28.8.2014

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa


     Arianna nousi portaat kevein askelin. Hän huomasi ilon läikähtävän sisällään, kun hän avasi toimiston kuluneen tammioven. Giovannin kuoleman jälkeinen masennus oli pitänyt hänet pitkään oman kotinsa vankina, ja hän jaksoi yhä olla kiitollinen kaikesta, mikä sai hänen innostuksensa heräämään. Hänen ei tarvinut työtään elättääkseen itsensä. Hän tarvitsi työtään pysyäkseen kiinni elämässä.

  Italian aurinkoa ja lämpimien iltojen tuoksuja, makuhermoja kutkuttavan hyvää ruokaa ja viiniä, kauniita ihmisiä, italialaista tunnelmaa, jännitystä ja romantiikkaa! Tätä kaikkea löytyy Vera Valan esikoisdekkarista, jossa tutustutaan ensi kertaa Valan dekkarisarjan sankarittareen, suomalais-italialaiseen yksityisetsivään Arianna de Bellikseen. Sarjan ensimmäisessä osassa Arianna on toipumassa poliitikkopiireissä liikkuneen miehensä kuolemasta. Pitkä suru alkaa väistyä, kiitos Ariannan yhdessä pikkuserkkunsa kanssa pyörittämän etsivätoimiston ja toisinaan jopa rasittavuuteen asti huolehtivaisten ystävien.

  Dekkarisarjan ensimmäisessä osassa etsivätoimisto saa pyynnön tutkia Rooman lähellä sijaitsevassa, kauniissa Tolfan kylässä tapahtunutta murhaa. Perheyrityksenä pyörivän hotellin elämä mullistuu, kun perheen nuorimman pojan  vaimo löytyy surmattuna  metsiköstä, joka kyläläisten keskuudessa tunnetaan rakastavaisten salaisena kohtaamispaikkana. Aluksi, heti häiden jälkeen, kaikki näyttää menneen hyvin. Nuori, kaunis ja välitön amerikkalaistyttö saa ihmiset ihastumaan itseensä. Orpo Lily on löytänyt Realen suvun luota kodin, jota vaille hän on lapsuudessaan jäänyt. Sukukin on tyytyväinen nuorikkoon, Lily pursuaa ideoita, joiden ansiosta hotellin imago ja sen mukana myös perheyrityksen tulos lähtevät uuteen nousuun.
Mutta pian kylällä alkaa liikkua epämiellyttäviä juoruja: Lily ei olekaan niin kiltti ja puhtoinen nuorikko kuin oletetaan. Hän näyttää saaneen koko Tolfan sekaisin hurmiosta ja mustasukkaisuudesta. Sitten tapahtuu pahin mahdollinen.

 Kaunis Arianna saapuu Tolfaan, asettuu asumaan pieneen, idylliseen loma-palazzoonsa ja ryhtyy vaivihkaa tutkimaan nuoren amerikattaren murhaa.  Kylän aurinkoisten kulissien takaa löytyy aimo annos kateutta, mustasukkaisuutta, poliittista kähmintää, kiristystä, jopa mafiayhteyksiä...  Ulkoisten paineiden lisäksi Realen hotellisuvun sisäiset ristiriidat repivät sen jäseniä surun keskellä. Epäiltyjä riittää ja ennen kuin rikos selviää, Arianna joutuu itsekin tulilinjalle.
Tunteet aaltoilevat aitoitalialaiseen tyyliin ja lämpimien, kuunhohteisten iltojen myötä Ariannankin sydän alkaa sykkiä kiivaammin - mutta voiko hän vielä antautua tunteittensa vietäväksi?

  Vera Vala kuljettaa kertomustaan sujuvasti ja viihdyttävästi. Hän on parhaimmillaan tunnelmanluojana: Italia tulee lähelle tuoksuina, makuina ja väreinä: aurinkokuivattuja tomaatteja, basilikaa, niittyjen villiyrttejä, spaghetti alla busaraa... Vietin kirjan parissa yhden heinäkuun trooppisen lämpimän yösydämen, mikä varmasti toi lukukokemukseen oman pikantin lisänsä. Ja tunnustan:  Ariannan loihtiman ihanan aterian päätteeksi minun oli pakko hipsiä keskellä yötä keittiöön tekemään oma pieni pasta-annokseni. Onneksi kaapeista löytyi sopivia aineksia ;)

  Kuolema sypressin varjossa on mukava, perinteisen pehmeästi etenevä viihdedekkari. Hiukan ylellisestä, arjesta irti nostavasta kerronnasta pitäville tämä kirja on varsinainen namupala. 

