Anita Brookner: Yhteiset hetket

 

Epäonninen avioliitto, yksinäisyys, vanheneminen, läheisyyden nälkä, kaiken nielevä melankolia, valkoiset valheet. Näistä teemoista Anita Brookner kutoo uskottavan ja psykologisesti terävän tarinan tunnesolmujen ja vääristyneiden ihmissuhteiden verkossa kipuilevasta Faystä ja hänen lähipiiristään.

 Kolmekymppisenä avioituva Fay luopuu miehensä Owenin toivomuksesta laulajattaren urastaan ja jää hoitamaan kotia, paikkaa, johon miehen entinen vaimo on jo jättänyt lähtemättömän kädenjälkensä ja tuoksunsa. Aviomies Owen on tyytyväinen, kunhan Fay vain on kaunis katsella, huolehtii kodin arjesta miehen työmatkojen aikana ja kestitsee hänen lukuisia liikeystäviään. Owen tuntuu karttavan todellista läheisyyttä ja avoimia rakkaudenosoituksia, juuri niitä asioita, joita Fay itse sydämensä pohjasta janoaa. Fay toivoo saavansa lapsia, mutta hänen haaveensa ei toteudu. Epävarmuuteen, yksinäisyyteen ja alakuloon kietoutuva nainen tuntee vanhenevansa ennen aikojaan ja jää oman mielensä ansaan.

 
 Niin avioliitossaan kuin muissakin ihmissuhteissaan Fay omaksuu kannattelijan, kuuntelijan ja palvelijan roolin. Ihmiset, joiden vaikutuspiiriin hän ajautuu, ovat riittävän itsekkäitä ollakseen kuuntelematta muiden tunteita tai mielipiteitä.  Mutta onko huonokin seura parempi vaihtoehto kuin täydellinen yksinäisyys?  Owenin liikesuhteiden kautta Fayn elämään astuu Julia, kylmäsydäminen, uraansa lopetteleva näyttelijätär, joka varsinkin nyt, teattereiden parrasvaloista poistuessaan tarvitsee ympärilleen uskollisia ja tottelevaisia ihailijoita. Fay sulautuu vanhenevan näyttelijän orjajoukkoon kuin huomaamattaan, vaikka suorastaan inhoaa uutta ystäväänsä. -Ja kyllä, hän ymmärtää inhota itseäänkin huomattuaan oman päättämättömyytensä ja  alistuneisuutensa voimakkaan Julian edessä.  Lähipiirin koko kuvio näyttäytyy hänelle pelinä, jossa ei ole voittajia.

 'Tunsin mielessäni orastavan pilkallisuuden, en vain Juliaa, vaan myös alistuvaista ja lempeäkäytöksistä Charlieta kohtaan, jopa omaa miestänikin kohtaan ajatellessani hänen epätäsmällisiä vaatimuksiaan, joista oli tullut meidän elämäämme määrittäviä vaatimuksia. Ajattelin, että livahtaisin heidän seurastaan pariksi päiväksi: eihän se vaatisi muuta kuin vähän rohkeutta. Panisin kävelykengät jalkaan, sitaisisin huivin hiusteni suojaksi ja suuntaisin vuorille, missä olimme olleet onnellisia aikaisemmin. Totta kai tämä oli pelkkä kuvitelmaa, jonka kohtalona oli jäädä toteutumatta, mutta se säilyi mielessä ja palveli hyvin tarkoitustaan monta tulevaa vuotta.'

 Myöhemmin suhteen dynamiikka muuttuu vieläkin mutkikkaammaksi, sillä Fay ajautuu (taaskin kuin tahtomattaan) ratkaisuun, joka sotii hänen myötäsyntyisiä, kirkasotsaisia periaatteitaan vastaan. 

 Brookner rakentaa romaanin tasoja taitavasti: arkisen kerronnan vastapainoksi hän sukeltaa rohkeasti vanhenevan naisen ajatuksiin, hänen salattujen pelkojensa lähteille. Ihmiset, heidän motiivinsa ja luonteenpiirteensä, heidän keskinäisten suhteittensa moimutkikkuus heijastuvat Fayn myöhemmän kertojaminän kautta kirkkaina ja tarkasti analysoituina. Aika tuo perspektiiviä -ja ymmärrystä katsella asioita uusin silmin...

