22.12.2016

Robert Walser: Konttoristi

Aina silloin tällöin jokin lukukokemus saa minussa halun puhjeta spontaaneihin suosionosoituksiin. Mieli täyttyy hykerryttävästä ja ihailunsekaisesta kiitollisuudesta kirjailijaa kohtaan: miten hienoa onkaan kokea kirjailijan kautta - ja hänen rinnallaan - jotakin erityistä, sielua ja sydäntä sykähdyttävää. Näin minulle kävi lukiessani sveitsiläisen modernistin Robert Walserin (1878 -1956) Konttoristia. Kirja ilmestyi Walserin kotimaassa jo vuonna 1908, mutta lukiessa tunnen  kaikkien välillemme laskostuneiden uskomattomien  vuosien pyyhkiytyvän pois; tämän täydellisessä ajattomuudessa kelluvan tarinan voi nimittäin sijoittaa aivan yhtä hyvin nykypäivään kuin sadan (!) vuoden taa.

Konttoristi on Robert Walserin kunnianhimoisin ja rohkein romaani, kertoo teoksen takakannessa tuntemuksistaan kirjailija J.M.Coetzee. Lievetekstin mukaan Walserin omalaatuista tyyliä ovat ihailleet myös muun muassa Franz Kafka ja Robert Musil.
Walser oli tuottelias kirjailija, siitäkin huolimatta että sairaus keskeytti hänen uransa jo varhain. On hyvin ihmeellistä, että tämän lukuisia romaaneja ja novelleja kirjoittaneen taiturin maine vakiintui saksankielisissäkin maissa vasta 1960-luvulla; muualla Euroopassa häntä on luettu vain pienissä piireissä, mutta nyt suunta on kaikeksi onneksi  muuttumassa:  Suomeksi Walserilta on tänä syksynä ilmestyneen  Konttoristi-romaanin lisäksi suomennettu kertomuskokoelma Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos, 2012).

  Walserin tyylissä on kyllä jotakin erityisen uniikkia. Kerronta on hiljaista, miltei tapahtumatonta, mutta  juuri tuo (näennäinen) staattisuus antaakin tilaa muille, syvälle ihmismielen syvyyksiin kurottuville kerronnan  tasoille...
Psykologia oli ottamassa vuosisadan vaihteessa ensiaskeleitaan. Saattoiko kirjailija olla perehtynyt näihin uusiin, varmasti kovin mielenkiintoisiin mielen teorioihin? Ajatus käväisi mielessäni useasti teosta lukiessani...

  Konttoristin perustarina on simppeli. Nuori Joseph Marti pestautuu upeissa alppimaisemissa majailevan keksijä-insinööri-liikemies Carl Toblerin konttoristiksi, avustamaan miehen hullujen ideoiden (muun muassa reklaamikello ja ampuma-automaatti) kehittelyä ja markkinointia. Hyvin pian selviää, että Toblerin yritys on konkurssikypsä. Perheen ylellinen elämäntyyli kartanoineen ja suureellisine juhlineen on rakennettu velkarahalla ja suuruudenhulluudella, mutta kaikista varoitusmerkeistä huolimatta meno jatkuu ennallaan, Tobler ja hänen kopea vaimonsa sulkevat silmänsä tulevalta.  Työt toimistolla vähenevät ja ennen pitkää Josephin ainoaksi tehtäväksi jää isännän velkasotkujen järjesteleminen. Muun ajan hän viettää perheen upeassa puutarhassa kahvitellen talon rouvan kanssa, ja entäs luonto - kuinka ihania retkiä hän täällä tekeekään! Aikaa jää myös monenmoisiin mietteisiin... Upea pesti siis, kyllä kyllä, mutta Joseph ei osaa nauttia tilanteestaan lainkaan.

  Hän ei nimittäin tiedä, miten suhtautuisi itseensä ja elämäänsä. Hän kokee huonoa omaatuntoa, käy jatkuvaa sisäistä, negatiivisesti värittynyttä keskustelua itsensä kanssa ja tarkastelee kaikkia tekemisiään ympäristön näkökulmasta. Siinä, kuinka  hän kaiken aikaa pyrkii ennakoimaan ihmisten reaktioita pystyäkseen käyttäytymään tilanteen edellyttämällä tavalla, on jotakin tavattoman surullista. Walser väläyttää lukijalle kuvia Josephin lapsuudesta, epätasapainoisesta, hermoheikosta äidistä, sisarussarjasta, jotka oppivat myötäilemään äidin jatkuvia mielialan muutoksia... Näin saamme yhden mahdollisen selityksen Josephin tragediaan... Tuo nuori miehemmehän on oikeasti kuin jänis valoissa, pelokas, arka,välillä uhmakas, sitten taas vapiseva, kaikki maailman taakat niskoilleen ottava.

