30.7.2013

Luonto kiittää...

...vihdoinkin sataa!  
Ainakin täällä Turussa, jonne viikko sitten palasin, sade tulee todella tarpeeseen. 
Kaupungilla kävellessä tuntuu, kuin kulkisi syksyssä: puut tiputtelevat lehtiään ja pienet koristepensaat ja -puut näyttävät kuolevan pystyyn.


Yhtäkkinen syksyisyys, tämä luonnon värien haalistuminen, tuntuu hassulta: ollaanhan vielä kesässä...

Nämä pehmoiset perhoskuvat otin viime viikolla 'metsässä'. Kuvien kaunotar on tietääkseni ketosinisiipi, yksi yleisimmistä sinisiivistämme.



Olen tällä viikolla löytänyt minulle ennen tuntemattoman, mielenkiintoisen kirjailijan: brittiläisen Anita Brooknerin, jonka kirjoittamistyyliin ihastuin jo ensimmäisen lukutuokion aikana. Hänestä lisää tuonnempana.



Uuden blogin aloittaminen on tuntunut todella hyvältä, vaikka postauksia on tullut vielä harvakseltaan. Kirjoista bloggaamisen käytännöt olivat minulle ennestään vieraita, mutta kysyvä ei tieltä eksy!  Haluankin kiittää Leena Lumi -blogin ihanaa Leenaa hänen antamistaan ystävällisistä ja todella hyvistä käytännön neuvoista, liittyen muun muassa kirjamaailman tekijänoikeuksiin ja moniin muihin seikkoihin! <3

Toivotan kaikille blogissa pistäytyjille ihanaa tiistai-iltaa!


26.7.2013

Andreï Makine: Venäläisiä unelmia


 Mielen pohjalla läikähtää selittämätön haikeus ... Unelman poikanenko siellä sielua kaihertaa, etsii tietään  mielen pintaan? Mistä löytyisivät kieli, sanat ja mielikuvat, joilla voisi tulkita tuon sanattoman kaipauksen ymmärrettäväksi, löytää unelmalle kohde jota kohti se voisi kurkottaa.
Jos mieli on avoin, nuo sanat kyllä löytyvät - joskus kaikkein yllättävimmältä taholta.

 Andreï Makinen mestarillinen romaani Venäläisiä unelmia johdattaa lukijansa kolmen nuoren siperialaispojan elämään, keskelle rakkauden, kauneuden ja universaalin elämänjanon mysteeriä. 
Ystävykset, komea Dimitri, väkivahva Samurai ja jäihin pudottuaan vakavasti vammautunut Utkin asuvat ja elävät taigalla, missä talvi ja totaalitaarinen ideologia kietovat maailman hyiseen vaippaansa ja jähmettävät elämän hiljaiseksi, autioksi erämaaksi. Olosuhteet täällä ovat niin ankarat, että on viisaampaa sopeutua kuin taistella. Se, minkä ei katsota olevan elämisen kannalta välttämätöntä, on täällä turhaa.  Taigalla unelmat keskittyvät jokapäiväisestä elämään ja selviytymiseen, mutta on sielun pohjalla muutakin, jotakin selittämättömäksi jäävää.

 Nuoria sydämiä jäytää elämän nälkä. Mutta on sanomattakin selvää, että täällä tuota nälkää ei voi ruokkia. Kauneus on aikaa sitten hautautunut taigan ankaruuteen, sanaksi, joilta puuttuu käsin kosketeltava, tunnistettavissa oleva merkitys. - Ja mitä onkaan rakkaus? Dimitri ja hänen ystävänsä kuuntelevat korvat höröllä työmiesten juttuja naisista ja lemmestä. Karkeiden, töksähtelevien ilmaisujen vastapainoksi ystävykset toivoisivat edes kerran kuulevansa, millaisia nuo kertomusten naiset ovat, miltä he tuntuvat, miltä tuoksuvat ja näyttävät ilman paksuja, lämmittäviä vaatekertojaan, mutta toive on turha.
Joskus onni potkaisee: ohi ajavan junan ikkunassa voi nähdä häivähdyksen höyryävää teemukia pitelevästä  länsimaalaisen naisen kädestä. Kuinka lähellä tuo käsi onkaan, juuri siinä ikkunan takana, melkein kosketettavissa, mutta samaan aikaan yhtä kaukana kuin pakkastaivaalla kimmeltävät tähdet. Ja äkkiä nainen on poissa...

 Ystävyksistä vain Samurailla tuntuu olevan omakohtaista kokemusta vastakkaisesta sukupuolesta. Hänen hapuilevien kertomustensa innoittamana Dimitri päättää vierailla aseman punatukkainen prostituoidun luona, mutta tämäkään ei kykene selventämään Dimitrille rakkauden mysteeriä. Kokemuksen jälkeen poika tuntee itsensä petetyksi. Jotakin tärkeää tuntuu särkyneen.

 Pelastus saapuu lännestä. Harmittomalta vaikuttava ranskalainen rikoskomedia läpäisee tiukan sensuurin ja alkaa pyöriä elokuvateatteri Punaisessa lokakuussa. Dimitri ja hänen ystävänsä taivaltavat pitkän matkan kaupunkiin katsomaan kaukaa tullutta ihmettä, Jean Paul Belmondoa, joka tähdenlennon kaltaisena ilmestyksenä, yhdellä silmäniskulla, valtaa heidän elämänsä ja ajatuksensa. Eikä mikään, koskaan, jää enää entiselleen...
Palmujen alla seikkaileva komea agentti tuo merkityksen sanoille rakkaus, viettelys, kauneus, huuma, vapaus, värähtelevä intohimo, nainen. Punaisessa lokakuussa koko pitkän talven pyörivät Belmondo-elokuvat pursuavat kaikkea sitä, mitä nuori mieli näyttää janoavan ajasta ja paikasta riippumatta: seikkailua, hurjia takaa-ajoja, kauniita naisia, hoikkia ja ruskettuneita(ja ah, niin epäpoliittisia) reisiä ja sääriä, elämän juovuttavaa keveyttä, nautintoa nautinnon itsensä vuoksi. Elokuvien maailma muuttuu nuorukaisten silmissä kullanhohteiseksi unelmaksi. Näinkin siis voi elää, näin eletään länsimaissa! Ja yhtäkkiä taiga onkin täynnä  kuiskailevia lupauksia tulevasta:

 ' Kävelimme peräkkäin lumisessa sokkelossa ja vaikenimme. Sitä maailmaa, johon olimme äsken päässeet, ei vielä voinut pukea sanoiksi. Meidän mielentilaamme sopivat lauhkean yön raukea kauneus, taigan tahdikas hengitys, lähellä vilkkuvat tähdet, taivaan tihentynyt väri ja kirkastunut lumi. Maailma oli muuttunut. Mutta me aistimme sen vasta ruumiissamme, värisevissä sieraimissamme, nuorissa vartaloissamme, jotka joivat tähtitaivasta ja taigan tuoksuja. Olimme reunojamme myöten täynnä uutta maailmaa, me kannoimme sitä vaiti, pelkäsimme, ettemme vain läikyttäisi sen taianomaista sisältöä. Ja vain tukahdutettu huokaus karkasi joskus pakahtuvasta sydämestämme:
- Belmondo...'


 Belmondo antaa nuorukaisille lahjan: sanat, joiden avulla sydämessä kaihertava kaipuu saa selvemmän muodon, kohteen…   Lapsekkaan harmittomilla elokuvilla tulee olemaan Dimitrille ja hänen ystävilleen yllättävät ja kauaskantoiset seuraukset.

 Andreï Makine, venäläissyntyinen kirjailija ja filosofi, sai neuvostoliitossa asuessaan kirjallisuuden tohtorin arvonimen. Kahdeksankymmentäluvun puolessavälissä Makine loikkasi Ranskaan ja sai sieltä poliittisen turvapaikan. Venäläisiä unelmia lieneekin Makinelle hyvin omakohtainen romaani. 
Sen lisäksi, että Makine kuvaa uskomattomalla tajulla ja tarkkuudella kolmen, aikuisuuden kynnyksellä hapuilevan siperialaispojan elämää, hän samalla osoittaa mitä hienostuneemmalla tavalla yhden totalitaaristen yhteiskuntien heikkouksista: ihmisen kyky kaivata muutosta ei koskaan häviä, sillä sanaton kaipaus, tuo unelmien ihmeellinen alkulähde, ei koskaan kuole.

 Makinen kieli on lumoavaa, melkein luvattoman kaunista. Kerronta on vahvaa ja raikasta kuin kesäinen sade, yhtä keveää kuin tähdistä alas leijailevat lumihiutaleet. Sanat tipahtelevat kirjan sivuilta helminä, 'kirkkaina kuin taigalle lepäämään käyneen suden silmäkulmaan jäätyneet kyyneleet'.

