27.1.2014

Kirjallisia tunnustuksia osa 2

Kirjalliset tunnustukset jatkuvat!  Kannesta kanteen -blogin Kaisa lähetti minulle 10 mielenkiintoista kysymystä pohdittavaksi. Sydämellinen kiitos haasteesta, Kaisa!

Postauksen lumikuvat ovat muutaman vuoden takaisia.

Ja sitten kysymyksiin...

1. Minkä kirjan ostit viimeksi lahjaksi?

Olen ostanut tammikuun kirja-aleista lahjakirjoja varastoon. Tämän tavan opin tädiltäni, joka hankki piirongin alalaatikkoon kirjoja vuoden mittaan annettavaksi. Kerran eksyimme sisarusteni ja serkkujeni kanssa piirongille ja teimme uskomattoman löydön: suuri laatikko täynnä uusia, ihania lastenkirjoja! Aarteisiin ei suuremmin koskettu, vaikka mieli teki, ihailtiin vain ja aavisteltiin, mitä tarkoitusta varten kirjat siellä olivat... Arvoitus selvisi kyllä sitten vuoden mittaan ;)

Mutta omiin hankintoihini: tammikuun kirja-alen yksi uskomattoman edullisista löydöistä oli Umberto Econ Kauneuden historia, jonka lahjoitan jollekulle tänä vuonna juhlivalle....

2. Minne suuntaat yleensä ensimmäisenä kirjastossa?

Paikkaan, jossa ovat esillä ajankohtaiset kirjat, usein teemoittain. Tästä suuntaankin sitten tottuneesti kaunokirjojen huomaan...


3. Jos sinun pitäisi nyt valita luettavaksesi kirja epämukavuusalueeltasi, minkä valitsisit?
 

Raa'at, väkivallalla mässäilevät jännitysromaanit, jotka eivät tarjoa lukijalle muuta kuin tuon kovan pintatason, ovat genreä, johon en aikaani tuhlaa. En tiedä, haluanko valita tästä genrestä luettavaa lainkaan. Passaan. :)

4. Mistä kirjasta pidit ennen paljon muttet enää nykyään? Miksi?

Pidin kovinkin paljon ruotsalaisista dekkareista ( Larssonit, Marklund, Jansson ynnä muut), mutta nyt tuntuu, että innostus on mennyt kohdaltani ohi. Syynä on se, että kirjat ja kirjailijat alkoivat toistaa liikaa
itseään.

5. Jos joutuisit jonnekin kirjallisuuden rinnakkaismaailmoista, minne mieluiten menisit?
 

 Narniaan


  6. Kuka Sormuksen ritareista olisit ja miksi?

En tunne Tarua sormusten herrasta niin tarkkaan, että pystyisin tähän vastaamaan. Olen aloittanut tarujen lähemmäs tuhatsivuisen yhteispainoksen kolmesti, mutta jättänyt kirjan kesken jo alkusivuilla. Leffat olen toki nähnyt ja tarinan elokuvaversioista pidän paljonkin!

7. Ketä kirjallisuuden hahmoa pelkäät tai olet pelännyt?

Lainasin alle kouluikäisenä tietokirjatyyliin tehdyn lastenopuksen vampyyreista, koska halusin tietää noista katalista verenimijöistä enemmän. Vakuuttavasti kirjoitettu teksti ja havainnolliset kuvat saivat minut uskomaan, että taru Draculasta on täyttä totta. Sinä iltana uni ei tullut silmään, eikä seuraavanakaan. Muistan pelkoni vieläkin hyvin elävästi ;)

8. Mitä kirjaa lukiessa nauroit viimeksi ääneen?

Eilen aamulla lukiessani Alice Munron Kallis elämä -novellikokoelmaa. Vaikka Munron äärimmilleen pelkistetyt kertomukset tuovat esiin erityisesti elämän traagisen puolen, niissä voi nähdä myös puhdasta elämäniloa.
Huikea Alice Munro vei sydämeni! Kaleidoskooppimainen Kallis elämä tulee ehkäpä jo tällä viikolla blogiin.  


