30.5.2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Tarinoita Flosta ja Rosesta

Alice Munro: Kerjäläistyttö (The Beggar Maid, 1977)
Kanadassa  ensiksi nimellä Who Do You Think You Are?
Kustantaja: Tammi
Suomentanut Kristiina Rikman
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1985
Nidottu painos 2013, 259 sivua
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

'Rose oli aina tiennyt että näin kävisi, että joku tulisi ja rakastuisi häneen ensisilmäyksellä auttamattomasti, korviaan myöten. Samaan aikaan hän oli ajatellut, ettei niin kävisi, ettei kukaan haluaisi häntä. Eikä kukaan ollut siihen mennessä halunutkaan. Se, mikä teki ihmisestä halutun ei riippunut hänen tekemisistään, se oli jotakin myötäsyntyistä. Miten ihmeessä kukaan pystyi sellaista näkemään omassa itsessään? Rose katsoi itseään peilistä ja ajatteli: vaimo, rakastettu. Lempeitä sulosanoja. Muten ne saattoivat häneen liittyä? Se oli ihme, se oli erehdys. Tästä hän oli uneksinut; ei hän tätä tahtonut.'

 Rose elää lapsuutensa Hanrattyn pikkukaupungin köyhässä kaupunginosassa kauppiasisänsä,  äitipuolensa ja pikkuveljensä kanssa. Vaikka isän kauppa tuo toimeentulon, köyhyys on läsnä. Se on kuin poltinmerkki, jota Rose oppii häpeämään jo varhaisina vuosinaan. Rosen äiti on kuollut ja hänen isänsä ottaa itselleen uuden kumppanin, nuoren ja elinvoimaisen Flon. Rosen ja äitipuolen välit kiristyvät heti alkujaan ja terveytensä kanssa taisteleva isä joutuu tahtomattaan kahden naisen välienselvittelijäksi. Usein käy niin, että Rose saa tuntea Flon oikut sananmukaisesti nahoissaan. Elämä muuttuu näköalattomaksi ja ahdistavaksi.

 Perheen uusi järjestyksenpitäjä Flo on sellainen mutkattoman vanhanaikaisen työihmisen perikuva, jollaisia jokaiselle on varmasti siunaantunut lähi- tai ainakin tuttavapiiriin. Näiden arjen sankartarten jalat ovat tukevasti maankamaralla, heidän elämänasenteensa on äkkipäätään katsottuna pikemminkin negatiivinen kuin realistinen, kyynisyyteen taipuva. Flo rakastaa lapsia sillä käytännöllisellä ja yksitotisella tavalla, joka usein tulkitaan silkaksi välinpitämättömyydeksi. Hänen mielestään maailma on ennen muuta vaarallinen paikka eikä puhdasta, vastikkeetonta hyvyyttä ole olemassa. Flo siirtää elämänoppinsa ottotyttärelleen kertoilemalla tälle opettavaisia tarinoita hyväuskoisista hölmöistä, jotka ovat joutuneet suden suuhun silkkaa hyväntahtoisuuttaan. Niin voi käydä Rosellekin, ellei tämä pidä varaansa. Oikeastaan Rose ei tarvitsisi  näitä Flon tarinoita oppiakseen elämän realiteetteja, sillä täällä Länsi-Hanrattyssä realismi on alati näkyvillä ihmiskohtaloissa, joita Munro kuvaa tässä teoksessa hyvin todenmukaisesti ja sensuroimatta.

   Mutta Rose kaipaa elämäänsä muutakin kuin varovaisuutta, realismia ja raadantaa. Hän tahtoo irrottautua iänikuisesta puutteesta, köyhyyden lemusta, joka on tarttunut joka ikiseen vaatekappaleeseen ja ihohuokoseen ja joka pian tuntuu kyllästävän hänen mielensäkin. Kouluaikaisista vaikeuksista huolimatta Rose huomaa pitävänsä opiskelemisesta: vapaaoppilaspaikka yliopistoon on hänen lippunsa vapauteen, on kuin hänen elämänsä alkaisi oikeasti vasta nyt, kun juna puksuttaa yhä kauemmas Hanrattyn ummehtuneesta ilmapiiristä. Mutta uuteen kaupunkiin päästyään hänen huolella valitut vaatteensa alkavatkin  näyttää pelkiltä ryysyiltä jälleen ja hänen köyhä taustansa ja kömpelyytensä tuntuvat vain korostuvan paremmista piireistä saapuneiden opiskelijatoverien parissa. Alemmuudentunto ei näytä jättävän tyttöä rauhaan, osoittautuipa hän sitten miten kyvykkääksi opiskelijaneitoseksi tahansa.