  Josephin käytöksessä on jotakin, jota voisi nykytermein kutsua jopa passiivis-agressiiviseksi käyttäytymiseksi. Mitä muuta ovatkaan nämä  hetket: hiljaisuudet, hetkelliset jurotukset, äänettömät, kylmän ironiset monologit, joissa hän ruotii Toblereita ja heidän valheellista, sisällyksetöntä ja salaisuuksien täyttämää elämänyyliään. Muutaman kerran hän saa äänensäkin kuuluviin (silloinkin asiasta, kyllä), mutta syyllisyys painaa päälle tällaisinakin hetkinä. Walserin ironia - joka tulee esiin juuri noissa Josephin sinne tänne pirskahtelevissa, myrkynkatkuisissa monologeissa  - on hiuksenhienoa, melkein anteeksipyytävää, mutta ah, kyllä: niin osuvaa...

  Mutta suo Walser Josephille myös  hengähdystaukoja. Konttoristin eeppisiin mittasuhteisiin nouseva tluontokuvausjaksot vievät tarinaa uusiin suuntiin ja samalla päästävät nuoren miehen hetkiseksi  pois  oman päänsä sisältä, pois Toblerien talon myrkyttyneestä ilmapiiristä. Taivaisiin kurkoittavat luontokuvaukset seuraavat usein juuri kitkerimpiä ironiajaksoja; minulle tuli tunne, että Walser on tehnyt tämän tietoisesti, sillä juuri tällä tavoin 'aseteltuina'  ne luovat vaikuttavia kontrasteja kerrontaan ja vahvistavat toisiaan...

  Huomasin käsitelleeni Konttoristia tässä jutussa melkeinpä yksinomaan psykologisena romaanina, vaikka teoksesta löytyy monia muitakin mielenkiintoisia tasoja. Niistä kertoo asiantuntevasti ja perin kiinnostavasti teoksen jälkisanat kirjoittanut emeritusprofessori Erkki Vainikkala. Hänen sanansa kannattaisi lukea mielestäni tästä kirjasta melkein ensimmäisinä. .

Konttoristi nousee yhdeksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani suomennoksista. Ja niin: tässäpä onkin taas mainio tilaisuus kiittää jälleen yhtä upaa suomentajaamme, Ilona Nykyriä.

Konttoristista kertoo myös Reader why did I marry him -blogin Omppu.


Robert Walser: Konttoristi (Der Gehülfe. Roman, 1908)
Teos 2016.
Suomentanut Ilona Nykyri
Teoksen Baabel-sarja
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.
Alkuperäiskieli: saksa

15.12.2016

Kari Hukkila: Tuhat ja yksi


Kari Hukkilan esseistiikkaa lähenevä romaani Tuhat ja yksi kommentoi  Euroopassa vallitsevaa henkistä ilmapiiriä ja peilaa maanosamme  arvomaailman viimeaikaista muutosta laajempaa historiallista taustaa vasten. Niin, tuntuu kuin olisimme kokeneet tämän ennenkin; kansalliskiihkon ja äärioikeiston nousu, rasismi, populistiset jytkyt, sisäänpäin kääntyneet asenteet ja katseet... Olisimmeko voineet kuvitella itseämme tähän tilanteeseen vielä  vaikkapa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, noina ihanina vuosina, jolloin muureja murrettiin, kun vielä uskottiin, että kaikkinainen vastakkainasettelu olisi vihdoinkin päättynyt. Tuntuu kuin olisimme jälleen palaamassa ajassa taaksepäin, taantumassa toisiaan syövien liskojen tasolle...

  Nyt jos koskaan tarvitaan lukukokemuksia, jotka tuovat valoa yhä hämärämmäksi käyvään maailmanmenoon. Yksi viisaista ja kiihkottomista, ehdottomasti tutustumisen arvoisista valonkantajista on Kari Hukkila, joka tuli lukevien ihmisten tietoisuuteen  vuonna 2010 ilmestyneen Kerettiläisesseet -esseekokoelmansa myötä. (Itse en ole teosta lukenut - vielä.) Tuhat ja yksi -romaanin takakannesta saan tietää, että Hukkila on kirjoittanut esseistiikkaa 1980-luvulta lähtien, aiheinaan erityisesti kirjallisuus ja kuvataide, ja että hänen kirjoittamisessaan kulkevat näiden teemojen lisäksi myös filosofinen ajattelu ja vieraat kulttuurit. 

