28.8.2013

Unelmia!


28.8.1963 Martin Luther Kingillä oli Unelma oikeudenmukaisemmasta maailmasta.
Hänen viestinsä on tärkeä tänäänkin. Myös täällä rakkaassa Suomessamme!



Keskiviikona tulee kuluneeksi 50 vuotta Kingin historiallisesta 'I Have A Dream'-
puheesta, jossa hän toivoi rotujen välistä tasa-arvoa ja rauhaa. 


26.8.2013

Haruki Murakami: Norwegian Wood


 Harva tuntemani kirjailija pystyy kirjoittamaan elämän varjopuolista niin höyhenenkeveästi ja vähäeleisesti kuin japanilainen Haruki Murakami. Hänen Norwegian Wood-romaanissaan masennutaan, tehdään itsemurhia ja podetaan nuoruuden angstia 1960-luvun lopun Tokiossa. Synkkien aiheiden vastapareina kirjassa hehkuvat rakkaus, kaipaus, seksi ja romantiikka. Draaman keskellä eletään myös tuiki tavallista arkea: opiskellaan, etsitään töitä ja asuntoa, ryypätään, tehdään pitkiä kävelyretkiä ja podetaan välillä tylsyyttäkin. Ja kaikkea tätä kuorruttaa aikakauden musiikki: uusimmat pop-hitit ja jazz tuntuvat soivan aina jossain taustalla.

 Tarina alkaa kun minäkertoja, miltei keski-ikään ehtinyt Toru istuu lentokoneessa matkalla Hampuriin ja kuulee koneen keskusradiosta imelän instrumentaaliversion Beatlesien ‘Norwegian Wood-kappaleesta. Musiikin johdattelemana hän siirtyy nuoruutensa Tokioon, aikaan, jota varjosti hänen parhaan ystävänsä Kizukin kuolema…

  Elämästään luopunutta Kizukia jää kaipaamaan myös tämän tyttöystävä Naoko. Kaksi ystävänsä menettänyttä nuorta etsiytyy toistensa seuraan ja hyvin pian Toru huomaa rakastuneensa.

‘ ” Sittenhän asia on selvä”, sanoin. “ Sinun täytyy vain olla lähelläni aina.“
“Oletko tosissasi?“
“Tietysti.“
Naoko pysähtyi ja minäkin pysähdyin. Hän laski kätensä olkapäilleni ja katsoi minua suoraan silmiin. Jokin sakea, musta neste muodosti merkillisiä pyörteitä hänen pupilleissaan. Hän tutkaili minua kauniilla silmillään pitkän aikaa. Sitten hän nousi varpailleen ja painoi hellästi poskensa omaani vasten. Ele oli ihana ja tuntui niin lämpimältä, että sydämeni pakahtui hetkeksi.
“Kiitos”, Naoko sanoi.
“Ei kestä”, vastasin.
“Ihanaa, että sanoit noin. Tosi ihanaa”, hän sanoi surullisesti hymyillen. “Harmi, ettei se käy päinsä.“ '


 Naoko sairastuu vaikeaan masennukseen ja päätyy vuorilla sijaitsevaan parantolaan. Ami-koti näyttää päällisin puolin onnen tyyssijalta, mutta sen uneliaan rauhallisessa hiljaisuudessa on jotakin pelottavaa, epätodellista. Laitoksessa vieraillessaan Toru tutustuu Naokon asuintoveriin, lempeäluontoiseen Reikoon ja ystävystyy tämän kanssa.

 Yliopistolla Toru solmii uusia tuttavuuksia: Älykäs, opportunismiin taipuvainen Nagasawa johdattaa uuden ystävänsä yhden illan suhteisiin ja antaa Torulle oppitunteja muillakin elämän alueilla. Toru tapaa myös voimaa ja iloa huokuvan Midorin, joka tuntuu herkän ja vetäytyvän Naokon täydelliseltä vastakohdalta. Pian Toru häälyy rakkauksien ja irrallisten seksisuhteiden välimaastossa.

