Tommi Kinnunen - Neljäntienristeys

  Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea eikä väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri puolella taloa kuin minne alkujaan aikoi mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneensa, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet...

  Kesti kuukausia ennen kuin sain tartuttua tämän vuoden kohuesikoiseen, romaaniin, jota on luettu, kehuttu ja mainostettukin niin kuin ei pitkään aikaan mitään toista kirjaa. Päätin odottaa sen korkeimman innostuksen tasoittumista, suljin silmäni arvioiltakin, mutta koska en elä umpiossa, en ole voinut olla huomaamatta että Neljäntienristeyksestä on tullut lyhyessä ajassa lukijoiden  -ja myös ammattikriitikoiden - 'lempilapsi'.
 Luin kirjan elokuussa ja viime viikolla vielä uudestaan ja varsinkin nyt, toisella lukukerralla totesin, että niin, eihän romaania turhan päiten ole kehuttu, mutta kaikista sen ansioista huolimatta minulle jäi kirjasta pikkuisen ristiriitainen fiilis.

 Neljäntienristeys on kokonaisuudessaan tyylikäs ja taitavasti kirjoitettu romaani. Kinnunen nojaa vahvasti  suomalaiseen  kirjallisuuskaanoniin  ja siitä ponnistaviin, sisun värjäämällä pärjääjämentaliteetillä silattuihin arkkityyppeihin, niihin sielultaan yksinäisiin, joille toisen ihmisen läheisyys, toisen varaan heittäytyminen aiheuttaa kirouksensekaista kauhua ja sen puute puolestaan  sanatonta, rintaa polttavaa kaipuuta,  jota  yhä uudet kirjailija- ja iskelmänikkarisukupolvet yrittävät puolestamme tulkita -ehkä jopa hoitaakin.  Kinnunen soittelee taitavasti juuri näitä samoja sielunkieliä, joten onko ihme, että hänen tekstinsä meihin osuu - ja uppoaa?

    Sata vuotta, neljä sukupolvea, neljä päähenkilöä, neljä erillistä tarinaa, neljä tietä jotka risteävät suuressa, kolkossa talossa, kerran poltetussa, kahdesti rakennetussa. Kuinka ihmeessä Kinnunen on saanut tämän kaiken mahtumaan ainoastaan 334 sivuun? Neljäntienristeys on kirjallinen 'tilaihme', jonka toteutustapaa en voi olla ihailematta: Neljän päähenkilön tarinat on kirjoitettu toistensa lomiin sujahtavina, lyhyinä episodeina, joiden välissä aika voi hypätä kerralla viisikintoista vuotta kerronnan suuremmalti häiriintymättä. toisaalta tuo kohtauksellisuus luo kirjaan tiettyä näyttämöllisyyttä, jonka ainakin minä koin hiukan etäännyttävänä. Ehkäpä ratkaisu on ollut kirjailijalle luontainen, sillä ennen Neljäntienristeystä hän on keskittynyt näytelmäteksteihin.

   Kinnunen maalaa suomalaista sielunmaisemaa taitavasti ja kauniisti. Kainuuseen 1900-luvun alussa asettuvan Kätilö Marian täytyy raivata elintilansa naimattomana ammatinharjoittajana keskelle vahvaa lestadiolaisseutua. Mukana kulkee äitinsä tavoin periksiantamaton, mutta aikuisiällä katkeroituva tytär Lahja, joka haluaa elämältä kaiken: tärkeäksi koetun  itsenäisyyden lisäksi aviomiehen ja turvaakin, mutta saakin vain Onnin, miehen, jonka kohtalo halujen, kiellettyjen tunteiden ja moraalisäännösten  ristitulessa on tietyssä mielessä kirjan koskettavin.  Lahjan ja Onnin pojan Johanneksen vaimo Kaarina, kalustoon kuuluva mutta kuitenkin ulkopuolinen, katsoo asioita toisesta, raikkaammasta vinkkelistä ja näkee ne siksi selkeämmin kuin yksikään toinen heistä.

