28.2.2017

Herta Müller: Sydäneläin

Jotkin kirjat pakottavat minut pysähtymään;  kaivautumaan tarinan taakse, kertaamaan historiantietojani, selaamaan karttoja ja lukemaan aiheesta kirjoitettuja artikkeleja, tutustumaan tarkemmin myös kirjailijaan itseensä,  mikäli tunnen, että tekstistä huokuu vahvaa henkilökohtaisuutta.  Herta Müllerin  Ceaușescun diktatuurin aikaiseen Romaniaan sijoittuva Sydäneläin kuuluu tähän kategoriaan, sillä se suorastaan komensi minut taustatöihin...

  Siispä sukelsin vielä kauemmas historiaan, toisen maailmansodan aikaiseen Romaniaan. Luin maan asemasta Natsi-Saksan liittolaisena, ja siitä kuinka kymmenet tuhannet romanian saksalaisvähemmistöön kuuluneet ihmiset joutuivat heti sodan jälkeen karkotetuiksi maasta, useat heistä Siperian pakkotyöleireille, täysin riippumatta siitä, mikä heidän henkilökohtainen suhteensa Natsi-Saksaan oli. Kuuntelin Herta Müllerin haastattelua, joissa hän kertoo lapsuudestaan; millaista on kuulua tuohon vieroksuttuun vähemmistöön, kasvaa SS-joukkoihin kuuluneen isän ja Siperiaan karkoitetun äidin tyttärenä, kantaa mukanaan historian hirvittävää taakkaa. Sydäneläimen minäkertoja, nuori, nimettömäksi jäävä nainen voisi olla Müllerin alter ego, niin paljon heidän kokemusmaailmansa sivuavat toisiaan. Eroavaisuuksiakin löytyy, mutta luin tätä teosta kaikesta huolimatta syvästi elämäkerrallisena.

  Tarinan keskiössä seurataan  minäkertojana toimivan nuoren naisen ja hänen ystäviensä elämää Ceaușescun johtamassa, mielipuolisessa poliisivaltiossa, jossa yksikin varomattomasti lausuttu lause, tai jopa viattoman kansanlaulun hyräileminen saattaa leimata ihmisen valtion ja puolueen viholliseksi. He elävät kuin linnut langalla, peläten jokaista sanaa, katsetta, kuiskausta, seuravaa kuulustelua, kotietsintää, ilmiantoa...  Yhtenä päivänä saatat olla turvassa, seuraavana et ehkä enää.

  Nainen ja hänen ystävänsä kuuluvat kaikki tuohon kovin pieneksi kutistuneeseen saksankieliseen vähemmistöön, jossa ei kuitenkaan tunneta minkäänlaista 'sisäistä solidaarisuutta' . Maan tilanne ruokkii opportunismia, ja sitä harjoitetaan, olipa vaakalaudalla sitten naapurisi ystäväsi, vihollisesi tai sukulaisesi elämä: hyvin harvat kieltäytyvät tarttumasta tilaisuuksiin, kurottamasta kohti parempaa elämää... Juuri näin poliisivaltiot toimivat: ne usuttavat ihmiset toistensa kimppuun lupauksilla jotka kuitenkin seuraavassa hetkessä - ja kuin taikaiskusta - saattavat muuttua kiristykseksi ja uhkailuksi. Ja toiminnan sattumanvaraisuus - se lienee ollut osa kaikkein ovelinta vallankäyttöä.
Mutta tämän tarinan neljällä nuorella on voimaa - he tuntuvat pysyvän uskollisina ystävyydelleen - miten harvinaista se saattoikaan noina vuosina olla...

   Yrityksistäni huolimatta saksalaisvähemmistön asema jäi minulle hiukan epäselväksi: jotkut heistä saivat liikkua rajan yli suhteellisen vapaasti, toiset eivät. Todennäköisesti he saivat osakseen sitä samaa mielivaltaista vallankäyttöä, millä Ceaușescun hallinto kohteli muitakin kansanryhmiä;  lopulta kaikki saivat saman mahdollisuuden kiipimiseen, kunnes...