  Rosen sosioekonominen asema nousee yllättäen, kun rikas perijä rakastuu häneen ja tahtoo hänen kanssaan naimisiin. Tarina voisi saada hyvinkin tuhkimomaisen lopun, mutta onneksi Munroon saattoi luottaa: Rose kyseenalaistaa arvonsa ja oikeutensa rakkauteen ja hyvään elämään yhä uudelleen ja uudelleen. 
Teoksen alkuperäinen nimi Who Do You Think You Are (Kuka oikein luulet olevasi) kertoo tästä teoksesta paljon. Tuo lause tuntuu jääneen soimaan Rosen mielen pohjalle kuin kiinni jumittunut vinyylilevy, se soi siellä vielä silloinkin, kun hänen kaiken järjen mukaan olisi pitäisi jo tajuta itsesyytöstensä mielettömyys. Oppiiko Rose koskaan luottamaan elämään ja itseensä?

  Kerjäläistyttö on ihanan, viime vuonna Nobel-palkitun Alice Munron ensimmäinen suomennettu novellikokoelma. Luin teosta kuin romaania, sillä  Rosesta ja Flosta kertovat tarinat muodostavat saumattomasti etenevän kokonaisuuden. Kertomus etenee Rosen kasvutarinana, Flo esiintyy henkilöhahmona vain Rosen lapsuus- ja varhaisnuoruuskuvauksissa, mutta hänen äänensä  - se tuntuu soivan Rosen elämässä myöhemminkin, aina jossakin taustalla, kuin kaukaisena, alati varoittavana kaikuna menneisyydestä. Naiset kohtaavat toisensa uudelleen vasta kokoelman viimeisessä tarinassa, kun vuodet ovat jo vierineet ja Rose saanut elämänkokemusta ja näkemystäkin. Kohtaaminen on omalla tavallaan hyvin vaikuttava.
Rosen ja Flon tarina on surullinen kertomus siitä, kuinka voimakkaasti lähtökohdat voivat vaikuttaa ihmisen elämään ja omakuvaan. Katkeruus, häpeä, uhma, viha... Kaikki nämä tunteet olivat tässä kirjassa voimakkaina läsnä. Onko mukana lopulta myös hyväksymistä ja anteeksiantoa?

Kerjäläistyttö oli toinen lukemani Alice Munron novellikokoelma. Viime joulun seutuihin luin hänen uusimman teoksensa, Kalliin elämän, jonka ylivertaisen intensiivistä ja napakkaa kerrontaa jäin Kerjäläistytössä vähän kaipaamaan, vaikka pidin tästäkin kokoelmasta todella paljon. Kirjan romaanimainen rakenne saattoi vaikuttaa siihen, että tarinoiden jännite ei pysynyt kaiken aikaa samalla tasolla kuin Kalliissa elämässä.  Mutta yhtä kaikki, rakastin Munron sanankäyttöä myös tässä teoksessa, hänen realistista otettaan, hänen henkilöhahmojaan, hänen maailmaansa, joka yhtäkkiä onkin yhtä tosi kuin omamme. Lukiessani aistin selkeästi, että teos on kirjoitettu 70-luvulla, jolloin yhteiskunnallisella luokkajaolla on ollut nykyistä suurempi ja todempi merkitys. Toisaalta, voimakas luokkajakoajattelu saattaa olla nostamassa uudelleen päätään, joten tarinassa voi nähdä pelottavaa ajankohtaisuuttakin.

Kerjäläistyttöä on luettu myös muun muassa täällä:  Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu Lukija  , Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Mustikkakummun AnnaOpuscolo - kirjasta kirjaan, Tea with Anna Karenina

# Kirjapostaukset juuttuivat viime viikolla luonnoskansioon, innostuin nimittäin testailemaan uutta tuolla toisaalla, käsitöiden parissa... Tässä kuussa pitäisi saada ulos vielä yksi kirjajuttu, sillä yritän pitää yllä tasaista (sopivan rauhallista) tahtia kirjapostauksissa: minulla se tarkoittaa noin neljää proosateosta per kuukausi.
 

18.5.2014

Vartiovuoren ihana toukokuu


Vartiovuorella on kevät. Vuosi kuvina -haasteen maisemakuvat ovat saaneet vihdoin, puoli vuotta kestäneen odottelun jälkeen väriä ja vaihtelua!
Nyt voi jo huokaista helpotuksesta: kevät, sinä tulit sittenkin!