  Kohtaamattomuus, arvojen yhteentörmäykset,  itsensä hyväksymisen vaikeus, rajojen löytäminen: siinä muutama tämän kirjan tärkeistä teemoista. Nämä ihmiset hakevat paikkaansa tekemisen kautta: Maria ja Onni luovat maailmaansa rakentamalla: tässä kirjassa kuuluu vasaranpauke ja tuoksuu tuore kakkosnelonen!  Maria valloittaa vanhoillislestadiolaista seutukuntaa laajentamalla neljän tien risteyksestä hankkimaansa vanhaa taloa huone huoneelta yhä laajemmalle, Onni hakee oikeutusta olemassaololleen rakentamalla talon kohti taivaita, korkeammalle kuin yksikään toinen kylässä on uskaltanut kurottaa. Mutta vuosien myötä talosta jolla raivattiin itselle vapautta ja elintilaa, tuleekin vankila, jonka asukkaat eristyvät kohteliaaseen yksinäisyyteensä. Lahja määrittää maailmaansa rajoitusten ja sääntöjen turvin. Hänen kohtalonsa ääriviivat on tatuoitu kirjeisiin, salattuihin, hullua rakkautta tihkuviin, piilotettuihin, savuksi haihtuviin. Kirjeet  sulkevat sisäänsä sen, mitä Lahja kiihkeästi tarvitsee ja haluaa ja josta hän jää aina osattomaksi.

  Kinnusen kieli on vahvaa ja elävää, hänen kerrontansa kulkee sujuvasti ja nautittavasti, mutta jotain jäi hampaankoloonkin. Joidenkin kohtausten asetelmat ovat minusta stereotyyppisiä ja niissä on selkeä uskottavuusongelma, joka syö kerronnan voimaa.  Esimerkinä miniän ja anopin suhde ja sen seuraukset: Miksi kaksi tervettä, kaikin puolin toimintakykyistä aikuista lapsineen jää anopin 'nurkkiin' asumaan, jos tämän käyttäytyminen on niinkin karkeaa ja kamalaa kuin Kinnunen Lahjan käyttäytymistä kuvaa. Kyllä, tunnesiteet painavat, mutta rajansa kai kaikilla? Miniä-anoppisuhdetta olisi voinut mielestäni  käsitellä yhtä hyvin hiukan uskottavampien olosuhteiden vallitessa, varsinkin, kun juuri tästä suhteesta kehittyi tarinan myötä yksi kirjan tärkeistä teemoista. Tästä pienoisesta uskottavuusongelmasta huolimatta erityisesti Lahjan hahmo on tässä yhteydessä traagisuudessaan koskettava: On kauheaa menettää otteensa, voimansa ja valtansa, kauheaa pyrkiä hyvään, mutta huomata päätyvänsä kerta toisensa jälkeen johonkin päinvastaiseen. On suorastaan halvaannuttavaa nähdä katseiden kääntyvän, iloisen naurun ja juttelun lakkaavan kun astuu huoneeseen. Lahja ei tarkoituksella tapa iloa ympäriltään, mutta hän ei ole koskaan oppinut asettamaan sanojaan ja tuntojaan niin, että toiset ne ymmärtäisivät.

  Romaanin lyhyet tuokiokuvat ovat parhaimmillaan kyyneleitä nostattavan koskettavia, mutta muutamaan otteeseen Kinnunen heittää episodiensa  päätteeksi tunnelmaa kuvaavan  loppukaneetin, jolla hän ikään kuin 'paketoi' tekstin. On kuin kirjailija haluaisi tällä tavoin varmistaa, että lukija on todella ymmärtänyt lukemansa. Aina tällaisia ajatuksia valmiiksipakkaavia loppukaneetteja kohdatessani minä pikkuisen ärsyynnyn: en kaipaa alleviivauksia.

  Kaiken kaikkiaan Neljäntienristeys on hieno romaani. Kirjalle on povattu tämänvuotista Finlandiaa. Itse en ota asiaan kantaa, sillä en ole tainnut lukea (vielä) muita tänä vuonna ilmestyneitä suomalaisia romaaneita.

* Kinnusen esikoisteosta on luettu kirjablogeissa niin taajaan, että laitan tähän vain suoran linkin googlen hakuun. Tuolta löytyy valtava määrä niin ammattiarvioita kuin kirjabloggaajienkin juttuja.

** Koska kirjasta löytyy myös sotateema, osallistun tällä kirjalla Suketuksen luotsaamaan Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, 2014, 334 s.
Kustantaja: WSOY