30.11.2013

Shikibu Murasaki: Genjin Tarina 1

Kirsikankukkajuhla


Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 Kirsikankukkajuhla, 303 s.
Japaninkielinen alkuteos: 源氏物語, Genji monogatari
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1980
Suomentanut Martti Turunen (Marutei Tsurunen)
Runot suomentanut Kai Nieminen

  ' 'Sinisen  meren laineet ' oli koko ohjelman kohokohta; syksyn väriloistoon verhoutuneiden vaahterain alla tanssiessaan Genji sai kaikkien varauksettoman ihailun osakseen, katselijat joutuivat suorastaan pelonsekaisen kunnioituksen valtaan. Tanssin aikana oli Genjin tukkaan sidottu vaahteranlehvä karistanut värikkäät lehtensä maahan ja koska se ei enää sellaisenaan sopinut yhteen hänen kasvojensa kauneuden kanssa, taittoi eräs palatsin vasemman sivustan hovikaartin kenraali keisarillisen aition edestä useita krysanteemin kukkia ja työnsi ne Genjin tukkaan...--  Auringonlaskun aikoihin ripotti pieni sadepilvi vettä juuri sen verran että saattoi kuvitella taivaidenkin ratkenneen kyyneliin. -- ... ja kaikki olivat jo vakuuttuneita että hän kuului johonkin täydellisempään maailmaan. Jopa sivistymättömät alemman asteen palvelijat, etäältä puiden ja kivien lomitse tanssia kurkistelevat rahvaan miehet, ja ylipäätään kaikki, jotka vähänkin käsittivät tällaisia asioita, joutuivat Genjin nähdessään kyynelten valtaan'.

  Tämä pitkähkö lainaus Kirsikankukkajuhlasta kertoo hyvin, minkälaiseen sankariin törmäsin tutustuessani tuhat vuotta sitten kirjoitettuun Genjin tarinaan. Heian-kauden Kiotossa, keisarillisessa hovissa elävä Genji on ylimaallisen kaunis, sivistynyt, upea, sulavakäytöksinen,  sanalla sanoen täydellinen nuori mies. Hänellä on kuitenkin yksi puute, jota mikään hänen taivaallisesta olemuksestaan ei voi korvata: poika on syntynyt keisarin ja hänen epävirallisen jalkavaimonsa suhteesta, eikä näin ollen koskaan voi nousta kruununperilliseksi. Pojan äidin kuoltua keisari ottaa Genjin erityissuojelukseensa ja pitää tätä rakkaampana lapsenaan, yli kruununperijänkin. Keisari rakastuu pojan äitiä muistuttavaan prinsessa Fujitsuboon, josta ajanoloon tulee pienen Genjin läheinen ystävä.

  Genjin varttuessa hänen kiintymyksensä Fujitsuboon kasvaa rakkaudeksi. Tietäen suhteen mahdottomuuden, Genji alkaa etsiä itselleen täydellistä naista, ohjenuoranaan hovissa itseään kokeneempien miesten kanssa käydyt keskustelut, joissa eri naistyyppien edustajia arvioidaan yksityiskohtia kaihtamatta, aiheeseen sopivien, omakohtaisten ja tietenkin hyvin, hyvin opettavaisten tarinoiden kera.


  Koska Genji on olemukseltaan niin kaunis ja muutoinkin erinomainen, hänen ei ole vaikea tutustua vastakkaiseen sukupuoleen: hän uppoutuu naisseikkailuihin koko nuoruutensa tarmolla, rikkoo tiukkoja ettikettisääntöjä mennen tullen ja tapailee samaan aikaan niin monia naisia, että lopulta hänen pasmansa sekoavat ja hänen inhimillinen puolensa heikkouksineen tulee ensi kertaa esiin. Aina rakkausseikkailut eivät pääty hyvin ja usea hänen rakastajattaristaan kokee traagisen kohtalon. Kirsikankukkajuhlan kansitekstissä naisseikkailujen kerrotaan kumpuavan pääasiassa lohduttomasta rakkaudesta prinsessa Fujitsuboa kohtaan. Minä ajattelin kirjaa lukiessani kuitenkin niin, että tuskinpa nuorukainen erityisen traagista lähtökohtaa seikkailuilleen  tarvitsee: onhan hän häikäisevän komea, miehuutensa kynnyksellä oleva keisarin suojatti, jonka yrtintuoksuisen viitan liepeisiin  melkeinpä nainen kuin nainen lankeaa, iästä ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Kukapa nuori mies kieltäytyisi seikkailuista?




