9.2.2019

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin


(Kirje lautasliinalle)

Rakas Karen,
kirjoitan sinulle tässä pikaisen viestin KLM:n lautasliinaan. Istun lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle ja pelkään. Pelkään niin, että tärisen. Mietin miten hemmetissä olen taas ajanut itseni tällaiseen tilanteeseen - miksi piti lähteä Afrikkaan, kun kerran pelottaa niin paljon? Enkö olisi vain voinut pysyä kotona ja katsoa Avaraa luontoa?

Lentokoneessa kohti tuntematonta matkaava Mia Kankimäki oli vastikään saanut edellisen urakkansa, suuren suosion saavuttaneen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -teoksensa valmiiksi. Kaiken järjen mukaan hänen olisi juuri nyt pitänyt nauttia elämästään, olisipa hänellä ainakin minun mielestäni ollut lupa levätä hetki laakereillaankin, mutta ei. Kaikki, joille suururakat tai pitkät, elämääkin suuremmat matkat ovat tuttuja, tietävät, etteivät asiat kertakaikkiaan mene noin. Vaikka Kankimäen kirjallinen ura oli avautumassa ja lupaukset lunastettu, jokin hiersi. Elämän täytti epämääräinen levottomuus, mitä seuraavaksi? Asettuako takaisin aloilleen, palata vakituiseen työhön, turvalliseen ja rauhalliseen (ehkäpä vähän harmmaaseenkin) arkeen? Vai...

Avuksi tulivat Kankimäen yönaiset, historian hämärästä esiin sukeltavat öiset seuralaisensa, joita hän oli jo pidemmän aikaa tottunut ajattelemaan unettomuuden iskiessä. Yksi heistä on Sei Shonagon, Kankimäen esikoisteoksen keskushahmo, mutta on muitakin, lukematon määrä rohkeita, sisäistä valoa ja inspiraatiota hehkuvia naisia, jotka  olivat tehneet mitä olivat halunneet, välittämättä pätkääkään oman aikansa sovinnaisuussäännöistä ja naisille asetetuista rajoituksista ja odotuksista. Jälleen kerran Mia Kankimäki kääntyi yönaistensa puoleen - ja päätti lähteä seuraamaan naisten jalanjälkiä, minne ikinä ne johtaisivatkaan.
Uskon, että tässä vaiheessa Kankimäen elämään hiipinyt epämääräinen levottomuuskin katosi. Suunta oli löytynyt.
... näiden naistutkimusmatkailijoiden jalanjäljissä tekee totisesti mieli alkaa matkustaa. Heillä ei ollut rahaa, ei fyysistä kuntoa, ei tieteellistä koulutusta, ei yhteiskunnan tukea, eivätkä he usein olleet edes nuoria ja terveitä. Ja silti he lähtivät.
Mielenkiintoisia, tarinan arvoisia naisia Minna Kankimäki tunsi pilvin pimein, ja uuden projentinsa edetessä törmäsi yhä uusiin inspiroiviin tuttavuuksiin. Tähän kirjaan heistä valikoitui yhdeksän naista, joiden joukosta löytyy sekä tutkimusmatkailijoita että taiteilijoita. Yksi heistä, legendaarinen japanilainen nykytaiteilija Yayoi Kusama on vielä keskuudessamme, muut kahdeksan ovat syntyneet enimmäkseen 1800-luvulla, ja onpa joukkoon hypähtänyt eräs taitava renessanssitaiteilijakin.

Mia Kankimäki lähti tutkimaan yönaistensa elämää ja heidän jalanjälkiään samalla asenteella kuin innoittajansa, ilman minkäänlaista varmuutta tulevasta. Suuren riemun ja suuren epävarmuuden värittämä seikkailu oli alkanut!
***

Matkalle lähtö oli ennen vanhaan aina erittäin riskialtista, erityisesti naisille ja erityisesti silloin kun he matkasivat yksin. Tarvittiin jokin yleisesti hyväksyttävä (teko)syy sille, että nainen kykeni irrottautumaan kodin piiristä ja syöksymään seikkailuihinsa. Hyväksyttäviä syitä ei ollut paljon, mutta nämä yönaiset osasivat muotoilla sanansa oikein. Yksi käytetyimmistä  (teko?)syistä oli terveyteen ja sen hoitoon liittyvä matkustaminen. Terveysmatkat avasivat hiljaista elämää viettäneiden vanhojen piikojen (tätä sanaa käyttää kirjassaan myös Kankimäki), leskien  ja muiden sukulaistensa hyyryläisinä elämään tuomittujen naisten silmät. Ja kun maailmalle oli kerran päästy, seikkailunhaluisimmat naiset keksivät syyn jatkaa matkaa...
Yönainen nro 2: Isabella Bird. Ammatti: Vanhapiika, myöh. maailmanmatkaaja ja matkakirjailija. Kärsi masennuksesta, selkävaivoista ja unettomuudesta, kunnes lääkäri ehdotti hoidoksi pientä merimatkaa. Päätyi kiertämään yksin koko maapallon, eikä kerran lähdettyään kyennyt enää lopettamaan. 
Mistä nämä, monesti varsin iäkkäät ja joskus terveytensä(kin) menettäneet naiset saivat voimansa lähteä - tehdä asioita, jotka saisivat useimmat terveet ja raavaat nuoret miehetkin perääntymään: naiset tekevät maailmanympärysennätyksiä, kiipeävät tulivuorille, vaeltavat Kalliovuorilla kera lainsuojattomien, kulkevat Siinain autiomaan halki ainoana naisena beduiinien seurassa, ystävystyvät ihmissyöjäheimojen kanssa, vaeltavat nälkäkuoleman partaalla Tiibetin kiellettyyn kaupunkiin, keräilevät luonnonhistoriallisia näytteitä vaaroja kuhisevissa vesissä... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

He lähtevät matkaan usein yksin, ilman kunnon rahoitusta ja koulutusta, muuntautuvat kodin piirissä viihtyneistä (tai siihen kahlituista) tavisnaisista seikkailijattariksi heti kun laiva irtoaa satamasta. Siltä ainakin tätä kirjaa lukiessa tuntuu:
"Olen täydellisen hullaantunut. Tämä on kuin uusi maailma, niin vapaa, raikas, elinvoimainen ja vailla kahleita, niin täynnä mielenkiintoisia asioita, ettei tekisi mieli edes nukkua. -- Ei ovikelloja, ei 'olkaa hyvä rouvia' ei palvelijoita, ei laskuja, ei minkäänlaisia vaatimuksia, ei yrityksiä saada aikaan kaikki se mikä pitäisi tehdä..."
Mutta yhdestä asiasta he evät näytä luopuvan: toisin kuin miestutkimusmatkailijat, jotka saattoivat pukeutua matkaolosuhteiden vaatimalla tavalla, heidän naispuoliset kollegansa eivät luovu 'naisellisuudestaan ja siveydestään' edes kuumimmalla aavikolla. (Tai näin he ainakin päiväkirjoissaan melkoisen alleviivaavastikin ilmoittavat.) He pukeutuvat korsetteihin(!), pitsisomisteisiin muhvihihapaitoihin, ja paksuihin, pitkiin ja mustiin hameisiin, aivan kuin olisivat viidakkoretken sijasta astumassa kotipitäjänsä sunnuntaijumalanpalvelukseen.

Yksi tämän teoksen viehättävimmistä piirteistä on se, ettei Kankimäki missään vaiheessa glorifioi henkilöitään ylettömästi, vaan esittelee heidät aitoina, kokonaisina ihmisinä hyvine ja huonoine päivineen -ja puolineen. Yönaisten elämä ei ollut pelkkää autuutta ja juhlaa senkään jälkeen kun päätös elämänmuutoksesta oli tehty; arki ja vaikeudet kolahtivat kovaa matkallakin, eikä ärräpäiltä, yksinäisyydeltä, väsymykseltä, kertakaikkiselta kettuuntumiseltakaan aina vältytty - ei tietenkään. Itsensä likoon laittaminen, omien rajojen etsiminen - joskus terveydenkin uhalla - oli heistä kuitenkin monin verroin palkitsevampaa kuin entinen, usein neljän seinän sisällä vietetty elämä. Vastoinkäymiset, esimerkiksi vakava sairastuminenkaan, eivät saaneet heitä palaamaan entiseen.

Sillä samalla ultrarehellisyydellä, jolla Kankimäki tutkii ja kuvaa yönaisiaan, hän kertoo lukijalleen myös tämän kirjaprojektinsa etenemisestä. Tämä tyyli ilahdutti minua kovasti jo hänen edellisen kirjansa kohdalla, jonka erikoinen päiväkirjaa, matkakirjaa ja tutkimusraporttia yhdistävä rakenne toistuu myös tässä teoksessa.

Vaikka Kankimäki itse matkustaa projektinsa aikana lentoteitse, on tämä teos silti hitaan matkanteon ylistys, kiitos yönaisten.
 Ennen vanhaan todellakin lähdettiin matkalle, toisin kuin nykyaikana, jolloin matkustaminen tarkoittaa oikeastaan vain mahdollisimman nopeaa siirtyilyä paikasta a paikkaan b. Varmaa on, että ilmastonmuutoksen ja sen torjuntatoimien myötä tilanne muuttuu, ehkä piankin.
Tähänkin viitaten olisi ihanaa, jos Kankimäki liittäisi seuraavaan projektiinsa ajatuksen hitaasta matkanteosta - myös konkreettisesti. Se ihmiskoe, josta hän nyt kuin ohimennen mainitsee, kiinnostaisi minua kovasti!

Teosta on luettu myös muun muassa täällä: Annelin kirjoissa, Eniten minua kiinnostaa tieKirjaluotsi, Kirja vieköön,  Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018

5 kommenttia:

  1. Kankimäen Yönaiset ovat aikansa pioneereja miesten hallitsemassa maailmassa. Se että nainen tekee matkoja ns. villiiseen erämaahan laivoilla ja vankkureilla, on ollut haastavaa ja raskasta, mutta silti krinoliinit on pidetty päällä ja tukka nutturalla.
    Luettuani Yönaiset olen jostakin syystä törmännyt koko ajan kirjoihin, joissa on vastaavia Yönaisia. J Pekka Mäkelän Hunanin päähenkilö oli hänen tätinsä, joka 30-luvulla lähti 12 vuodeksi lähetystyöntekijäksi Kiinaan.
    Luin myös Aino Kallaksen teoksen Marokon lumoissa. Kirja oli matkakirja kuvineen. Hän matkusti laivalla Englannista Marokkoon 30-luvulla ja kirjoitti matkasta tuon kirjan. Se oli tosi elävästi kirjoitettu. Oman aikansa Yönainen hänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kyllä vain, yönaiset olivat varsinaisia pioneereja!

      Pekka Mäkelän Hunan kuului viime vuoden parhaimpiin lukukokemuksiini, ja totta, hänen tädistään löytyy kosolti yönaista!

      Pistänpä tuon Aino Kallaksen kirjan muistiin. Kiinnostuin, kiitos Mai hienosta kirjavinkistä!

      Kiitos kommentistasi <3 Olen pahoillani että vastaan kommentteihin tällä kertaa näin viiveellä!

      Poista
  2. Tämä on hieno kirja, johon voisin kuvitella palaavani monesti. Hyvin huomattu tuo hitaan matkanteon ylistys - juuri sitäkin tämä on. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tätä kirjaa voi lukea silleen ihanasti selailemalla, toisen ja ties vaikka kolmannenkin kerran. kyllä, tämä on teos, josta riittää ammennettavaa!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Hei,
    Anteeksi, mutta vain kertoakseni, että olemme paikkakunnan yhteiskunta ja tarjoamme rahalainoja kaikille vakaville ja rehellisille ihmisille liiketoiminnan laajentamiseksi tai ostokseksi.
    Korko on 3% vuodessa. Lisätietoja ota meihin yhteyttä sähköpostitse.

    Sähköposti:  simondurochefort@gmail.com

    VastaaPoista

Lämmin kiitos kommentistasi!