** Löysin myös Vera Valan oman kauniin blogin: Vera(n) Italia.

Italiansuomalaista murhamysteeriä on ratkottu myös muun muassa näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetkiAnna minun lukea enemmän,  Kirjakirppu, Kirjan pauloissa,  Kirsin kirjanurkka, Leena LumiNenä kirjassa, Pihin naisen elämää ja Sinisen linnan kirjasto.


Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa, 2012
Kustantaja: Gummerus, 2013, 2 p., 359 s. 

25.8.2014

Nura Farah: Aavikon tyttäret



  Khadija-tyttönen elää paahtavan auringon alla Somalian aavikon laidalla ja odottaa sadetta. Maa on rutikuiva, pilvimuodostelmat lipuvat hitaasti horisontin taa. "Onko tämä Allahin tahto? Emmekö ole kunnioittaneet häntä tarpeeksi ja nyt hän iskee päällemme ikuisen rangaistuksen?" kyselevät Khadijan kotileirin vanhat naiset.

  Aavikon elämä on ankaraa. Tänne asettunut paimentolaiskansa  on sopeutunut seuraamaan luonnon kiertokulkua: kuukausien mittaisia kuivia kausia seuraa lyhyt sadeaika, joka suo aavikon lapsille lyhyen helpotuksen ja antaa voimia seuraavaa kuivaa kautta varten. Samalla tavoin kuin aavikon ruoho piilottaa elämänvoimansa siemeniin, paimentolaiset koteloivat sadekauden vehreän muiston sydämeensä. Sillä tätä hetkeä he kaikki jaksavat odottaa:

  Taivas ei lakannut satamasta ja vettä riitti.
Khadijan nuori mieli löysi ilon. Eläimet söivät ja lihoivat ja samassa tahdissa sai Khadijakin painonsa takaisin. Posket hehkuivat terveen punaisina. Ujo nauru täytti sielun.
Khadija keräsi polttopuut ja auttoi hooyo Fatimaa eläinten kanssa. Tasainen, vihreä ruohomatto peitti aavikkoa ja vuohet ja lampaat söivät  heinää. Kamelilaumat tunkivat päänsä puiden lehvistöihin. Maito virtasi ja kamelin utareet pursuivat ja roikkuivat raskaina. Fatima ja Khadija lypsivät maitoa hiekalle, ettei pikkukameli joisi itseään hengiltä.

  Paimentolaisleirin elämä on yhtäkkiä täynnä naurua ja laulua, nuotion äärellä tanssitaan ja kiitetään Allahia: Hän on se, joka antaa ja ottaa, ihmisen osa on totella ja kunnioittaa jumalansa päätöksiä.

  Uskonto on ankarien luonnonolojen ohella tärkein paimentolaisten elämää ohjaava tekijä. Allahin pelko on iskostunut syvälle kulttuuriin: täällä koraanin säkeet ovat laki, jota vastaan ei kenenkään kuolevaisen ole lupa nousta. Klaanikulttuuri on lisäksi ankaran patrioottinen. Kaikki valta on miehillä, naisten arvo on olematon: heidän tehtävänään on pysyä 'puhtaana' avioliiton solmimiseen saakka ja tuottaa aviomiehen sukuun mahdollisimman paljon miehiä. Tyttölapsen syntymä on osoitus Allahin vihastumisesta. Tytär on käytännössä arvoton kuluerä aina naimaikäänsä saakka. Jos käy niin hyvin, että tytär sattuu olemaan kaunis ja työteliäs, hänestä saatetaan kuitenkin naimakaupan yhteydessä maksaa hyvinkin sata kamelia. Tytön ja naisen 'puhtaus'  taataan julmalla silpomisrituaalilla. Ilman sitä perheen ja koko suvun kunnia saattaisi olla mennyttä. Se, että myös naiset tuntuvat vaativan silpomisen suorittamista omille tyttärilleen, on surullinen, ahdistava todiste paimentolaisyhteisöissä elävien naisten asemasta.