   Kirsikankukkajuhla koostuu pitkälti näistä Genjin enemmän ja vähemmän onnistuneista rakkausseikkailuista, mutta niiden ohella romaani avaa ikkunoita muinaisen Japanin monimutkaiseen tapakulttuuriin. Naisten ja miesten seurustelu oli tuolloin ankarasti säänneltyä, kahdenkeskiset keskustelut käytiin usein runomuodossa ja niin, että nainen oli useimmiten vetäytynyt verhojen tai kaihtimen suojaan. Runokeskustelua käytiin myös kirjeitse: paperin laatu, väri, musteen paksuus, kirjoitusasu ja runon soljuvuus kertoivat paitsi kirjeen lähettäjän sivistystasosta, myös hänen tunteistaan runon saajaa kohtaan.
Runokeskustelut saattoivat sujua esimerkiksi tähän tapaan:

 'Nykyaikainen viisisävelinen musiikki ei ollut hullumpaa kuultavaa kirkkaassa kuutamossa. Innoissaan mies vetäytyi kaihtimien viereen ja kuiskasi: ‘Syyslehtien peittämä puutarha vaikuttaa koskemattomalta, nähtävästi kukaan ei ole ehtinyt ennen minua.’ Toteamus kuulosti kyyniseltä. Mies taittoi krysanteemin oksan ja ojensi sen verhojen taakse.
‘Kotonsoitto, kuu - mykistävän kaunista
Maja sellainen, joka houkuttelee poikkeamaan asiattakin.

Saanhan uskoa, että tuhlasit sulosäveliä juuri minulle?’ Miehellä tuntui olevan varaa kujeiluunkin. Naisen vastaus oli yhtä lailla kiusoitteleva: 

'Syysmyrskyn pauhuun sekoittuu huilun ääni. Ei asetu myrsky lehtiin, ei huilu kotoni ääreen, vaikka pyytäisin.’




    Genjin tarina on yksi maailman ensimmäisistä romaaneista. Sen kirjoittaja Shikibu Murasaki, sivistynyt kiotolainen hovinainen, toimi muun muassa keisarinnan kamarirouvana ja opetteli jo varhain kirjoittamaan runoja ja soittamaan kotoa, mutta teki myös jotakin sellaista, mitä tuona aikana pidettiin naisille sopimattomana, melkein kiellettynä: hän opetteli lukemaan kiinalaisia klassikoita. 
Murasaki  kirjoitti tarinansa alun perin omaksi ja muiden hovinaisten iloksi, mutta kuten kaikille hyville tarinoille käy, tekstit levisivät aikaa myöten kaukana maakunnissa asuvien vallasnaisten lukemistoksi ja myös itsensä keisarin käsiin. 

  Genjin tarinan alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kadonneet, romaanin ensimmäiset luotettavat kopiot ovat peräisin 1200-luvulta. Tarina koostuu yhteensä 54 luvusta, joista on suomennettu vain noin kolmannes yhteensä neljänä niteenä. 
Tarinalle on vuosisatojen kuluessa annettu hyvin monenlaisia tulkintoja. Minä itse näen Murasakin teksteissä kätkettyä ironiaa Heian-aikakaudella eläneitä ylhäisömiehiä ja heidän hiukan sovinistisia elkeitään kohtaan. Saattaa toki olla, että katson asiaa oman aikani näkökulmasta, mutta kovasti minua kiinnostaa, miten Genjin hahmo kehittyy tarinan edetessä; kasvaako keisarin kultapojasta koskaan kunnon miestä ;)
 
  Ensimmäisessä kuvassa kirjan takaa kurkistava nainen on yksityiskohta kiotolaisesta fajanssiveistoksesta (kirjasta W.B.Forman: Kaukomaiden taidetta, 1959).

26.11.2013

Kattojen yllä


Aurinko on näyttäytynyt monena peräkkäisenä päivänä, mutta sää enteilee jo talvea: Turussakin saatiin pari iltaa sitten nauttia lumisateesta. Pieniä lumilaikkuja on vieläkin näkyvissä siellä täällä.