 Murakami luo tarinaansa kontrasteja: Siinä missä Naoko edustaa Torulle sisäänpäin kääntynyttä, särkyvää herkkyyttä, Nagasawa ja Midori huokuvat uutta, eteenpäin työntävää voimaa. Torun oma persoona ei tarinassa juuri korostu. Uskon, että hän haluaa säilyttää tarkkailijan roolinsa mahdollisimman koskemattomana. Viileähköön elämänasenteeseen on syynsä:

‘Kun aloitin uuden elämäni opiskelija-asuntolassa, minulla oli vain yksi päämäärä: en saisi enää suhtautua asioihin liian vakavasti. Minun pitäisi tehdä selvä ero itseni ja kaiken muun välille. Minun pitäisi unohtaa biljardipöytien vihreä verka, punaiset N-360:t ja valkoiset  kukat pulpetilla. -- Yritin parhaani mukaan unohtaa kaiken, mutta sisälleni oli jäänyt jokin ylimääräinen möykky. Ajan myötä möykky sai yhä selvemmän muodon, ja vasta nyt voin pukea sen sanoiksi.’

 Murakamin kerronta ei sisällä juuri lainkaan kielikuvia. Se on yksinkertaista, napakkaa, selvää ja sujuvaa, jopa niin, että toisinaan lähennellään jopa naiiviutta. Minua tekstin yksinkertaisuus ei haittaa, sillä tyyli sopii kontekstiinsa.Tarinan herkkyys, sen nuoruuden kuvaukset ja tavattoman hienosti kuvattu arkipäivän draama kietoivat minut täydellisesti pauloihinsa.

Yksilötason tarinan lisäksi romaani avaa lukijalle ikkunoita japanilaiseen yhteiskuntaan ja sen muutokseen. Hämmästelin sitä, kuinka vahvasti Japani tuntui sodan jälkeen integroituineen länteen. Tokihan integraatio oli jo kirjan tapahtumien aikaan jatkunut jo hyvinkin yli sadan vuoden ajan, mutta silti lukemani herätti ajatuksia.
Romaanissa kuunnellaan länsimaista musiikkia, luetaan länsimaalaista kirjallisuutta, katsotaan länsimaalaisia elokuvia, pukeudutaan länsimaalaiseen muotiin ja syödään pikaruokaa. 60-luvun lopun opiskelijaliikehdintää kuvataan jonkin verran, mutta se jää kerronnassa taka-alalle. Länsimainen nuorisokulttuuri tuntuu integroituneen 60-lukulaisten Tokiolaisten elämään voimalla. Ja silti: elämisen ydin, tapa ajatella ja elää kumpuaa yhä Aasialaisista perinteestä. Uusia ideoita ja ilmiöitä haetaan kaukaakin, mutta täällä ne sulatetaan ja niitä muokataan omaan kulttuuriin sopiviksi.