  Khadijan äiti, hooyo Fatima on onneton. Hänen sankarillinen, yhteisön suuresti kunnioittama aviomiehensä  kuolee klaanien välisessä yhteenotossa ja jättää jälkeensä vain yhden pojan. Hooyo Fatima palvoo ja hemmottelee ainoaa poikaansa ja kohtelee tytärtään kuin spitaalista. Äiti kasvattaa pojastaan isänsä seuraajaa,tämän muistoa kantavaa soturia, jonka aikanaan tulee kostamaan isänsä julman surman. Mutta kohtalo tekee suunnitelmat tyhjiksi, kun hoyyo Fatima ja Khadija jäävät yhtäkkiä kahden. Pahempaa kohtaloa Fatima ei voi enää itselleen kuvitella. Hän kääriytyy katkeruuteensa, muuttaa vihansa ankaraksi, fundamentalistiseksi uskonnollisuudeksi, jonka terävin kärki osuu aina Khadijaan. Tulee hetki, jolloin äiti vaatii tyttärelleen 'täydellisen puhdistusrituaalin' toimittamista. Oman tyttären tuskanhuudotkaan eivät estä häntä viemään sadistista silpomisrituaalia loppuun. 'Kaikki pois', Fatima huutaa kuin henkensä hädässä. Allahin ja hänen kuolleen sankarimiehensä kunnia on tärkeämpää kuin tyttärelle koituva kärsimys...

   Mutta Khadijan elämänhalu on  kärsimystäkin voimakkaampaa. Hän tahtoo laulaa, nauraa ja tanssia, nauttia elämästään siinä missä leirin muutkin nuoret. Tyttö saa vapaudenkaipuulleen tukea yllättävältä taholta: leirin uskonnollinen johtaja ottaa hänet suojelukseensa ja pehmentää katkeroituneen hooyo Fatiman vaikutusta tyttöön. Khadija oppii unelmoimaan sellaisistakin asioista, jotka eivät ole tähän saakka kuuluneet aavikon tytärten elämään: hän innostuu runonlausunnasta ja tahtoo ryhtyä kamelipaimeneksi. Eipä ihme, että nuori ja ylpeä Khadija saa osakseen ihmetteleviä katseita - jotka pikku hiljaa muuttuvat ihaileviksi - jopa hooyo Fatiman kasvoilla välähtää hymy...

  Kaikkien aavikon tytärten tapaan myös Khadija päätyy aikanaan järjestettyyn avioliittoon. Hän joutuu eroon omasta tutusta elinympäristöstään, tilanteeseen, joka ei ole nuorelle tytölle helppo: uudessa kodissaan häntä on vastassa jo yksi vaimo, miehelleen alisteinen Luul, joka sairaalloisuudestaan johtuen ei ole kyennyt saattamaan maailmaan lasta. Luul ei tahtoisi jakaa miestään kauniin Khadijan kanssa, mustasukkaisuus liekehtii ja saa vaarallisiakin mittasuhteita. Naisten välille syntyy kaikesta huolimatta varovainen, kohtalonsisaruudesta kumpuava ystävyyssuhde ja ihmeekseen Khadija huomaa kiintyneensä myös heidän yhteiseen aviomieheensä. Kun vaarana on saada talouteen vielä kolmaskin vaimo, hän on valmis kääntymään jopa Allahia vastaan säilyttääkseen  erityisasemansa miehensä sydämessä.

  Nura Farahin viehättävä ja samanaikaisesti hätkähdyttävän  todenmukainen tarina Somalian tyttäristä vei minut mukanaan. Se ihastutti, hämmensi, avarsi  käsityksiäni Somalian lähihistoriasta, nykyisyydestä ja somalialaisten naisten asemasta.  Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1950- 1960-luvuille, Somalian itsenäistymisen aikaan: Uusi valtio on vaikean valinnan edessä: yhtäältä  halutaan kulkea kohti brittiesimerkin mukaista demokratiaa, toiset äänenpainot vaativat islamilaisen valtiojärjestelmän luomista. Seuraa lyhyt demokratian aika, joka sekään ei tuo sanottavaa muutosta aavikon tytärten asemaan. Aikanaan myös Khadijan oma tytär saa tuta tämän, haaveillessaan vaatimattomasta kouluttautumisesta,  lukemaan ja kirjoittamaan oppimisesta.

