Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit

Paikka. Lentoasema. Tila. Missä minä olen nyt, missä minä oikeastaan olen? Voisin olla missä tahansa, tämä on välilasku. Jokin maa, kaupunki. Ei mikään. Missä sinä olet? Jossakin muualla, vain sen minä tiedän. Olen kulkenut eteenpäin niin kauan, kääntynyt oikealle ja vasemmalle, kulkenut eteenpäin niin kauan etten enää muista, olenko matkalla pois sinun luotasi vai takaisin. Ehkä sinä kuljet kaiken aikaa minun lävitseni ja minä sinun lävitsesi, jatkuvaa kauttakulkua, in transit, transitio, ystäväni.
Toiset meistä... Toiset meistä kokevat elävänsä vain tietynlaisessa välitilassa liikkeessä, matkalla, kaivatessaan paikoista ja hetkistä toisiin paikkoihin ja hetkiin, Ikään kuin liike, halu ja pyrkimys jatkuvaan muutokseen olisi heille (tai meille, kuka sitten tähän klaaniin kuuluukaan) elämän ehdoton premissi ja pysähtyminen taas...

  Vaeltajasieluisen ihmisen sisin on altis ulkopuolisille määrityksille; kuinka helppoa olisikaan sanoa että tuosta ja tästä tuo sinun suunnaton levottomuutesi johtuu, että liikkeellä ollessasi torjut mielestäsi kaiken kipeän, sielua korventavan. Voisi myös tokaista että ikuinen vaeltaja se siinä pakenee elämänvalhettaan. Mutta vapaudennälkää ei voi koskaan analysoida pohjiaan myöten, siinä on jotakin sellaista, mikä pakenee (!) kaikkia määritelmiä.

   In Transit -romaanin päähenkilö Galadrielkin on vaeltaja. Nuori, vapaudenkaipuinen nainen on lapsesta saakka uneksinut lähdöistä ja matkallaolosta,  nähnyt unia pohjoisnapaa kohti vaeltavasta Fridtjof Nansenista, loputtomasta jäänsinisestä merestä ja silmänkantamattomista lumilakeuksista, vaaran tunteesta... Galadriel selailee ajat sitten vanhentuneita karttakirjoja ja turistioppaita, ja paljon myöhemmin hän seuraa vaellusviettiään, suorastaan heittäytyy sen johdettavaksi, pois kotikylästä ja kaikesta, mikä sitoo häntä tähän maahan, omaan historiaan ja sukuun.

  Seuraamme Galadrielia maanosasta ja kaupungista toiseen, ihmisestä toiseen... Galabriel ei osaa asettua, eikä tahdo. Hetkien mittainen onni on riittävää, hetkissä maailma näyttäytyy kauneimmillaan, puhtaana ja pilaantumattomana. Kun elo on asettumaisillaan määrättyyn suuntaan virtaavaksi, (tai kun joku uhkaa tehdä kotinsa Galadrielin sydämeen) on pakko päästä irti, pakko tehdä seuraava siirto,  hypätä koneeseen joka  hänet jälleen kerran uuteen välietappiin, vielä määrittelemättömään tilaan, jossa hän voi taas hengittää, jossa mahdollisuudet ovat yhä uudelleen täysin rajattomat ja rajoittamattomat. Taivassalo ei pysähdy pohtimaan syitä Galadrielin vaellusvimaan, mikä tuntuu ihan hyvältä kirjalliselta ratkaisulta: hän ei astu Galadrielin tielle, ei aseta hänelle tiukkoja päänsisäisiä kysymyksiä vastattavaksi (juuri niitäkö G vaeltaessaan  pakenee?), vaan antaa hänen vain lentää...

Mutta sitten, kaiken kiertämisen jälkeen...
..me hiljennämme vauhtia. Käännymme liittymästä sinisen kyltin kohdalta, jätämme valtatien valtaväyläisyyden ja ajamme kylään. Pitkin tietä joka on kaiketi vanha valtatie, miten mutkaisia ja kapeita ne olivatkaan,ajamme näiden talojen välitse toiseen maailmaan, toisella tavalla; talot ja kaarteet, epätasainen asfaltti ja kaikki nämä elämät saavat meidät hidastamaan vauhtia. 
        Tämä, jotta hidastettaisiin, pysähdyttäisiin.

 Galabriel palaa kotiin matkalta mukaan tarttuneen Muukalaisen kanssa, villiintyneen puutarhan ympäröimään keltaiseen taloon, kylään, johon ovat aikanaan palanneet myös isoisä Sem ja jo edesmenneen isoäidin sisar Vera. Ja he molemmat pääsevät kertomaan meille omat, erityiset tarinansa lähdöistä, valoisista kaupungeista, nuoruudesta ja vaikeista valinnoista. Niin, olemme jälleen yhden - todella kauniisti kirjoitetun - sukutarinan äärellä...

  Hannele Mikaela Taivassalon kerronta on kirkasta, vapaasti hengittävää, sellaista, jota oikein mielellään unohtuu lukemaan sohvannurkkaan siihen saakka kunnes ilta hämärtyy ja on noustava sytyttämään lamput...
Kirja on kaunis, ja sujuva: mikään hankaa vastaan, mikään ei aiheuta ristiriitaa eikä mielenkuohua, sanat solahtavat lukijaan kuin vapaana kulkeva vesi. Aika näyttää jättääkö  tämä tyylikkäästi toteutettu romaani minuun pysyvämpiä muistijälkiä vai jatkaako se matkaansa in transit. 

Romaanista myös täällä: Donna Mobilen kirjatKirja vieköön  Reader why did I Marry him?, Tekstiluola, Täysien sivujen nautinto, ja  Ullan luetut kirjat.



Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit (In Transit, 2016)
Teos & Förlaget 2016
Suomentanut Raija Rintamäki
Alkuperäiskieli: ruotsi
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

Kommentit

  1. Minusta oli hienoa, että nuo kaksi vanhempaa vaeltajasieluista, Sem ja Vera, ehtivät toteuttaa vaellusviettiään ennen kuin kohtalo / vanhuus palautti heidät paikoilleen. Taivassalo kirjoitti heistä tavattoman kauniisti. Upea kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta kyllä, heidän kertomuksensa olivat sykähdyttäviä!

      Taivassalo on tyylikäs sanataituri...

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Mulle tämä aiheutti paljonkin kuohua ihan omia muistoja myöten. Hieno postaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, minulle tuota kuohua ei nyt syntynyt, mutta kirja oli oikein mielenkiintoinen lukukokemus. Minulle In transit oli läpivirtaavaa vettä!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!