  Tyttö ja hänen ystävänsä lukevat kiellettyjä kirjoja, hyräilevät kiellettyjä kansanlauluja ja runoja, luovat salakielen, sillä kirjeetkin avataan. Erityiseen syyniin he joutuvat tytön opiskelijatoverin itsemurhan jälkeen. Tarina voittaa makaaberiudessaan hurjimmat dystopiat, paitsi että sen kuvaama maailma on ollut todella olemassa...
Hirttäytynyt Lola erotettiin puolueesta ja korkeakoulusta kaksi päivää myöhemmin kello neljä iltapäivällä suuressa juhlasalissa. Läsnäolijoita oli satapäin. Joku seisoi puhujanpöntössä ja sanoi: Hän petti meidät kaikki, hän ei ansaitse olla meidän maamme opiskelija eikä meidän puolueemme jäsen. Kaikki taputtivat.
Illalla kopperossa joku sanoi: Koska kaikilla oli itku kurkussa, he taputtivat liian pitkään. Kukaan ei uskaltanut lopettaa ensimmäisenä. Jokainen katsoi taputtaessaan toisten käsiä. Jotkut olivat lopettaneet hetkeksi, mutta pelästyivät...
  Kirjalliselta kannalta mielenkiintoisinta tässä romaanissa oli se tapa, jolla Herta Müller kuvaa nuoruutensa maailmaa:  Löysin tekstistä huikeaa surrealismia, joka tuntuu yhtäkkiä järkyttävän osuvalta tavalta kuvata Ceaușescun ajan Romanian kaltaisia yhteiskuntajärjestelmiä. Mitä muuta jää, kun kaikki on pelkkää unenomaisuutta, kun hiljaisuudet painavat ja sanat vääristyvät, menettävät pysyvän olemuksensa ja merkityksensä.
 Totuus  piirtyy esiin hiljaisuuksissa, sivusilmäyksissä, lapsen huomioissa ja ajatuksissa,  kaikkein pienimmissä yksityiskohdissa, sydäneläimen hengityksessä.
Ja ehdottomasti myös mustassa huumorissa, jota ilman ei...

Luulimme jo  päässeemme eurooppalaisista diktatuureista, mutta nyt historian pyörä on jälleen käännähtämässä vaarallisesti taaksepäin. Emmekö opi koskaan mitään? Ja katsokaa mitä tapahtuu Atlantin takana juuri nyt...

Vuoden 2009 Nobelin kirjallisuupalkinnon saanut romaniansaksalainen ja tätä nykyä Saksassa asuva Herta Müller sai minusta tämän lukukokemuksen myötä uuden lukijan.  Viisi hänen kirjoistaan on suomennettu. Sydäneläimen hieno käännöstyö on Raija Jänicken käsialaa.


Kirjasta kertovat myös Leena Lumi, Pienen kirjaston KatriLuettua -blogin Sanna,

Herta Müller: Sydäneläin (Herztier, 1994)
Tammi 1996
Suomentanut Raija Jänicke
Alkuperäiskieli: saksa



23.2.2017

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea


Pariisi huhtikuussa 1889
Nuori mies istuu yksinäisessä ullakkohuoneessa ja kirjoittaa. On kulunut kaksi viikkoa siitä kun hän häpeällisesti pakeni kotona Helsingissä tapahtunutta katastrofia, sellaista joita toki tapahtuu paremmissakin piireissä, mutta jotka paljastuessaan voivat tahrata suvun maineen ja nuoren miehen tulevaisuuden. Siksi Pariisi ja pelastavaa enkeliä leikkivä setä, siksi työpaikka lennätintoimistossa, tämä viheliäinen ullakkohuone ja yksinäisyys, Pariisin tähdetön taivas, sinikantinen muistikirja - ja kaipaus.
Kun aikaa kuluisi riittävästi, Leo voisi palata kotiin...
Eilen tunsin, että olit huoneessa, olin siitä varma. Istuin tällä samalla tuolilla ja yritin kirjoittaa, mutta sanoja ei tullutkaan, ei yhden yhtä. Ikkunaruudusta näin kuinka kasvosi heijastuivat, tuuli kahisutti tyhjää paperia. Istuit takanani laverilla, siinä reunalla, katselit minua. En halunut kääntyä, koska pelkäsin, ettet sittenkään olisi siinä, vaikka ihan selvästi näin.
  Vuoden 1889 Pariisi - paikka josta nuorukaisen elämänpituinen matka alkaa - näyttäytyy lukijalle valoisana, hulluna ja elämännälkäisenä kaupunkina, jossa mahdollisuudet odottavat löytäjäänsä. On kuin maailma syntyisi uudelleen nyt ja tässä, vetäisi jokaista täällä kulkevaa pyörremyrskyn lailla mukaansa. Leo, taiteellinen, kotimaansa sivistyneistön piirissä kasvanut nuorimies törmää Pariisissa aivan uuteen, pyörryttävän boheemiin maailmaan, sen aatteisiin ja ismeihin, joista monestakaan hän  ei ole kuullut tätä ennen halaistua sanaakaan. Taiteeseenkin hän tutustuu, oudon kiehtovaan impressionismiin, joka on pelkkää tunnetta, väriä, ohimeneviä tuokioita, valon väreilyä - ja alun vastustuksen jälkeen hänen on pakko antautua. 
Melankoliaan sekoittuu varovaista innostusta: on kuin elämä olisi sittenkin avautumassa...

