Pierre Lemaitre: Rosie

Ranskalaisen Pierre Lemaitren Verhoeven-sarja on yksi viimevuosien 'kuumimmista' dekkarisuosikeistani. Ylikomisario Camille Verhoevenissa on juuri sellaista  X-faktoria, jota dekkarin keskushahmolta kaipaan: hänessä on luonnetta, inhimillisyyttä ja terävää, iskevää älyä. Sekin on plussaa, ettei Lemaitre ole istuttanut Verhoevenia siihen tyypillisimpään renttuilevaan, alkoholisoituneeseen ja itsetunto-ongelmista kärsivän, hiukan traagisen poliisin muottiin, jollaiseen törmää melkein joka toisessa poliisisarjassa. Verhoeven sen sijaan: kyllä, hänkin on hiukan rikkoutunut (syyt paljastuvat tarinaa seuraamaalls), mutta kaikki hänessä ei ala tai pääty traagisuuteen, sillä on myös muuta. Paljon muuta.

  Olen pantannut hiukan hassussa järjestyksessä suomennetun sarjan aloitusosaa (Irène, MinervaCrime 2016)  kuin suklaarasian viimeistä konvehtia, sillä sen luettuani joutuisin sanomaan hyvästit ihanalle ylikomisariollemme, sillä käsitykseni mukaan sarja on trilogia, johon 'ei enää jatkoa tuu', mutta kuinkas sitten kävikään:

 Tammikuun alussa hieraisin silmiäni kun näin Rosien tuijottavan minua intensiivisesti erään suosimani e-kirjapuodin etusivulla. No, ehkä voi arvatakin, että kirja oli lukulaitteellani osapuilleen puolessa minuutissa.
Verhoeven-sarjan saama jatko taisi olla yllätys myös kirjailijalle itselleen: esipuheessaan hän kertoo kirjan syntyvaiheista näin:
Olen aina pitänyt tätä pientä kirjaa lahjana.  Ensinnäkin siitä syystä, että kirjoitin sen tilaustyönä: on aina mairittelevaa, kun kustantaja pyytää tekstiä kirjailijalta (kuten Vallès sanoo, kukaan ei ryhdy kirjailijaksi vaatimattomuuttaan).Toiseksi siksi, että Livre de Poche -kustantamo lahjoitti kirjan lukijoilleen juhlistaakseen kuusikymmenvuotista taivaltaan.  Lopuksi sen takia, että tämän kirjan myötä pääsin jälleen Camille Verhoevenin seuraan, henkilöhahmon, johon olen kiintynyt ja jonka jo luulin menettäneeni. 
 Rosie on hyvin lyhyt romaani, kenties vain romaanin puolikas. Trilogiani ei siis koostu neljästä kirjasta vaan kolmesta ja puolesta. Aina sitä keksii jonkin järjestelyn todellisuuden kanssa; se on kirjailijoiden suuri etuoikeus.
  Tavanomaisesta poikkeava syntyprosessi on vaikuttanut lopputulokseen; teos on ensinnäkin niin lyhyt  (sitä voisi nimittää pienoisdekkariksi), etteivät juonenkäänteet tai tunnelmankehittely ehdi nousta sarjan muiden osien tasolle; aistin  kiireen, vaikka Lemaitre tässä hetkittäin löytääkin sen tunnelman, johon olen hänen teoksissaan rakastunut. Tällä kertaa en vaikuttunut enkä vakuuttunut, ja siksipä olenkin sitä mieltä että hänen, joka harkitsee Lemaitren dekkareihin tutustumista, kannattaa tarttua ensimmäiseksi johonkin muuhun kuin Rosieen.

  Teoksen juonesta en tahdo tässä paljastaa muuta kuin sen, että Pariisin kaduilla ja puistoissa liikutaan, ja valitettavan ajankohtaisissa tunnelmissa. Verhoevenin rinnalle nousevat (ja hänen työhönsä ottautuvat) hallitus ja terrorismin vastaisen yksikön väki; nyt ollaan tilanteessa, jossa koko maan infrastruktuuria ja turvallisuutta uhataan...
Tarinaa seurataan kolmen hektisen päivän ajan, tunti tunnilta ja minuutti minuutilta. Tapahtumia riittää ja näkökulmia on jälleen kaksi, toinen niistä kuuluu ylikomisariollemme, toinen taitavalle, maan älykkäimpiä poliisivoimia harhattavalle manipuloijalle.  Tämä on tarina haavoittuneesta mielestä, pommeista, omistavasta rakkaudesta ja eräästä kuningatarmehiläisestä, joka...

Rosie on nopeasti luettu ja nautittu. Tällä kertaa tuntui, etten edes ehtinyt tarinan mukaan ennen kuin se jo päättyi, En siis vaikuttunut, mutta lukuhetkeni olisi voinut kulua turhemmassakin seurassa. 'Lemaitre-faniuttani' tämä lukukokemus ei tuhonnut, siitä pitivät huolen tutun tunnelman hetkittäiset pilkahdukset,

Ja kyllä, luulen että tarina saa vielä jatkoa. Sillä ethän sinä Pierre Lemaitre hyvä kertakaikkiaan voi jättää lukijoita tällaiseen piinaan vaan kerrot...

Rosiesta kertoo myös Kirja vieköön -blogin Riitta

Pierre Lemaitre: Alex
Pierre Lemaitre: Camille


Pierre Lemaitre: Rosie (Rosie & John, 2013)
Minerva Crime, 2017
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
alkuperäiskieli: Ranska

Kommentit

  1. Joo! Ihan samat fiilikset jäi Rosiesta. Olen rakastunut niin kirjailijaan kuin Camilleenkin, hih, mutta olisi tämä nyt VÄHÄN pidempi saanut olla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, tynkä mikä tynkä :) Mutta ei voi Lemaitre olla niin julma että jättää sarjan tähän!

      Poista
    2. Annika ja Riitta, totta! Tästä jäi juosten kirjoitetun jälkimaku. Ehkä seuraava Verhoeven on taas taattua Lemaitrea!

      Oletteko kirjoittaneet tästä jo blogijutut? Käynpä tsekkaamassa ja nappaamassa linkit! <3

      Kiitos kommenteistanne <3

      Poista
    3. Mie en ole vielä ehtinyt, ehkä huomenna :) Jipii, sulta on tulossa Elämä elämältä, siinäpä vasta kirja <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!