Näissä muutama päivä sitten ottamissani kuvissa vihreys on vielä niin keväisen hentoista! Toukokuun alkuun iskenyt kylmä jakso varmaankin viivästytti kasvua. Tänään Turkuun luvataan jo hellettä, kesä saapuu!

Vartiovuoren puisto on tällä hetkellä limen sävyinen, koska vaahteroita on niin valtavasti. Henkäyksenkeveä vaahterankukkien tuoksu täyttää puiston!



Tarina kertoo,  miten vaikeata Vartiovuoren puiston rakentaminen aikoinaan, 1840-luvulla oli. Alussa olivat vain paljaat kalliot ja hevoskärryt, joilla multaa kuljetettiin puiden istuttamista varten. Vaikeakulkuisimmille paikoille multa kannettiin sangoilla ja repuilla. Myös herrasväki osallistui puutarhatöihin kantamalla puistoon multaa nenäliinoissaan :)

Kesäkuun postauksessa lisää Vartiovuoren historiasta ja kasvillisuudesta...



Seuraavana kirjana tuon blogiin Alice Munron Kerjäläistytön, joka oli viime vuonna Nobel-palkitun kanadalaiskirjailijattaren ensimmäinen suomennettu teos. Virginia Woolfin  Mrs. Dallowaytakin olen pantannut jo vaikka kuinka pitkään, pitäisiköhän se lukea vielä toiseen kertaan ennen kuin tuon sen tänne...
Luvussa on sitten jotakin hyvin erilaista: Danielle Hermansin historiallinen dekkari Tulppaanimurhat on puhdasveristä viihdettä. Otin sen vähän niinkuin välipalaksi viime aikoina lukemieni loistavien kirjojen jälkeen.

Toivotan teille ihanaa kesäpäivää!

15.5.2014

Joel Haahtela: Perhoskerääjä



Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 2006
Kustantaja: Otava
Nidotun laitoksen toinen painos, 2011. 189 sivua
Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen


 'Ja oliko niin, että jokainen sana vain siirsi hiljaisuutta kauemmaksi, lykkäsi väistämätöntä, hetkeä, jolloin mikään ei enää suojannut, ja siksi meidän olisi puhuttava loputtomasti, lausuttava turhia sanoja, täytettävä aika, löydettävä uusia paikkoja,  nukuttava yöt, luettava, kirjoitettava, hankittava sanoja kaikkialta, muisteltava, kätkettävä tyhjyys.'

  Perhoskerääjä on pieni kirjallinen helmi täynnä taivaita kohti kurottavaa runollisuutta, surumielisyyttä ja unenomaisia, impressionistisia hetkiä.

  Olen tätä ennen lukenut Joel Haahtelalta yhden ainoan teoksen (Katoamispiste, julkaistu 2010). Sen ja monien hänen teoksistaan kirjoitettujen arvioiden valossa osasin jo vähän aavistella, millaisiin tunnelmiin Perhoskerääjä-romaani minut johdattaisi. Silti yllätyin taas: on harvinaista, että suomalainen mieskirjailija uskaltaa olla näin tavattoman lyyrinen ja vieläpä niin, että on kirjoittaessaan täysin tosissaan, vailla ironian tai edes pienen silmänpilkkeen häivähdystä! Perhoskerääjä on täynnä tsehovilaista elämänasennetta, sellaista slaavilaista melankoliaa joka oudolla tavalla on vedonnut minuun aina. 

  Surumielinen löytöretki sielun syvyyksiin alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, naimisissa oleva, mutta käytännössä vaimonsa hylkäämäksi jäävä mies perii talon tuntemattomalta Henri Ruzicka -nimiseltä saksalaissyntyiseltä mieheltä. Mitään yhtymäkohtaa näiden kahden miehen elämän välillä ei näytä olevan. On vain pieni, Kreetan saarta kuvaava kortti, jonka takapuolelle Ruzicka on kirjoittanut perinnön saaneen miehen nimen ja osoitteen. Siinä kaikki.
Talo ja sitä ympäröivä puutarha ovat pahoin ränsistyneitä, hämäristä huoneista löytyy laatikoittain henkäyksen voimasta tuuleen hajoavia perhosia, kukin erikseen nuppineulalla alustaansa kiinnitettyjä, kauniilla nimilapulla varustettuja. Ja löytyy kirje, lähettämätön, osoitettu Anna Prinz -nimiselle naiselle Saksaan. Vaikka mies tietää, että mahdollisuus naisen löytämiseksi on häviävän pieni, hän kirjoittaa tälle kirjeen. Ihme tapahtuu: nainen vastaa ja mies lähtee seuraamaan tuota ainoaa, kuin vahingossa hänelle suotua johtolankaa. Matka läpi Euroopan johdattaa hänet lähemmäs Henri Ruzickaa ja tämän arvoituksellista elämää, mutta samalla ja hyvin yllättäen hän joutuu kohtaamaan myös oman menneisyytensä.
  