Sinikantiset päiväkirjat kulkevat miehen matkassa läpi vuosien. Satunnaiset merkinnät ovat unenomaisia, ohikiitäviä kuin perhosen siiven isku. Haahtelan teksti avautuu minulle jälleen kuin impressionistinen taide-elämys, samalla tavalla kävi lukiessani hänen Perhoskerääjä-romaaniaan, mutta tällä kertaa kerronnan läpikuultava keveys kantaa mukanaan historiamme raskaimpia taakkoja...

Matkoja: Pariisin jälkeen Berliini, minne Leo päätyy vuosia myöhemmin ranskalaisen sanomalehden kirjeenvaihtajaksi...Vaellus jatkuu itään, Bangkokiin, Singaporeen, Angkoriin... Ensimmäisen maailmansodan kauhuja ja 30-luvun yhä pahaenteisemmäksi käyvää ilmapiiriä sivutaan muistiinpanoissa kuin ohimennen - aivan kuin Leon vaikeneminen toisi häntä ympäröivän pimeyden entistä selkeämmin esiin. Toisinaan hiljaisuudet puhuvat äänekkäämmin kuin tuhannet sanat.

Kuin kiusallaan maailma näyttää Leolle myös onnelliset kasvonsa: oli nuoruus, työ, muutama ihminen, jotka voi lukea ystäviksi, ovat matkat ja pyrkimys rakkauteen, mutta jokin jää aina puolitiehen, vaille todellista täyttymystä. Hänen sydämensä on kiinnittynyt toiseen aikaan, paikkaan, jonne ei voi koskaan enää palata.
Sinulle minä kirjoitan, sen tiedän. Mutta kun kirjoitan "sinä", sanan ympärillä on yhä useammin tyhjää. Ennen siinä kohtaa hehkui valo, pimeimpinäkin hetkinä,mutta nyt tähtien väliin on kertynyt liikaa matkaa...
  Tähtikirkas, lumivalkea antaa äänen ihmisille jotka ovat jääneet oman elämänsä sivustakatsojiksi. Heille jotka eivät pidä meteliä itsestään eivätkä saavutuksistaan, jotka ovat mieluummin hiljaa ja vetäytyvät yksinäisyyteen, heille joita emme löydä matrikkeleista, juhlapuheista emmekä ihmiselämää ylistävistä muistokirjoituksista. Heistä, jotka on unohdettu mutta jotka ovat  nähneet ja kokeneet asioita, joiden ei koskaan soisi unohtuvan.

  Haahtela kuvaa 1900-luvun alkupuolta varmaotteisesti ja tyylikkäästi. Kirjailija selvästikin tuntee rakkautta käsittelemäänsä aikakautta kohtaan, sillä esimerkiksi romaanin sanavalinnat ja tekstin poljento tuovat mieleeni vuosisadan alussa eläneiden kirjailijoidemme kynänjäljen. Kyse on harkitusta ja taiten toteutetusta tyylikeinosta: tuntui kuin olisin todella lukenut ullakolta löytyneitä muistiinpanoja, vanhaa, rispaantunutta ja matkoilla kauhtunutta päiväkirjaa, sivuillaan häivähdys kaukaisten, aikaa sitten  sammuneiden tähtien kajoa...

  Tahtoisin kertoa sinulle enemmänkin tämän herkän, kohtalonsa vangiksi jäävän miehen elämästä, siitä mihin tässä tarinassa lopulta päädytään  ja siitä kuinka voimakkaasti tämä teos minuun vaikutti. Leon kohtalo ei jättänyt minua rauhaan, hänen muistonsa tuli uniini ja ajatuksiini vielä monta kertaa lukukokemuksen jälkeen. Haluaisin tässä pohtia ja puntaroida Leon elämänkaarta moneltakin eri kantilta, ja suorastaan kantaa hänet luoksesi, mutta en tee sitä, sillä tahdon sinun löytävän Leon omalla tavallasi, ilman ennakointia tulevasta.