 Tätä ilmiötä liippaavaan, mielenkiintoiseen juttuun törmäsin tässä päivänä muutamana Helsingin Sanomissa, kun Annukka Oksanen kertoi kokemuksistaan Aasiassa artikkelissaan ‘Euroopasta liukuu Aasiaan myös kulttuurista valtaa’: Vaikka esimerkiksi eurooppalainen design houkuttaa, on mahdollista, etteivät tuotteet kelpaakaan sellaisinaan. Suosittuja brändejä ja muotoilijoita ihaillaan ja arvostetaan, mutta  itse tuotteet täytyy muuttaa aasialaiseen makuun sopiviksi. Uskon, että sama ilmiö toistuu jossain määrin myös muualla kulttuurissa kuin vain kuin designin puolella.
Tämä aihealue kiinnostaa minua siinä määrin, että haluaisin ehdottomasti sukeltaa syvemmälle Aasian kulttuuriin, varsinkin sen nykyaikaan. Tiedän siitä aivan liian vähän.

~~~~

 Kirja oli minulle ehdottoman hieno lukukokemus. Jonkin verran häiritsevää oli vain se, että suomennos on tehty romaanin englanninkielisestä versiosta. En voi olla miettimättä, miten paljon romaanin hengestä on ehtinyt matkan varrella muuttua. Onko niin, että esimerkiksi Kai Niemisen ja jo edesmenneen Tuomas Anhavan lisäksi Suomesta ei löydy japanilaisen sanataiteen (erityisesti proosan) kääntäjiä? Vai oliko kustantajalla nyt vain kiire saada käännös mahdollisimman nopeasti ulos?

 Niin tai näin, tämän kirjan luettuani tartun innolla Haruki Murakamin muihin teoksiin, ensimmäiseksi ehkä IQ84-fantasiasarjaan, josta ainakin osat 1 ja 2 ovat jo tulleet ulos suomeksi käännettyinä. Kuulemani mukaan Norwegian Wood poikkeaa Murakamin muusta tuotannosta oleellisesti, mutta toivon saavani nauttia myös tulevina lukuhetkinä hänen tekstinsä soljuvuudesta ja luontevuudesta, siitä samasta, josta tämän kirjan kohdalla niin kovasti nautin.

 Kirjasta on kerrottu myös muun muassa näissä blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Lumiomena -kirjoja ja haaveilua, Koko lailla kirjallisesti ja P.S. Rakastan kirjoja.


Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori, 1987)
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 2012 Kustannusisakeyhtiö Tammen julkaisemana
Suomentanut Aleksi Milonoff.
Suomennos on tehty Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood (Vintage Books, 2000).


22.8.2013

Kesä kiertyy...



...ja vilja kypsyy Aurajoen rannoilla. Kävelyretkellä huomasin, että maatiloilla katsastellaan jo kalustoa tulevaa puintikautta varten.







Näistä maisemista on vain kivenheiton matka keskustaan. On aikamoinen onni asua näin pienessä kaupungissa.
Yhdessä kuvassa näkyvä pieni valkoinen piste tuolla keskellä jokea on meloja. Pian täällä melotaan yölläkin, sillä muisnaistulien yönä 31.8. täällä järjestetään Linnavuoren melonta, jolloin kanootit valaistaan ja koristellaan tunnelmaan sopiviksi...

16.8.2013

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät

Wagneriaaninen sukutarina



“…vaikka laatikko ei päältä päin katsottuna ole muuta kuin alun perin isoisälleni kuulunut miestenkenkälaatikko, saksalaista tekoa jostain 1930-luvulta, olen pelännyt siitä saakka, kun avasin sen ensimmäisen kerran, että isäni oli  jättänyt minulle oikean Pandoran lippaan. En tiedä, onko se totta, sillä toistaiseksi minulla ei ole ollut rohkeutta selvittää, mitä isäni on jättänyt minulle perinnöksi. Ainoa, mitä olen nähnyt, on ylimmäisenä oleva päiväämätön lappunen: “Anna anteeksi raukkamaisuuteni”--- Kohta minun pitää avata laatikko ja levittää eteeni sen sisältö, varovasti kuin museon kuraattori. Ehkä jonain talvisena sunnuntaina, kun lumi sataa hiljaisina hiutaleina Berliiniin.”