  Joel Haahtela on eittämättä yksi romaanikirjallisuutemme suurista runosieluista. Hänen tyylissään on jotakin hyvin perhosmaista; lauseet ovat pitkiä, ne soljuvat ilmassa, poukkoilevat, kiertelevät, pysähtyvät hetkiseksi kuin hengähtämään - ja sitten ottavat vauhtia taas uutta pyrähdystä varten. Minulle nämä pitkät lauseliitelyt olivat paikoin hiukan liikaa: siihen, mihin kirjailija oli vetäissyt suurpiirteisen pilkun, minä kaipailin pistettä ja jo uuden virkkeen alkua. Olisinko siis ehdoin tahdoin katkaissut perhoselta siivet? Saattaa olla, että tulevaisuudessa, tutustuttuani Haahtelan tyyliin paremmin, en kiinnitä asiaan enää samalla tavoin huomiota. Lopulta ehkä jopa rakastun hänen omintakeisiin lauserakenteisiinsa. Ken tietää...

  Hämmästyttävää kyllä, tottumattomuuteni Haahtelan pitkiin lauseisiin ei juurikaan vienyt tenhoa itse lukukokemukselta. Pidin Perhoskerääjä-romaanista erityisesti sen mielenkiintoisesti toteutetun impressionistisuuden vuoksi: ohikiitäviä, unenomaisia tunnelmia kuvatessaan Haahtela luo kirjan minäkertojan ympärille yksityisen, ulkopuolisilta suljetun maailman, johon myös sivuhenkilöt tuntuvat sulautuvan niin, että heidän oma todellisuutensa jää taka-alalle: kaikki, mitä tarinassa tapahtuu, suodattuu lukijalle pääasiassa kertojan omien kokemusten ja vaikutelmien kautta. Haahtelan lukeminen herätti minussa jotakin samaa mitä tunnen katsellessani impressionistisia maalauksia: unenomaisuutta, välähdyksenomaisia hetkiä, jotka muistaa myöhemmin ehkä vain alitajuisesti, ja silloinkin enää ohikiitävinä, tunnistamattomina ailahduksina...


Claude Monet:Water Lilies, Green Reflections, 1926 (lähde: wikipaintings. org.)

   'Yksinäisyys on tila rakkauden ja tyhjyyden välissä, pala valkeaa kangasta, ajattelin ja painoin pääni viileään ikkunalasiin. Ajattelin, kuinka kaikki lopulta tiivistyy yhteen pisteeseen, vuosisatojen paino, ihmiskunnan virheet, jokainen onnistuminen ja  epäonnistuminen, se kaikki oli käytössämme joka hetki; ja silti. Olin avannut junan ikkunan ja tunsin ilmavirran kasvoilla, kuulin liikkeen kohinan, joka kasvoi ja taas hiljentyi. tunsin kaarteet kun juna sovitti itseään kiskoille, tunsin penkin pinnan, jonka lukemattomat matkustajat olivat kuluttaneet sileäksi. Hypistelin kädessäni paperinpalaa, jossa oli hänen nimensä, lausuin nimen muutaman kerran hiljaa ääneen. Sitten taittelin paperin aivan pieneksi, kurotin käteni ikkunan rakoon ja päästin paperin katoamaan ilmavirtaan.' 
  
Perhoskerääjää on luettu muun muassa näissä blogeissa: Jäljen ääni, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena - kirjoja  ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi, Satun luetut ja Sinisen linnan kirjasto

Kirjan seurana kuunneltavaksi sopisi esimerkiksi  Claude Debussyn ihana, unenomainen musiikki...

14.5.2014

Takaisin ruotuun

Muu elämä on mennyt viime päivinä bloggauksen ohi... 