  Tekstienvälisyyttä, filosofointia ja kulttuurisia yhteentörmäyksiä löytyy myös Hukkilan tänä syksynä ilmestyneestä romaanista. Pääsemme seuraamaan kahden akateemisen filosofian hylänneen ystävyksen keskusteluja, joiden aihealueita ei rajaa aika eikä taivas... Miehet ovat tunteneet toisensa Kontulassa vietetystä lapsuudesta lähtien - ja siksipä onkin luonnollista, että Itä-Helsinki ja sen lähiöt ovat läsnä heidän keskusteluissaan, ainakin mielikuvien tasolla.

  Romaani alkaa suomalaisesta metsästä. Tarinan nimettömäksi jäävä minäkertoja on vetäytynyt metsäiseen piilomajaansa kirjoittamaan kannanottoa Euroopan henkisessä ilmapiirissä tapahtuviin muutoksiin Mikä surullisinta, tekstin innoittajana toimii hänen oma, rasistiseen ääriajatteluun sortunut veljensä. Kirjoitussessio kuitenkin keskeytyy kun kertoja saa filosofiystävältään kutsun Roomaan, etsimään erästä paperitonta kenialaista, jonka Mara kertoo löytäneensä joltakin Rooman laitakaupungin kujalta. Kurre (sen nimen tuo kaikin tavoin onneton ihminen on uudelta ystävältään saanut) on lyhyessä ajassa valloittanut Maran elämän ja ajatukset, vaikka suhdetta voisi parhaimmillaankin kuvata molemminpuoliseksi hyväksikäytöksi.

  Etsintäoperaation lomassa on hyvää aikaa keskustella. Puheet kulkeutuvat luontevasti menneisiin filosofeihin ja muihin sanankäytön taitajiin; Maran suureen rakkauteen, filosofi Ludwig Wittgensteiniin ja hänen ajatuksia vangitseviin kärpäspulloihinsa, ruotsinsuomalaiseen runoilija Gunnar Björlingiin ja hänen Helsingin pommituksissa tuhoutuneisiin teksteihinsä, Stalinin vainoissa vankileirille tuomittuun kirjailijaan, Gustaw Herling-Grudzińskiin... Voi, kuinka kaikki toistuukaan: romaania lukiessani tunnen, kuinka  Euroopan katastrofaalinen, kalmanhuuruinen menneisyys herää eloon ja tunkeutuu kuin huomaamatta nykyhetkeen. Näinkö tässä käy, ovathan pelottavat viitteet jo kaikkien nähtävillä: päädymmekö toistamaan sitä, minkä jo luulimme jo haudanneemme. 
Mara, Kurre ja tarinamme kertojaminä (sekä me lukijat, tottakait)  pyörimme historian myllyssä kuin hiekanjyväset, tietämättä mihin lopulta sinkoudumme. Kyynistyminen uhkaa; hyvin helposti sitä tulee miettineeksi, onko meillä enää edes mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloomme...

  Kuinka likeisiä kaikkien kohtalot loppujen lopuksi ovatkaan - niiden, joita vihataan ja niiden, jotka kokevat tulevansa kuulluiksi vain silloin kun nostavat äänensä ja nyrkkinsä toisia vastaan. Pakolaiset, paperittomat, sodan jalkoihin jääneet, merten ja muurien yli yrittäneet, itä-helsinkiläisissä lähiöissä asuvat jytky-uskovat - eivätkö he kaikki ole saman, loppumattoman ja kaiken aikaa muotoaan muuttavan sodan uhreja?  Entäpä me jotka koemme nykyisen tilanteen ahdistavana ja vaarallisena: kaivaudummeko mieluummin omiin poteroihimme sen sijaan että pyrkisimme avoimeen ja rakentavaan keskusteluyhteyteen 'vastapuolella' olevien tahojen kanssa. Tätä jään miettimään Hukkilan upean, ajatuksia avaavan romaanin jälkimainingeissa.

Hukkilan romaanista kertoo myös Tekstiluolan Tuomas.


