Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät

Wagneriaaninen sukutarina



“…vaikka laatikko ei päältä päin katsottuna ole muuta kuin alun perin isoisälleni kuulunut miestenkenkälaatikko, saksalaista tekoa jostain 1930-luvulta, olen pelännyt siitä saakka, kun avasin sen ensimmäisen kerran, että isäni oli  jättänyt minulle oikean Pandoran lippaan. En tiedä, onko se totta, sillä toistaiseksi minulla ei ole ollut rohkeutta selvittää, mitä isäni on jättänyt minulle perinnöksi. Ainoa, mitä olen nähnyt, on ylimmäisenä oleva päiväämätön lappunen: “Anna anteeksi raukkamaisuuteni”--- Kohta minun pitää avata laatikko ja levittää eteeni sen sisältö, varovasti kuin museon kuraattori. Ehkä jonain talvisena sunnuntaina, kun lumi sataa hiljaisina hiutaleina Berliiniin.”

 Syyskuussa 2011 Berliinin oopperassa vietetään juhlaa, jossa oopperan taiteellisena johtajana toimiva Helena palkitaan uskonnollisia tabuja ravistelleesta oopperaproduktiostaan. Helenan triumfia saapuvat juhlistamaan myös äidilleen vieraaksi jäänyt tytär Sophie ja tämän tummahipiäinen poikaystävä Khalil. Jo seuraavana aamuna Helenan on tarkoitus jatkaa arkista puurtamistaan, tällä kertaa Wagnerin Valkyyrioiden parissa, mutta suunnitelmat muuttuvat äkkiä: Khalil on kuljettanut Helenan työhuoneeseen pommin ja aikoo laukaista sen ennen aamunkoittoa. Palkittu oopperaproduktio on Khalilin mukaan loukannut Profeetta Mohammedia ja koko islamilaista maailmaa: ‘Sellaisen teon voi hyvittää vain kuolemalla’.

Attentaatti saa Helenassa aikaan ennenkokemattoman tunnemyrskyn. Ennen viimeistä henkäystään Helena tahtoo saada tyttäreensä aidon tunneyhteyden, vaikka vain lyhyeksi tuokioksi ennen kuolemaa. Sophien hän aikoo pelastaa, muttei ymmärrä miten sen tekisi, sillä Khalil ei kuuntele järkipuhetta. Absurdissa tilanteessaan Helena muistaa myös Leo-isältään perinnöksi saamansa Pandoran lippaan: saako hän koskaan tietää mitä isä halusi niin hartaasti pyytää anteeksi. Hän tahtoisi vielä kerran kurkistaa kenkälaatikon uumeniin, mutta aika käy vähiin…

 Lukija pääsee kurkistamaan Helenan isän säilyttämiin salaisuuksiin itsenäisesti, sillä Holst punoo kirjan kahteen eri aikatasoon: yhtäällä seurataan Helenan ja Sophien draamantäyteistä päivää vuonna 2011, toinen taso avaa suvun vaiheita neljän sukupolven aikajänteellä, viime sodan vuosista kahdeksankymmentäluvulle. Pöyhin kirjan rakenteita seuraavassa niin keveästi, etteivät sen juonenkäänteet vahingossakaan paljastu. Vuoden 2011 tapahtumistakin olen edellä kertoillut vain alun.

 Suvun tarina alkaa saksalaisten hyökkäyksellä Tanskaan huhtikuussa -40.  Pienen kylän pappina toimiva Thorvald osallistuu innolla vastarintaliikkeen toimintaan. Pappilassa piilotellaan sotavuosina monia saksalaispartioiden etsimiä pakolaisia. Tilanteen kärjistyessä Thorvald joutuu vetäytymään Ruotsiin ja vaimo Gerda jää kotiin hoitamaan lapsiaan, Leoa, Leifiä ja pikkuista Karenia. Sodan loppuessa Thorvald palaa kotiin ja koettaa jälleen asettua puolison, isän ja pappismiehen rooliin, mutta jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Puolisoiden välillä hehkunut lämpö on poissa ja sen sijalle astuvat hiljaisuus ja huonosti verhottu viha.