Äitienpäiväviikonloppu oli ihana, vietimme myös äitini syntymäpäivää.
Aika kului muutoinkin kuin siivillä vaan, kirjajuttuja en edes uneksinut kirjoittavani, vaikka piti.
Näin pitkästä aikaa sisartani ja veljeäni sekä heidän perheitään, oli ihanaa!

Kiitokset jälleen kerran kotiin <3


 Päivitän tässä samalla pahasti kesken jäänyttä arkikuvahaastetta kuva-arvoituksella: arvatkaapa mitä seuraavassa kuvassa tapahtuu (liittyy pienen mutkan kautta jollakin tavalla kokkaukseen).

Arkikuva numero 3/5 ;)


Ojennan arkikuvahaasteen tällä kertaa Virpille Pieniä timantteja -blogiin!

Tämänkertainen päivitys oli tässä. Huomenna palaan blogiruotuun kirjajutun kera ja sitten tulen teille käymään. Nykyisistä tavoistani poiketen vastailen edellisen postauksen kommentteihinkin vähän myöhästyneenä...





8.5.2014

Kuka?


 ...kulki salaa ja kosketti,
jätti jälkeensä kultaista valoa...
Taas ohi viuhahti!
Nähtiin keltainen mekko ja vielä pikkuisen ryppyiset siivet...
neiti Kevät, oletan?





 Toivottelen kaikille blogissa pistäytyville sydänlämmintä torstai-iltaa!
Ulkona on jälleen niin kylmä... Tuulee ja sataa (vaihteeksi myös räntää).
Neiti kevät on onneksi eräs sitkeäluonteisimmista mimmeistä joita tunnen, jote eiköhän tämä tästä 
vielä iloksi muutu! ;)

Seuraavana kirjana tuon blogiin Joel Haahtelan unenomaisen Perhoskerääjän.
Siihen asti: mukavia oloja!

5.5.2014

Maria Lang: Vaarallista nautittavaksi

Maria Lang: Vaarallista nautittavaksi (Farligt att förtära,1950)
Kustantaja: Gummerus 2012, 4.p. 256 sivua.
Teos ilmestyi suomeksi 1. kerran vuonna 1951
Suomentanut H. Sorjo-Smeds

' Hirvittävän kalpea Einar yritti kuitenkin hymyillä minulle rohkaisevasti. Pierren kasvot, joista nyt oli poistettu ihomaali olivat alastomat ja sangen nuoret, ja tunsin jälleen, etten kyennyt kohtaamaan hänen katsettaan. Keskityin sen sijaan Torkel Almiin, joka istui rentoutuneena huoneen mukavimmassa lepotuolissa ja muistutti suorastaan räjähdyksenomaista ukkospilveä. 
Ensimmäinen räjähdys ei kauakaan antanut odottaa itseään...'
  
Aina silloin tällöin tulee miettineeksi, mihin taikavoimaan nykyisten dekkaristi-ruotsittarien huima kansainvälinen suosio perustuu. Yksi syy nosteeseen (asiansa tuntevien agenttien ja onnen lisäksi) on varmasti se, että heillä on perinteitä, joista ponnistaa. Eräs vahvimmista  ruotsalaisten nykydekkaristien 'esiäideistä' on 1914 syntynyt Maria Lang, jonka kirjallinen ura kesti 1940-luvun lopulta aina kirjailijattaren viimeisin vuosiin saakka, 1980-luvun lopulle. Kirjoja ehti tuossa ajassa ilmestyä aikamoinen pino, sillä Lang julkaisi dekkarin vuosittain. Rikoskirjojen ohella Lang loi novelleja ja lastenkirjoja. Kirjailijattaren syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta.

 Suomen kirjallisuushistoriassa tällaisia, rikostarinoilla suuren lukijakunnan suosioon nousseita naiskirjailijoita ei taida olla. Yritin etsiskellä nimiä: löytyi Pirkko Arhippa, Liisa Nevalainen (joka oli myös näyttelijä: hänellä oli rooleja muun muassa elokuvissa Vaimoke, Valkoiset ruusut!), Eeva Tenhunen ja  tietenkin Outi Pakkanen... mutta suurin osa heistäkin on aloittanut kirjallisen uransa vasta 60-70-lukujen taitteessa. Tuleeko teille mieleen jotakuta aikaisempina vuosikymmeninä uransa luonutta suomalaista naisdekkaristia? Mielelläni tutustuisin, jos joku tietäisi vinkata...