 Syyskuussa 2011 Berliinin oopperassa vietetään juhlaa, jossa oopperan taiteellisena johtajana toimiva Helena palkitaan uskonnollisia tabuja ravistelleesta oopperaproduktiostaan. Helenan triumfia saapuvat juhlistamaan myös äidilleen vieraaksi jäänyt tytär Sophie ja tämän tummahipiäinen poikaystävä Khalil. Jo seuraavana aamuna Helenan on tarkoitus jatkaa arkista puurtamistaan, tällä kertaa Wagnerin Valkyyrioiden parissa, mutta suunnitelmat muuttuvat äkkiä: Khalil on kuljettanut Helenan työhuoneeseen pommin ja aikoo laukaista sen ennen aamunkoittoa. Palkittu oopperaproduktio on Khalilin mukaan loukannut Profeetta Mohammedia ja koko islamilaista maailmaa: ‘Sellaisen teon voi hyvittää vain kuolemalla’.

Attentaatti saa Helenassa aikaan ennenkokemattoman tunnemyrskyn. Ennen viimeistä henkäystään Helena tahtoo saada tyttäreensä aidon tunneyhteyden, vaikka vain lyhyeksi tuokioksi ennen kuolemaa. Sophien hän aikoo pelastaa, muttei ymmärrä miten sen tekisi, sillä Khalil ei kuuntele järkipuhetta. Absurdissa tilanteessaan Helena muistaa myös Leo-isältään perinnöksi saamansa Pandoran lippaan: saako hän koskaan tietää mitä isä halusi niin hartaasti pyytää anteeksi. Hän tahtoisi vielä kerran kurkistaa kenkälaatikon uumeniin, mutta aika käy vähiin…

 Lukija pääsee kurkistamaan Helenan isän säilyttämiin salaisuuksiin itsenäisesti, sillä Holst punoo kirjan kahteen eri aikatasoon: yhtäällä seurataan Helenan ja Sophien draamantäyteistä päivää vuonna 2011, toinen taso avaa suvun vaiheita neljän sukupolven aikajänteellä, viime sodan vuosista kahdeksankymmentäluvulle. Pöyhin kirjan rakenteita seuraavassa niin keveästi, etteivät sen juonenkäänteet vahingossakaan paljastu. Vuoden 2011 tapahtumistakin olen edellä kertoillut vain alun.

 Suvun tarina alkaa saksalaisten hyökkäyksellä Tanskaan huhtikuussa -40.  Pienen kylän pappina toimiva Thorvald osallistuu innolla vastarintaliikkeen toimintaan. Pappilassa piilotellaan sotavuosina monia saksalaispartioiden etsimiä pakolaisia. Tilanteen kärjistyessä Thorvald joutuu vetäytymään Ruotsiin ja vaimo Gerda jää kotiin hoitamaan lapsiaan, Leoa, Leifiä ja pikkuista Karenia. Sodan loppuessa Thorvald palaa kotiin ja koettaa jälleen asettua puolison, isän ja pappismiehen rooliin, mutta jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Puolisoiden välillä hehkunut lämpö on poissa ja sen sijalle astuvat hiljaisuus ja huonosti verhottu viha.

Kodin repivästä ilmapiiristä huolimatta elämä soljuu eteenpäin. Leosta kasvaa rauhallinen, unelmoiva tarkkailija, Leifistä taas avoimempi persoona, joka tutustuu tyttöihinkin paljon veljeään aiemmin. Luonteiltaan erilaiset veljekset eroavat toisistaan myös arvomaailmoiltaan: kun Leif nai aseman ja rahaa, Leo menee naimisiin rakkaudesta. Hän rakastuu ihanaan Ninniin Ruotsiin suuntautuvalla kesälomamatkalla, mutta saa tämän omakseen vasta kauhistuttavan petoksen kautta. Suvun kirous on tehnyt ensimmäisen aikahyppynsä ja jatkaa vääjäämätöntä kulkuaan...

 Holst on mielestäni vahvimmillaan kertoillessaan suvun vaiherikkaasta historiasta. Henkilöhahmoista ja heidän keskinäisistä voimasuhteitaan syntyy mielenkiintoinen kudelma, jonka soisi jatkuvan keskeytymättä. Sukupolvet ylittävä, perisynnin lailla siirtyvä petoksen kierre nousee tarinan keskiöön suhteellisen uskottavasti: ihmisiä jäytää epävarmuus, taianomainen pelko kulissirakennelmien romahtamisesta. Kirjailija kuvaa tarkalla otteella rautaisiksi naamioituneita, sisäisesti epävarmoja naisia ja heidän yhtä epävarmoja miehiään, joiden heikkous puolestaan näyttäytyy paljaana alistuvuutena. Ja  lapset, he jäävät tässä yhtälössä vaille todellista rakkautta ja yhteenkuuluvuutta.

 Romaanin vahvimmaksi henkilöksi nousee mielestäni vähän yllättäenkin Helenan kapinallinen, itsensä ja maailman kanssa kipuileva tytär Sophie, joka tiukan paikan tullen on valmis kulkemaan äitinsä rinnalla kuoleman porteille saakka. Lopun lähestyessä hän saa Helenan katsomaan itseään ja tytärtään uudesta näkökulmasta. Ja kun suvun salaisuuksien vyyhti alkaa vihdoin purkaantua, on Helenankin kerrottava jotakin...