Kodin repivästä ilmapiiristä huolimatta elämä soljuu eteenpäin. Leosta kasvaa rauhallinen, unelmoiva tarkkailija, Leifistä taas avoimempi persoona, joka tutustuu tyttöihinkin paljon veljeään aiemmin. Luonteiltaan erilaiset veljekset eroavat toisistaan myös arvomaailmoiltaan: kun Leif nai aseman ja rahaa, Leo menee naimisiin rakkaudesta. Hän rakastuu ihanaan Ninniin Ruotsiin suuntautuvalla kesälomamatkalla, mutta saa tämän omakseen vasta kauhistuttavan petoksen kautta. Suvun kirous on tehnyt ensimmäisen aikahyppynsä ja jatkaa vääjäämätöntä kulkuaan...

 Holst on mielestäni vahvimmillaan kertoillessaan suvun vaiherikkaasta historiasta. Henkilöhahmoista ja heidän keskinäisistä voimasuhteitaan syntyy mielenkiintoinen kudelma, jonka soisi jatkuvan keskeytymättä. Sukupolvet ylittävä, perisynnin lailla siirtyvä petoksen kierre nousee tarinan keskiöön suhteellisen uskottavasti: ihmisiä jäytää epävarmuus, taianomainen pelko kulissirakennelmien romahtamisesta. Kirjailija kuvaa tarkalla otteella rautaisiksi naamioituneita, sisäisesti epävarmoja naisia ja heidän yhtä epävarmoja miehiään, joiden heikkous puolestaan näyttäytyy paljaana alistuvuutena. Ja  lapset, he jäävät tässä yhtälössä vaille todellista rakkautta ja yhteenkuuluvuutta.

 Romaanin vahvimmaksi henkilöksi nousee mielestäni vähän yllättäenkin Helenan kapinallinen, itsensä ja maailman kanssa kipuileva tytär Sophie, joka tiukan paikan tullen on valmis kulkemaan äitinsä rinnalla kuoleman porteille saakka. Lopun lähestyessä hän saa Helenan katsomaan itseään ja tytärtään uudesta näkökulmasta. Ja kun suvun salaisuuksien vyyhti alkaa vihdoin purkaantua, on Helenankin kerrottava jotakin...

 Holst on kutonut suvun vaiheet kertomukseksi, jossa on aistittavissa vaikutuksia niin antiikin jumaltarustoista kuin niistä inspiraatiota saaneen Wagnerin Nibelungin sormus-sarjastakin (jonka yksi osa on kirjassakin mainittu Valkyyriat-ooppera). Tästä vertailusta ei pidä pelästyä, sillä tarina on suhteellisen keveästi kirjoitettu lukuromaani.

 Kirjan lukeminen ei  kuitenkaan sujunut minulta aivan niin jouheasti kuin etukäteen olin ajatellut. Varsinkin romaanin alkupuolella minua häiritsi se, että kirjailija katkaisi vetävän sukutarinan hyppäämällä tasaisin väliajoin  Helenan ja hänen tyttärensä dramaattiseen iltaan Berliinissä ja sitten taas takaisin, aivan kuin hän ei olisi luottanut konstailemattoman sukutarinansa voimaan. Tuntui, kuin olisin lukenut kahta, hyvin löyhästi toisiinsa kytkeytynyttä romaania yhtä aikaa, eikä tunne oikeastaan hävinnyt kirjan päättyessäkään. Jäin kaipaamaan jotakin, joka olisi vetänyt eri aikatasojen teemat kunnolla yhteen.
Lisäksi romaanin tietyt juonenkäänteet (esimerkiksi venäläisen Nobel-kirjailijan shokeeraava ilmestyminen kirjan henkilögalleriaan) söivät hetkittäin romaanin uskottavuutta jopa siinä määrin, että tunsin eksyneeni keskelle saippuaoopperaa. 'Mitä he toisilleen tekivät' oli minulle kaikesta huolimatta mielenkiintoinen ja kelpo lukuromaani. Voi, kunpa kirjailija vain olisi malttanut sitoa aikatasojen tarinat pikkuisen kiinteämmin toistensa lomaan...