9. Mitä tietokirjaa suosittelisit luettavaksi?

Nyt tulee fiilispohjainen suositus: 2 kaunista kirjaa, joita olen selaillut tässä aivan viime aikoina paljon (kumpikin alelöytöjä viime talvelta): 

 Ulla Tillander-Godenhielmin teos Fabergén suomalaiset mestarit
Suurikokoinen, upea katselu- ja tietokirja, joka tutustuttaa lukijan Fabergélla toimineiden suomalaisten koruseppien elämään ja taideteoksiin. Venäjän viimeisen tsaarin aika tulee tässä kirjassa käsinkosketeltavan lähelle. Kaunista katseltavaa ja mielenkiintoista luettavaa riittää jokaiselle sivulle! Tekisi mieleni esitellä kirjaa jossakin vaiheessa pikkuisen enemmänkin, jos saisin aikaiseksi pyytää tekijältä/oikeuksien omistajilta luvan muutaman kuvan julkaisemiseen...

ps. 28.1. Huomasin juuri, että teeveestä tulee tänään mukavan tuntuinen dokumentti aiheeseen liittyen: Karl Fabergé -jalokiviseppien kuningas, Teema klo 20.00 sekä Yle Areena.

Ja vielä toinen kirja:
Tessa Kirosin Venetsia - Ruokaa ja unelmia -
Unenomaisia kuvia, tunnelmia ja ruokaohjeita suloisessa sekamelskassa!
Kiros esittelee Venetsian ruokakulttuuria monipuolisesti ja ohjeet ovat selkeitä.
Saisiko olla esimerkiksi zuppa di pizelli spezzati (hernekeitto), risotto di asparagi i scampi (parsa-rapurisotto) ja jälkiruoaksi esimerkiksi tiramisu di Sergia...


10. Mikä kirja on saanut sinut matkustamaan, leipomaan, kokeilemaan uutta harrastusta tai innostamaan johonkin muuhun?

Viittaan tässä edelliseen vastaukseeni, Tessa Kirosin Venetsia - Ruokaa ja unelmia - sai minut kokeilemaan sen ohjeita ja innostumaan venetsialaisesta ruuasta, joka on itse asiassa aika simppeliä, ohjeita pikkuisen muuntamalla pärjää lähikaupan tuotteilla, jos unohtaa ryppyotsaisen täydellisyydentavoittelun... Ihana kirja!

Kiitos vielä Kaisalle mukavista kysymyksistä!


Ojennan haasteen eteenpäin uusine kysymyksineen:

 Kirjainten virrassa Hannalle,
Kirjojen keskellä Maijalle,
Mustikkakummun Annalle ja
 P.S. Rakastan kirjoja -Saralle


Muutin haastetta vähän omavaltaisesti niin, että laadin kymmenen kysymyksen sijasta vain seitsemän:

1. Mikä oli ensimmäinen romaanimuotoon kirjoitettu kirja, jonka muistat lapsuudestasi?

2. Onko sinulla jotakin todella tärkeää kirjaa, jonka haluaisit löytää uudelleen? Olet ehkä unohtanut sen nimenkin jo, mutta kirjan tunnelma saa sinut muistelemaan sitä yhä... Mistä kirja kertoi?

3.Sanotaan, että jotkin kirjat täytyy kohdata oikeaan aikaan ja tietyssä tunnetilassa, jotta ne voisivat kolahtaa kunnolla. Kerro jokin tällainen kirjallinen kohtaaminen, jossa kaikki tuntui osuvan kohdalleen.