Itse asiassa tulin kertomaan kirjasta, jota olen vasta aloittelemassa: 
Sain vihdoin käsiini Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -romaanin. Olen parhaani mukaan yrittänyt sulkea silmäni ja korvani liioilta ennakkotiedoilta, mutta sen tiesin, että jotakin loistavaa olisi luvassa. Vajaat sata sivua luettuani voin huokaista, että kyllä, Riikka Pelo on uskomaton kirjailijalahjakkuus!  Hänen omaperäinen ja runollinen proosatyylinsä vaati minulta parinkymmenen sivun verran totuttelemista, mutta pian solahdin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vaikuttaneen venäläisrunoilija Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä ihmeelliseen, loistavasti kirjoitettuun tarinaan. En ihmettelisi ollenkaan, jos Pelo pokkaisi tästä kirjasta Finlandia-palkinnon, joten jos haluaa kirjan luettavakseen kirjastosta, kannattaa laittaa varaus vetämään heti, sillä 3. 12. jälkeen kirjan varausjonot saattavat venyä ennätyspitkiksi!
Katselin tuossa äsken 'oman kotikylän' kirjastojen tilannetta ja siellä tällä kirjalla on kuuden varauksen jono.


Jokapäiväisestä elämästämme lisää sitten myöhemmin.
Sitä ennen tuon blogiin 1000 vuotta vanhan romaanin muinaisesta Japanista. 

Kuvassa iltasen ainekset, pistän kohta parsakaalisopan tulelle! :)

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivottelen piipahtajille mukavaa tiistai-iltaa!


23.11.2013

Sisäkuvia

Eksyin eilen illalla netissä surffaillessani vanhoja asetelmamaalauksia esitteleville sivustoille ja innostuin kokeilemaan itsekin, - en kuitenkaan siveltimien - vaan kameran kanssa...


Otin nämä kokeilukuvat tänään, iltapäivän viimeisinä valoisina hetkinä. Ihanaa oli se, että lisävaloa ei tarvinnut. Hain kuviin hieman sellaista vanhaa tunnelmaa... 



Asetelmakuvaus on kivaa varsinkin tähän vuodenaikaan, kun ulkosalla alkaa olla pulaa väreistä...


Toivottelen oikein mukavaa viikonloppua!

21.11.2013

Carol Shields: Pikkuseikkoja


Carol Shields: Pikkuseikkoja (Small Ceremonies, 1976) 235 s.
Kustantaja: Kustannusyhtiö Otava, 2012
Kirjan ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi 2011
Suomentanut Hanna Tarkka

   Alan Hollinghurstin tiiliskivimäisen Vieraan lapsi -romaanin jälkeen halusin lukea jouhevasti  eteneviä, mutkattomia tarinoita. Kirjahyllystä pistivät silmään Colin Dexterin Komisario Morse-sarjaan kuuluva dekkari (josta tulee juttua ehkä vähän myöhemmin) ja tämä Carol Shieldsin Pikkuseikkoja, joka Vieraan lapsen jälkimainingeissa tuntui melkein kuin pienoisromaanilta ja vieläpä hyvin pippuriselta sellaiselta!

  Sattuman oikusta päädyin jälleen kirjoista ja kirjoittamisesta kertovan teoksen pariin:  Pikkuseikkoja-romaanin minäkertoja Judith Gill kirjoittaa elämäkertoja ja hänen miehensä toimii Milton-tutkimuksensa ohella englannin kielen apulaisprofessorina. Judithilla näyttää menevän ainakin päällisin puolin hyvin: hänellä on suhteellisen toimiva avioliitto, kiva perhe, ystäviä, mukavalla alueella sijaitseva talo, haasteita tarjoava työ ja turvattu toimeentulo. Elämä sujuu niin mallikkaasti kuin nelikyppisen naisen elämän parhaimmassa tapauksessa voisi olettaa sujuvan. Mutta jo kirjan ensimmäisellä sivulla kesken idyllistä teeateriaa Judith huomaa miettivänsä, 'että hänen pitäisi olla onnellisempi kuin on'. Jotain tuntuu puuttuvan vai ovatko asiat jo liiankin hyvin?

