Kate Atkinson: Elämä elämältä

Paljaita oksia, silmuja, lehtiä - maailma kulki Ursulan silmien editse. Hän tarkkaili vuodenaikojen vaihtumista ensimmäistä kertaa. Hän oli syntynyt talvi luissaan, mutta sitten tuli kevään terävä lupaus, silmujen pullistuminen, kesän laiska kuumuus, syksyn muhevuus ja maatuminen. Sen kaiken hän näki kuomun reunojen kehystämänä. Ja päälle päätteeksi jokaisen vuodenajan satunnaiset höysteet: auringon, pilvet, linnut, harhautuneet krikettipallot jotka kaarsivat ääneti yli, sateenkaaren kerran tai pari, sateen useammin kuin olisi ollut mukavaa...
Rauhalliset lukuiltani jatkuivat brittiläisen Kate Atkinsonin huimaavalla ja huumaavalla, viuhkan tavoin lukijan eteen avautuvalla lukuromaanilla Elämä elämältä. Tiesin jo etukäteen teoksen erityisluonteen (kiitos lukuisten teosta ylistävien blogiarvioiden), mutta silti yllätyin siitä, kuinka fantastisesta kirjasta onkaan kysymys: teos on suorastaan luotu pitkiin, nautinnollisiin lukuhetkiin, se on lumovoimainen olematta sokerinen, se on yhtäaikaa rönsyilevä ja jäntevä, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä...
Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?
Atkinson johdattaa lukijan Euroopan kohtalonhetkiin, ensimmäisen ja toisen maailmansodan värittämälle 1900-luvulle, aikaan josta on kirjoitettu viime vuosina niin paljon, että aihepiiri tuntuu jo loppuunkalutulta.  Elämä elämältä -teos lähestyy kohdettaan kuitenkin uudenlaisesta näkökulmasta: tutustumme tarinan sankarittareen, englantilaiseen Ursula Toddiin, kuljemme hänen kanssaan läpi Euroopan hullujen vuosien, läpi  Ursulan lukuisten syntymien ja kuolemien, läpi lapsuuden ja nuoruuden kohti aikuisuutta, kunnes...

Olemme siis eräänlaisen 'jälleensyntymiskertomuksen' äärellä. Kirjallinen ratkaisu ei toki ole uusi, mutta tässä tarinassa keskuskenkilö syntyy uudelleen samaan hahmoon, samaan ympäristöön ja vieläpä samana kellonlyömänä eräänä lumimyrskyisenä helmikuun yönä vuonna 1910.  Pienet muutokset tapahtumien ketjuissa (valinnat, joihin Ursula tuskin itse voi vaikuttaa) sysäävät hänen elämänsä yhä uusille reiteille, joita seuratessa tämän erikoisen romaanin alkuasetelma miltei unohtuu; Atkinson ei jää keskusideansa vangiksi vaan kasvattaa tarinastaan jotain suurempaa.

Sillä  Elämä elämältä on ennen kaikkea huikea ajankuvaus, tunnelmaltaan niin autenttinen, että tarinaan uppoaa hujauksessa. Sen lisäksi että Atkinson on taitava perhe-elämän kuvaaja (rakastuin Ursulan kotiväkeen!), hän käyttää kerronnassaan suvereenisti myös yhteiskunnallista laajakulmaa, mutta asettaa katseensa aina yksilön tasolle... Hän kuljettaa meitä ja sankaritartamme Lontoon ja Berliinin kohtalonhetkiin ja Itävallan alpeille, missä historia iskeytyy todenteolla vasten kasvojamme... Syntymä, kuolema, perhe, rakkaus, ystävyys, sodan kauhut ja ne hetket, jotka ovat liian raskaita ihmisen kannettaviksi. Ihmiset ja heidän kohtalonsa tulivat eläviksi ja sujahtivat lopulta ihoni alle. Tämän lukukokemuksen tulen muistamaan kauan...