 Kirjailijalta on tähän saakka suomennettu yhdeksän teosta. Venäläisiä unelmia on niistä järjestyksessään toinen. Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen suomennoksen ilmestyttyä, viime vuosituhannen lopulla. Nyt, lukiessani 'Unelmia' toista kertaa, pääsin heti samaan ihastuneeseen, melkeinpä hämmentyneeseen tilaan, johon ensimmäinen lukukertakin minut johdatti:  näinkin voi kirjoittaa, näin kirjoittaa todellinen mestari!  Romaani Venäläisiä unelmia  ei lukemalla kulu, joten kirja kannattaa hankkia myös omaan hyllyyn, sieltä aina uudelleen poimittavaksi.

 Erityismaininta edesmenneelle Annikki Sunille, Andreï Makinen hovisuomentajalle. Hänen kääntäjäntaitonsa olivat ihmeelliset. 

Andreï Makine: Venäläisiä unelmia (Au temps du fleuve amour, 1994)
Werner Söderström Osakeyhtiö, 1999
Suomentanut: Annikki Suni

17.7.2013

Tuulisena päivänä

Pidän 'villaa' pystyssä Ossi-kissan kanssa sillä aikaa, kun talon isäntäväki on lomailemassa.

Tänään ilma tuntui melkein syksyiseltä, elokuiselta ainakin... Tuuli pisti puut soimaan.


  Tuulen tuiskeessa on mukava painaa korva puun kylkeä vasten ja kuunnella kuinka metsän humina resonoi rungossa. Aivan kuin kuulisi puun hengittävän. Puiden halailu vei yllättäen pienen kurkunkarheudenkin mennessään :)


Männyillä on nyt kova halu päästä eroon kävyistään. Tänään näitä mölliäisiä tipahteli puista niin runsaasti, että päätin aikani kuluksi haravoida käytävät ja nurmikot. Nyt on mukava taas käyskennellä vaikka paljain jaloin...  Osa kävyistä ja männynhavuista käytetään alppiruusujen ja tuijien  maanparanteeksi, loput vein pihapiirin luonnontilaisille metsäalueille karikkeeksi.



Tyrnit saivat tänään kunnon annoksen vettä. Tämän vuoden marjasato näyttää jäävän pieneksi, viime kevättalven yllätyspakkasetkohan olisivat ne säikäyttäneet.

 Jalokärhö 'Hagley Hybrid' kukkii hienoin, vaaleanpunaisin kukin. Näitäkin tuuli tänään riepoi niin, että laitoin hiukan lisätukea...



Luvussa Andreï Makine'n  kaunis Venäläisiä unelmia. Siitä lisää myöhemmin...


13.7.2013

Ritarin rakkaus


Monen vuoden hiljaiselon jälkeen  ritarinkannukset innostuivat kukkimaan täällä metsässä. Ritareille on etsitty oikeaa paikkaa todella pitkään. Mieluinen koti löytyi palava- ja hempeärakkauksien rinnalta. Muutama jo kukkii <3




Iloista viikonvaihdetta!

11.7.2013

Stephen Fry: Koppava kloppi

(Lisään kirjan kansikuvan tähän myöhemmin, kun saan kirjan jälleen käsiini ja pääsen ottamaan siitä kuvan).

Rakastettu näyttelijä, kirjailija, koomikko, runoilija ja toimittaja Stephen Fry kertoo tässä muistelmiensa ensimmäisessä osassa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentälukujen Englannissa. Pikku Stephenin ylempään keskiluokkaan kuuluvat vanhemmat laittavat lapsensa yksityiseen, pojille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen tämän ollessa vasta kahdeksanvuotias.

  Koulutiestä tulee pojalle tuskainen. Sopeutuminen sisäoppilaitosten 'tervehenkiseen', normatiiviseen maailmaan on hankalaa, sillä poika on saanut kasvaa kotioloissa suhteellisen vapaasti. Stephenin suurena toiveena on tuntea itsensä osaksi yhteisöä, kuulua joukkoon, mutta kohtalo määrää toisin:  Hän on surkea urheilussa (kouluaikona hän inhoaa kaikkea siihen liittyvää), eikä osaa laulaa (vaikka musiikkia muuten täydestä sydämestään rakastaakin). Jo yksin nämä seikat ovat omiaan sysäämään Stephenin toverikunnan ulkosyrjälle. Oletusarvona on, että kaikki oppilaat osallistuvat innolla koulun järjestämiin, pakollisiin urheilu- ja musiikiharrastuksiin, mutta Stephen -ressukka ei opi edes uimaan ja kun hän avaa kuoroharjoituksissa suunsa, hänen luullaan temppuilevan. Ulkopuolisuuden tunne syvenee entisestään, kun hän huomaa pitävänsä pojista vähän enemmän kuin olisi sallittua ja jopa rakastuu yhteen heistä.