4. Kuka kirjallinen henkilö voisi olla sielunkumppanisi (ehkä myös romanttisessa mielessä)?

5. Kirjailija, jonka haluaisit tavata hyvän ruuan ja/tai viinin äärellä?

6. Mikä vuosikymmen tai vuosisata on kirjallisessa mielessä sinulle kaikkein läheisin ja miksi?

7. Jos saisit lukea kahden vuoden ajan vain yhdessä maassa kirjoitettuja kirjoja, minkä maan valitsisit?


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kirjablogeissa äänestetään parhaillaan blogistanian Finlandiavoittajista vuodelle 2013.
Ensi vuonna minäkin toivon voivani osallistua tuohon mielenkiintoiseen blogitapahtumaan, tänä vuonna paukut eivät vielä riitä, onhan blogini vasta puolen vuoden ikäinen.









25.1.2014

Joanne Harris: Persikoiden aikaan


Joanne Harris: Persikoiden aikaan, 2013. 409 s.
Englanninkielinen alkuteos Peaches for Monsieur le Curé, 2012
Kustantaja: Otava
Suomentanut Satu Leveelahti
Sain kirjan lahjaksi

  Maailmanmainetta keränneen, elokuvanakin tutuksi tulleen Pienen suklaapuodin tarina jatkuu sarjan kolmannessa romaanissa.

  Vuosia on vierähtänyt siitä kun Vianne Rocher hyvästeli suklaapuotinsa ja ystävänsä pienessä Lansquenetin kylässä. Romaanin alussa suklaantekijä-taiteilija-näkijätär asuu tyttäriensä ja elämänkumppaninsa kanssa Pariisissa, Seinen varrelle parkkeeratussa asuntolaivassa. Menneisyys herää eloon, kun vanhan ystävän jäämistöstä löytynyt kirje saapuu Pariisiin: ‘Lansquenet tarvitsee sinua taas!’

  Vianne noudattaa kuolleen ystävänsä kutsua ja palaa kylään tuulten siivin. Heti kylään saavuttuaan Vianne huomaa, ettei Lansquenet ole enää entisensä: alueelle on muuttanut siirtolaisia Pohjoisafrikasta eikä yhteisymmärrystä kylän uusien ja vanhojen asukkaiden välillä ole syntynyt. Yhteenotto kahden toisilleen vieraan kulttuurin välillä näyttää väistämättömältä: viha leimahtaa, kun muslimiyhteisö alkaa puuhata itselleen moskeijaa. Kylän alkuasukkaat ovat tästä kauhuissaan: päivittäiset rukouskutsut kietoutuvat kirkonkellojen ikiaikaiseen kumuun ja häiritsevät Tannes-joen toisella rannalla sijaitsevan vanhan asujaimiston perikatolilaista elämää. Rauha katoaa lopullisesti, kun Lansquenetiin saapuu mustaan kaapuun pukeutunut, salaperäinen ja vaarallinen skorpioninainen ja hänen komea, mutta arvaamaton veljensä. Alunperin varsin suvaitsevaiselta vaikuttanut muslimiyhteisö käpertyy itseensä ja uskonnollinen fundamentalismi leviää varsinkin nuorten miesten keskuuteen.
Kylää koettelee myös katolisen kirkon sisäinen taistelu, jossa vastakkain ovat asettuneet perinteet ja uusi aika. Tämän taistelun uhriksi joutuu Francis Reynaud, vanhoillinen pappismies, joka tahdotaan syrjäyttää tehtävästään vanhassa suklaapuodissa tapahtuneen tuhopolton jälkeen.

  Joanne Harris käsittelee kulttuurien ja uskontojen, sekä vanhan ja uuden ajan välistä yhteentörmäystä viihdekirjallisuudelle ominaisella pehmeydellä, mutta silti ihan uskottavasti, kirjallisuuslajin huomioonottaen jopa kunnianhimoisesti. Ihmisten välisinä sillanrakentajina toimivat varsinkin naiset ja lapset. Ja niin kuin oikeassakin elämässä, naisten vaalima ruokakulttuuri tarjoaa lopulta lempeän ja toimivan tien lähestyä uutta ja outoa elämäntapaa.

  Persikoiden aikaan onkin kaiken muun antinsa ohella erityisesti suurta ruuan juhlaa! Tannes-joen toiselta puolen leviää eksoottisten mausteiden ja ruokalajien tuoksu, persikat kypsyvät puutarhassa, hillokattilat porisevat ja suklaa sulaa suuhun. Romaanissa syödään hyvin ja usein! Vianne astuu suklaiseen taikamaailmaansa, loihtii pienet taideteoksensa täyteen iloa, ystävyyttä, hyväksyntää, rakkautta, uteliaisuutta, anteeksiantoa ja lähtee kiertämään kylää herkkukori käsivarrellaan. Mutta musta Autan-tuuli puhaltaa, sitä eivät voi ehkä Viannenkaan taiat voittaa...
  
 'Roux oli oikeassa. Miksi minä olen täällä? oli virhe tulla tänne. Kammottava, tuhoisa, typerä virhe. Miten saatoin ikinä uskoa, että voisin suklaalla ratkaista kaiken. Eteläamerikkalaisen puun jauhetuilla pavuilla; sokerilla; hyppysellisellä mausteita. Makeita mielikuvia, ei yhtään sen todellisempaa --. Armande sanoi, että Lansquenet tarvitsee minua. Mutta mitä muuta minä olen tuloni jälkeen tehnyt kuin potkinut auki ovia, joiden olisi pitänyt pysyä kiinni?'

  Harris tarjoaa lukijalleen pehmeästi soljuvaa eksotiikkaa, mystiikkaa, tuoksujen ja makujen huumaa, ystävyyden ylistystä ja lempeää jännitystä. Toisin paikoin aistittavaa joutokäyntiä ja lopun pienoista kiirettä lukuun ottamatta Persikoiden ajasta sukeutui nautittava viihderomaani.

  Romaani on ollut monen kirjabloggaajan lukulistalla. Poimin tähän muutaman googlettamalla vastaan tulleen: Järjellä ja tunteella, Kirjakolo, Leena Lumi,   Mari A:n kirjablogi, Upotus ja Villasukka kirjahyllyssä.

20.1.2014

Kirjallisia tunnustuksia osa 1

Leena Lumi muisti minua tämän viikon alkupuolella  tunnustuksella ja haasteella, Kiitos, Leena mielenkiintoisista kysymyksistä! Juuri äsken sain vastaavan haasteen myös Kannesta kanteen-blogin Kaisalta. Hänen kysymyksiinsä vastailen sitten kirjallisten tunnustusten toisessa osassa, taas pienen mietintätuokion jälkeen. Laitan haasteen eteenpäin vasta siinä vaiheessa.


Vastaukseni Leenan antamiin kysymyksiin:

1. Mikä kirjan nimi voisi olla sinun elämäsi tunnuslause?

Yhden usein toistelemani lauseen olen napannut Keijo Tahkokallion kirjasta Peruna kerrallaan. Opus osui silmiini jälleen tänään, kun etsin sopivaa kirjaa Leenalle luettavaksi (kysymys no 8). Tuon minulle niin tarpeellisen,  jalat maahan asettavan lauseen ajatus on tuttu jo ajalta ennen kirjaa ja se on kulkenut mukanani niin pienissä  kuin vähän isommissakin haasteissa. Pienin, rauhallisin askelin kohti tavoitteita. Minulla on hyllyssäni neljä niin sanottua elämäntaito-opasta ja Peruna kerrallaan on toinen niistä, jotka jaksoin lukea kannesta kanteen.

2. Kuka on kirjallinen alter egosi?

 Monia olisi ehdolla, mutta valitsen tähän hahmon, joka on yksi lapsuuteni tärkeimmistä kirjallisista 'roolimalleista'. Hän on tietenkin Louisa May Alcottin Pikkunaisten Jo March. Tunnistan hänessä piirteitä, joita ihailin jo tuolloin: Jo rakastaa kirjoittamista, hän on kekseliäs, kapinallinen, oman tiensä kulkija. Samastuin Jo-tyttöön täysin sydämin. 



