Joel Haahtela: Perhoskerääjä



Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 2006
Kustantaja: Otava
Nidotun laitoksen toinen painos, 2011. 189 sivua
Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen


 'Ja oliko niin, että jokainen sana vain siirsi hiljaisuutta kauemmaksi, lykkäsi väistämätöntä, hetkeä, jolloin mikään ei enää suojannut, ja siksi meidän olisi puhuttava loputtomasti, lausuttava turhia sanoja, täytettävä aika, löydettävä uusia paikkoja,  nukuttava yöt, luettava, kirjoitettava, hankittava sanoja kaikkialta, muisteltava, kätkettävä tyhjyys.'

  Perhoskerääjä on pieni kirjallinen helmi täynnä taivaita kohti kurottavaa runollisuutta, surumielisyyttä ja unenomaisia, impressionistisia hetkiä.

  Olen tätä ennen lukenut Joel Haahtelalta yhden ainoan teoksen (Katoamispiste, julkaistu 2010). Sen ja monien hänen teoksistaan kirjoitettujen arvioiden valossa osasin jo vähän aavistella, millaisiin tunnelmiin Perhoskerääjä-romaani minut johdattaisi. Silti yllätyin taas: on harvinaista, että suomalainen mieskirjailija uskaltaa olla näin tavattoman lyyrinen ja vieläpä niin, että on kirjoittaessaan täysin tosissaan, vailla ironian tai edes pienen silmänpilkkeen häivähdystä! Perhoskerääjä on täynnä tsehovilaista elämänasennetta, sellaista slaavilaista melankoliaa joka oudolla tavalla on vedonnut minuun aina. 

  Surumielinen löytöretki sielun syvyyksiin alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, naimisissa oleva, mutta käytännössä vaimonsa hylkäämäksi jäävä mies perii talon tuntemattomalta Henri Ruzicka -nimiseltä saksalaissyntyiseltä mieheltä. Mitään yhtymäkohtaa näiden kahden miehen elämän välillä ei näytä olevan. On vain pieni, Kreetan saarta kuvaava kortti, jonka takapuolelle Ruzicka on kirjoittanut perinnön saaneen miehen nimen ja osoitteen. Siinä kaikki.
Talo ja sitä ympäröivä puutarha ovat pahoin ränsistyneitä, hämäristä huoneista löytyy laatikoittain henkäyksen voimasta tuuleen hajoavia perhosia, kukin erikseen nuppineulalla alustaansa kiinnitettyjä, kauniilla nimilapulla varustettuja. Ja löytyy kirje, lähettämätön, osoitettu Anna Prinz -nimiselle naiselle Saksaan. Vaikka mies tietää, että mahdollisuus naisen löytämiseksi on häviävän pieni, hän kirjoittaa tälle kirjeen. Ihme tapahtuu: nainen vastaa ja mies lähtee seuraamaan tuota ainoaa, kuin vahingossa hänelle suotua johtolankaa. Matka läpi Euroopan johdattaa hänet lähemmäs Henri Ruzickaa ja tämän arvoituksellista elämää, mutta samalla ja hyvin yllättäen hän joutuu kohtaamaan myös oman menneisyytensä.
  
  Joel Haahtela on eittämättä yksi romaanikirjallisuutemme suurista runosieluista. Hänen tyylissään on jotakin hyvin perhosmaista; lauseet ovat pitkiä, ne soljuvat ilmassa, poukkoilevat, kiertelevät, pysähtyvät hetkiseksi kuin hengähtämään - ja sitten ottavat vauhtia taas uutta pyrähdystä varten. Minulle nämä pitkät lauseliitelyt olivat paikoin hiukan liikaa: siihen, mihin kirjailija oli vetäissyt suurpiirteisen pilkun, minä kaipailin pistettä ja jo uuden virkkeen alkua. Olisinko siis ehdoin tahdoin katkaissut perhoselta siivet? Saattaa olla, että tulevaisuudessa, tutustuttuani Haahtelan tyyliin paremmin, en kiinnitä asiaan enää samalla tavoin huomiota. Lopulta ehkä jopa rakastun hänen omintakeisiin lauserakenteisiinsa. Ken tietää...