 Stephen keksii kuitenkin omat keinonsa selviytyä:  Kuin vahingossa hän löytää 'omimmat alueensa', Valehtelun ja Varastelun. Kiinnijäämisen pelko on mukavan kutkuttavaa ja tuo elämään aivan uudenlaista, jännittävää viehätystä. Ajan myötä pojasta sukeutuu oikein taitava pikku huijari. Varastelu alkaa viattomasti, retkillä  kyläkauppaan. Siellä taskuun sujahtaa karamelleja ja muita pikkutavaroita (Stephen pitää mahdottoman paljon karamelleista ja tunnustaa vielä aikuisiälläänkin olevansa karkkikoukussa). Myöhemmin varkaudet ja huijaukset muuttuvat suunnitellummiksi. Mahdollisuuksia rikoksentekoon löytyy helposti ja Stephen kokee salaista ylpeyttä 'saavutuksistaan'. Vuosia myöhemmin hän katuu tekojaan, eikä muistelmia kirjoittaessaankaan tunnu antavan itselleen anteeksi nuoruuden hairahduksiaan, vaikka aika on valanut muistoihin jo vähän hymyäkin. Ironiassa, varsinkin itseen kohdistuvassa, on mukana aina myös pieni palanen surua:
  'Pukuhuoneet. Rahan kilahtelu. Raskas hengitys. Suu raollaan. Sydän takoo. Ne kaikki ovat tuolla ulkona pelaamassa. Reitti selvä. 
Vielä nytkin yritän kaikin voimin antaa itselleni anteeksi vuosikausien varasteluni. Myymälävarkauteni ja myöhemmät, suurisuuntaisemmat luottokorttihullutukseni voi kaikki sivuuttaa nauramalla tai olankohautuksella. Ehkä. 
Mutta tämä oli todella inhottavaa, tämä oli salakähmäistä. 
"Sinussa on aina ollut jotain salakähmäistä, Fry."
Jotkut opettajat ja valvojaoppilaat tapasivat ääntää sukunimeni tavalla, joka kuulosti minun syyllisissä korvissani viekkaalta, epäpuhtaalta, rottamaiselta, kettumaiselta, vilpilliseltä, epäterveeltä, petolliselta, kaksinaamaiselta ja kertakaikiaan salakähmäiseltä.'

Rangaistuksista tulee Stephenille arkipäivää, sillä hän ei suuremmin välttele kiinnijäämistä, vaikka sen pelosta nauttiikin (mielenkiintoinen yhtälö, jota Fry kirjassaan analysoi). Rangaistuksekseen hän valitsee yleensä kepin, joka tuntuu olevan helpoin tapa hoitaa ikävä, mutta pakollinen homma pois päiväjärjestyksestä (rangaistusvaihtoehtojen joukossa olisi myös jälki-istuntoa ja vessanpesua). Ei hän rangaistuksistaan nauti, mutta makuusalissa, iskujen jälkiä muille pojille esitellessään hän tuntee samaa ylpeyttä kuin muinaiset soturit saattoivat tuntea esitellessään sotatantereilla saamiaan haavoja.

On hyvin mahdollista, että Stephenin vaikeus sopeutua kasvatusmenetelmiltään kovin vanhanaikaiselta tuntuvaan sisäoppilaitokseen johtui (ainakin osittain) hänen poikkeuksellisesta älykkyydestään. Ei liene ihme, että poika joskus turhautui. Nuori Stephen piti älykkyyttään pelkkänä riesana: se oli vain yksi lisäsyy joutua opettajien hampaisiin:
   'Penkoessani sitten eräänä iltapäivänä  rehtorin työpöytää olin sattunut löytämään luettelon, jonka otsikkona oli "Eleven Plus -tulokset" ja johon oli listattu "älykkyysosamäärätulokset" tai jotain vastaavaa roskaa. Panin ne merkille, koska ykkösenä oli minun nimeni, jonka jälkeen oli kirjoitettu koneella asteriski ja sulkeisiin sanat "lähes nero". Rehtori Cromie oli alleviivannut tämän sinimustalla mustekynällään ja raapustanut sen jatkoksi: " No sehän piru vie selittääkin lähes kaiken..."
Mitä tahansa tästä sanonkin, se kuulostaa kerskailulta, mutta en ilahtunut tippaakaan saadessani tietää, että minulla on korkea älykkyysosamäärä. Ensinnäkään en pitänyt sanasta "lähes" huomautuksessa "lähes nero" (jos kerran pitää olla luonnonoikku, niin ollaan sitten kunnolla oikkuja, eikä jäädä puolitiehen)...'