Kari Hukkila: Tuhat ja yksi 
Teos 2016
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

11.12.2016

Blogger Recognition Award -haastetta

Sain Leena Lumilta hienon Blogger Recognition Award -tunnustuksen, kera mielenkiintoisen haasteen. Sydämellinen kiitos tunnustuksesta ja kauniista sanoistasi, Leena! Haasteosuudessa kerrotaan, kuinka oma bloggaus alkoi ja annetaan ohjeita aloitteleville bloggaajille. 
Tein tämän saman jutun jo kesällä, mutta pieni kertaus tekee aina hyvää. Vastaukset ovat uusia. Täältä voit tsekata edellisen kerran mietteeni. 
Haastetta jaetaan tietenkin myös eteenpäin.



Kuinka kaikki alkoi:

Aloitin bloggauksen vuonna 2010 koruharrastukseni myötä. Samoihin aikoihin löysin kirjablogit, joiden innoittamana hilauduin vähitellen takaisin kirjojen maailmaan. 



 Niin, minulla oli tämä ihmeellinen 'kirjaton kausi', vaikka  lapsena ja teininä olin todellinen himolukija ja kirjaston suurkuluttaja (lähetänkin tässä lämpimiä ajatuksia erään sivukirjaston ihanalle kirjastotädille, joka suuren innostukseni huomattuaan alkoi laittaa uutuuskirjoja 'tiskin alle' ja ojenteli niitä minulle exclusively!
Sitten tapahtui muutos; varsinkin opiskeluaikana kaunokirjallisuus jäi taka-alalle ja tuo asiaintila pitkittyi pitkittymistään; hiljaisimpina kausina tartuinkin vuosittain vain muutamaan romaaniin. Pidän itseäni elävänä esimerkkinä siitä, että kirjablogeilla ja kirjabloggaamisella on merkitystä, sillä juuri te rakkaat bloggarikollegat saitte minut taas innostumaan lukemisesta. Kolmisen vuotta sitten mielessä alkoi muhia ajatus oman kirjablogin perustamisesta.

Lukemishistoriastani johtuen yhtenä bloggaamiseen liittyvistä unelmistani onkin ollut, että saisin omalla pienellä panoksellani houkuteltua kirjallisuuden pariin heitä, jotka ovat jostakin syystä menettäneet kiinnostuksensa kirjojen maailmaan, tai joilla ei ehkä ole koskaan ollut erityisempää suhdetta kirjoihin. Tahtoisin viedä itse kohtaamaani hyvää eteenpäin...


Ja sitten ne ohjeet aloitteleville...
Tuntuu siltä, että mitä kauemmin bloggaa, sitä vähemmän tuntee kykenevänsä antamaan ohjeita muille... Siispä lausun tähän vain yksinkertaisesti että nauti bloggaamisesta!
Tee blogistasi juuri sellainen kuin itse haluat, ja kirjoita juuri sillä tavoin kun hyvältä tuntuu. Oman mukavuusalueen rajoja kannattaa silloin tällöin kolistella, valita luettavakseen ja blogattavakseen kirjoja, joiden aihealueet tuntuvat itselle vierailta...

Iloa, nautintoa, itsensä haastamista. Siinä ehkä ne tärkeimmät...


Tällä kertaa ojennan haasteen 

7.12.2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit

Paikka. Lentoasema. Tila. Missä minä olen nyt, missä minä oikeastaan olen? Voisin olla missä tahansa, tämä on välilasku. Jokin maa, kaupunki. Ei mikään. Missä sinä olet? Jossakin muualla, vain sen minä tiedän. Olen kulkenut eteenpäin niin kauan, kääntynyt oikealle ja vasemmalle, kulkenut eteenpäin niin kauan etten enää muista, olenko matkalla pois sinun luotasi vai takaisin. Ehkä sinä kuljet kaiken aikaa minun lävitseni ja minä sinun lävitsesi, jatkuvaa kauttakulkua, in transit, transitio, ystäväni.
Toiset meistä... Toiset meistä kokevat elävänsä vain tietynlaisessa välitilassa liikkeessä, matkalla, kaivatessaan paikoista ja hetkistä toisiin paikkoihin ja hetkiin, Ikään kuin liike, halu ja pyrkimys jatkuvaan muutokseen olisi heille (tai meille, kuka sitten tähän klaaniin kuuluukaan) elämän ehdoton premissi ja pysähtyminen taas...