  Hämmästyttävää kyllä, tottumattomuuteni Haahtelan pitkiin lauseisiin ei juurikaan vienyt tenhoa itse lukukokemukselta. Pidin Perhoskerääjä-romaanista erityisesti sen mielenkiintoisesti toteutetun impressionistisuuden vuoksi: ohikiitäviä, unenomaisia tunnelmia kuvatessaan Haahtela luo kirjan minäkertojan ympärille yksityisen, ulkopuolisilta suljetun maailman, johon myös sivuhenkilöt tuntuvat sulautuvan niin, että heidän oma todellisuutensa jää taka-alalle: kaikki, mitä tarinassa tapahtuu, suodattuu lukijalle pääasiassa kertojan omien kokemusten ja vaikutelmien kautta. Haahtelan lukeminen herätti minussa jotakin samaa mitä tunnen katsellessani impressionistisia maalauksia: unenomaisuutta, välähdyksenomaisia hetkiä, jotka muistaa myöhemmin ehkä vain alitajuisesti, ja silloinkin enää ohikiitävinä, tunnistamattomina ailahduksina...


Claude Monet:Water Lilies, Green Reflections, 1926 (lähde: wikipaintings. org.)

   'Yksinäisyys on tila rakkauden ja tyhjyyden välissä, pala valkeaa kangasta, ajattelin ja painoin pääni viileään ikkunalasiin. Ajattelin, kuinka kaikki lopulta tiivistyy yhteen pisteeseen, vuosisatojen paino, ihmiskunnan virheet, jokainen onnistuminen ja  epäonnistuminen, se kaikki oli käytössämme joka hetki; ja silti. Olin avannut junan ikkunan ja tunsin ilmavirran kasvoilla, kuulin liikkeen kohinan, joka kasvoi ja taas hiljentyi. tunsin kaarteet kun juna sovitti itseään kiskoille, tunsin penkin pinnan, jonka lukemattomat matkustajat olivat kuluttaneet sileäksi. Hypistelin kädessäni paperinpalaa, jossa oli hänen nimensä, lausuin nimen muutaman kerran hiljaa ääneen. Sitten taittelin paperin aivan pieneksi, kurotin käteni ikkunan rakoon ja päästin paperin katoamaan ilmavirtaan.' 
  
Perhoskerääjää on luettu muun muassa näissä blogeissa: Jäljen ääni, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena - kirjoja  ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi, Satun luetut ja Sinisen linnan kirjasto

Kirjan seurana kuunneltavaksi sopisi esimerkiksi  Claude Debussyn ihana, unenomainen musiikki...

Kommentit

  1. Hei! Luin vain kaksi ensimmäistä kappaletta, koska jo niiden perusteella päätin hankkia tämän mahdollisimman pian luettavaksi, vaikuttaa aika lailla 'minun kirjalta' enkä niin ollen halua tietää liikaa etukäteen... Kiitos, Kaisa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mags, kiva jos teksti innosti sinua tutustumaan kirjaan :) Ja voit lukea arvioni ihan hyvin loppuun saakka, sillä en koskaan paljasta esimerkiksi juonesta enempää kuin alkuasetelman.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. No niin. Luin kirjan, nautin, juurikin siitä melankolisesta pohjavireestä. Suosikkikohtani, kait, oli tuo yksisäisyydestä, jonka sinäkin siteerasit lopussa.

      Kuuntelin muuten vuosia avaamattomassa kotelossaan olleen 'Elena' -äänikirjankin samaan syssyyn. Hmm... minulta on kyllä puolet nautinnosta pois, jos en näe tekstiä ja saa palailla ja kerrata. Joudun siis etsimään kirja-kirjana!

      Poista
    3. Mags, ihanaa, että luit ja tykkäsit!
      Minulla on Haahtelalta Lumipäiväkirja tuossa odottelemassa. Elenaa on myös kovin kehuttu... Haahtela on varsinainen melankolian taituri!

      Kiva, kun kävit kertomassa lukukokemuksestasi! ♥

      Poista
  2. Todella hieno tuo sinun rinnastuksesi impressionisteihin. En tosin tätä kyseistä Haahtelaa ole lukenut, mutta Haahtela on hyvin haahtelamainen :) ainakin kaikissa niissä teoksissa, joita olen häneltä lukenut ja siltä pohjalta tuo impressionistisuus tuntuu hyvin kuvaavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, Haahtela kirjoittaa hyvin omintakeisesti, ihanan tunnistettavasti :)
      Kirja suorastaan huokuu vaikutelmia, siksi tätä oli helppo verrata impressionisteihin...
      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Ajattelin varata, mutta ei ollut meidän kirjastossa :( Täytyy kokeilla Espoon kirjastoa.
    Kiinnostuin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirpa, eikö löytynyt... johan on kummaa, ettei oman kylän pojan teoksia ole kirjastossa. Tai sitten ne ovat kaikki lainassa.
      Toivottavasti Espoosta löytyy!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  4. Tuo impressionismi vakuuttaa nyt minut. Olen hulluna taiteisiin ja kerään taidekirjoja, Ohikiitävä hetki, suljettu tila, vaikutelma, mutta ei muille enempää: Tämä kirja meni nyt kirjastolistalleni, kiitos ♥ Olen lukenut Haahtelalta vain Lumipäiväkirjan ja siitä pidin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, miusta tuntuu, että tämä kirja osuu sinuun niin! Kaikki tuossa mainitsemasi elementit ovat Perhoskerääjässä edustettuina... Toivottavasti lukulistaltasi löytyy tälle tilaa!
      Lumipäiväkirja on hyllyssä odottamassa, se on seuraava Haahtela, jonka luen.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Hieno juttu hienosta kirjasta!

    Haahtela innostui itsekin – linkki ilmestyi Facebookin Kirjailija Joel Haahtela -sivulle seuraavin saatesanoin:
    "Kirjailijat voivat olla onnellisia näistä kirjablogeista. Vuosia sitten ilmestyneet kirjat saattavat hyvällä onnella kuoriutua esiin koteloistaan tuoreina, värit säilyttäneinä."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, olipa mukava, kun kerroit tästä! Hyvistä kirjoista on ilo kirjoittaa! Kiitokset sinulle :)

      Poista
  6. Hurraa, Kaisa Reetta! Perhoskerääjä oli ensimmäinen lukemani Haahtelan kirja ja siksikin niin rakas ja mieluinen. Olen samaa mieltä impressionismista, unenomaisuudesta ja ohikiitävistä ailahduksista. Haahtela on kotimainen lempikirjailijani ja ihan sykähdyttää aina, kun joku ihastuu hänen tuotantoonsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Haahtelan tyyli hurmaa! Ja olen aika onnellinen, että minulla on häneltä vielä 7 kirjaa lukematta... Monia ihania lukuhetkiä siis odotettavissa! <3

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  7. Sinä seireeni innostat lukemaan! Tekisi mieli saman tien rynnätä kirjastoon... Itse asiassa tuo sinun oma tekstisi on todella kaunista luettavaa jo sinänsä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tartu ihmeessä seireenin kutsuun ja lue tämä kirja, Akvis! Ihmettelin,, miksi minä en ole aiemmin kunnolla huomannut Haahtelaa... Toki olen lukenut häneltä yhden kirjan tätä ennen, mutta se osui sellaiseen saumaan elämässä, että kirja unohtui... Oikeastaan olen iloinen, että löysin kirjailijan uudestaan vasta nyt, kirjablogini aloittamisen jälkeen: uskoisin, että minulla on tulevaisuudessa monia ihania kirjajuttuja kerrottavana!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  8. Vastaukset
    1. Omppu, se, että kirjailija huomioi lukijansa, on todella ihana asia! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  9. Ehkä turhan unelias teksti minun kirjamakuuni ja tykkään kun henkilöillä on nimet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minua tuo nimettömyys taas viehättää. Se tuo tarinaan oman kulmansa. Kun henkilöä tai henkilöitä määrittelevät nimet poistetaan, alta voi paljastua jotakin tärkeää, ehkäpä puhdasta ihmisyyttä...

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  10. Haahtelaa, Haahtelaa odotan luettavaksi. Jonain päivänä aloitan, ja pelkäänpä, että se on menoa... Kiitos kauniista arvostelusta, Kaisa Reetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, luulen, että se on sinullakin menoa sitten. Tässä kirjailijassa on nimittäin taikaa! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  11. Ah, Kaisa Reetta! Tämä on ihana, tämä kirja ja sinun kirjoituksesi <3 Impressionismia, kyllä! Unenomaisuutta, kyllä! Runosielua, kyllä! Ihanaa ajatella, että luettavana on vielä monta Haahtelan kirjaa ja että matka saa kestää vielä kauan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, Katja... Ja nyt ihmettelen, miksi en ole lukenut Haahtelaa vuoteen, vaikka ilmiselvästi, tämän kirjoituksni perusteella rakastuin häneen :)

      No, ensi kuussa! <3 Lumipäiväkirjoista odotan jälleen aivan HUIKEAA lukukokemusta!

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!