Romaanista on kirjoitettu myös esimerkiksi näissä blogeissa: Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa, ja Nenä kirjassa.


Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät (Undskylningen, 2011)
Werner Söderström Osakeyhtiö, 2013
Suomentanut Virpi Vainikainen

Kommentit

  1. Onko tämä kepeä lukuromaani eikä edes lukuromaanien aatelia...) Minä pidin tästä kirjasta paljon ja pidin aikanaan myös Mortonin kirjasta Paluu Rivertoniin, vaikka sekin on lukuromaani, mutta ehdottomasti sieltä yläkastista. Kumpi tämä mahtaa olla, riippuu tietty lukijasta. En pidä hömpästä, joten siitä tässä ei voi olla kyse.

    Minusta tässä oli hieno tarina hyvä tyyli ja upea kansi. Se mikä minua häiritsi ei niinkään ollut tuo aikahyppely, sillä sitä on niin paljon nykyään käytetty, että siihen on totttunut, vaan hieman epäuskottava loppuratkaisu, siis tarkoitan nyt Helenaa ja hänen tytärtään ja 'suunnitelmaa'.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Leena kommentistasi! :)

    Minä rakastan hyvin kirjoitettuja lukuromaaneja ja tämä oli juuri sellainen. Etsin vähän esimerkkejä siitä, milloin 'lukuromaani'-käsitettä yleensä käytetään. Esimerkiksi Helsingin Sanomien lukupiiri-blogista löysin tällaisen artikkelin: http://blogit.hs.fi/lukupiiri/2007/04/03/terveisia-tampereelta/

    Siitä, minkälaisia kirjoja voidaan nimittää lukuromaaneiksi, on taidettu taittaa peistä jo pitkään. Joidenkin mielestä esimerkiksi Tuuri ja Westö ovat kirjoittaneet lukuromaaneita, joten eipä Holst ainakaan huonoon seuraan päättynyt, vaikka kirjan lu-ro:ksi luokittelinkin. Ehkä olisi parempi ja viisaampaa puhua vain hyvistä tai huonoista romaaneista.

    ~~~~~~~~~~~~
    - Kun kirjoitin, että romaani on suhteellisen keveästi kirjoitettu, vertasin sitä siinä yhteydessä mainitsemiini antiikin jumaltaruihin ja Wagnerin suht raskaisiin oopperalibrettoihin. Näihin verrattuna kirja on siis paljon keveämpi ja mukavampi luettava :)
    ~~~~~~~~~~~~
    Ja aikahyppelyyn minäkin olen lukiessani tottunut, mutta toivoin löytäväni jonkun yhdistävän tekijän, joka olisi sitonut vuoden 2011 tapahtumat tiukemmin kirjan toiseen puolikkaaseen.

    Minustakin tämä kirja oli hyvä. En muuten olisi edes viitsinyt pöyhiä kirjaa tällä intensiteetillä mitä nyt tein. Mielestäni yksi hyvän kirjan tunnuspiirteistä on se, että se kestää myös kriittistä tarkastelua.

    VastaaPoista
  3. Olet samoilla linjoilla kuin mono muu tämän lukenut eli tuo nykyaika (2011) oli sidottu huonosti muuhun tarinaan.

    Huomasin sinulla tuon upean wagnerilaisen viittauksen. Olen itsekin oopperan ystävä, joten osaan arvostaa musiikkivertauksia;)

    VastaaPoista
  4. kiitos kommentistasi, Leena :)
    Oopperoista löytyy uskomattomia tarinoita. Juuri eilen selailin oopperatalon uutta esitettä.. Ihania esityksiä löytyisi runsain määrin tänäkin syksynä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!