  Nura  Farahin  suomeksi kirjoittama esikoisteos tuo maamme kirjallisuuspiireihin aivan uusia tuulia, hehkuvia oranssin sävyjä, aurinkoa ja aavikon rytmiä!  Saudi-Arabiassa syntynyt, 13-vuotiaana Suomeen muuttanut  Farah on ehtinyt ennen Suomeen muuttoaan asua myös Somaliassa. Kirjailijatar itse on ehta kaupunkilaistyttö, mutta on haastatteluissa kertonut kuunnelleensa äitinsä ja isoäitinsä kertomuksia Somalian aavikolla eläneen paimentolaissuvustaan. Vaikka Aavikon tyttäret on fiktiivinen teos, Farahin suvussa kulkenut suullinen perinne pääsee tässä teoksessa vahvasti ja hienosti esille.
Lämmin kiitos kirjailijalle hienosta lukukokemuksesta! Jatkoa kirjalliselle uralle seurannee?

Kiitokset myös Kirjan pauloissa -blogin Paulalle! Voitin Farahin romaanin hänen keväällä pitämästään kirja-arvonnasta.

Aavikon tyttäriä on luettu myös muun muassa täällä: Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteellaKirsin kirjanurkka, Luettua,  Mari A:n kirjablogi,  Reader, why did I marry him? ja Sallan lukupäiväkirja.

Nura Farahin haastattelu Ylen Aamun kirja -ohjelmassa on nähtävissä Yle Areenan sivuilla.



Nura Farah: Aavikon tyttäret, 2014, 236 s.
Kustantaja: Otava, 2. p.
Kansi: Timo Numminen




23.8.2014

Muistoissa


 Rakas perheenjäsenemme Ossi menehtyi maanantain ja tiistain välisenä yönä kotona.
Vaikka Ossi oli jo iäkäs, hänen lähtönsä oli silti yllätys ja jätti jälkeensä suuren surun...

Muistoissa yhteiset, ilontäyteiset vuodet! 


♥ Ossi 26.11.1996 -19.8.2014 





17.8.2014

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin


  ‘Se mies  oli painava elämästä. Usein me ihailemme vain elämän keveyttä. Ihmiset jotka näyttävät painottomilta ja huolettomilta, jotka leijuvat sen sijaan että kävelisivät, vetävät meitä puoleensa tirjuessaan maan vetovoiman.  Heidän huolettomuutensa matkii onnellisuutta, mutta Billissä ei sellaista ollut. Hän oli aina ollut kallio, massiivinen ja iso ja täynnä magneettista voimavarausta.  Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseet ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. --- Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. ‘

  Amerikannorjalaisen Siri Hustvedtin ensimmäinen  suomennettu teos johdattaa lukijansa New Yorkin 1970 - 2000 lukujen kuohuviin taiteilijapiireihin. Kirjan keskiössä seurataan kahta taiteen, tieteen ja kohtalon yhdistämää perhettä ja sukelletaan syvälle ihmismieleen, taiteen syntysijoille. Romaanissaan Hustvedt  nojautuu vahvasti psykoanalyyttisiin konventioihin. Kiinnostus psykoanalyysiin on vaikuttanut suuresti kirjailijan omaan maailmankuvaan  ja sitä kautta luonnollisesti myös hänen teoksiinsa.  Mutta Hustvedt on (kaikeksi onneksi) myös hyvä kertoja:  romaania voi halutessaan lukea kuin mitä tahansa vetävästi etenevää tarinaa. 

  Alussa on Taulu.  Pysähdyttävä maalaus, johon tarinan kertoja, lapsena sodan kauhuja Yhdysvaltoihin paennut saksanjuutalainen taidehistorioitsija Leo Hertzberg ihastuu ja hankkii itselleen. Intiimi muotokuva punapukuisesta, selin istuvasta naisesta, joka ensi katsomalta on kuvassa yksin. Mutta kuva elää: joku astuu juuri siitä pois ja taulun yli käy varjo, joka voisi olla kuin katselijan itsensä heittämä. Teoksen monimielisyys kiihottaa Leon mielikuvitusta niin paljon, että hän tahtoo tavata kuvan tekjän. Miehet tuntevat heti syvää yhteyttä ja pian myös heidän vaimonsa astuvat juuri syntyneen ystävyyden taikapiiriin. Billin herkkä vaimo Lucille elää runoille, Leon vaimo toimii kirjallisuuden tutkijana ja opettajana. Ennen pitkää kuvaan tulee mukaan myös Billin taulujen nainen, eläväinen Violet.

