedellä on ymmärrys, että se kantaa muistissaan kaikkea, mitä maailmassa on tapahtunut, aina ajalta ennen ihmisiä tähän hetkeen, joka piirtää itsensä sen muistiin jo kuluessaan. Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. 
Teemestarit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan. On kuin vesi pakenisi pois omasta tahdostaan, vetäytyisi maan kätköön etsimään uutta uomaa...

  Kauan sitten, kun vesi oli kätkeytynyt ihmisiltä suuren katastrofin jälkeen, teemestarin esi-isät lähtivät kaukaa idästä ja vaelsivat kohti pohjoista, kielletyn alueen porteille saakka. Täällä Kuusamon maisemissa he saattoivat harjoittaa ammattiaan, sillä täältä löytyi kauan kaivattua vettä ja koska ilmasto oli sopivan lauhkea, teepensaatkin menestyivät.
Tuosta maailmaa kohdanneesta, suuria kansainvaelluksia aiheuttaneesta  katastrofista on Teemestarien tarinan alussa kulunut aikaa hyvinkin kymmenen sukupolven verran. Entismaailma on kadonnut, Pohjoisen unionia hallitsee sotilasdiktatuuri, joka valvoo ja hallinnoi pohjolassakin pikku hiljaa niukkenevia vesivarantoja.

  Täällä elää Noria, teemestarin tytär, valmiina vastaanottamaan teemestarin arvonimen, siihen liittyvän voiman ja suuren vastuun. Teeseremonia on kulkenut Norian suvussa  hengityksen lailla, yhdistänyt entismaailman nykyisyyteen, tuonut ihmisille rauhaa ja tasapainoa  niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, yhä vieläkin vaikka seremoniaan osallistuminen on nykyismaailmassa enää vain harvojen etuoikeus.
Teemestariksi vihkimisen myötä Noria liitetään suvun salaisuuteen, veden katkeamattomaan virtaan, ihanaan, raskaaseen, vuosisadat ylittävään salaisuuteen, jota on vanhan teemestarin mukaan varjeltava aina ja poikkeuksetta.

  Mutta salaisuudet kovertavat meitä niin  kuin vesi kovertaa  kiviä.Pinnalla mikään ei liikahda, mutta asiat, joista emme voi puhua kenellekään, hiertävät ja kuluttavat, ja hitaasti elämä kiertyy niiden ympärille, etsii muotonsa niiden mukaan. 

  Teemestarin kirjan dystopia sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen, aikaan, jossa  omat kauhuskenaariomme ilmastomuutosten vaikutuksista ovat toteutuneet pahimmalla mahdollisella tavalla. Romaanin kehyskertomus on synkkä, onhan kysymys elämästä ja kuolemasta, ihmisen selviytymistaistelusta sotilasdiktatuurin ja yhä ankarimmiksi käyvien luonnonvoimien ristiaallokossa.  Mutta kaiken tämän vastapainoksi Itäharju tuo maailmaansa myös  valonpilkahduksia; ahdistavuuden alla kulkee ydintarina, joka on täynnä toivoa, pitkästä historiasta ja perinteistä kumpuavaa. Itäranta  peilaa elämän ja kuoleman vuoropuhelua jatkuvassa liikkeessä ja muutoksen tilassa olevaan veteen, joka muuttaa olomuotojaan kuin leikitellen, palatakseen jälleen sinne, mistä kaikki alkoi.

  Kun ajat muuttuvat, Norian on aika luopua kaikesta siitä, mikä on tuonut hänelle turvaa ja opittava seisomaan omilla jaloillaan,  tekemään omat ratkaisunsa, omat virheensä. Tällä tiellä häntä opastaa esi-isien jälkeensä jättämä teemestarien kirja, johon hän itsekin jättää merkkinsä tulevien sukupolvien löydettäväksi

  Emmi Itäranta ammentaa teokseensa voimaa zeniläisyydestä ja itämaisesta teeperinteestä. Aihe on selvästikin lähellä kirjailijattaren omaa sydäntä, sillä hän kuvaa teemestareiden suorittamia seremonioita kauniisti, ikään kuin sisältäpäin.  Kun teeseremonia alkaa, muu maailma menettää merkityksensä, olivatpa ulkoiset olosuhteet millaiset tahansa. Teehetki liittää menneisyyden nykyisyyteen, sen yllä lepää rauha, johon myös lukija niin halutessaan pääsee osalliseksi. Kaikki on tässä hetkessä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus: ajattomuus, jota vasten ihmisen elämä on vain pieni tähdenlento.

  Vain se mikä muuttuu, voi säilyä.

  Teemestarin kirja on Englannissa asuvan Emmi  Itärannan kirjallinen esikoinen. Hän on tietojeni mukaan kirjoittamassa toista romaaniaan, josta saamme nauttia ehkä piakkoin...

***

Teemestarin kirjaa on luettu myös muun muassa täällä: Anna minun lukea enemmän, Kannesta kanteenKirsin kirjanurkka, Kokolailla kirjallisesti ja Ullan luetut kirjat



Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, 2012, 4. p., 330 s.
Kustantaja: Teos, 2014

3.10.2014

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret


  Pahin oli silloin ohi. Amerikkalaisia sotilaita oli yhtä paljon kuin ennenkin - Sillä sota jatkui Koreassa - Mutta Nagasagissa huokaistiin kaiken tapahtuneen jälkeen helpotuksesta. Maailma tuntui muuttuneen.

  Nuori Etsuko asuu Nagasagin itälaidalla, sodassa hävitetyn kylän paikalle rakennetussa betonilähiössä, jota ympäröi liejuinen, hyttysiä kuhiseva savimaa. Vain tämä on jäljellä: joki ja sen rannalla pieni puinen talonrähjä, ihmeen voimalla  pommituksesta säästynyt, kuin muistutuksena, huutona joka kukaan ei ehtinyt päästää ilmoille pommin iskeytyessä Nagasagin maaperään. Helvetistä elävänä selvinneet pysyvät hiljaa, ovat (ainakin päällepäin) japanilaisen pidättyviä ja kohteliaita, yrittävät sopeutua uusiin olosuhteisiin miten parhaiten taitavat. On kuitenkin kovin ihmeellistä, jos he kaiken tapahtuneen jälkeen vain huokaisevat helpotuksesta. Ehkäpä heillä ei ole voimaa muuhun? Kirjan tapahtumat osuvat neljäkymmentäluvun lopulle, ehkäpä 50-luvun alkuun, joten on selvää, että pahin todellakin on jo ohi. Silti en ymmärrä sitä, mistä löytyy voima jatkaa elämää hirvittävän, yhdessä hetkessä  90 000 ihmistä tappaneen joukkotuhon jälkeen? Kuinka kukaan edes halusi jäädä tuohon tuhottuun kaupunkiin, sen uudelleenrakentamisesta huolimatta? Kovin sinisilmäiseen kysymykseeni on tietenkin olemassa vain yksi vastaus: elämän on jatkuttava, tavalla tai toisella.

  On kesä ja Etsuko odottaa ensimmäistä lastaan. Hänen miehensä Jiro tekee pitkää päivää Nagasakin keskustassa, raitiovaunumatkan päässä kotoa ja hän itse viettää aikansa miten parhaiten taitaa, omien sanojensa mukaan enimmäkseen laiskotellen. Tämä on se kesä, jona Etsuko tutustuu puiseen talorähjään muuttaneeseen naiseen ja tämän pieneen tyttäreen Marikoon. Sachikon ja Etsukon välille syntyy erikoislaatuinen ystävyys, hiukan yksipuolinen, mutta paremman puutteessa sekin riittää, Etsuko tuntuu ajattelevan.  Sachikon mieli on jo jossain muualla, hän janoaa uutta, parempaa elämää ja näkee tilaisuutensa nuoressa jenkkisotilaassa. Mies on luvannut viedä Sachikon tyttärineen Amerikkaan heti sopivan tilaisuuden tullen. En voinut mitään sille, että tunsin Sachikoa kohtaan suurta antipatiaa. Näin hänen hahmonsa räikeän opportunistisena, mutta voinko sittenkään syyttää häntä? Naisen kylmä asenne tytärtään kohtaan sai kuitenkin henkeni salpautumaan: ujo tyttönen viettää päivänsä yksin, kääriytyy torjuvaan hiljaisuuteensa kuin turvaa antavaan viittaan.

  Mariko makasi etäisimmässä nurkassa auringonvalon ulottumattomissa. Erotin jotain liikettä hänen viereltään pimeässä ja tullessani lähemmäksi näin ison kissan kerälle kiertyneenä matolla.
- Hei, Mariko, sanoin. - Etkö sinä muista minua? Me tapasimme kerran, jatkoin. - Etkö muista? Sinä olit joella. 
Pikku tyttö ei osoittanut minkäänlaisia tuntemisen merkkejä. --- Se odottaa poikasia. 
- Ihanko totta? Sehän on hauskaa. 
- Haluaisitko sinä kissanpojan? Mikset sinä ota kissanpoikaa? lapsi kysyi. - Se toinen nainen ottaisi. -- Se, joka asuu joen toisella puolella.
- Eihän siellä asu ketään, Mariko. Siellä on vain puita ja metsää. 
- Hän sanoi, että veisi minut kotiinsa. Hän asuu joen toisella puolella. Minä en mennyt hänen kanssaan.

  Pienen Marikon ahdistus liikuttaa ensimmästä lastaan odottavaa Etsukoa, hän tahtoisi auttaa, mutta Sachiko torjuu hänen huolensa kerta toisensa jälkeen, kevyellä hymyllä ja kumarruksella: Ei hätää, kaikki on kunnossa.

  Sachiko kohtelee tytärtään välinpitämättömästi, melkein torjuen. Sitäkin innokkaammin nainen näyttää ripustautuvan kolhiintuneella amerikanraudalla ajelevaan salaperäiseen amerikkalaiseensa, jonka toivoo olevan heidän pääsylippunsa pois, pois ahdistuksesta jota he kumpikin kokevat, sekä äiti että tytär, johonkin vielä vapaampaan mitä Japanissa on miehityksen jälkeen saavutettu: demokratiakehitys on alkanut, kaikille ihmisille taataan sukupuolesta riippumattomat perusoikeudet, naiset saavat äänioikeuden. Mutta laki tai asetukset eivät hetkessä muuta maan tapoja, sen Sachiko tietää ja tahtoo pois, osittain tietysti turhamaisuuttaankin: kukapa ei olisi kuullut Amerikan ihmemaasta, jossa kaikki ihanuus on saavutettavissa vain kättä ojentamalla. Sachiko muistelee isänsä kertomuksia Amerikasta, jossa tämä maailmaa matkanneena on oleskellut ja toivoo seuraavansa isänsä viitoittamaa tietä kohti vapaata länttä.

  Parempaan tulevaisuuteen tahtovat uskoa myös Etsuko ja hänen miehensä, mutta he uskovat saavuttavansa onnellisen tulevaisuuden kotona Japanissa. Täysin päinvastaista ajattelutapaa edustaa Etsukon appi, joka tuona kesänä vierailee nuoren perheen luona. Ogata-Sanin mielestä se Japani, johon hän syntyi ja jota hän oli sitoutunut palvelemaan, on haudattu ja sen muisto poljettu tomuun. Isän ja pojan välit ovat asialliset mutta viileät, heidän ajattelutapansa ja odotuksensa ovat eriytyneet, sukupolvien välinen kuilu kovertunut  niin syväksi, ettei heidän välilleen voi enää syntyä todellista yhteyttä. Mutta ah, aasialainen, hymyilevä kohteliaisuus, jota isä ja poika toisilleen osoittavat, ei petä hetkeksikään.

Ishiguro luo kirjassaan hienoja kontrasteja vanhan Japanin ja uuden, demokratian ensiaskeleita ottavan Japanin välille. Itsekin hämmennyin kirjaa lukiessani, en oikein tiennyt enää mitä ajatella tuon aikakauden käänteistä: kauhistuttavan katastrofin jälkeinen miehitysaika johti maan demokratiaan, johon tosin olisi voitu päätyä historian kulussa muutoinkin - tai sitten ei.  Kirjan  luettuani 50-luvun Japani piirtyi mieleen sekavana: atomipommien ja sodan muiden vaikutusten  aiheuttamaa shokkivaihetta seurasi valtava henkinen tyhjiö,  jota ihmisten oli varmastikin helpompi tuossa vaiheessa täyttää ulkopuolelta tulevilla vaikutteilla kuin kääntyä etsimään vastauksia omasta historiasta ja traditioista.

  Mikä sai Etsukon muistelemaan tuota nimenomaista  kesää kaukaisessa kotimaassa? Niin kummallista: hän oli lopulta se, joka jätti kaiken taakseen.  Hänen nuorin,  Englannissa syntynyt tyttärensä tekee yllätysvierailun kotiin ja alkaa muistella edesmennyttä sisartaan, häntä, jota Etsuko tuona kesänä odotti. Kipeä muisto kuolleesta tyttärestä saa Etsukon mielen liikkeelle ja avaa menneisyyden ovet sepposen selälleen.

  Silmissä siintävät vuoret oli minulle hyvä, puhdistava lukukokemus: Ishiguron kieli on hyvin yksinkertaista ja hyvin selkeää. Hän keskittyy ihmisten arkielämän kuvaamiseen mutta tulee samalla kertoneeksi jostakin paljon laajemmasta. Tämä on kirja muutoksen kahdesta puolesta; tuhoutumisesta ja uusista aluista, niistä aluista joihin itse kunkin on pakko joskus tarttua.
Ishiguro jättää kirjassaan paljon kertomatta. Monet hänen teemoistaan eivät saa selitystä, saati selkeää lopputulemaa. Mutta sellaistahan se elämä usein on.  Kertomuksen avoimuus  olikin yksi niistä syistä, joiden vuoksi rakastuin tähän kirjaan. 

  Tutustuin japanilaissyntyisen,  lapsena Englantiin muuttaneen Kazuo Ishiguron tuotantoon nyt ensimmäistä kertaa, Lumiomena -kirjoja ja haaveilua -blogin  Katjan innoittamana.  Silmissä siintävät vuoret -kirjasta on Katjan blogin lisäksi kerrottu myös täällä: Aamuvirkku yksisarvinen ja Kirja-aitta.
 Seuraava Ishiguroni taitaa olla elokuvanakin ihastuttanut Pitkän päivän ilta, joka vie lukijansa täysin erilaiseen maailmaan kuin nyt lukemani teos.


Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret (A Pale View of Hills, 1982)
Kustantaja: Tammi, 1983, 1. p. 201 s.
Suomentanut Marjatta Kapari
Kannen naamio: Japanilainen Galleria, Lontoo