 Holst on kutonut suvun vaiheet kertomukseksi, jossa on aistittavissa vaikutuksia niin antiikin jumaltarustoista kuin niistä inspiraatiota saaneen Wagnerin Nibelungin sormus-sarjastakin (jonka yksi osa on kirjassakin mainittu Valkyyriat-ooppera). Tästä vertailusta ei pidä pelästyä, sillä tarina on suhteellisen keveästi kirjoitettu lukuromaani.

 Kirjan lukeminen ei  kuitenkaan sujunut minulta aivan niin jouheasti kuin etukäteen olin ajatellut. Varsinkin romaanin alkupuolella minua häiritsi se, että kirjailija katkaisi vetävän sukutarinan hyppäämällä tasaisin väliajoin  Helenan ja hänen tyttärensä dramaattiseen iltaan Berliinissä ja sitten taas takaisin, aivan kuin hän ei olisi luottanut konstailemattoman sukutarinansa voimaan. Tuntui, kuin olisin lukenut kahta, hyvin löyhästi toisiinsa kytkeytynyttä romaania yhtä aikaa, eikä tunne oikeastaan hävinnyt kirjan päättyessäkään. Jäin kaipaamaan jotakin, joka olisi vetänyt eri aikatasojen teemat kunnolla yhteen.
Lisäksi romaanin tietyt juonenkäänteet (esimerkiksi venäläisen Nobel-kirjailijan shokeeraava ilmestyminen kirjan henkilögalleriaan) söivät hetkittäin romaanin uskottavuutta jopa siinä määrin, että tunsin eksyneeni keskelle saippuaoopperaa. 'Mitä he toisilleen tekivät' oli minulle kaikesta huolimatta mielenkiintoinen ja kelpo lukuromaani. Voi, kunpa kirjailija vain olisi malttanut sitoa aikatasojen tarinat pikkuisen kiinteämmin toistensa lomaan...

Romaanista on kirjoitettu myös esimerkiksi näissä blogeissa: Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa, ja Nenä kirjassa.


Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät (Undskylningen, 2011)
Werner Söderström Osakeyhtiö, 2013
Suomentanut Virpi Vainikainen

12.8.2013

Karnevaalin jälkeen


Turussa vietettiin lauantaina Jå-karnevaaleja. Sattumalta löysin itseni keskeltä iloista hulinaa kaupungissa piipahtaessani, eikä kamera tietenkään ollut mukana.

 Eilisistä juhlista jäi muistoksi kaiken ihanan ohella myös käsittämättömät määrät roskaa. Aamuisella kävelyretkellä jokirannassa ottamiani kaatopaikkakuvia en viitsi tänne laittaa, enkä marista sottapytyistä, vaikka mieli tekisi.  Naakoilla ja lokinpoikasilla oli kerrankin aamiaiskattaus kohdillaan. Näyttivät nauttivan kovasti ;)

Nämä kuvat ovat aamuautiolta Vähätorilta, joka on varsinkin iltaisin yksi Turun mukavimmista paikoista pikku putiikkeineen, kahviloineen ja ravintoloineen. Ja tietenkin aukion laitamilta löytyvät myös Turun vanha pääkirjasto ja Aurajoki.


Luvun alla on Haruki Murakamin Norwegian Wood. Sitä ennen tuon blogiin Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät, joka odotteli lukijaansa melkein koko kesän.

(Mutta kuka kiipeäisi pylväisiin ja kastelisi pelakuut? Niillä on jano!)


Toivottelen mukavaa viikonalkua! 









4.8.2013

Anita Brookner: Yhteiset hetket

 

Epäonninen avioliitto, yksinäisyys, vanheneminen, läheisyyden nälkä, kaiken nielevä melankolia, valkoiset valheet. Näistä teemoista Anita Brookner kutoo uskottavan ja psykologisesti terävän tarinan tunnesolmujen ja vääristyneiden ihmissuhteiden verkossa kipuilevasta Faystä ja hänen lähipiiristään.

 Kolmekymppisenä avioituva Fay luopuu miehensä Owenin toivomuksesta laulajattaren urastaan ja jää hoitamaan kotia, paikkaa, johon miehen entinen vaimo on jo jättänyt lähtemättömän kädenjälkensä ja tuoksunsa. Aviomies Owen on tyytyväinen, kunhan Fay vain on kaunis katsella, huolehtii kodin arjesta miehen työmatkojen aikana ja kestitsee hänen lukuisia liikeystäviään. Owen tuntuu karttavan todellista läheisyyttä ja avoimia rakkaudenosoituksia, juuri niitä asioita, joita Fay itse sydämensä pohjasta janoaa. Fay toivoo saavansa lapsia, mutta hänen haaveensa ei toteudu. Epävarmuuteen, yksinäisyyteen ja alakuloon kietoutuva nainen tuntee vanhenevansa ennen aikojaan ja jää oman mielensä ansaan.

 
 Niin avioliitossaan kuin muissakin ihmissuhteissaan Fay omaksuu kannattelijan, kuuntelijan ja palvelijan roolin. Ihmiset, joiden vaikutuspiiriin hän ajautuu, ovat riittävän itsekkäitä ollakseen kuuntelematta muiden tunteita tai mielipiteitä.  Mutta onko huonokin seura parempi vaihtoehto kuin täydellinen yksinäisyys?  Owenin liikesuhteiden kautta Fayn elämään astuu Julia, kylmäsydäminen, uraansa lopetteleva näyttelijätär, joka varsinkin nyt, teattereiden parrasvaloista poistuessaan tarvitsee ympärilleen uskollisia ja tottelevaisia ihailijoita. Fay sulautuu vanhenevan näyttelijän orjajoukkoon kuin huomaamattaan, vaikka suorastaan inhoaa uutta ystäväänsä. -Ja kyllä, hän ymmärtää inhota itseäänkin huomattuaan oman päättämättömyytensä ja  alistuneisuutensa voimakkaan Julian edessä.  Lähipiirin koko kuvio näyttäytyy hänelle pelinä, jossa ei ole voittajia.

 'Tunsin mielessäni orastavan pilkallisuuden, en vain Juliaa, vaan myös alistuvaista ja lempeäkäytöksistä Charlieta kohtaan, jopa omaa miestänikin kohtaan ajatellessani hänen epätäsmällisiä vaatimuksiaan, joista oli tullut meidän elämäämme määrittäviä vaatimuksia. Ajattelin, että livahtaisin heidän seurastaan pariksi päiväksi: eihän se vaatisi muuta kuin vähän rohkeutta. Panisin kävelykengät jalkaan, sitaisisin huivin hiusteni suojaksi ja suuntaisin vuorille, missä olimme olleet onnellisia aikaisemmin. Totta kai tämä oli pelkkä kuvitelmaa, jonka kohtalona oli jäädä toteutumatta, mutta se säilyi mielessä ja palveli hyvin tarkoitustaan monta tulevaa vuotta.'

 Myöhemmin suhteen dynamiikka muuttuu vieläkin mutkikkaammaksi, sillä Fay ajautuu (taaskin kuin tahtomattaan) ratkaisuun, joka sotii hänen myötäsyntyisiä, kirkasotsaisia periaatteitaan vastaan. 

 Brookner rakentaa romaanin tasoja taitavasti: arkisen kerronnan vastapainoksi hän sukeltaa rohkeasti vanhenevan naisen ajatuksiin, hänen salattujen pelkojensa lähteille. Ihmiset, heidän motiivinsa ja luonteenpiirteensä, heidän keskinäisten suhteittensa moimutkikkuus heijastuvat Fayn myöhemmän kertojaminän kautta kirkkaina ja tarkasti analysoituina. Aika tuo perspektiiviä -ja ymmärrystä katsella asioita uusin silmin...

 Romaanin ehdottomaksi kuningattareksi nousee Julia, tuo vanheneva, pirullinen  diiva, jonka uhmakasta elämänhalua ihailin sitä enemmän, mitä pidemmälle romaani eteni ja mitä himmeämmiksi tunnelma muiden henkilöiden osalta muuttui. Brookner luo Juliastaan herkullisen pahiksen, tyypin, jota ilman tästä kirjasta olisi tullut paljon tylsempi. 'Pieni piruilu kaiken melankolian keskellä piristää kummasti päivää!' olisin halunut huudahtaa myös suruissaan rypevälle Faylle. Ja ehkäpä hän saikin tilaisuutensa, mutta miten - sen jätän tässä arvoitukseksi...

 Viime kuussa  85 vuotta täyttänyt brittiläiskirjailija Anita Brookner on kirjoittanut kaksikymmentäneljä kaunokirjallista teosta, joista romaani Rantahotelli sai Booker -palkinnon vuonna 1984. Kirjallisen elämäntyönsä ohella Brookner on tehnyt merkittävän uran myös taidehistorioitsijana.

 Brooknerin tyyli toi mieleeni toisen loistavan englantilaiskirjailijan, Carol Shieldsin, joka hänkin kartoitti  henkilöidensä mielen syvänteitä pienten arkisten tapahtumien välityksellä. Ja kas: kumpaakin kirjailijatarta on verrattu Jane Austeniin.

Laitan tähän loppuun linkin Anita Brooknerin mielenkiintoiseen (englanninkieliseen) haastatteluun Paris Review -sivustolla.


Anita Brookner: Yhteiset hetket (Brief Lives, 1990)
Ilmestyi ensimmäisen kerran 1995 kustannus-yhtiö Otavan julkaisemana.
Suomentanut: Anja Haglund