Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea


Pariisi huhtikuussa 1889
Nuori mies istuu yksinäisessä ullakkohuoneessa ja kirjoittaa. On kulunut kaksi viikkoa siitä kun hän häpeällisesti pakeni kotona Helsingissä tapahtunutta katastrofia, sellaista joita toki tapahtuu paremmissakin piireissä, mutta jotka paljastuessaan voivat tahrata suvun maineen ja nuoren miehen tulevaisuuden. Siksi Pariisi ja pelastavaa enkeliä leikkivä setä, siksi työpaikka lennätintoimistossa, tämä viheliäinen ullakkohuone ja yksinäisyys, Pariisin tähdetön taivas, sinikantinen muistikirja - ja kaipaus.
Kun aikaa kuluisi riittävästi, Leo voisi palata kotiin...
Eilen tunsin, että olit huoneessa, olin siitä varma. Istuin tällä samalla tuolilla ja yritin kirjoittaa, mutta sanoja ei tullutkaan, ei yhden yhtä. Ikkunaruudusta näin kuinka kasvosi heijastuivat, tuuli kahisutti tyhjää paperia. Istuit takanani laverilla, siinä reunalla, katselit minua. En halunut kääntyä, koska pelkäsin, ettet sittenkään olisi siinä, vaikka ihan selvästi näin.
  Vuoden 1889 Pariisi - paikka josta nuorukaisen elämänpituinen matka alkaa - näyttäytyy lukijalle valoisana, hulluna ja elämännälkäisenä kaupunkina, jossa mahdollisuudet odottavat löytäjäänsä. On kuin maailma syntyisi uudelleen nyt ja tässä, vetäisi jokaista täällä kulkevaa pyörremyrskyn lailla mukaansa. Leo, taiteellinen, kotimaansa sivistyneistön piirissä kasvanut nuorimies törmää Pariisissa aivan uuteen, pyörryttävän boheemiin maailmaan, sen aatteisiin ja ismeihin, joista monestakaan hän  ei ole kuullut tätä ennen halaistua sanaakaan. Taiteeseenkin hän tutustuu, oudon kiehtovaan impressionismiin, joka on pelkkää tunnetta, väriä, ohimeneviä tuokioita, valon väreilyä - ja alun vastustuksen jälkeen hänen on pakko antautua. 
Melankoliaan sekoittuu varovaista innostusta: on kuin elämä olisi sittenkin avautumassa...

Sinikantiset päiväkirjat kulkevat miehen matkassa läpi vuosien. Satunnaiset merkinnät ovat unenomaisia, ohikiitäviä kuin perhosen siiven isku. Haahtelan teksti avautuu minulle jälleen kuin impressionistinen taide-elämys, samalla tavalla kävi lukiessani hänen Perhoskerääjä-romaaniaan, mutta tällä kertaa kerronnan läpikuultava keveys kantaa mukanaan historiamme raskaimpia taakkoja...

Matkoja: Pariisin jälkeen Berliini, minne Leo päätyy vuosia myöhemmin ranskalaisen sanomalehden kirjeenvaihtajaksi...Vaellus jatkuu itään, Bangkokiin, Singaporeen, Angkoriin... Ensimmäisen maailmansodan kauhuja ja 30-luvun yhä pahaenteisemmäksi käyvää ilmapiiriä sivutaan muistiinpanoissa kuin ohimennen - aivan kuin Leon vaikeneminen toisi häntä ympäröivän pimeyden entistä selkeämmin esiin. Toisinaan hiljaisuudet puhuvat äänekkäämmin kuin tuhannet sanat.

Kuin kiusallaan maailma näyttää Leolle myös onnelliset kasvonsa: oli nuoruus, työ, muutama ihminen, jotka voi lukea ystäviksi, ovat matkat ja pyrkimys rakkauteen, mutta jokin jää aina puolitiehen, vaille todellista täyttymystä. Hänen sydämensä on kiinnittynyt toiseen aikaan, paikkaan, jonne ei voi koskaan enää palata.
Sinulle minä kirjoitan, sen tiedän. Mutta kun kirjoitan "sinä", sanan ympärillä on yhä useammin tyhjää. Ennen siinä kohtaa hehkui valo, pimeimpinäkin hetkinä,mutta nyt tähtien väliin on kertynyt liikaa matkaa...
  Tähtikirkas, lumivalkea antaa äänen ihmisille jotka ovat jääneet oman elämänsä sivustakatsojiksi. Heille jotka eivät pidä meteliä itsestään eivätkä saavutuksistaan, jotka ovat mieluummin hiljaa ja vetäytyvät yksinäisyyteen, heille joita emme löydä matrikkeleista, juhlapuheista emmekä ihmiselämää ylistävistä muistokirjoituksista. Heistä, jotka on unohdettu mutta jotka ovat  nähneet ja kokeneet asioita, joiden ei koskaan soisi unohtuvan.