Kiitollisena siitä, että sain kulkea pienen hetken hänen rinnallaan.

Vaikka sanat katoavat, tähdet...
         
Kesäkuu 1936
On juotava vesi ja syötävä leipä. Istuttava ja käveltävä. Puettava vaatteet ja napitettava takki, harjattava kengät. Nukuttava. Toimitettava vatsa. Valvottava aamuun jos ei saa unta. Yritettävä puhua. Kuvailtava oireet mahdollisimman tarkasti. Sykittävä sydän. Oltava rauhallinen. Muistettava hattu. Varjeltava päätä auringolta.

ei päivämäärää
Tuskin maailma on tänään vielä. Sadetta ja ilta päivästä puoli pilvistä.


Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

17.2.2017

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset

Hän ratsasti ja aurinko värjäsi hänen kasvonsa kuparilla ja lännestä puhalsi punainen tuuli. Hän kääntyi vanhaa sotapolkua etelään ja ratsasti matalan  mäen harjalle ja laskeutui satulasta ja pudotti ohjat kädestään ja käveli harjanteen reunalle ja seisahtui kuin mies joka on tullut jonkin loppuun. 
Nuoruus ja ystävyys. Tähtien kirjoma, ikuisuuteen yltävä taivas ja sen alla autio maa johon kasvat kiinni sen kamaralla vaeltaessasi. Hiljaisuus ja sieluun tatuoituvat auringonlaskut. Rakkaus ja hevoset - niin: etenkin hevoset: niiden rakkauden  vuoksi olet valmis uhmaamaan kohtaloasi, jättämään elämäsi jumalien huomaan, sillä
Hevosissa hän rakasti sitä mitä ihmisissäkin, verta ja veren lämpöä joka niitä liikutti. Palavasydämisiin kohdistui hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä ja kaikki mitä hän elämältä toivoi ja niin olisi aina oleva eikä koskaan mitenkään muuten. 
Cormac McCarthyn rajatrilogian aloittava teos on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulle sijoittuva ja 1940-luvulle ajoittuva tarina kerää alkuvoimansa perinteisistä lännentarinoista, mutta kasvaa  huomattavasti niitä syvällisemmäksi tutkielmaksi ihmisistä elämän rajapinnoilla.

  Tarinan keskushenkilöksi nousee 16-vuotias teksasilaispoika John Grady joka, kotinsa ja läheisensä menetettyään, lähtee etsimään onneaan Meksikosta parhaan ystävänsä Rawlinsin kanssa. On varhainen aamu, ilmassa voi haistaa lupauksen  seikkailusta ja vapaudesta, mielessä vuorottelevat sinne varkain vilahtava suru,  hämmennys ja voimantunto. Tulevaisuus näyttäytyy juuri nyt tähän astista maailmaa suurempana, mahdollisuutena johon on tartuttava.
Mitä jää taakse? Johnin kohdalla muistot, ei juurikaan enempää.
Mukaan tarvitaan vain  hevoset ja toive yösijasta, autiomaan jumalten pyhä lupaus päivittäisestä palasta papumuhennoksella täytettyä tortillaa...

Meksikon puolelta löytyy töitä, löytyy villejä mustangeja kesytettäväksi ja tyttö rakastettavaksi. Tänne he voisivat asettua, löytää paikkansa maailmankaikkeudessa, mutta toisin käy; matkalla tapahtuneiden sattumusten vuoksi he joutuvat vastakkain mielivaltaisen lainkäytön kanssa. Uhmakkassa nuoruudessaan he eivät kuitenkaan edes harkitse perääntymistä, vaikka sitä kuin varkain heille tarjotaan. Kysymys on lojaaliudesta, ystävyydestä - ja  hevosista, joiden puolesta ehta hevosmies uhraisi jopa oman oman elämänsä.

 John Grady on kirjallisena hahmona hyvin mielenkiintoinen; ensi alkuun tuntuu kun hänen sisällään asuisi itse iättömyys.  Asetelma tuntuu alkuun häiritsevältä: voiko 16-vuotias pojankloppi todellakin käyttäytyä näin harkitsevasti ja moraalisesti, täydellisen oikein joka tilanteessa? Aluksi John näyttää täydellisyyden perikuvalta; hän on hiljainen puurtaja, hevoskuiskaaja, ystäviensä tukija ja ohjaaja. Onneksi McCarthy särkee luomansa illuusion, mutta ei (kirjalliselta kannalta) mitenkään väkivalloin vaan miltei huomaamatta. Vihdoin näen, että John vielä matkalla, vaikka omasta mielestään onkin ehkä jo kaiken nähnyt ja kokenut. Tarinasta muodostuu vaikuttava kasvukertomus.

1900-luvun puolivälin Meksiko avautuu lukijalle yhtä aikaa kiehtovana ja luontaantyöntävänä. Polttavan auringon alla, opuntiakaktusten, villihevosten ja mittaamattomien etäisyyksien keskellä elävät ihmiset eivät vieläkään ole toipuneet vuosisadan alun verisestä vallankumouksesta: se repii kansaa kahtia,  sen sieluihin jättämät poltinmerkit eivät katoa yhden tai kahdenkaan ihmiselämän aikana. Tämä on maa jossa miehet saavat olla kiitollisia mikäli sattuvat kuin kohtalonoikusta näkemään vanhuudenpäivänsä, maa jossa naiset syntyvät vailla oikeuksia, palvelemaan miehiään ja olemaan olemassa miehiä ja heidän sukukunniaansa varten. Maa, jossa historia, suku, kunniantunto, uskonto ja laki rajoittavat elämää kahleitten lailla.

Kaikki kauniit hevoset -teoksessa Meksikolaisen sielun tulkiksi nousee - hieman yllättäen - nainen. Hän on Johnin pomon korkeaan ikään ehtinyt täti, jolla on ikänsä ja kokemuksiensa suomaa vaikutusvaltaa sisarenpoikaansa ja tämän perheeseen, myös nuoreen Alejandraan. Kuin ohimennen tuo vanha viisas nainen tulee ohjailleeksi myös Johnin elämää.  Dueñan pitkä, Meksikon menneisyyttä ja nykyhetkeä luotaava monologi on mielestäni yksi tämän  teoksen voimakkaimmista hetkistä. Poika kuuntelee, mutta tahtoo myös vastauksia, eikä mikään takaa sitä, että nuorukaisemme tyytyisi hänelle ulkoapäin määrättyyn rooliin...

  Rakastuin Cormac McCarthyn  selkeään ja eleettömään tapaan kirjoittaa; tämän teoksen myötä pääsin jälleen omalle kirjalliselle sydänalueelleni, tyyliin, jonka koen omimmakseni. Mainittakoon tässä, että McCarthy käyttää kerrontansa mausteena puhetyylistä dialogia, jota en voi yleensä kaunokirjoissa sietää, mutta tällä kertaa - McCarthyn suvereenisten  taitojen ansiosta - en ärsyyntynyt siitä lainkaan. Tarinassa kaikuu myös Meksikon murteellinen espanja, joten kirjan lopusta löytyvä fraasisanakirja oli minulla taajaan auki.

Kirjasta kertovat myös Kirjakaapin kummituksen Jonna, Kirjavinkkien Mikko ja Jokken kirjanurkka,


Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset (All the Pretty Horses, 1992)
Wsoy 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Alkuperäiskieli: englanti

9.2.2017

Risto Isomäki: Litium 6



Tämä postaus liittyy Yleisradion Kirjojen Suomi -hankkeeseen, jossa esitellään yksi kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kaikki valitut kirjat löytyvät verkosta vapaasti luettaviksi. Yhteensä 81 kirjabloggaajaa osallistuu hankkeeseen julkaisemalla blogitekstit kaikista mukaan valituista teoksista sitä mukaa kun niitä käsitellään Ylen kanavilla. Uudet jutut löytyvät viikoittain täältä. Tänään on vuorossa vuoden 2007 kirja, Risto Isomäen Litium 6.

»Pelkään pahoin että neljäkymmentä vuotta sitten me yliarvioimme vallassa olevien kyvyn ymmärtää, mitä se mitä me olimme luoneet todella tarkoitti.»
    
– Rudolf Peierls, Englannin ydinaseohjelman ja sen seurauksena Yhdysvaltain ja
 Neuvostoliiton vastaavien ohjelmien syntyyn ratkaisevalla tavalla 
vaikuttanut saksalainen ydinfyysikko (vuonna 1986)

  Tieteiskirjailija ja ympäristöuhkien asiantuntija Risto Isomäen kymmenen vuotta sitten ilmestynyt toimintatrilleri Litium 6 on sekä aiheensa että ajankohtaisuutensa vuoksi hämmentävä lukukokemus: vielä vuosituhannen alussa teos saattoi avautua lukijoilleen mielikuvituksellisena dystopiana,  mutta mitä ajatella sen teemoista nyt,  tasan vuosikymmentä myöhemmin? Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen, terrorismin leviäminen, nationalismin kasvu,  pahenevat ympäristöuhat ja tietoverkkoihin perustuvan infrastruktuurimme entistä suurempi haavoittuvuus ovat tekijöitä, jotka yhdessä ovat sysänneet meidät kohti uutta epävarmuuden aikaa. Kun yhtälöön lisätään vielä ydinteknologiaosaamisen leviäminen yhä uusiin, poliittisilta oloiltaan hyvin epävakaisiin maihin, eivät romaanin skenaariot enää tunnukaan niin kaukaa haetuilta.

Litium 6  on niskakarvat pystyyn nostava tarina ydinterrorista ja siitä, kuinka naiivisti yhä vieläkin luotamme onneemme ydinvoimien kanssa leikkiessämme. Isomäki heittää lukijan eteen  vakavan kysymyksen: mitä tapahtuu jos nämä (jo kesyttämiksemme luulemamme  mutta oikeasti täysin arvaamattomat) voimat karkaavat hallinnastamme tai joutuvat vääriin käsiin? Jos pohtisimme näitä kysymyksiä kylmän rehellisesti, olisimmeko yhä valmiit rakentamaan tulevaisuuttamme ydinvoiman varaan?

Nopeatempoisen toimintatrillerin tapahtumat käynnistyvät, kun Yhdysvaltain liittovaltion ydinterrorismin vastainen yksikkö saa tiedon kahdesta ydinmateriaalivarkaudesta: japanilaisesta koelaboratoriosta varastetaan kuusi tonnia litium 6 -isotooppia  ja ranskalaisesta ydinvoimalasta häviää samaan aikaan 180 grammaa plutoniumia. Jäljet johtavat terroristikytköksiin...

  Pelottava skenaario on meille tuttu monista kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista,  mutta totuus saattaa vielä jonakin päivänä olla taruakin ihmeellisempi: ydinmateriaaleja liikkuu maailmalla enemmän kuin luulemmekaan, eikä niiden luovutuksiin,  kuljetuksiin tai varastointiin liittyviin uhkiin suhtauduta Isomäen mielestä riittävällä vakavuudella. Länsimaat ovat lisäksi luovuttaneet ydinosaamista ja -materiaaleja tutkimus- ja hyötykäyttöön avokätisesti myös sellaisiin maihin, jotka nykyään luokitellaan ydinturvallisuuden kannalta riskialtteiksi.

  Ydinterrorismin vastainen  yksikkö (jonka salaiseen iskuryhmään kuuluu myös teoksen päähenkilö, suomalaissyntyinen agentti Lauri Nurmi) ryhtyy selvittämään räjähdysherkkää tilannetta. Nyt ei ole aikaa riskianalyyseihin, on hypättävä suoraan toimintaan, jopa oman hengenlähdön uhalla. Isomäki pitää jännitystä yllä samoilla lukijaa koukuttavilla keinoilla kuin lajityypin kansainväliset tähdet; trilleri tarjoaa lukijalleen  nopeita leikkauksia, tehokkaita cliff hangereita, isolla kädellä annosteltua piinaa ja sekuntipeliä kera muutaman tunnepitoisen suvantovaiheen...

  Jännityselementtiensä lisäksi Litium 6 sisältää runsaasti yksityiskohtaista tietoa ydinteknologiasta. Isomäki sitoo tietoaineksen kuitenkin  niin ovelasti osaksi teoksen monimutkaista juonikuviota, etten missään vaiheessa tuntenut tuskastumista tai kyllästymistä. Oikeastaan kävi ihan päinvastoin: tiedonmuruset lisäsivät tarinan uskottavuutta ja kasvattivat sen jännitysmomentteja entisestään. On selvää, että Litium 6 on vaatinut tekijältään suunnattoman paljon taustatyötä ja sitä puolta Isomäki avaakin teoksen perinpohjaisissa jälkisanoissa muun muassa näin:
Tuhannet ydinteknologiaa koskevat dokumentit ja tutkimusraportit ovat muuttuneet julkisiksi vasta äskettäin, kylmän sodan päättymisen jälkeen. Olen maininnut edeltävillä sivuilla paljon sellaisia tietoja, jotka olivat vielä vähän aikaa sitten tiukasti salaisia. Lisäksi olen lukenut kaikki ne ydinreaktorien ja ydinpommien kehittämistä alun perin johtaneiden tutkijoitten tekstit, jotka olen saanut käsiini... ---
 Kohtaukset, joissa on luonnosteltu ydinteknologiaan liittyvien terrori-iskujen mahdollisia tekotapoja, sisältävät jonkin verran tahallista disinformaatiota. On olemassa useita selvästi helpompia tapoja tehdä tämänsuuntaisia iskuja, mutta ymmärrettävistä syistä en ole halunnut kiinnittää huomiota näihin mahdollisuuksiin...
  Harvinaisen monitasoisessa (ja toki: vahvasti kantaaottavassa) trillerissään Isomäki ehtii pohtia myös ydinteknologian tulevaisuudennäkymiä: ovatko uudet, osittain vielä tutkimuksen tasolla olevat tekniikat vastaus maailman ympäristökysymyksiin vai vain entistä pahempia uhkia tulevaisuudellemme? Emme oikeastaan tiedä, miten seuraavien sukupolvien tekniikat tulevat toimiessaan käyttäytymään. Tulevaisuutemme näyttääkin tässä asetelmassa vain suurelta, maapallon kokoiselta  koelaboratoriolta, jossa jokainen meistä joutuu labrarotan asemaan.

   Romaanin luettuaan ryhtyy väistämättä pohtimaan, minkälaisiin energiamuotojen kehittämiseen satavuotiaan Suomen kannattaisi tulevaisuudessa panostaa. Lähimenneisyytemme lienee osoittanut kyllin selvästi, että ydinvoiman rakentaminen on kallista ja riskialtista. Tuntuu perin kummalliselta, että päättäjämme tuntuvat pitävän sitä ainoana mahdollisena energiantuotantoratkaisuna. Eikö olisi järkevää pohtia vakavasti myös muita vaihtoehtoja?

Litium 6 kuuluu Risto Isomäen Lauri Nurmi -sarjaan, josta tämän kirjan lisäksi ovat ilmestyneet teokset Jumalan pikkusormi (2009 Tammi) sekä Haudattu uhka (Tammi 2016). Vaikka kovapintainen, kansainväliseen tyyliin kirjoitettu toiminta ei kuulukaan "kirjalliselle mukavuusaleelleni", piti Litium 6  minut tiukasti otteessaan, aina yllättävään päätökseensä saakka. Teos on mielestäni loistava esimerkki siitä, että ajankohtaisia, tietoisuutta ravistavia aiheita voidaan käsitellä onnistuneesti myös viihteen keinoin.

Risto Isomäki: Litium 6
Tammi 2007



2.2.2017

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Paljaita oksia, silmuja, lehtiä - maailma kulki Ursulan silmien editse. Hän tarkkaili vuodenaikojen vaihtumista ensimmäistä kertaa. Hän oli syntynyt talvi luissaan, mutta sitten tuli kevään terävä lupaus, silmujen pullistuminen, kesän laiska kuumuus, syksyn muhevuus ja maatuminen. Sen kaiken hän näki kuomun reunojen kehystämänä. Ja päälle päätteeksi jokaisen vuodenajan satunnaiset höysteet: auringon, pilvet, linnut, harhautuneet krikettipallot jotka kaarsivat ääneti yli, sateenkaaren kerran tai pari, sateen useammin kuin olisi ollut mukavaa...
Rauhalliset lukuiltani jatkuivat brittiläisen Kate Atkinsonin huimaavalla ja huumaavalla, viuhkan tavoin lukijan eteen avautuvalla lukuromaanilla Elämä elämältä. Tiesin jo etukäteen teoksen erityisluonteen (kiitos lukuisten teosta ylistävien blogiarvioiden), mutta silti yllätyin siitä, kuinka fantastisesta kirjasta onkaan kysymys: teos on suorastaan luotu pitkiin, nautinnollisiin lukuhetkiin, se on lumovoimainen olematta sokerinen, se on yhtäaikaa rönsyilevä ja jäntevä, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä...
Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?
Atkinson johdattaa lukijan Euroopan kohtalonhetkiin, ensimmäisen ja toisen maailmansodan värittämälle 1900-luvulle, aikaan josta on kirjoitettu viime vuosina niin paljon, että aihepiiri tuntuu jo loppuunkalutulta.  Elämä elämältä -teos lähestyy kohdettaan kuitenkin uudenlaisesta näkökulmasta: tutustumme tarinan sankarittareen, englantilaiseen Ursula Toddiin, kuljemme hänen kanssaan läpi Euroopan hullujen vuosien, läpi  Ursulan lukuisten syntymien ja kuolemien, läpi lapsuuden ja nuoruuden kohti aikuisuutta, kunnes...