 Ennen pitkää Stephen huomaa, ettei enää tarvitse keksiä valehtelulleen konkreettisia syitä. Valehtelusta itsestään tulee hänelle hienovireistä peliä, luonnollinen tapa olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa:
  'Paljastumista edeltävävinä tunteina hikoilin pelosta, mutta  itse paljastumisen hetki määritteli minut:kävin latautuneeksi, innostuneeksi ja tyytyväiseksi ja samalla pysyin ulkonaisesti täysin tyynenä ja itsevarmana ja kykenin laskelmoimaan sekunnin murto-osassa. Valehtelu saattoi minut urheilijoille tuttuun tilaan, jossa kunto on yhtäkkiä kohdallaan ja ajoituksesta tulee luonnollista ja rytmikästä, mailan äänestä suloista ja laulavaa: siinä tilassa on samaan aikaan rento ja äärimmäisen keskittynyt.'

  Iän karttuessa Stephenin 'turmionkierre' kiihtyy. Sitten seuraa odotettu, helpottava pysähdys ja elämä saa vihdoin uuden suunnan.

Fry on loistava kertoja: Tarina ryöppyää villinä ja raikkaana kuin vesiputous, pyrähtää vikkelästi asiasta toiseen, kunnes palaa taas hetkeksi siihen, 'mistä alunperin pitikään kertoa'. Hurjasta ajatuksenjuoksusta huolimatta tekstiä on helppo seurata, sillä Fry pitää jutun langat tiukasti otteessaan.
-Ja otteessaan hän pitää lukijansakin. Koppavan klopin tarina on yhtä aikaa hersyvän hauska, viiltävän traaginen, mietiskelevä, analyyttinen, jutusteleva, paikoin räävitönkin. Fry ei säästele itseään vaan availee muistinsa ullakolla sellaisiakin ovia, jotka joku toinen pitäisi muistelmia kirjoittaessaan häveliäästi suljettuina. Mutta ei Fry. Minua kiehtoi tässä kirjassa monen muun asian lisäksi myös se, ettei Fry selittele nuoruutensa hairahduksia millään tavalla, ei etsi syitä sille, miksi asiat tapahtuivat niin kuin tapahtuivat. Hän kyllä analysoi tapahtumia (ja siinä sivussa muutakin maailmaa), mutta ilman selittelyjä. Aina tarkasti, joskus ironisesti, nappaa ajatuksen sieltä, toisen täältä - ja siinä samalla pitää visusti silmällä nuorta Stepheniä, hivenen surumielinen hymy huulillaan.

Tarina jatkuu muistelmien toisessa osassa (The Fry Chronicles, 2010), jonka suomennosta en taida malttaa odottaa, vaan luen kirjan alkukielisenä. Koppavasta klopista tutuksi tullut kirjallinen iloitulitus jatkunee Fryn kronikoissakin. Mielenkiinnolla odotan pääseväni seuraamaan Fryn aikuistumista, erityisesti hänen uraansa näyttelijänä ja kirjailijana.
Muistelmateostensa lisäksi Fry on kirjoittanut romaaneita, jotka nekin pääsevät itseoikeutetusti lukulistalleni.


Stephen Fry: Koppava kloppi (Moab Is My Washpot, 1997)
Schildts & Söderströms, 2012
Suomentanut Titia Schuurman

6.7.2013

Runo, suvi ja lempi

Nappasin hyllystä yölukemiseksi Hannu Mäkelän toimittaman  'Eino Leino, Virta venhettä vie - Eino Leinon elämä ja runot' - teoksen. Kirja sisältää runojen lisäksi Leinon kirjeenvaihtoa, artikkeleita ja muita tekstejä sekä Mäkelän kirjoittaman suppeahkon Leinon elämäkerran.  