  Haahtela kuvaa 1900-luvun alkupuolta varmaotteisesti ja tyylikkäästi. Kirjailija selvästikin tuntee rakkautta käsittelemäänsä aikakautta kohtaan, sillä esimerkiksi romaanin sanavalinnat ja tekstin poljento tuovat mieleeni vuosisadan alussa eläneiden kirjailijoidemme kynänjäljen. Kyse on harkitusta ja taiten toteutetusta tyylikeinosta: tuntui kuin olisin todella lukenut ullakolta löytyneitä muistiinpanoja, vanhaa, rispaantunutta ja matkoilla kauhtunutta päiväkirjaa, sivuillaan häivähdys kaukaisten, aikaa sitten  sammuneiden tähtien kajoa...

  Tahtoisin kertoa sinulle enemmänkin tämän herkän, kohtalonsa vangiksi jäävän miehen elämästä, siitä mihin tässä tarinassa lopulta päädytään  ja siitä kuinka voimakkaasti tämä teos minuun vaikutti. Leon kohtalo ei jättänyt minua rauhaan, hänen muistonsa tuli uniini ja ajatuksiini vielä monta kertaa lukukokemuksen jälkeen. Haluaisin tässä pohtia ja puntaroida Leon elämänkaarta moneltakin eri kantilta, ja suorastaan kantaa hänet luoksesi, mutta en tee sitä, sillä tahdon sinun löytävän Leon omalla tavallasi, ilman ennakointia tulevasta.

Kiitollisena siitä, että sain kulkea pienen hetken hänen rinnallaan.

Vaikka sanat katoavat, tähdet...
         
Kesäkuu 1936
On juotava vesi ja syötävä leipä. Istuttava ja käveltävä. Puettava vaatteet ja napitettava takki, harjattava kengät. Nukuttava. Toimitettava vatsa. Valvottava aamuun jos ei saa unta. Yritettävä puhua. Kuvailtava oireet mahdollisimman tarkasti. Sykittävä sydän. Oltava rauhallinen. Muistettava hattu. Varjeltava päätä auringolta.

ei päivämäärää
Tuskin maailma on tänään vielä. Sadetta ja ilta päivästä puoli pilvistä.


Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kommentit

  1. Tämä on kyllä niin ihana kirja, ehkäpä se Haahtelan ihanuuksista ihanin. Oi Haahtelan sanat ja oi tuo ihana, kipeä aika. Kauniin kirjoituksesi myötä tekisi nyt mieli lukea tämä pian uudestaan, kiitos tästä Kaisa Reetta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, teos jätti minuun lähtemättömän jäljen. En ole lukenut Haahtelalta mitään muutä kuin tämän ja Perhoskerääjän, joten hyviä lukukokemuksia on arvatenkin tulossa enemmänkin, kun hänen teoksiinsa taas palaan.

      Ole hyvä Katja, ja kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Tämä on sitä Haahtelaa, josta tykkään kovasti. Hänen uusimpansa ei niin sitten iskenytkään, koska tuntui, että siinä hän pettää sen oman hienon tyylinsä, jolla esim. juuri tämä Tähtikirkas on kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, Haahtelalla on kyky vangita aikaa ja tunnelmia... Tämä oli järkyttävän hieno lukukokemus. Uusinta en ehkä vielä lue, tahdon tutkia ensin hänen varhaisempaa tuotantoaan, olen Haahtelan suhteen vielä ihan untuvikko: kuten tuossa yllä Katjalle jo totesin niin tämä on vasta toinen häneltä lukemmani teos.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Leo jää tosiaankin mieleen. Minulle tämä Tähtikirkas, lumivalkea ei ole ihan suurin Haahtela-suosikki, mutta hieno romaani ja sellainen, johon ajatuksissani aina toisinaan palaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, onpa hyvä tietää että mulla on luvassa vielä monia tähtikirkkaita hetkiä Haahtelan romaanien parissa.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Minulle tämä on toistaiseksi lemppari Haahtelalta ja niin ihana, mieletön. Ihan harmittaa, että olen jo lukenut tämän, enkä voi koskaan enää lukea tätä ensimmäistä kertaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, no niinpä! Luulen kuitenkin että Tähtikirkas, lumivalkea kestää kyllä toisenkin lukukerran - kokemus on varmasti silloin toisenlainen. Kiinnostavaa nähdä, miten Leon tarina uusintakierroksella avautuu!

      Kiitos kommentisasi <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!