3. Jos olisit kirjan kansi, minkä kirjan kansi olisit?
Vastaan tähän vähän yllättävällä tavalla: Jos tällainen muodonmuutos pääsisi käymään, haluaisin ehdottomasti olla  kalenterin/muistikirjan kansi. Kirja on avoin muutoksille ja yllätyksille, sen voi täyttää haluamillaan asioilla ja unelmilla, joka vuosi aina uudestaan... 


4. Mikä on ollut elämäsi rankin kirja? Ja miksi se oli sitä?

Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo I ja II, jonka löysin vuosia sitten vanhempieni kirjahyllystä. Muistaakseni olin juuri nähnyt jonkin aihepiiriä koskettavan dokumentin televisiosta ja tartuin kirjaan. Olin tuolloin kovin nuori vielä, en tiennyt, miten olisin lukemaani suhtautunut, miten olisin voinutkaan, nuori, kokematon ihmisenalku. Nyt ehkä osaisin, nyt ehkä näkisin. 
Tästä tulikin mieleeni se useassa blogissa mietityttänyt asia, missä iässä olisi hyvä aloittaa klassikoiden lukeminen.  Omalta osaltani voin sanoa sen, että myöhempi parempi, sillä ainakaan minä en saanut varhaisessa nuoruudessani juurikaan mitään irti niistä klassikoista, joita lukea yritin. Kirjaston aikuisten osasto kyllä kiehtoi ja toki tein sinne pieniä tutustumisretkiä, lukeakin koetin, mutta varsinainen siirtyminen aikuisten puolelle sai odottaa, sillä alitajuisesti tiesin, etten ollut valmis vielä. 


5. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?

Tämä on hiukan hankala kysymys, sillä kirjan siirtäminen valkokankaalle (onnistuneesti) on mielestäni  aina hiukan riskialtista. Kaikkein rakkaimpia kirjojani en koskaan haluaisi nähdä elokuvaversioina.
 Mutta olisipa aika mielenkiintoista nähdä, miten viime syksynä lukemani Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi taipuisi elokuvaksi. Downton Abbey -tyyliä, ehkä pienellä twistillä? Brittituotantoa sen olla pitää!


6. Suosikkivuodenaikasi kirjan nimellä:


Tämä on helppo: Gwen Bristowin Keskikesä. Toisena vaihtoehtona Truman Capoten Kesän taittuessa, nimi, jossa voi aistia jo elokuun pimeneviä, lämpimiä iltoja…



 7. Kuka on sinusta paras suomalainen kirjailija ikinä?

Minna Canth, tuo kapinallinen esiäitimme, joka uskalsi puhua ja kirjoittaa niiden asioiden puolesta, joihin uskoi. Tämä maininta ei tule nyt pelkästään hänen kirjallisista ansioistaan vaan hänen koko elämäntyöstään. Minna oli naisten koulutuksen uranuurtaja, aikansa radikaali, suunnannäyttäjä, joka ehti kirjoittamisensa ohella synnyttää 7 lasta, toimia hyväntekijänä, liikenaisena ja kulttuurivaikuttajana. - Ja minkälaisia kirjoja hän kirjoitti!

8. Minkä kirjan haluaisit minun lukevan? Ja miksi?

Selasin tätä kysymystä varten kirjahyllyäni ja sieltä poimin sinulle Gabriel García Márquezin
kirjan Rakkaudesta ja muista riivaajista. Koska tiedän Leena, että olet historian ystävä, luulen, että pitäisit tästä kirjasta. Tarina on osittain tositapahtumiin perustuva ja kertoo nuoren markiisittaren ja katolisen papin epätavallisesta rakkaudesta taikauskon ja inkvisition aikakautena, joskus 1700-luvun lopulla. 
Ja vielä: Andreï Makine! Häneltä vaikkapa Ruhtinattaren rikos, jonka luen uudelleen kohtapuoliin, kun blogini ‘Makine-sarja’ jatkuu. Hieno, traaginen romaani ruhtinatar Olga Arbelinasta, joka pakenee poikansa kanssa Venäjältä vallankumouksen aikana… Suosittelen!


9. Kuka kirjailija voisi olla alter egosi?

Pitkän mietinnän jälkeen päädyin japanilaiseen, 1800-luvulla eläneeseen runoilijaan Ema Saikoon, joka rakasti luontoa, erityisesti kukkia, bambumetsiä, puutarhan aamuaurinkoisia ja kuunhämyisiä hetkiä. Hän oli aikansa rebel, eikä halunut asettua tuon aikaisessa Japanissa naisille asetettuun tiukkaan muottiin. Saikoon runous on yksinkertaista, vailla ylisanoja. Ehkäpä siinä on syy, miksi koen hänen runonsa niin voimakkaina. Näin sanon minä, joka rakastan myös kielellistä runsautta. Meissä taitaa olla niin monta puolta. Ema Saikoon runous sai minut sirottelemaan kysymysten joukkoon näitä keskikesän kauneimpia kukkasia.

10. Minkä kirjan nimi kuvaa juuri sinua parhaiten?

Tämä tuli heti mieleen kun näin kysymyksen: Milan Kundera: Kiireettömyys. Mikään ei ole niin ihanaa kuin kiireetön olo! Tarvitsen aikaa miettimiseen, harkintaan, asioiden pohdiskeluihin ja punnintaan.  Sitten, kun olen miettimiseni miettinyt, voin siirtyä hyvinkin kipakkaan, nopeaan toimintaan. Mutta tämä 'ollaan kuin Ellun kanat'-vaihe on perisyntini. En varmasti pääse siitä eroon koskaan.

~~~~~~~~~~~~

Kiitos Leena haasteesta, kysymyksiäsi oli ilo pohdiskella!

13.1.2014

Vuosi kuvina -haasteen tammikuu ja vähän muutakin...

Vihdoin saatiin talvi!
Vaikka vihreä, lumeton joulu oli ihana, on kyllä totuuden nimessä sanottava, että kyllä minä talvea olen kaivannut... Turkuunkin satoi  perjantaina hentoisesti lunta  ja vuosi kuvina- haasteen maisemat saivat  uutta ilmettä.


Vartiovuorella oli kylmä! Olisin halunnut jäädä kuvailemaan talvista kaupunkimaisemaa vähän pidemmäksikin aikaa, mutta näpit paleltuivat jo näitä kahta kuvaa ottaessani. Kiireen vilkkaa ja automaattisäädöillä... Pakkasasteita oli tänään 13, tuulen hyytävyys mukaan lukien lämpötila oli -18,7. Aikamoinen hyppäys talveen! 


Vertailun vuoksi laitan tähän parin vuoden takaisia kuvia Vartiovuoren tammikuusta... Lunta oli silloin riittämiin ja puisto kuin sadusta: 

 
  


Kotikatu (vaan ei minun, voi kun oisi) Vartiovuoren suunnalta kuvattuna:


Reippaan kävelyretken jälkeen olisi ihana käpertyä takan ääreen tai puuhellan kylkeen lämmittelemään.   Joulun aikaan siihen tapaan taas totuin. Mutta jo pelkkä ajatus elävästä tulesta lämmittää... Tässä palaa nuotio, jollaisen äärellä olen jo monet vuodet tottunut 'suunnittelemaan tulevaa vuotta'. Siinä istuskelin nytkin ja suunnitelmia syntyi!


~~~~~~~~~~~~~~~~

Luettavana on tällä hetkellä joululahjaksi saamani Joanne Harrisin Persikoiden aikaan. Kirja huokuu eksotiikkaa, magiikkaa, mausteiden ja kypsien persikoiden tuoksua!  Sitä ennen tuon blogiin Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan, jolla osallistun Suketuksen järjestämään Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Siihen saakka -aurinkoisia talvipäiviä!






8.1.2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013. 526 s.
Julkaisija: Teos

  ''Kun sanon sydänsanan, tiedän, että Marina on kohta minun luonani. Siihen ei tarvitse edes ääntä, sydämen liike, sydän joka koskettaa sydäntä, saa sen liikkeelle.
Sydänsanoista tiedän, että me olemme yhtä suuta ja sydäntä, yhtä rytmiä ja hengitystä.
Sanojen kautta  tulen hänen kuvakseen, Marinan kuvaksi, minulla ei ole muita kuvia.' 


 Riikka Pelon Finlandia-palkittu teos johdattaa lukijansa unenomaiselle, pitkän muistijäljen jättävälle matkalle venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, hänen perheensä ja erityisesti Ariadna (Alja) Efronin, Marinan tyttären elämään. Venäjän vallankumouksen myrskyt ajavat runoilijan perheen pakomatkalle, pois kotimaasta: Marinan aviomies Sergei Efron pakenee heti vallankumouksen jälkeen, sillä hän on toiminut valkoisten puolella lääkintämiehenä. Marina seuraa miestään muutamaa vuotta myöhemmin Alja-tyttären kanssa, pakoon nälkää, pakoon uutta, ennaltaarvaamatonta neuvostovaltaa. Tie vie Saksaan, Ranskaan ja Tsekkoslovakiaan, missä Marina kirjoittaa merkittävimmät runoteoksensa.
Elämän rikkonaisuudesta ja useista, vuosia kestäneistä erossaoloista huolimatta perheyhteys säilyy vahvana. Sekä Marina että Sergei etsivät ja löytävät tahoillaan sivusuhteita, mutta jossakin syvällä, huomaamattomissa, kulkee yhteinen, vastoinkäymisiä - rakkauttakin - vahvempi virta, joka kantaa läpi elämän.

   Äidin ja pienen Alja-tyttären suhde on ylimaallisen vahva, miltei symbioottinen.  Alja kiertää äitiään kuin kaksoistähden puolikas toista; he ovat kuin yksi, samaa verta, samaa lihaa, samaa hengitystä. Kaksi yhtä vahvaa taivaanvaloa, joista toinen väistämättä haluaa nousta aikaa myöten oman taivaansa kirkkaimmaksi. Mietin lukiessani, mistä tämä uskomattoman luja yhteys äidin ja tyttären välillä voi juontua: Marinan äidinrakkaus on leijonaemomaisen voimakasta, mutta samalla hän tuntuu odottavan Aljalta enemmän kuin pieni tyttö kykenee hänelle antamaan. Lapsenrakkaudelleen uskollinen Alja pyrkii vastaamaan kuulaisesti äidin hänelle asettamiin vaatimuksiin: ehkäpä tytär yrittää alitajuisesti täyttää nälkään kuolleen sisarensa ja poissaolevan Sergein jättämää aukkoa äidin sydämessä. Mutta Alja on vielä lapsi, kuin laitumella vapaasti kirmaileva villivarsa, joka ei aina tahdokaan totella äitiä. Silloin pieni tyttö kieltäytyy kirjoittamasta ja juoksee äidin ulottumattomiin, aivan niin kuin kaikki muutkin pienet tytöt joskus tekevät.