 Pienen taiteilijayhteisön elämä on täyttä: työtä, yhteisiä lomia järviseudulla, taidenäyttelyitä,  kiihkeitä keskusteluja taiteesta ja elämästä,  pitkiä lounaita, työtä, työtä, työtä. Syntyy kaksi poikaa, toistensa vastakohdat, mutta silti kuin veljekset, Matt ja Mark, M & M, erottamattomat. He kaikki ovat yhtä perhettä; kuin turvallinen klaani keskellä arvaamatonta miljoonakaupunkia.

  Sitten tapahtuu jotakin, jota kukaan ei osaa odottaa. He kaikki, pienimmästä suurimpaan, reagoivat tragediaan  omalla tavallaan. Hustvedtin kirjailijataidot pääsevät parhaiten esille juuri tässä: sain todellisen kosketuksen näihin ihmisiin, heidän ajatuksiinsa, suruunsa, sisimpäänsä. Siihen, mikä on meille kaikille yhteistä: hämmennys odottamattoman edessä.

 Taide limittyy tässä kirjassa hienosti muuhun elämään: lukija saa seurata Billin työskentelyä, hänen innostumistaan, inspiraatioitaan, ideoitaan. ’Punapukuisesta naisesta’ kertovan maalaussarjan jälkeen hän siirtyy  yhä enemmän käsitetaiteen suuntaan, hänen töistään tulee kolmiulotteisia, laatikoita ja huoneita, joiden kansia ja ovia raottamalla katselija voi kurkistaa - ei, vaan upota - toisiin maailmoihin, mielen syvimpiin, piilossa oleviin kerroksiin kuin Ihmemaan Liisa pudotessaan kaninkoloon.

  Kävin romaania lukiessani muistaakseni kolmessa Billin näyttelyssä, jotka kaikki esitellään romaanissa hyvin tarkasti, työ työltä. Kuinka hieno kirjallinen ratkaisu tämä onkaan: rakentaa taidenäyttely (ja vielä useampia sellaisia) romaanin sisään! Billin taide avaa meille tietä miehen omaan henkilöhistoriaan ja tämän  tarinan kipupisteisiin - ja vie meidät samalla tutkimusmatkalle yhteiseen piilotajuntaamme. 
‘Luulette tietävänne, Bill näytti sanovan töillään, mutta ette tiedä. Minä kaivan maata teidän latteuksienne, omahyväisen ymmärtämisenne alta ja sokaisen teidät tällä metamorfoosilla. Milloin yksi loppuu ja toinen alkaa? Rajanne ovat keksittyjä, vitsejä, naurettavuuksia. --- Sama nainen kasvaa ja kutistuu ja kummassakin ääripäässä hän uhmaa tunnistusta.  Kahdesta pojasta tulee yksi ja sama. Pörssikurssien numerot, numerot joiden edellä on dollarin merkki ja käsivarteen poltetut numerot.  En ollut nähnyt hänen tuotantoaan yhtä selvästi ja samaan aikaan harhailin sen sisällä epäilyksen ja jonkin toisen tunteen -tukahduttavan intiimiyden - mykistämänä. ‘

   Hustvedt tutkii nykytaiteen olemusta ja sen rajoja: Mikä tekee taiteesta taidetta? Voiko taiteilija muuttaa elämänsä, ajatuksensa ja jopa  fyysisen olemuksensa palvelemaan taiteen päämääriä, uhrata ystäviensä ja läheistensä elämät osaksi kokonaisvaltaista taideteosta? Tätä pohtiessaan Hustvedt tuo Billin vertailukohdaksi  hänen nuoren, psykopatiaan taipuvan ‘kilpailijansa’, joka pyrkii rikkomaan taiteen rajat makaabereimmalla mahdollisella tavalla.

  Kaikki mitä rakastin on huikea matka taiteeseen ja ihmismieleen. Se on täynnä innostusta, inspiraatiota, surua, intohimoja, pieniä jännitysmomentteja, viitteitä taiteeseen ja kirjallisuuteen, pakenemista ja uuden löytämistä.  Kirjassa on älyä ja lämpöä ja sen ihmiskuvaus on huikeaa.Koin jotakin samaa kuin Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla -romaania lukiessani: kun suljin kirjan, tuntui kuin olisin juuri joutunut hyvästelemään vanhat ystäväni. 

 Me kaikki tunsimme sen sinä yönä - ilo palasi elämäämme ilman mitään syytä. Tiesin, että aamulla tunne olisi poissa. Katovaisuus oli osa sen lumoa.