  Maria Langin rikosromaanit ovat luonteeltaan Agatha Christie -tyylisiä, perinteisiä mysteeritarinoita. Kirjojen sankarittarena häärii harrastelijaetsivä Puck Ekstedt, joka tässä Vaarallista nautittavaksi -romaanissa pestautuu viransijaiseksi lyseoon, luotsaamaan ylioppilaskokelaita kohti kirjoituksia ja uuden elämän alkua. Nuori sijaisopettaja tuntee sulautuvansa oppilaskatraaseensa niin hyvin, että ystävystyy heidän kanssaan. On ihana kevät, kirjoituksia, kevättanssiaisia ja jokavuotista juhlanäytelmää valmistellaan, syreenit tuoksuvat, taftihameet kahahtelevat. Tunnelma on suloinen ja odottava. 

  Yhtäkkiä, kesken kevätriemun koululla alkaa tapahtua järjenvastaisia myrkytysmurhia, jotka keikauttavat lyseon tunnelman päälaelleen. Uudesta työstä ja mukavasti alkaneesta keväästä muodostuu Puckille varsinainen koettelemus: kirjoitukset on vietävä läpi tapahtuipa ympärillä mita tahansa. Koululla syntyneet uudet ystävyyssuhteetkin saavat kolauksen, sillä Puck ei tiedä, voiko kehenkään enää luottaa, suhde omaan sulhaseenkin joutuu koetukselle. Puckin vanha tuttu, Rikoskomisario Christer Wiik rientää paikalle ja alkaa selvitellä murhia. Wiik on oppinut luottamaan ystävänsä 'naiselliseen intuitioon' ja vihkii Puckin heti tutkinnan saloihin. Epäilyksenalaisista ei tässä tarinassa ole puutetta ja ennen kuin kaikki selviää, tapahtuu eräs kohtalokas virhe...

 Vaarallista nautittavaksi on oiva valinta hänelle, joka pitää rauhallisesti etenevistä, vanhanaikaisista dekkareista. Tarina henkii viisikymmenlukua ja ruotsalaisuutta ja on 'kauhistuttavista murhistaan' huolimatta hyvin kiltti kertomus.
Ja psykologinen näkökulma - siihen Lang näyttää kertomuksissaan aina pyrkineen:
'Murhaa, joka todella on probleema, ei voi koskaan ratkaista kuten matemattista ongelmaa tai šakkitehtävää tahi muuta teoriaa tai rakennelmaa. Sillä murha on draaman huippukohta, joka leimahtaa liekkiin, kun inhimilliset intohimot ja vaikuttimet törmäävät vastakkain. Ja siksi on tutkittava ihmisiä. Ei heidän sormenpäitään --- vaan heidän tunteitaan --- heidän aikaisempia elämyksiään....'
 
  Tämä Langin ensimmäinen suomennettu teos on ihan mukava rikosromsku, joka käy luettavaksi vaikkapa junamatkalla tai kesäpäivänä riippumatossa, kun ei ole minnekään kiire. Ei romaani mitenkään erityisen mieleenjäävä ollut, mutta tarvitseeko tällaisten paikkansa hyvin täyttävien, keveiden dekkareiden sitä aina ollakaan...

 

2.5.2014

Suloisen toukokuun toivotus ja vähän arkeakin

Ihana toukokuu tuli, viileänä ja vähän arkaillen niin kuin usein ennenkin.
Vappu sujui rauhallisesti pihapuuhastelujen merkeissä...



Kevätsiivous jatkuu...



Tämänkertainen postaus olkoon osa arkihaastetta.
En tiedä, millä tahdilla haaste oli tarkoitus hujauttaa läpi (ehkä viikossa?), mutta olen ottanut vapauden päivitellä arkeani vähän pidemmällä aikajänteellä...
Ojennan haasteen tällä kertaa Ruusukummun Irmastiinalle ja Ritalle Ritan huoneeseen.
Tiedän, että 'alkuperäinen idea' on tässä haastaa vain yksi bloggaaja kerrallaan, mutta... 
Illmoittelen teille haastemahdollisuudesta huomenissa, nyt on pakko mennä untuviin :)
 

Heti muutama kilometri sisämaahan päin kevät on paljon edempänä, voikukkiakin näkyy jo. Meillä kukkivat oikeastaan vasta vuokot. Meren vaikutus näkyy tässä selvästi, vaikka rannalle on matkaa...


 Ja joka päivä olen kuljeksinut metsissä nyt kun siihen on mahdollisuus. Pian nokka kääntyykin taas kohti Turkua...