   Paitsi vaatimuksissaan, Marina on ehdoton myös rakkaudessa: Hän rakastaa tytärtään enemmän kuin hengittämäänsä ilmaa, niin paljon, että uhraisi tämän puolesta oman elämänsäkin. Äiti antaa tyttärelleen lahjaksi kielen, josta tulee heidän yhteinen sydänkielensä, äänen, joka resonoi äidin äänen kanssa, yhteisen kiertoradan, jota he kulkevat niin kauan kuin Alja sallii...
Sillä jossakin vaiheessa koittaa se hetki, jona Aljan täytyy murtautua ulos tiiviistä äitisuhteestaan ja etsiä oma sydänäänensä, oma kiertoratansa. Irtautuminen tapahtuu odottamattomalla tavalla, salaa Marinalta. Aikuistuva Alja näkee itsensä osana uutta ja valoisaa neuvostoyhteiskuntaa, jonka ideologiaa kohti myös hänen isänsä tahollaan pyrkii. Neuvostoliitossa odottaa tulevaisuus, huumaavan uusi ja vapaa. Marina ja hänen runoutensa edustavat tyttären mielestä vanhaa ja väistyvää maailmaa, sellaista, jonka Alja haluaa jättää taakseen ja häveten unohtaa. Alja ja hänen isänsä pestautuvat Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja palaavat kotimaahan. Marina seuraa perässä tietämättä läheistensä yhteyksistä politiikkaan. Elämää rakastava Alja kurottaa lapsekkaan riemukkaasti kohti uutta maailmaa. Kun neuvostovallan todellisuus selviää, kun Isä aurinkoisen todelliset kasvot paljastuvat, on pakeneminen liian myöhäistä.

  Miltei kuukausi on kulunut siitä, kun laskin Jokapäiväisen elämämme kädestäni ja yhä vieläkin tarina soi minussa vahvana. Tällä romaanilla oli ja on taiteilijan sielu. Se on loisteliaasti kirjoitettu, runoon taipuva, yhtä aikaa kevyt ja raskas. Kirja, joka vaatii lukijaltaan keskittymistä ja todellista antautumista, toisinaan jopa uupumukseen saakka. Ja kaiken vaatii myös Pelon hahmottelema Marina Tsvetajeva, ehdoton niin taiteessaan kuin ihmissuhteissaan, ehdoton tyttärensä auktoriteettina ja sydänäänen alkuunsaattajana, ehdoton periaatteiltaan, rakkaudeltaan, ehdoton elämässään ja kuolemassaan. Pelo hahmottelee ikääntyvän Marinan tavalla, joka ensi alkuun herättää lukijassa jopa vastenmielisyyden tunteita: runoilija on itsesääliin ja itsetuhoon taipuvainen ilkimys, joka on kadottanut kyvyn inspiroitua ja luoda uutta: nuoruutensa ohittaneen runoilijattaren todelliset motiivit ja sisäinen vahvuus kirkastuvat lukijalle uudelleen tarinan loppupuolella.

   Riikka Pelo kirjoittaa äärimmäisen kaunista, voimallista ja monikerroksista kieltä. Äidin ja tyttären tarinat kulkevat tarinassa limittäin, kuin sylikkäin. Aikamatkailun väliin mahtuu huimia, uutta luovia proosarunohetkiä, joissa Pelo kirjoittaa pienen Aljan ja äidin välinen lujan yhteyden entistäkin selvemmin esiin. Jokapäiväinen elämämme on kaunis, hätkähdyttävän tosi kirja. Romaani on niin runsas ja monikerroksinen, että se kestänee vielä toisenkin - miksei useammankin - lukukerran. Uskon, että tulen löytämään kirjasta silloin jotakin aivan uutta, jotakin, joka jäi tällä ensimmäisellä lukukerralla vielä  näkemättä ja kokematta.

   Koska en tuntenut Marina Tsvetajevan ja Ariadna Efronin tarinaa ennestään, olisin kovasti kaipaillut lyhyehköä yhteenvetoa päähenkilöiden elämästä vaikkapa esipuheeksi: kirjan alkupuolella etsin tekstistä jonkinlaista viitekehystä, runkoa, johon tarina olisi asettunut. Lopulta tajusin hakea kaipaamani elämäkertatiedot itse. Pienen taustatutkimuksen jälkeen sain tarinan liepeestä paremman otteen ja lukeminen alkoi sujua.

  Jokapäiväistä elämäämme on luettu myös täällä: Café VoltaireKirjakaapin kummitus, Kirjan pauloissaKulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Luettua, Lumiomena,  Opuscolo, Pisara ja Rakkaudesta kirjoihin.