 Kirja on ollut monen kirjabloggaajan lukulistalla. Muun muassa täällä: Aamuvirkku yksisarvinen, Koko lailla kirjallisesti, Leena LumiLuettua, Mafalala, Morren maailma ja Sallan lukupäiväkirja.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003)
Kustantaja: Otava, 2009. 11. p., 469 s.
Teos ilmestyi suomeksi 1. kerran 2007
Suomentanut Kristiina Rikman 
Alkuperäiskieli: englanti

14.8.2014

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian


  Hän saapuu eräänä syyskuun aamuna, kuivana kautena, jolloin sateet viipyvät. Hän on pukeutunut punaiseen. Punaiseen kuin veri. Kuin ihmisuhri, joka on annettu jumalille sateen toivossa. Kuin morsian.
Sulhanen ei  edes katso häntä. Hän juhlii ystäviensä seurassa. Hänellä on koko loppuelämä aikaa katsella vaimoaan.
“Tuo sulaton lintu on poikani kohtalo”, anoppi huokaa.
*Aamulla lakana on ulkona kaikkien nähtävillä. Sen keskellä on punainen läiskä, kuin haava.


   Viisitoistavuotias Saba saa astua lapsivuoteeseen kuolleen sisarensa paikalle juopon, elämänhalunsa kadottaneen Omerin uutena vaimona. Tytön turvallinen lapsenmaailma katoaa samalla hetkellä kun hän astuu uuden kotinsa kynnyksen yli. Avioliitto on järjestetty, häpeällisen kunniavelan kuittaus, eikä onnesta edes haaveilla. Anoppi ei ole tyytyväinen uuteen miniäänsä, hän tuijottaa Saban eksyneitä silmiä ja nimittelee tyttöä  “pöllähtäneeksi kanaksi’. Kukapa uskoisi, että juuri Saba, tuo pahnanpohjimmainen, sulaton lintu, tulee aikanaan ottamaan paikkansa suvun matriarkkana.

  Anilda Ibrahimin hersyvän, tunteita nostattavan sukutarinan  juuret ulottuvat syvälle Albanian vuoristoiseen maaperään ja hänen oman sukunsa historiaan. Tarinan taustalla häilyvät Albanian kohtalonhetket: italialaisten ja saksalaisten miehitysaika, toinen maailmansota ja kommunistien voitto, Albanian täydellinen eristätyminen muusta maailmasta. Lopulta lukija saa tuoksuteltavakseen myös kommunistihallintoa seuraavan vapautumisen ajan ilmapiirin.

   Kun kommunistinen diktaattori Hoxhan astuu valtaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, kaukaisten vuoristokylienkin elämä muuttuu silkaksi  marionettiteatteriksi: kommunismin ankarat aatteet eivät kovista yrityksistä huolimatta syrjäytä vuoristokansan perinteitä ja uskomuksia, jotka - enemmän tai vähemmän peiteltyinä - jäävät elämään. Uuden ja vanhan yhteentörmäyksestä syntyy huimaa tragikomiikaa, josta Ibraham ottaa kaiken irti: huumori puhkoo ankeaan elämään naurunmentäviä aukkoja, saa arjen hehkumaan ja tekee elämästä sittenkin elämisen arvoisen.

  Mutta jotain hyvääkin:  kommunismihallinto näyttää ainakin aluksi tuovan parannusta erityisesti naisten asemaan, joka näillä vuoristoseuduilla on perinteisesti ollut alisteinen. Sabakin, tuo onnettomaan avioliittoon sidottu sulaton, aloittaa iltakoulun ja sisäistää muun opin lisäksi koko joukon tarpeellisia iskulauseita: Nainen on vallankumouksen voima!  Hän tuntuu heti ymmärtävän, mitä mahdollisuuksia uusi aika tarjoaa: Huomenna käyn juttelemassa  puoluesihteerin kanssa, Saba saattoi sanoa. Ja aviomies muuttui lauhkeaksi kuin lammas. Naiset löytävät nyt sanat, joilla hallita miehiään: Sinä patriarkaalinen mies, täynnä menneisyyden kuonaa, kelvoton luomaan uutta yhteiskuntaa!‘