 Romaanin ehdottomaksi kuningattareksi nousee Julia, tuo vanheneva, pirullinen  diiva, jonka uhmakasta elämänhalua ihailin sitä enemmän, mitä pidemmälle romaani eteni ja mitä himmeämmiksi tunnelma muiden henkilöiden osalta muuttui. Brookner luo Juliastaan herkullisen pahiksen, tyypin, jota ilman tästä kirjasta olisi tullut paljon tylsempi. 'Pieni piruilu kaiken melankolian keskellä piristää kummasti päivää!' olisin halunut huudahtaa myös suruissaan rypevälle Faylle. Ja ehkäpä hän saikin tilaisuutensa, mutta miten - sen jätän tässä arvoitukseksi...

 Viime kuussa  85 vuotta täyttänyt brittiläiskirjailija Anita Brookner on kirjoittanut kaksikymmentäneljä kaunokirjallista teosta, joista romaani Rantahotelli sai Booker -palkinnon vuonna 1984. Kirjallisen elämäntyönsä ohella Brookner on tehnyt merkittävän uran myös taidehistorioitsijana.

 Brooknerin tyyli toi mieleeni toisen loistavan englantilaiskirjailijan, Carol Shieldsin, joka hänkin kartoitti  henkilöidensä mielen syvänteitä pienten arkisten tapahtumien välityksellä. Ja kas: kumpaakin kirjailijatarta on verrattu Jane Austeniin.

Laitan tähän loppuun linkin Anita Brooknerin mielenkiintoiseen (englanninkieliseen) haastatteluun Paris Review -sivustolla.


Anita Brookner: Yhteiset hetket (Brief Lives, 1990)
Ilmestyi ensimmäisen kerran 1995 kustannus-yhtiö Otavan julkaisemana.
Suomentanut: Anja Haglund

Carol Shields: Ruohonvihreää

’Minusta ei tule koskaan rohkeaa ---  jopa asiointi vakiopankkini hädin tuskin teini-iästä päässeen kassavirkailijan kanssa on minulle joinakin päivinä liikaa - Huomaan hänen otsallaan hennon rypyn, vuokra 150 dollaria. Ehkä se on hänen mielestään liikaa näissä olosuhteissa elävälle naiselle. -Ai niin, Woodwardsille kirjoitettu kolmenkymmenen dollarin shekki, Se minun uusi mekkoni. Sain sen alehintaan. Täytyyhän minulla olla jotain päälle pantavaa junaan. Jos ilmestyn Torontoon vanhassa risassa hameessa, sisareni kavahtaa säälistä kauemmaksi, yrittää sujauttaa setelin pari kämmeneeni tai painostaa kammottavalla, tekohilpeällä äänellä ostoksille ihan vain tyttöjen kesken…’  

38-vuotiaan Charleen Forrestin arki näyttää kertomuksen alussa olevan jokapäiväistä kamppailua  taloudellisten ja emotionaalisten haasteiden kanssa. Lisäkuormaa elämään tuo hänen taipumuksensa murehtia sellaisistakin asioista, jotka useimmat meistä ohittavat olankohautuksella. 

Charleen elää kahdestaan  'ihanan tavallisen' ja avoimen poikansa Sethin kanssa, tekee puolipäivätöitä neljästi vuodessa ilmestyvässä Kasvitieteellisessä aikakauskirjassa  ja yrittää luoda suhdetta uuteen miesystäväänsä Eugeneen, jonka proosallinen ammatti oikomishoitoja suorittavana hammaslääkärinä on kauhistus Charleenin boheemille ystäväpiirille. Suhde Eugeneen, samoin kun muukin elämä junnaa paikallaan.  On kuin näkymätön seinä erottaisi Charleenin paitsi muusta maailmasta, myös hänen todellisesta minästään. En voinut kirjaa lukiessani välttyä tunteelta, että sankarittaremme katsoo saaneensa jostakin taianomaisesta syystä ansaitun tuomion kulkea aina ja iäti sitä 'kadun varjoisinta puolta'.

 'Me olemme luusereita. (Kurjat löytävät aina toistensa luo, oli äidillä tapana sanoa.) Me onnettomat hylätyt, meitä voimakkaampien hylkäämät puoliskot. Ihmisjätteet. Lietteet. Ja mitä sitten Eugenen ja minun välillä onkin -- Voiko välillämme olla olla enemmän kuin toisen luokan intohimoa? Voiko tyhjästä nyhjäistä?'