Olemme siis eräänlaisen 'jälleensyntymiskertomuksen' äärellä. Kirjallinen ratkaisu ei toki ole uusi, mutta tässä tarinassa keskuskenkilö syntyy uudelleen samaan hahmoon, samaan ympäristöön ja vieläpä samana kellonlyömänä eräänä lumimyrskyisenä helmikuun yönä vuonna 1910.  Pienet muutokset tapahtumien ketjuissa (valinnat, joihin Ursula tuskin itse voi vaikuttaa) sysäävät hänen elämänsä yhä uusille reiteille, joita seuratessa tämän erikoisen romaanin alkuasetelma miltei unohtuu; Atkinson ei jää keskusideansa vangiksi vaan kasvattaa tarinastaan jotain suurempaa.

Sillä  Elämä elämältä on ennen kaikkea huikea ajankuvaus, tunnelmaltaan niin autenttinen, että tarinaan uppoaa hujauksessa. Sen lisäksi että Atkinson on taitava perhe-elämän kuvaaja (rakastuin Ursulan kotiväkeen!), hän käyttää kerronnassaan suvereenisti myös yhteiskunnallista laajakulmaa, mutta asettaa katseensa aina yksilön tasolle... Hän kuljettaa meitä ja sankaritartamme Lontoon ja Berliinin kohtalonhetkiin ja Itävallan alpeille, missä historia iskeytyy todenteolla vasten kasvojamme... Syntymä, kuolema, perhe, rakkaus, ystävyys, sodan kauhut ja ne hetket, jotka ovat liian raskaita ihmisen kannettaviksi. Ihmiset ja heidän kohtalonsa tulivat eläviksi ja sujahtivat lopulta ihoni alle. Tämän lukukokemuksen tulen muistamaan kauan...

  Mitä pidemmälle Ursulan elämäntie kulkee, sitä enemmän häneen kertyy hiljaista tietoa; hän aistii ja muistaa jotakin, mitä hänen ei pitäisi. On vain tunne - kuin ilmassa keveänä väräjävä tieto:  olen elänyt tämän ennenkin... Lyhyet, elämääkin voimakkaammat Déjà vu -hetket sitovat tarinaa yhteen ja tuovat siihen vielä yhden kerronnallisen tason lisää.
Vihdoin tuo hiljainen tieto kasvaa tietoisuudeksi, varteenotettavaksi mahdollisuudeksi muuttaa historian kulkua. Onko elämällä ja valinnoilla tarkoitusta? Onko Ursulan maallisen vaelluksen päämääränä ollutkin valmistautua vain yhteen, äärimmäisen ratkaisevaan hetkeen...

  Suhteeni Kate Atkinsoniin on tähän saakka ollut ristiriitainen, jopa torjuva; vuosia sitten yritin lukea paria hänen kirjaansa, (toinen niistä taisi olla Museon kulisseissa) mutta jätin ne kesken. Kirjallinen makuni oli juuri tuohon aikaan todella tiukka, miltei puritaaninen, enkä siitä syystä voinut sietää 'minkäänlaista turhanpäiväistä rönsyilyä'. Luin Kafkaa ja Faulkneria ja ja ja... Onneksi tuo pahin tiukkiskausi meni ohitse kera kiivaimman nuoruuden, suhteeni kirjoihin  muuttui rennommaksi ja lukumakuni laajeni niin, että voin taas hyvällä halulla lukea hyvinkin rönsyileviä, juonivetoisia tarinoita.  Olisipa mielenkiintoista tarttua uudemman kerran niihin Atkinsoneihin, jotka aikoinani heitin (kuvaannollisesti) seinään...


Romaania on luettu blogeissa paljon, tässä muutama: Kirjakaapin kummitus,  Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia,  Luetut, lukemattomatLumiomena, P.S. Rakastan kirjoja ja Ullan luetut kirjat.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013)
Kustantamo S&S 2014
Suomentanut Kaisa Kattelus
Alkuperäiskieli: englanti