  Nuoresta, epävarmasta Sabasta kasvaa ajan myötä äitinsä kaltainen katajansitkeä nainen. Kuin puu hän levittää oksansa elävien ja jo edesmenneiden rakkaittensa suojaksi. Hänellä on äitinsä hyvä sydän ja tervettä järkeä, ja niiden turvin tyttö oppii luovimaan, tulemaan toimeen ja olemaan ovela, näkemään mahdollisuuksia siellä, missä toiset kohtaavat vain epäonnen. Hän synnyttää ja kasvattaa viisi tytärtä ja yhden pojan, hoivaa vanhaa äitiään ja juoppoa, rakkaudetonta aviomiestään, sopii naimakauppoja ja ohjailee torailevia, kiivaita sukulaisiaan kuten äitinsä aikanaan. Vanha ja uusi aika elävät hänessä rinnakkain: hän käy puolueen korttelineuvoston kokouksissa, hän rukoilee ja kuuntelee henkiä. Uskonto on alati läsnä, se elää ihmisten mielissä myös kommunismin valtakaudella. Ja kun äiti Melihan on aika siirtyä ajan taa, juuri Saba jatkaa suvun vahvimmalle naiselle kuuluvaa, vastuullista tehtävää toimia linkkinä elävien ja kuolleiden sukulaisten välillä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus muodostavat Saban mielessä katkeamattoman jatkumon, jolle ei näy alkua, ei loppua.

  Sukupolvien ketju jatkuu: romaanin toisessa osassa näkökulma siirtyy Saban pojantyttärelle Doralle. Samalla kun seurasin Doran kasvua ja kehitystä kohti aikuisuutta ja vapautta, nautin suunnattomasti Saba-mummin Doralle kertomista hersyvistä tarinoista, jotka tuntuivat virtaavan kirjan sivuilta yhtä vapaasti ja ehtymättömästi kuin vesi kirkkaassa vuoripurossa.Vaikka Hoxhan  hallinto kuristaa ihmisten sieluja entistä ahtaammalle, elämässä on iloa ja voimaa: Se löytyy ihmisten suunnattomasta huumorintajusta, kyvystä hymyillä kyyneltenkin läpi, kertoa tarinoita ja nauraa - myös itselleen.

  Punainen morsian kuuluu niihin kirjoihin, joiden ei koskaan haluaisi päättyvän. Anilda Ibrahimi jatkaa sukunsa kertojaperinteitä uskomattomalla taidolla. Ibrahimin kieli on lämmintä, juurevaa ja yksinkertaista,  sellaista, joka osaltaan teki tästä kirjasta niin uniikin lukukokemuksen. Punainen morsian kuuluukin ehdottomasti parhaimpiin tänä vuonna lukemiini kirjoihin! En malta olla pian tarttumatta Ibrahimilta vastikään ilmestyneeseen Ajan riekaleita -romaaniin.

‘Olen kantanut mukanani kaiken häneltä perimäni, sellaisenaan. Myös punakiviset korvakorut, joita käytän vain erityisissä tilaisuuksissa. Ne ovat painavat korvakorut, eikä niissä paina ainoastaan kulta.’
***

* Punaista morsianta on luettu myös muun muassa täällä: Kirjapolkuni, Leena LumiLuettuaMariA:n kirjablogi, Morren maailmaNenä kirjassa,

* Albanialaissyntyinen Ibrahimi on kirjoittanut  Punaisen morsiamen uuden asuinmaansa kielellä, italiaksi.

* Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihmisiä sodassa -haasteeseen, vaikka Ibramihi kuvaa itse sotaa tässä hyvin vähän. Sen verran kuitenkin, että uskalsin liittää tämän haastekirjojen listaan.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Rosso come una sposa, 2008)
Kustantaja: Tammi 2013, 306 s.
Ilmestyi suomeksi 1. kerran 2010
Suomennos: Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia


11.8.2014

Olikin jo kova ikävä...

Kuukauden bloggaustauko on onnellisesti ohitse. Tästä on hyvä jatkaa kohti uutta kirjasyksyä, jonka sadosta poimin ehkä minäkin pari tarkoin harkittua ja valikoitua kirjahelmeä...

 Raikas syyshortensia viilentää elokuista hellettä...

  Ihana kesä saisi sentään jatkua vielä. Näihin lämpimiin päiviin ja trooppisiin öihin on tottunut jo niin, ettei muuta muistakaan. Rentous leviää kroppaan ja mieleen...

Ja ne viime öiden unohtumattoman kauniit kuutamot, näithän?

 
Kirjoittelin tauon aikana muutaman kirjajutun. Niistä seuraavaksi.