Romaanin alkupuolella esiintyy runsaasti päällisin puolin jopa yksitoikkoisilta maistuvia ajatusulkuja ja dialogeja. Carol Shield käyttää tyyliä kuitenkin mestarillisesti. Hän tekee lukijalle silmänkääntötempun: Kun tarina jumittuu paikoilleen ja jankkaaminen alkaa, Shields johdattaa lukijan kuin varkain tilanteen arkipäiväisyyden alle, Charleenin sielunmaisemaan. Toisinaan nämä monotoniset tekstinpätkät antavat osviittaa myös Charleenin hienovaraisesta, itseironisesta huumorintajusta, jollaista usein tapaa Charleenin tapaisissa herkkiksissä.

' Odotan Mr Mariota livettävän sinisessä vinyylutuolissa ja yhtäkkiä mieleeni iskee pelko, että paikan ruusunhohtoinen eleganssi saattaa merkitä tähtitieteellisiä hintoja. Paljon korkeampia kuin viisitoista dollaria, mahdollisesti jopa kahdeksantoista. Jopa kaksikymmentä. Kaksikymmentä dollaria hiustenleikkuusta, hulluko minä olen? -- Alan voida pahoin. Mitä jos tämä maksaa yli kaksikymmentäviisi dollaria. New Yorkissa hiustenleikkuu voi maksaa  neljäkymmentäkin dollaria - mistä minä sen luin? Se oli Mr Kenneth tai joku sellainen. Mutta nyt ollaan Vancouverissa. Silti, kun ajattelee inflaatiota ja kaikkea niin kaksikymmentä dollaria ei ole mahdoton sekään.  Lopeta jo, haluaisin huutaa. Riittää. Lopeta.'

Rohkeusvajeensa Charleen  arvelee johtuvan ‘jostain lapsena koetusta’. Lapsuus niin aineellisesti kuin tunne-elämältäänkin kitsaan äidin hoivissa onkin ollut Charleenille ja hänen sisarelleen haastavaa aikaa. Äidin tyttärilleen suoma rakkaus on laadultaan vaativaa ja ‘polttavan ankaraa‘. Isää sen sijaan ympäröi hiljaisuus: Hänen hahmonsa jää luonnosmaiseksi, kuin varjoksi lapsuuskodin alati vaihtuviin seinäpapereihin ja sintsiverhoihin.

Kaikesta huolimatta Charleenista löytyy kuitenkin hämmästyttävää rohkeutta, jota hän itse ei näytä huomaavan: 18-vuotiaana Charleen hyppää Watson Forrest- nimisen nuorukaisen moottoripyörän tarakalle ja karkaa tämän kanssa naimisiin.  Rakkaustarina päättyy eroon. Ainoa elonmerkki miehestä, joka Charleenin mukaan on ’ollut ennalta tuomittu menemään palasiksi’ on enää täsmällisesti postiluukusta kolahtava elatusmaksushekki, lähetettynä ‘maailmasta paenneiden retriittikeskuksesta‘, jonne Watson on eronsa jälkeen muuttanut asumaan. 

Ja on myös runous. Charleen on kirjoittanut ja julkaissut kolme runoteosta. Teko, joka ainakin minun mielestäni vaatii kosolti uskallusta ja vähän huimapäisyyttäkin. Teokset ovat kiiteltyjä, mutta Charleen itse kuvaa runojensa synnyttämistapaa 'huijaamiseksi', epäaidoksi kirjoitteluksi. Viimeisestä julkaisusta on ehtinyt kulua jo kolme vuotta, mikä Charleenin mielestä osoittaa runoilun olevan hänen osaltaan taakse jäänyttä elämää. Suhde omaan kirjoittamiseen on yhtä ankaraa kuin äidin Charleenille suoma rakkaus:

‘En viitsi ruveta selittämään, että kun oma runolähteeni tyhjeni, en tiedä enää, mistä ammentaa. Toinen vaihtoehto olisi liittyä niiden puolirunoniekkojen, kirjailijoiksi pyrkivien sekopäiden joukkoon, jota olen alkanut kutsua ‘säesepoiksi’. Heille mikään kokemus ei ole liian vähäpätöinen…’

Potkua arkeen tuo yllättävä tuttavuus: Botaniikkaa harrastava munkki lähestyy 'Kasvitieteellistä  aikakauskirjaa' hassulla artikkelillaan nurmiruohon voimaannuttavasta vaikutuksesta. Charleen ja Veli Adam alkavat keskustella kirjeitse ja Charleen haaveilee tapaamisesta:

‘Laitan jotain siistiä päälle, vaikka sen uuden mekkoni, pitkät housut eivät käy, ja voisin sitaista päähän pienen huivin. Ei ei, se olisi naurettavaa. Soittaisin kelloa. Tai käyttäisin kolkutinta.  Se olisi raskas, vanha kolkutin, todennäköisesti takorautaa, hivenen ruosteinen… --- Tai jos lähettäisin ensin pienen kirjeen. Tavallista, valkoista kirjepaperia. Sievä, siro kuori, sellainen neitomainen, tarkoituksellisen yksinkertainen. ---  Hyvä Veli Adam, tiedän, miten kiire sinulla on ruohotutkimusten ja hengellisten harjoitusten ja muiden vastaavien parissa, mutta kysyn silti, olisiko sinulla hetki aikaa, jotta voisimme tavata. --- Sinun kirjeesi ovat merkinneet minulle todella paljon  - paljon enemmän kuin voin sanoilla kuvailla - koska minulla ei ole oikeastaan ketään, jonka kanssa voisi todella puhua. Ei ketään koko maailmassa’. 

Romaanin alussa Charleen saa yllättäen tietää 11 vuotta sitten leskeksi jääneen äitinsä avioitumisaikeista. Uutinen on Charleenille shokki. Hänen ankara, pennejä venyttävä, kontrolloiva äitinsä aikoo naimisiin tyttärille täysin tuntemattoman miehen kanssa. Miehen, jonka äiti on tavannut sairaalassa, ankarien syöpähoitojen aikaan.

‘On ihan toista sovittaa tämän kaltainen tapahtuma elämän todellisiin kipupisteisiin, aukkoihin ja koloihin. Minun pitäisi iloita. Sen sijaan tuntuu, kuin minua imettäisiin suonsilmään, kuin ilmassa olisi aavistus kreikkalaista tragediaa, tumma, verinen ja massiivinen kuin isän sydämen pysäyttänyt ankara kohtaus. Minun ujo, kireähermoinen, leppymätön äitini, joka on säilyttänyt kammottavan välinpitämättömyytensä, menee naimisiin. Sellaista ei voi tapahtua, se ei voi olla totta.’

Romaani pääsee täyteen vauhtiinsa, kun matka äidin häihin alkaa. Vierailusta muodostuu niin tapahtumarikas, ettei Charleenille jää aikaa asioiden etukäteissuunnitteluun saati murehtimiseen. Tapahtumia vyörytetään hänen eteensä kuin filminauhaa.

Veli Adam kirjoittaa Charleenille kuin ennustuksena:

‘Elämässä ei mikään ole varmaa. Että me muutumme tunti tunnilta ja jopa minuutti minuutilta, olemisemme koko kulku muuttuu, koko minuutemme järkkyy muutostemme rajuudessa’.

Kirjan loppu on tyyliltään miltei farssimainen. 'Näytös' kuuluu mielestäni erottamattomana osana Shieldsin taiten kutomaan tarinaan. Jälleen kerran: Se, että Shields on vetänyt lopun näinkin överiksi, kertoo hänen taidoistaan:  Näytelmän rinnalla kulkee, tai paremminkin: sen läpi kajastaa jotakin, mitä Shieldsin ei kuvaa sanoin. Selityksiä ei tarvita. Lukijan mielikuvituksen varaan jää, millaiseksi henkilöiden kohtalot tulevat tarinan päättyessä ’oikeasti’ kääntymään. Ainakin minua tällaiset ratkaisut viehättävät.

Olen aikaisemmin  lukenut Carol Shieldsiltä romaanin ‘Kaiken keskellä Mary Swann’.  Ruohonvihreää oli Swannia suoraviivaisempi, helppolukuisempikin. Yhteistä romaaneille on tekstin hienovaraisesti toteutettu kerroksellisuus, jossa pienten, arkistenkin tapahtumien kuvaus sisältää aina jotain syvempää ja yleispäteväksi muuntuvaa. Shieldsin kynänjälki on nautittavaa seurata, käännettynäkin. Siitä kuuluu kiitos romaanin suomentajalle, Hanna Tarkalle.

Carol Shields: Ruohonvihreää (The Box Garden, 1977)

Imestyi ensimmäisen kerran suomenkielisenä painoksena Kustannusyhtiö Otavan julkaisemana 2012

Suomennos: Hanna Tarkka