Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 2006
Kustantaja: Otava
Nidotun laitoksen toinen painos, 2011. 189 sivua
Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen


 'Ja oliko niin, että jokainen sana vain siirsi hiljaisuutta kauemmaksi, lykkäsi väistämätöntä, hetkeä, jolloin mikään ei enää suojannut, ja siksi meidän olisi puhuttava loputtomasti, lausuttava turhia sanoja, täytettävä aika, löydettävä uusia paikkoja,  nukuttava yöt, luettava, kirjoitettava, hankittava sanoja kaikkialta, muisteltava, kätkettävä tyhjyys.'

  Perhoskerääjä on pieni kirjallinen helmi täynnä taivaita kohti kurottavaa runollisuutta, surumielisyyttä ja unenomaisia, impressionistisia hetkiä.

  Olen tätä ennen lukenut Joel Haahtelalta yhden ainoan teoksen (Katoamispiste, julkaistu 2010). Sen ja monien hänen teoksistaan kirjoitettujen arvioiden valossa osasin jo vähän aavistella, millaisiin tunnelmiin Perhoskerääjä-romaani minut johdattaisi. Silti yllätyin taas: on harvinaista, että suomalainen mieskirjailija uskaltaa olla näin tavattoman lyyrinen ja vieläpä niin, että on kirjoittaessaan täysin tosissaan, vailla ironian tai edes pienen silmänpilkkeen häivähdystä! Perhoskerääjä on täynnä tsehovilaista elämänasennetta, sellaista slaavilaista melankoliaa joka oudolla tavalla on vedonnut minuun aina. 

  Surumielinen löytöretki sielun syvyyksiin alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, naimisissa oleva, mutta käytännössä vaimonsa hylkäämäksi jäävä mies perii talon tuntemattomalta Henri Ruzicka -nimiseltä saksalaissyntyiseltä mieheltä. Mitään yhtymäkohtaa näiden kahden miehen elämän välillä ei näytä olevan. On vain pieni, Kreetan saarta kuvaava kortti, jonka takapuolelle Ruzicka on kirjoittanut perinnön saaneen miehen nimen ja osoitteen. Siinä kaikki.
Talo ja sitä ympäröivä puutarha ovat pahoin ränsistyneitä, hämäristä huoneista löytyy laatikoittain henkäyksen voimasta tuuleen hajoavia perhosia, kukin erikseen nuppineulalla alustaansa kiinnitettyjä, kauniilla nimilapulla varustettuja. Ja löytyy kirje, lähettämätön, osoitettu Anna Prinz -nimiselle naiselle Saksaan. Vaikka mies tietää, että mahdollisuus naisen löytämiseksi on häviävän pieni, hän kirjoittaa tälle kirjeen. Ihme tapahtuu: nainen vastaa ja mies lähtee seuraamaan tuota ainoaa, kuin vahingossa hänelle suotua johtolankaa. Matka läpi Euroopan johdattaa hänet lähemmäs Henri Ruzickaa ja tämän arvoituksellista elämää, mutta samalla ja hyvin yllättäen hän joutuu kohtaamaan myös oman menneisyytensä.
  
  Joel Haahtela on eittämättä yksi romaanikirjallisuutemme suurista runosieluista. Hänen tyylissään on jotakin hyvin perhosmaista; lauseet ovat pitkiä, ne soljuvat ilmassa, poukkoilevat, kiertelevät, pysähtyvät hetkiseksi kuin hengähtämään - ja sitten ottavat vauhtia taas uutta pyrähdystä varten. Minulle nämä pitkät lauseliitelyt olivat paikoin hiukan liikaa: siihen, mihin kirjailija oli vetäissyt suurpiirteisen pilkun, minä kaipailin pistettä ja jo uuden virkkeen alkua. Olisinko siis ehdoin tahdoin katkaissut perhoselta siivet? Saattaa olla, että tulevaisuudessa, tutustuttuani Haahtelan tyyliin paremmin, en kiinnitä asiaan enää samalla tavoin huomiota. Lopulta ehkä jopa rakastun hänen omintakeisiin lauserakenteisiinsa. Ken tietää...

  Hämmästyttävää kyllä, tottumattomuuteni Haahtelan pitkiin lauseisiin ei juurikaan vienyt tenhoa itse lukukokemukselta. Pidin Perhoskerääjä-romaanista erityisesti sen mielenkiintoisesti toteutetun impressionistisuuden vuoksi: ohikiitäviä, unenomaisia tunnelmia kuvatessaan Haahtela luo kirjan minäkertojan ympärille yksityisen, ulkopuolisilta suljetun maailman, johon myös sivuhenkilöt tuntuvat sulautuvan niin, että heidän oma todellisuutensa jää taka-alalle: kaikki, mitä tarinassa tapahtuu, suodattuu lukijalle pääasiassa kertojan omien kokemusten ja vaikutelmien kautta. Haahtelan lukeminen herätti minussa jotakin samaa mitä tunnen katsellessani impressionistisia maalauksia: unenomaisuutta, välähdyksenomaisia hetkiä, jotka muistaa myöhemmin ehkä vain alitajuisesti, ja silloinkin enää ohikiitävinä, tunnistamattomina ailahduksina...

Claude Monet:Water Lilies, Green Reflections, 1926 (lähde: wikipaintings. org.)

   'Yksinäisyys on tila rakkauden ja tyhjyyden välissä, pala valkeaa kangasta, ajattelin ja painoin pääni viileään ikkunalasiin. Ajattelin, kuinka kaikki lopulta tiivistyy yhteen pisteeseen, vuosisatojen paino, ihmiskunnan virheet, jokainen onnistuminen ja  epäonnistuminen, se kaikki oli käytössämme joka hetki; ja silti. Olin avannut junan ikkunan ja tunsin ilmavirran kasvoilla, kuulin liikkeen kohinan, joka kasvoi ja taas hiljentyi. tunsin kaarteet kun juna sovitti itseään kiskoille, tunsin penkin pinnan, jonka lukemattomat matkustajat olivat kuluttaneet sileäksi. Hypistelin kädessäni paperinpalaa, jossa oli hänen nimensä, lausuin nimen muutaman kerran hiljaa ääneen. Sitten taittelin paperin aivan pieneksi, kurotin käteni ikkunan rakoon ja päästin paperin katoamaan ilmavirtaan.' 
  
Perhoskerääjää on luettu muun muassa näissä blogeissa: Jäljen ääni, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena - kirjoja  ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi, Satun luetut ja Sinisen linnan kirjasto. 

Kirjan seurana kuunneltavaksi sopisi esimerkiksi  Claude Debussyn ihana, unenomainen musiikki...