   Judith tekee töitä kotona, makuuhuoneen nurkassa olevan pelipöydän äärellä ja työstää kolmatta elämäkertateostaan. Judithin kaksi ensimmäistä kirjaa ovat saaneet hyvän vastaanoton ja nyt hän haluaisi kokeilla siipiään myös romaanikirjailijana, mutta jostakin syystä haave ei ota toteutuakseen. Judith päättää osallistua ystävänsä, kirjailijana jo jonkinlaista mainetta saavuttaneen Furlong Eberhardtin kirjoittajakurssille, mutta huomaa pian joutuvansa itseään paljon nuorempien ja innokkaampien kurssitovereidensa varjoon.  Romaaniharjoitelma ei edisty ja turhautuneena Judith päätyy ratkaisuun, joka sotii hänen periaatteitaan ja omaatuntoaan vastaan. Kirjoittajakurssin päätyttyä hän haluaa unohtaa kurjan temppunsa ja palaa kirjalliselta harharetkeltään takaisin elämäkertojen pariin.

  Elämä solahtaa normaaleihin uomiinsa, arkea rytmittävät juhlat ja pienet perhepiirin sattumukset, joita minäkertoja Judith kuvaa päiväkirjamaisen intiimisti. Koska Judith on luonteeltaan utelias, hän huomioi ympäristöään äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja tekee ihmisistä pelottavan tarkkoja havintoja. Tästä kaikenkattavasta uteliaisuudestaan (jossa en kuitenkaan nähnyt pisaraakaan pahanilkisyyttä) nainen joutuu lopulta myös kärsimään, kun hänen kirjoittajakurssilla tekemänsä hairahdus kasvaa yllättäen uusiin mittasuhteisiin...

   Shieldsin hienoviritteinen kerrontatyyli, joka on ihastuttanut minua hänen myöhemmissä romaaneissaan, on näkyvissä jo tässä hänen esikoisteoksessaan. Kerronta on arkista, mutta juuri tuon hämäävän vaatimattomuuden suojissa Shields pääsee kuin varkain käsittelemään niin ihmisyyden kuin kirjoittamisen ja kirjailijana olemisenkin peruskysymyksiä: vastuuta, motiiveja, kunniahimoa, moraalia, tasapainoilua oikeudentunnon ja valheiden välimaastossa. Tarinan keskellä häivähtää myös lempeää mutta osuvaa ironiaa. Sitä samaa, johon törmäsin  kahdessa jo aiemmin lukemassani Shieldsin romaanissa Ruohonvihreää ja Kaiken keskellä Mary Swann. Pikkuseikkojen lailla myös näiden romaanien keskustarinat kiertyvät kirjoittamisen ja kirjailijana olemisen kysymyksiin.

  Yhdysvalloissa vuonna 1935 syntynyt  ja 10 vuotta sitten kuollut Kanadalaiskirjailija Carol Shields sai urallaan useita kirjallisuuspalkintoja. Shieldsiltä on suomennettu 10 teosta. Häntä arvostetaan etenkin naisten elämän ja arkipäivän tarkkana kuvaajana. Shieldsiä verrataan usein toiseen ihmisluonteen terävään tarkkailijaan, Jane Austeniin, josta Shields itse on kirjoittanut elämäkerran (C. Shields: Jane Austen - a Life, 2001, suomennettu 2006).


  Kirjaa on luettu useissa kirjablogeissa, muun muassa: Ilselä, KirjanainenLeena Lumi, Luetut,lukemattomat,  Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto ja  Täällä toisen tähden alla.

12.11.2013

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, 2011) 535 s.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2013.
Kirjan ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi 2012
Suomentanut Markku Päkkilä 

  ‘Hän oli maannut jo yli tunnin riippumatossa ja lukenut runoja. Se ei ollut helppoa: hän mietti koko ajan, että George tulisi pian Cecilin kanssa, ja valui mietteissään alaspäin puolittain tahallisina pieninä luiskahduksina kunnes lojui sykkyrässä riippumaton pohjalla ja piteli kirjaa kasvojensa yllä väsynein käsin. Valokin alkoi hiipua ja sanat sivuilla sulautuivat toisiinsa. Hän halusi nähdä Cecilin ja nauttia näkemästään tovin ennen kuin Cecil huomaisi hänet, ennen kuin heidät esiteltäisiin.’

  Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi alkaa kauniilla kohtauksella nuoresta Daphnesta, joka tuossa riippumatossa odottelee jo vähän malttamattomana ensitapaamistaan veljensä ystäväpiiriin kuuluvan nuoren runoilijalupauksen kanssa. Cecilin kohdattuaan hän alkaa pian tuntea lämpimiä tunteita tätä kohtaan. Daphne on tähän saakka elänyt iloista ja huoletonta nuoren tytön elämää englantilaiseen yläluokkaan kuuluvan perheensä suojissa, eikä oikeastaan vielä koskaan ole tuntenut tällä tavoin. Runoilijassa on aistittavissa suuren maailman vetovoimaa, joka tuntuu houkuttavan niin monia muitakin kohdalleen osuvia.

  Hollinghurst tarkastelee viehättävässä, todentuntuisessa romaanissaan englantilaisen yläluokan elämää sadan vuoden aikajänteellä, aina 1900-luvun alusta nykypäiviin. Tarinan alkaessa luokkarajat ovat vielä selvät ja valtaeliitti saa voimansa tiukasti kontrolloidusta yhteisöllisyydestä. Oxfordin maineikkaassa ilmapiirissä kasvanut Cecil Valance elää ystävineen ja opiskelijatovereineen maailmassa, jonka sääntöjä ja moraalikäsityksiä ei voi kyseenalaistaa, ei ainakaan julkisesti. Mutta Cecil ei ole syntynyt elämään hänelle asetettujen normien mukaisesti. Lukija seuraa, kuinka runoilija viivähtää hetken Daphnen kotitalossa, viettää sisarusten kanssa aurinkoisia lomapäiviä, kirjoittaa tunnetuimmaksi jääneen runonsa 'Two Acres'  ja häviää välillä teille tietämättömille Daphnen veljen kanssa, joka myös tuntee vetoa Ceciliin. Mutta huoleton aika päättyy pian, ensimmäisen maailmansota syttyy ja Cecil lähtee rintamalle. Ajan myötä Daphnen muistokirjaan sutaistu pieni runo alkaa elää omaa elämäänsä ja saa ympärilleen taianomaisen hohteen…

  Kirjan alkupuolella Hollinghurst kuvaa yläluokkaista yhteisöä hyvin yksityiskohtaisesti ja ajan henkeen uppoutuen. Hän marssittaa lukijansa eteen niin laajan joukon tarkentumattomaksi jääviä henkilöhahmoja, että lopulta en oikein tiennyt, kenestä kulloinkin puhuttiin. Tässä vaiheessa tunsin lukemisen takkuilevan niin, että olin heittää kirjan vastoin tapojani kesken. Sitten tein oivalluksen: voisiko olla niin, että vain tämän hienoisen pitkästymisen kautta saatoin nähdä ja jopa kokea häivähdyksen siitä todellisuudesta, jossa yläluokka tuohon maailmanaikaan eli:  Elämä koostui sosiaalisten verkostojen pakonomaisesta ylläpitämisestä, sisäänpäinkääntyneistä päivällisistä, hienostuneella aksentilla käydyistä, tylsistä ja liian pitkiksi venyneistä illalliskeskusteluista, yleisten mielipiteiden myötäilemisestä ja sopimattomiksi koettujen keskusteluaiheiden välttelystä. Elettiin Ilmapiirissä, jossa pienikin poikkeama yhteisön normeista saattoi aiheuttaa skandaalin.
Ihmisen minuus näytti rakentuvan pitkälti yhteisön kautta, yksilökeskeinen maailmankatsomus oli tuntematon käsite, sellaisen ideakin olisi saattanut kuulostaa aikalaisten korvissa absurdilta.

   Ja sitten, melkein kuin salaa, Hollinghurstin kerronta muuttuu yksilökeskeisemmäksi. Vuodet ovat  kuluneet, aristokratian valta alkanut hiipua ja yläluokka on menettämässä tiukkaa  yhteisöllisyyttään. Tämä aiheuttaa yllättäviä henkilökohtaisia tragedioita, joihin törmätään myös Vieraan lapsessa

Mutta yksi asia pysyy: jo eläessään jonkinlaista mainetta saavuttaneen nuoren runoilijan tarinaa ei ole unohdeta. Jälkipolvien kiinnostus Ceciliä kohtaan on melkein hämmentävää. Runoilijan muiston ympärille kehittyy maagista loistetta, joka saa ihmiset kiinnostumaan hänen mystisestä, salaisuuksia tihkuvasta runoudestaan vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeenkin. Jokainen sukupolvi luo hänestä omanlaisensa kuvan, tutkimuksia ja elämänkertoja julkaistaan ja juuri tämä tarkastelukulmien kerroksellisuus tuo runoilijan tarinaan hienoa moniulotteisuutta. Se, miten Cecil nähdään tai oikeammin, mitä hänestä halutaan nähdä ja tuoda esiin, heijastelee kunkin sukupolven omia arvoja ja moraalikäsityksiä ja toisaalta elämänkertureiden henkilökohtaisia intressejä ja kokemuksia. Hollinghurst kuvaa Cecilin arvoituksen parissa puurtavien kirjallisuustutkijoiden työtä niin mielenkiintoisesti, että lukiessani olin unohtaa, että seurasin fiktiivistä kertomusta. 
 Mitä ristiriitaiset muistot, runonpätkä tai haalistuneet kirjeet rintamalta voivat  kertoa jo kauan sitten poismenneestä ihmisestä? Minkälaisia asioita jätämme jälkeemme ja minkälaisia muistoja haluaisimme säilyttää? Onko todellisuus aina tarua ihmeellisempi vai ihan päinvastoin?
  
  Brittiläinen, vuonna 1954 syntynyt Alan Hollinghurst on Suomessa vielä suhteellisen tuntematon kirjailija. Vuonna 2004 hän voitti Booker-palkinnon vielä suomentamattomasta kirjastaan The Line of Beauty. Vieraan lapsi on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Aiheeltaan ja tunnelmaltaan kohtalaisen vaativa kirja tarjosi minulle kosolti haastetta mutta myös upeita kirjallisia oivalluksia. Vieraan lapsi on hieno kertomus maailmasta, joka muuttui. Jään mielenkiinnolla odottamaan Hollinghurstilta mahdollisesti ilmestyviä muita suomennoksia.
  

  Vieraan lapsi on saanut kirjablogeissa ristiriitaisen vastaanoton. Voit lukea kirjasta lisää muun muassa täältä: Amman lukuhetki, Ilselä,  Kirjanurkkaus, Kirjojen parissa,  Leena Lumi, Luettua, Luetut, lukemattomat Lumiomena, Poplaari, P.S. Rakastan kirjoja.

 

6.11.2013

Vuosi kuvina-haaste

P.S. Rakastan kirjoja-blogin Sara haastoi minut kertakaikkisen valloittavaan 'vuosi kuvina -haasteeseen, jonka ideana on kuvata vuoden kiertoa: sama maisema kuvataan samasta paikasta kuukausittain ja lopuksi kuvat kerätään yhteen kokoelmaksi' (suora lainaus Saralta).

Kiitos Sara ihanasta haasteesta! Pari päivää mietiskelin sopivaa kuvauspaikkaa ja odottelin taukoa syyssateeseen. Kohteeksi valikoitui Turun Vartiovuori, jossa käyskentelen usein. Paikka on yksi Turun seitsemästä kukkulasta, joten kaupungin katolla ollaan :)



 Otin kohteeksi kaksi näkymää ja laitan molemmista mukaan myös mustavalkoiset versiot.

Kyllä näistä kuvistakin jo huomaa, että ollaan pitkällä syksyssä. Maan peitoksi varissut lehtimattokin on jo aikaa sitten korjattu pois, maisema niin paljas kuin marraskuussa vain voi.
Valaistusolosuhteet olivat nyt jotenkin tosi hankalat: Sade väistyi, aurinko tuli esiin ja kirkkaat pumpulipilvet pyrkivät ylivalottumaan...




Jaan tämän haasteen eteenpäin muutamalle luonto- ja maisemavalokuvausta harrastavalle... Rohkenen pyytää seuraavat  blogit mukaan haasteeseen:

  ~~~~~~~~~~~~~~~~

Kirjarintamaltakin jotain: tällä viikolla tuon blogiin Alan Hollinghurstin hämmentävän Vieraan lapsi-romaanin, joka osoittautui haastavaksi lukukokemuksiani. Kirja avautui minulle vasta pikku hiljaa sitä lukiessani...

* Syksyn lehdet poistuivat myös blogin sivuelementeistä - Jätän ulkoasun pelkistyneen vaaleaksi siihen saakka kunnes kameraan tallentuu jotakin blogin taustaksi soveltuvaa.