  Mitä pidemmälle Ursulan elämäntie kulkee, sitä enemmän häneen kertyy hiljaista tietoa; hän aistii ja muistaa jotakin, mitä hänen ei pitäisi. On vain tunne - kuin ilmassa keveänä väräjävä tieto:  olen elänyt tämän ennenkin... Lyhyet, elämääkin voimakkaammat Déjà vu -hetket sitovat tarinaa yhteen ja tuovat siihen vielä yhden kerronnallisen tason lisää.
Vihdoin tuo hiljainen tieto kasvaa tietoisuudeksi, varteenotettavaksi mahdollisuudeksi muuttaa historian kulkua. Onko elämällä ja valinnoilla tarkoitusta? Onko Ursulan maallisen vaelluksen päämääränä ollutkin valmistautua vain yhteen, äärimmäisen ratkaisevaan hetkeen...

  Suhteeni Kate Atkinsoniin on tähän saakka ollut ristiriitainen, jopa torjuva; vuosia sitten yritin lukea paria hänen kirjaansa, (toinen niistä taisi olla Museon kulisseissa) mutta jätin ne kesken. Kirjallinen makuni oli juuri tuohon aikaan todella tiukka, miltei puritaaninen, enkä siitä syystä voinut sietää 'minkäänlaista turhanpäiväistä rönsyilyä'. Luin Kafkaa ja Faulkneria ja ja ja... Onneksi tuo pahin tiukkiskausi meni ohitse kera kiivaimman nuoruuden, suhteeni kirjoihin  muuttui rennommaksi ja lukumakuni laajeni niin, että voin taas hyvällä halulla lukea hyvinkin rönsyileviä, juonivetoisia tarinoita.  Olisipa mielenkiintoista tarttua uudemman kerran niihin Atkinsoneihin, jotka aikoinani heitin (kuvaannollisesti) seinään...


Romaania on luettu blogeissa paljon, tässä muutama: Kirjakaapin kummitus,  Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia,  Luetut, lukemattomatLumiomena, P.S. Rakastan kirjoja ja Ullan luetut kirjat.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013)
Kustantamo S&S 2014
Suomentanut Kaisa Kattelus
Alkuperäiskieli: englanti

Kommentit

  1. Ihan jännitti tulla lukemaan mietteitäsi tästä Atkinsonin kirjasta. Elämä elämältä on minulle kovin rakas romaani, joten sellainen josta nautin niin täysin. Siispä: ihanaa, että pidit! ♥

    Atkinsonin tyylikin on varmasti kehittynyt vuosien varrella. Minä luin Museon kulisseissa vasta tämän jälkeen enkä oikein päässyt siihen kirjaan sisälle.

    Hellästi huvittaa myös sinun nuoruuden lukemisesi. Minulla oli osin samaa, joskin eri kirjailijat: Calvinoa ja Kunderaa piti olla. Tosin loistaviahan heidän teoksensa ovat edelleen.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä kirja oli todellinen lukunautinto -rankoista aiheistaan huolimatta.

      Saattaa olla siis, että jätän ainakin Museon kulissit väliin. Nyt kiinnostaisi kovasti Elämä elämältä jälkeen tullut Hävityksen jumala, jossa Atkinson ymmärtääkseni keskittyy Ursulan lentäjäveljen elämään.

      Se nuoruuden ehdottomuus oli jotenkin ihanaa! :) Kundera oli myös yksi fanitukseni kohteista, mutta Calvinoon olen tutustunut vasta nyt, luin Näkymättömät kaupungit syksyllä, mutten ollut silloin vielä valmis bloggaamaan kirjasta. Täytyy lukea teos vielä uudelleen.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Minullekin tämä on rakkaista rakkain. Ihana lukea siitä tällainen arvio ja palata kirjan tunnelmiin. Kaiken jo mainitsemasi lisäksi Atkinsonilla on upeaa, hienovaraista, hieman ironista huumoria (usein siellä sulkeiden välissä). :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, tämä oli niin ihanaa luettavaa! <3

      Minun täytyykin nuuhkia tuota Atkinsonin ironiaa seuraavissa teoksissa... Tässäkin kyllä jotakin sellaista jo häivähti, mutta niin hentona että tuskin huomasin. Sinä olet ollut tarkkana kaiken muun hienouden keskellä! :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Voi, Elämä elämältä. Kiehtova romaani, jonka pariin voisi palata uudelleenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, onneksi vihdoin tartuin kirjaan, oli se vaan niin hienoa luettavaa!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Minunkin on pitänyt lukea tämä jo kauan, mutta niin vaan on runsaudenpulassa jäänyt aina vaan odottamaan. Nyt hieno kirjoituksesi houkuttelisi taas kiireemmin tähän tarttumaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tuo runsaudenpula on toisaalta niin kamalaa - ja toisaalta taas ehdottoman hienoa. Onneksi meillä on näitä helmiä, niitä suorastaan sataa!

      Ihanaa jos tartut tähän romaaniin :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  5. Kaisa Reetta, minun suhteeni Kate Atkinsoniin ei aukene, ei valaistu. Kun ei vedä, niin ei vedä. Toinen vaikea 'tapaus' on Alice Munro...

    Kun sinä luit Kafkaa ja Faulkneria, minä luin Hesseä, Bölliä ja Waltaria...:)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tämä oli eka Atkinson, jonka luin loppuun ja tätä on kehuttu hänen parhaakseen, joten saattaa olla että en saakaan hänen muuhun tuotantoonsa sellaistaotetta kuin tähän.

      Hesse, kyllä! Hän oli ensimmäinen, joka avasi silmäni sanan mahdille. muistan vieläkin sen tunteen, se oli suorastaan pelottavaa: kuin olisi katsonut jyrkänteeltä johonkin yhtäkkiä avautuvaan äärettömyyteen!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  6. Atkinsonin tuotanto on minulle näyttäytynyt hyvin epätasaisena, mutta tästä pidin. Kaikesta siitä kuolemisesta huolimatta. Niin monessa mielessä - olen aina ihastunut ajassa siirtymiseen ja ajan vaihdoksiin, saati nuo kaikki kohtalot, historian ja ihmisen kuvaukset, vau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, Atkinson onnistuu pitämään langat käsissään, mikä on mielestäni melkoinen saavutus kun ottaa romaanin poukkoilevat teemat huomioon. Lopputulos on jäntevä ja pysyy kasassa.

      Saa nähdä, miten käy, kun tartun seuraavaan Atkinsoniini.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  7. Kirjoitat tästä hurjan hyvin. Tekee miltei mieli tarttua tähän heti uudestaan, vaikka lukemisesta ei hirveän kauan olekaan. Minäkin ihastuin tähän romaaniin ikihyvikseni. Tuo on niin totta, että Elämä elämältä onnistuu sananaikaisesti olemaan hyvin rönsyilevä ja juonivetoinen ja silti myös ajatuksia herättävä ja oivaltava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. essielina, kiitos. Tämä varmastikin on niitä kirjoja, jotka kestävät uusintaluennan, niin monia tasoja kirja lukijalleen tarjoaa...

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  8. No, nyt löit tiskiin sellaisen postauksen, joka aiheuttaa toimenpiteitä! Tämä lienee edeltäjä "Hävityksen jumalalle"? Tykästyin siihen monestakin syystä: Atkinsonilla on virtuoosimainen orkesterinjohtajan ote, hyvän kirjailijan ominaisuus heiluttaa tahtipuikkoaan, joka rivi riviltä ja kappale kappaleelta pysyy napakasti hyppysissä, aikatasoja ja persooniaan kumartamatta tai kavahtamatta, patenttiratkaisuja tarjoilematta. Kaikki tämä erityisellä tavalla, joka jättää lukijalle vapaat kädet: lue tai ole lukematta; pidä tai ole pitämättä.... Joten varaukseen menee; kiitos:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, tämä todellakin on Hävityksen jumalan edeltäjä. Se minun on pakko saada käsiini, sillä Ursulan pikkuveljen tarina kiinnostaa!
      Hyvä siis tietää, että jatkokin on tämän kirjan tasoinen, napakka ja patenttiratkaisuja kaihtava, kiitos tiedoista! :)

      Täytyy laittaa Hävityksen jumala varaukseen, kiitos sinulle!

      Ja kiitos myös kommentistasi <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!