Kirjeitä äidille, rakastetuille ja taiteilijaystäville. Omaelämäkerta 'Eräs tilinteko'. Lapsuusmuistoja. Pakinoita. Päivälehdissä ilmestyneitä artikkeleita. Turhautuneita vastalausekirjeitä moninaisille kulttuurivaikuttajatahoille. Kirjeitä kustantajille. Runoja, joiden joukosta löytyy myös Leinon  ensimmäinen julkaistu runo Kajaanin linna.

Kirja on hieno aikamatka herkän kansallisrunoilijamme elämään ja taiteeseen. Selailen kirjaa toisinaan täällä metsässä käydessäni, runon sieltä, kirjeen täältä, pieni annoksin. Ja jokainen lukutuokio on kuin avaisi kirjan ensimmäistä kertaa: löydän aina jotain uutta.



Tänään aamusella luin Leinon kirjeitä L. Onervalle, joka kaikesta päätellen pysyi Leinolle loppuun saakka 'sinä Ainoana Oikeana', vaikka naisia tuli ja menikin. Leinon kirjeet rakastetulle ovat kuin runoja... Pistän pienen otteen tähän:

'1/1 1912
(otteita kirjeestä)

Onerva ainoa, Onerva olematon! Miksi otit minulta pois uskon absoluuttiseen? Mutta Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Onervan nimi iankaikkiseen!
Alan päästä edes johonkin selvyyteen itsestäni. Sinä nouset, muut painuvat.  Mitä hulluja, mitä lapsia olemmekaan. 
Onerva, Onerva! Sinun kirjeesi ovat olleet niin kauniita, että ne ovat polttaneet kuin tuli sieluani. En minä osaa niin kauniisti kirjoittaa. Sinua ainoaa oikeaa olen täydellä sydämelläni, päälläni ja ruumiillani rakastanut. Sinä pysyt ja olet korkein mittapuu, johon vertaan muuta maailmaa ympärilläni. 
--
Täällä vallitsee yleinen tylsyys ja hengettömyys. Vaikea tavata ihmisissä edes sen verran aatteen tulta, että saisi paperossinsa palamaan. Pelkään, että me kaksi olemme viimeisiä mohikaaneja. Ja kuitenkin me kerran luulimme olevamme uuden ajan airueita.'




'Kirjailijatar / L. Onerva / Täällä / Sjöstedtin matkailijakoti /Aleksanterinkatu 40 
(Helsinki) perj. (11. 5.1912) klo 5 i.p.
(ote kirjeestä)

'En epäile enää ollenkaan, että rakastamme toisiamme. Sillä tämä taistelu, tämä ääretön jännitys, nämä siniset salamat kahden sähköpatterin välillä - mitä ne ovat muuta kuin rakkautta. Tämä pureutuminen kiinni toisiimme, tämä halu haavoittaa, ottaa ja antaa iskuja - sehän on rakkautta. Ja vihdoin nämä iäiset jäähyväiset, herttaiset kohtaukset ja katkerat itkut niiden välillä, mustasukkaisuuden puuskat ja mielikuvien rajattomat turnaukset - rakkautta, rakkautta!
'Eppur si muove!' Me kuulumme sittenkin toisillemme.

Taistotoverisi ja ikuinen miekanmittelijäsi, milloin kuningas, milloin apaashi, milloin Onervan orja, milloin mielikuviensa orja, aina sama, aina eri, aina repivä, aina rakentava

(Leinon allekirjoitus)

Taloamme emme sentään revi.'


Runollista suvi-iltaa!



Hannu Mäkelä (toim. ja kirj.): Eino Leino / Virta venhettä vie / Eino Leinon elämä ja runot. 
Otavan kirjapaino Oy, 2003.

3.7.2013

Varpaat veteen


Kerran kahlaat rannalle, 
ja aurinko loistaa
lävitsesi. 
Hämmästyt.
Ruumiisi seinä on
joka puolelta 
poissa

Rakel Liehu: Valo, läheisyys, 1977
 

Suurten lumpeiden kukat sulkeutuvat  usein jo iltapäivän myöhäisinä tunteina. Siinäkö lienee syy, että yksittäinen kukka saattaa kestää monen monta viikkoa...

(Luvussa tällä hetkellä Stephen Fryn hulvaton lapsuus/nuoruusmuistelma 'Koppava kloppi'. Siitä lähipäivinä lisää.)

Toivottelen mukavaa viikonjatkoa!