  Vaeltajasieluisen ihmisen sisin on altis ulkopuolisille määrityksille; kuinka helppoa olisikaan sanoa että tuosta ja tästä tuo sinun suunnaton levottomuutesi johtuu, että liikkeellä ollessasi torjut mielestäsi kaiken kipeän, sielua korventavan. Voisi myös tokaista että ikuinen vaeltaja se siinä pakenee elämänvalhettaan. Mutta vapaudennälkää ei voi koskaan analysoida pohjiaan myöten, siinä on jotakin sellaista, mikä pakenee (!) kaikkia määritelmiä.

   In Transit -romaanin päähenkilö Galadrielkin on vaeltaja. Nuori, vapaudenkaipuinen nainen on lapsesta saakka uneksinut lähdöistä ja matkallaolosta,  nähnyt unia pohjoisnapaa kohti vaeltavasta Fridtjof Nansenista, loputtomasta jäänsinisestä merestä ja silmänkantamattomista lumilakeuksista, vaaran tunteesta... Galadriel selailee ajat sitten vanhentuneita karttakirjoja ja turistioppaita, ja paljon myöhemmin hän seuraa vaellusviettiään, suorastaan heittäytyy sen johdettavaksi, pois kotikylästä ja kaikesta, mikä sitoo häntä tähän maahan, omaan historiaan ja sukuun.

  Seuraamme Galadrielia maanosasta ja kaupungista toiseen, ihmisestä toiseen... Galabriel ei osaa asettua, eikä tahdo. Hetkien mittainen onni on riittävää, hetkissä maailma näyttäytyy kauneimmillaan, puhtaana ja pilaantumattomana. Kun elo on asettumaisillaan määrättyyn suuntaan virtaavaksi, (tai kun joku uhkaa tehdä kotinsa Galadrielin sydämeen) on pakko päästä irti, pakko tehdä seuraava siirto,  hypätä koneeseen joka  hänet jälleen kerran uuteen välietappiin, vielä määrittelemättömään tilaan, jossa hän voi taas hengittää, jossa mahdollisuudet ovat yhä uudelleen täysin rajattomat ja rajoittamattomat. Taivassalo ei pysähdy pohtimaan syitä Galadrielin vaellusvimaan, mikä tuntuu ihan hyvältä kirjalliselta ratkaisulta: hän ei astu Galadrielin tielle, ei aseta hänelle tiukkoja päänsisäisiä kysymyksiä vastattavaksi (juuri niitäkö G vaeltaessaan  pakenee?), vaan antaa hänen vain lentää...

Mutta sitten, kaiken kiertämisen jälkeen...
..me hiljennämme vauhtia. Käännymme liittymästä sinisen kyltin kohdalta, jätämme valtatien valtaväyläisyyden ja ajamme kylään. Pitkin tietä joka on kaiketi vanha valtatie, miten mutkaisia ja kapeita ne olivatkaan,ajamme näiden talojen välitse toiseen maailmaan, toisella tavalla; talot ja kaarteet, epätasainen asfaltti ja kaikki nämä elämät saavat meidät hidastamaan vauhtia. 
        Tämä, jotta hidastettaisiin, pysähdyttäisiin.

 Galabriel palaa kotiin matkalta mukaan tarttuneen Muukalaisen kanssa, villiintyneen puutarhan ympäröimään keltaiseen taloon, kylään, johon ovat aikanaan palanneet myös isoisä Sem ja jo edesmenneen isoäidin sisar Vera. Ja he molemmat pääsevät kertomaan meille omat, erityiset tarinansa lähdöistä, valoisista kaupungeista, nuoruudesta ja vaikeista valinnoista. Niin, olemme jälleen yhden - todella kauniisti kirjoitetun - sukutarinan äärellä...

  Hannele Mikaela Taivassalon kerronta on kirkasta, vapaasti hengittävää, sellaista, jota oikein mielellään unohtuu lukemaan sohvannurkkaan siihen saakka kunnes ilta hämärtyy ja on noustava sytyttämään lamput...
Kirja on kaunis, ja sujuva: mikään hankaa vastaan, mikään ei aiheuta ristiriitaa eikä mielenkuohua, sanat solahtavat lukijaan kuin vapaana kulkeva vesi. Aika näyttää jättääkö  tämä tyylikkäästi toteutettu romaani minuun pysyvämpiä muistijälkiä vai jatkaako se matkaansa in transit. 

Romaanista myös täällä: Donna Mobilen kirjatKirja vieköön  Reader why did I Marry him?, Tekstiluola, Täysien sivujen nautinto, ja  Ullan luetut kirjat.



Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit (In Transit, 2016)
Teos & Förlaget 2016
Suomentanut Raija Rintamäki
Alkuperäiskieli: ruotsi
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle