Anita Brookner: Yhteiset hetket

 

Epäonninen avioliitto, yksinäisyys, vanheneminen, läheisyyden nälkä, kaiken nielevä melankolia, valkoiset valheet. Näistä teemoista Anita Brookner kutoo uskottavan ja psykologisesti terävän tarinan tunnesolmujen ja vääristyneiden ihmissuhteiden verkossa kipuilevasta Faystä ja hänen lähipiiristään.

 Kolmekymppisenä avioituva Fay luopuu miehensä Owenin toivomuksesta laulajattaren urastaan ja jää hoitamaan kotia, paikkaa, johon miehen entinen vaimo on jo jättänyt lähtemättömän kädenjälkensä ja tuoksunsa. Aviomies Owen on tyytyväinen, kunhan Fay vain on kaunis katsella, huolehtii kodin arjesta miehen työmatkojen aikana ja kestitsee hänen lukuisia liikeystäviään. Owen tuntuu karttavan todellista läheisyyttä ja avoimia rakkaudenosoituksia, juuri niitä asioita, joita Fay itse sydämensä pohjasta janoaa. Fay toivoo saavansa lapsia, mutta hänen haaveensa ei toteudu. Epävarmuuteen, yksinäisyyteen ja alakuloon kietoutuva nainen tuntee vanhenevansa ennen aikojaan ja jää oman mielensä ansaan.

 
 Niin avioliitossaan kuin muissakin ihmissuhteissaan Fay omaksuu kannattelijan, kuuntelijan ja palvelijan roolin. Ihmiset, joiden vaikutuspiiriin hän ajautuu, ovat riittävän itsekkäitä ollakseen kuuntelematta muiden tunteita tai mielipiteitä.  Mutta onko huonokin seura parempi vaihtoehto kuin täydellinen yksinäisyys?  Owenin liikesuhteiden kautta Fayn elämään astuu Julia, kylmäsydäminen, uraansa lopetteleva näyttelijätär, joka varsinkin nyt, teattereiden parrasvaloista poistuessaan tarvitsee ympärilleen uskollisia ja tottelevaisia ihailijoita. Fay sulautuu vanhenevan näyttelijän orjajoukkoon kuin huomaamattaan, vaikka suorastaan inhoaa uutta ystäväänsä. -Ja kyllä, hän ymmärtää inhota itseäänkin huomattuaan oman päättämättömyytensä ja  alistuneisuutensa voimakkaan Julian edessä.  Lähipiirin koko kuvio näyttäytyy hänelle pelinä, jossa ei ole voittajia.

 'Tunsin mielessäni orastavan pilkallisuuden, en vain Juliaa, vaan myös alistuvaista ja lempeäkäytöksistä Charlieta kohtaan, jopa omaa miestänikin kohtaan ajatellessani hänen epätäsmällisiä vaatimuksiaan, joista oli tullut meidän elämäämme määrittäviä vaatimuksia. Ajattelin, että livahtaisin heidän seurastaan pariksi päiväksi: eihän se vaatisi muuta kuin vähän rohkeutta. Panisin kävelykengät jalkaan, sitaisisin huivin hiusteni suojaksi ja suuntaisin vuorille, missä olimme olleet onnellisia aikaisemmin. Totta kai tämä oli pelkkä kuvitelmaa, jonka kohtalona oli jäädä toteutumatta, mutta se säilyi mielessä ja palveli hyvin tarkoitustaan monta tulevaa vuotta.'

 Myöhemmin suhteen dynamiikka muuttuu vieläkin mutkikkaammaksi, sillä Fay ajautuu (taaskin kuin tahtomattaan) ratkaisuun, joka sotii hänen myötäsyntyisiä, kirkasotsaisia periaatteitaan vastaan. 

 Brookner rakentaa romaanin tasoja taitavasti: arkisen kerronnan vastapainoksi hän sukeltaa rohkeasti vanhenevan naisen ajatuksiin, hänen salattujen pelkojensa lähteille. Ihmiset, heidän motiivinsa ja luonteenpiirteensä, heidän keskinäisten suhteittensa moimutkikkuus heijastuvat Fayn myöhemmän kertojaminän kautta kirkkaina ja tarkasti analysoituina. Aika tuo perspektiiviä -ja ymmärrystä katsella asioita uusin silmin...

 Romaanin ehdottomaksi kuningattareksi nousee Julia, tuo vanheneva, pirullinen  diiva, jonka uhmakasta elämänhalua ihailin sitä enemmän, mitä pidemmälle romaani eteni ja mitä himmeämmiksi tunnelma muiden henkilöiden osalta muuttui. Brookner luo Juliastaan herkullisen pahiksen, tyypin, jota ilman tästä kirjasta olisi tullut paljon tylsempi. 'Pieni piruilu kaiken melankolian keskellä piristää kummasti päivää!' olisin halunut huudahtaa myös suruissaan rypevälle Faylle. Ja ehkäpä hän saikin tilaisuutensa, mutta miten - sen jätän tässä arvoitukseksi...

 Viime kuussa  85 vuotta täyttänyt brittiläiskirjailija Anita Brookner on kirjoittanut kaksikymmentäneljä kaunokirjallista teosta, joista romaani Rantahotelli sai Booker -palkinnon vuonna 1984. Kirjallisen elämäntyönsä ohella Brookner on tehnyt merkittävän uran myös taidehistorioitsijana.

 Brooknerin tyyli toi mieleeni toisen loistavan englantilaiskirjailijan, Carol Shieldsin, joka hänkin kartoitti  henkilöidensä mielen syvänteitä pienten arkisten tapahtumien välityksellä. Ja kas: kumpaakin kirjailijatarta on verrattu Jane Austeniin.

Laitan tähän loppuun linkin Anita Brooknerin mielenkiintoiseen (englanninkieliseen) haastatteluun Paris Review -sivustolla.


Anita Brookner: Yhteiset hetket (Brief Lives, 1990)
Ilmestyi ensimmäisen kerran 1995 kustannus-yhtiö Otavan julkaisemana.
Suomentanut: Anja Haglund