Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Pariisi huhtikuussa 1889
Nuori mies istuu yksinäisessä ullakkohuoneessa ja kirjoittaa. On kulunut kaksi viikkoa siitä kun hän häpeällisesti pakeni kotona Helsingissä tapahtunutta katastrofia, sellaista joita toki tapahtuu paremmissakin piireissä, mutta jotka paljastuessaan voivat tahrata suvun maineen ja nuoren miehen tulevaisuuden. Siksi Pariisi ja pelastavaa enkeliä leikkivä setä, siksi työpaikka lennätintoimistossa, tämä viheliäinen ullakkohuone ja yksinäisyys, Pariisin tähdetön taivas, sinikantinen muistikirja - ja kaipaus.

Kun aikaa kuluisi riittävästi, Leo voisi palata kotiin...

Eilen tunsin, että olit huoneessa, olin siitä varma. Istuin tällä samalla tuolilla ja yritin kirjoittaa, mutta sanoja ei tullutkaan, ei yhden yhtä. Ikkunaruudusta näin kuinka kasvosi heijastuivat, tuuli kahisutti tyhjää paperia. Istuit takanani laverilla, siinä reunalla, katselit minua. En halunut kääntyä, koska pelkäsin, ettet sittenkään olisi siinä, vaikka ihan selvästi näin.

  Vuoden 1889 Pariisi - paikka josta nuorukaisen elämänpituinen matka alkaa - näyttäytyy lukijalle valoisana, hulluna ja elämännälkäisenä kaupunkina, jossa mahdollisuudet odottavat löytäjäänsä. On kuin maailma syntyisi uudelleen nyt ja tässä, vetäisi jokaista täällä kulkevaa pyörremyrskyn lailla mukaansa. Leo, taiteellinen, kotimaansa sivistyneistön piirissä kasvanut nuorimies törmää Pariisissa aivan uuteen, pyörryttävän boheemiin maailmaan, sen aatteisiin ja ismeihin, joista monestakaan hän  ei ole kuullut tätä ennen halaistua sanaakaan. Taiteeseenkin hän tutustuu, oudon kiehtovaan impressionismiin, joka on pelkkää tunnetta, väriä, ohimeneviä tuokioita, valon väreilyä - ja alun vastustuksen jälkeen hänen on pakko antautua. 

Melankoliaan sekoittuu varovaista innostusta: on kuin elämä olisi sittenkin avautumassa...

Sinikantiset päiväkirjat kulkevat miehen matkassa läpi vuosien. Satunnaiset merkinnät ovat unenomaisia, ohikiitäviä kuin perhosen siiven isku. Haahtelan teksti avautuu minulle jälleen kuin impressionistinen taide-elämys, samalla tavalla kävi lukiessani hänen Perhoskerääjä-romaaniaan, mutta tällä kertaa kerronnan läpikuultava keveys kantaa mukanaan historiamme raskaimpia taakkoja...

Matkoja: Pariisin jälkeen Berliini, minne Leo päätyy vuosia myöhemmin ranskalaisen sanomalehden kirjeenvaihtajaksi...Vaellus jatkuu itään, Bangkokiin, Singaporeen, Angkoriin... Ensimmäisen maailmansodan kauhuja ja 30-luvun yhä pahaenteisemmäksi käyvää ilmapiiriä sivutaan muistiinpanoissa kuin ohimennen - aivan kuin Leon vaikeneminen toisi häntä ympäröivän pimeyden entistä selkeämmin esiin. Toisinaan hiljaisuudet puhuvat äänekkäämmin kuin tuhannet sanat.

Kuin kiusallaan maailma näyttää Leolle myös onnelliset kasvonsa: oli nuoruus, työ, muutama ihminen, jotka voi lukea ystäviksi, ovat matkat ja pyrkimys rakkauteen, mutta jokin jää aina puolitiehen, vaille todellista täyttymystä. Hänen sydämensä on kiinnittynyt toiseen aikaan, paikkaan, jonne ei voi koskaan enää palata.

Sinulle minä kirjoitan, sen tiedän. Mutta kun kirjoitan "sinä", sanan ympärillä on yhä useammin tyhjää. Ennen siinä kohtaa hehkui valo, pimeimpinäkin hetkinä,mutta nyt tähtien väliin on kertynyt liikaa matkaa...

  Tähtikirkas, lumivalkea antaa äänen ihmisille jotka ovat jääneet oman elämänsä sivustakatsojiksi. Heille jotka eivät pidä meteliä itsestään eivätkä saavutuksistaan, jotka ovat mieluummin hiljaa ja vetäytyvät yksinäisyyteen, heille joita emme löydä matrikkeleista, juhlapuheista emmekä ihmiselämää ylistävistä muistokirjoituksista. Heistä, jotka on unohdettu mutta jotka ovat  nähneet ja kokeneet asioita, joiden ei koskaan soisi unohtuvan.

  Haahtela kuvaa 1900-luvun alkupuolta varmaotteisesti ja tyylikkäästi. Kirjailija selvästikin tuntee rakkautta käsittelemäänsä aikakautta kohtaan, sillä esimerkiksi romaanin sanavalinnat ja tekstin poljento tuovat mieleeni vuosisadan alussa eläneiden kirjailijoidemme kynänjäljen. Kyse on harkitusta ja taiten toteutetusta tyylikeinosta: tuntui kuin olisin todella lukenut ullakolta löytyneitä muistiinpanoja, vanhaa, rispaantunutta ja matkoilla kauhtunutta päiväkirjaa, sivuillaan häivähdys kaukaisten, aikaa sitten  sammuneiden tähtien kajoa...

  Tahtoisin kertoa sinulle enemmänkin tämän herkän, kohtalonsa vangiksi jäävän miehen elämästä, siitä mihin tässä tarinassa lopulta päädytään  ja siitä kuinka voimakkaasti tämä teos minuun vaikutti. Leon kohtalo ei jättänyt minua rauhaan, hänen muistonsa tuli uniini ja ajatuksiini vielä monta kertaa lukukokemuksen jälkeen. Haluaisin tässä pohtia ja puntaroida Leon elämänkaarta moneltakin eri kantilta, ja suorastaan kantaa hänet luoksesi, mutta en tee sitä, sillä tahdon sinun löytävän Leon omalla tavallasi, ilman ennakointia tulevasta.

Kiitollisena siitä, että sain kulkea pienen hetken hänen rinnallaan.

Vaikka sanat katoavat, tähdet...

         

Kesäkuu 1936

On juotava vesi ja syötävä leipä. Istuttava ja käveltävä. Puettava vaatteet ja napitettava takki, harjattava kengät. Nukuttava. Toimitettava vatsa. Valvottava aamuun jos ei saa unta. Yritettävä puhua. Kuvailtava oireet mahdollisimman tarkasti. Sykittävä sydän. Oltava rauhallinen. Muistettava hattu. Varjeltava päätä auringolta.

ei päivämäärää

Tuskin maailma on tänään vielä. Sadetta ja ilta päivästä puoli pilvistä.

****

Muualla muun muassa: Kannesta kanteen, Kirjakuiskaaja,  Kirjanurkkaus,  Kirjojen kamari,   Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, P.S. Rakastan kirjoja,  Reader why did I marry him ja  Ullan luetut kirjat.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea