Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

On kyllä vähän ihmeellistä, etten (japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneena  kirjojen ystävänä) vielä ollut lukenut  tätä Minna Kankimäen kehuttua ja kiitettyä kirjaa. Olisiko varovaisuuteni syynä ollut sen saama suunnaton suitsutus: kirjaa on menneiden vuosien aikana kehuttu niin vuolaasti, että pelkäsin sen olevan vähän liiankin  ’ihana’ omaan makuuni.

Nyt kun lukurupeama on takanapäin, saatan sanoa, että kyllä: mielenkiintoista asiatietoa ja viehättävää henkilökohtaista otetta yhdistävä Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ihana kirja.  Teos on kaikkea tätä: matkakertomus, iloisesti asiasta toiseen hyppelehtivä päiväkirja, tavanomaisesta poikkeava historiateos ja tutkimusselostus  - ja ehdottomasti myös kasvukertomus, tarina itsensä etsimisestä - ja löytämisestä.

Kirja on syntynyt rakkaudesta Sei Shōnagoniin, tuhat vuotta sitten Japanissa Heian-kaudella vaikuttaneeseen hovinaiseen ja taiteilijaan.  Kankimäki kertoo törmänneensä Shōnagonin teksteihin jo opiskeluaikanaan, ja saaneensa myöhemmin sammumattoman kipinän selvittää tuon salaperäisen taiteilijattaren tuhatvuotinen arvoitus.
Historian hämärään kätkeytyvä kirjailijatar jätti jälkeensä yhden päiväkirjaa muistuttavan, laajahkon teoksen, jota on myöhemmin alettu kutsua nimellä Tyynynaluskirja (Makura no sōshi). Kirja, josta on jäljellä enää myöhemmin kirjoitettuja kopioita - ja ehkäpä kopion kopioiakin -  on saanut osakseen lukuisia, keskenään hyvin ristiriitaisia tulkintoja aina sen mukaan, minkälaista maailmanaikaa kulloinkin on eletty.

Edo-kauden (n.1600-1800) aikainen näkemys Sei Shōnagonista. Kuvan lähde:Wikipedia.  

Sei Shōnagon oli Genjin tarinan luoneen Murasakin Shikibun aikalainen. He molemmat olivat hovinaisia ja palvelivat kilpailevissa hoveissa. Kummallakin oli samanlainen, kulttuuriorientoitunut perhetausta, joka antoi heille vapauden harjoittaa taiteilua ja kirjoittamista. Mutta siinä missä Murasakia kunnioitetaan, luetaan ja muistellaan yhä vieläkin, on hänen kirjailijakollegansa miltei tyystin unohdettu. Uskomattomalta ja täysin epäoikeudenmukaiselta tuntuvan unohduksen syynä saattaa ainakin osaksi olla se, että Sei Shōnagonin persoona on koettu Tyynynaluskirjan perusteella hyvin hankalasti lähestyttäväksi, joskus jopa luontaantyöntäväksi.

Sei nimittäin kirjoittaa asioista puhtaasti naisnäkökulmasta, ja lisäksi niin kursailemattomasti ja suoraan, että jotkut tutkijat ovat kuvailleet häntä maailman ensimmäiseksi naisasianaiseksi. Teksteistä löytyy myös kipakkuutta ja itsetietoisuutta, joka on tulkittu kertovan (naispuolisen) kirjoittajan vaikeasta luonteesta. Sei ilmiselvästi rakasti ilmaisuvapauttaan, eikä kaihtanut kertoa todella suoria sanoja lukuisista (tosin anonyymeiksi jättämistään) ex-rakastajistaankaan. Nämä tekstinpätkät ovat leimanneet hänet tietyissä piireissä jopa elostelevaksi seksihurjastelijaksi (mikä tietenkin on innostanut muun muassa elokuvamaailmaa tekemään Tyynynaluskirjasta mitä kummallisimpia versiointeja.)
Kaikkien näiden tulkintojen taakse kätkeytyy oikea Sei, hän jota kukaan ei tunne...

Päiväkirjamainen teos sisältää monenlaisia tekstejä: Sei on kirjoittanut muistiin pikkutarkkoja huomiota hovielämästä, luonnosta, ihmissuhteista... Mukana  on  runoja, juoruja, esteettisiä arvostelmia ja listoja - liudoittain erilaisia listoja, joista useat koostuvat pelkistä irrallisista sanoista (samoin kuin esimerkiksi meidän kauppalistamme), ja joista toiset taas päästävät lukijan hyvin lähelle kirjoittajan ajatusmaailmaa ja tunteita:

Miellyttäviä asioita:
Kun löytää ison kasan tarinoita, joita ei ole lukenut. Tai saadessaan käsiinsä toisen osan tarinasta jonka ensimmäisestä osasta piti. Mutta usein se osoittautuu pettymykseksi. 
Joku on repinyt kirjeen ja heittänyt sen pois. Kerätessään palaset sitä huomaa, että monet niistä voi sovittaa takaisin yhteen.
Olen hyvin mielissäni kun olen saanut käsiini Michinoku-paperia, tai valkoista, koristeltua paperia, tai vaikka ihan tavallista paperia, jos se on kaunista ja valkoista.

Tyynynaluskirjasta on säilynyt luonnollisesti vain kopiota, joista vanhimmat lienevät 1200-luvulta. On selvää, etteivät kopiot ole toistaneet Sei Shōnagonin sanoja täydelleen, vaan muutoksia, lyhennyksiä, korjailuja on tehty - ja aina kopioijan oman mielen mukaisesti. Erilaisia versioita on liikkeellä useita. Vielä karumman kohtalon teos on saanut kääntäjien käsissä; Mia Kankimäki kertoo, kuinka paljon teosta on rusikoitu, lyhennelty ja muokattu esimerkiksi erilaisia englanninnoksia tehtäessä. Voiko Sei Shōnagonin ajatuksia siis enää tavoittaa vuosituhannen pituisen kopioinnin ja kopioiden kopionnin jälkeen? Minna Kankimäki on tässä suhteessa toiveikas...

***

Joskus sitä vain innostuu jostakin niin, että on valmis tekemään suuriakin elämänmuutoksia päästäkseen tekemään sitä, mitä inspiroitunut sydän vaatii.

Juuri näin kävi Mia Kankimäelle: hän kertoo, kuinka Sei Shōnagon alkoi vetää häntä yhä enemmän puoleensa - kuinka tästä tuhat vuotta sitten eläneestä naisesta ja hänen tarinastaan tuli hänelle  arvoitus, joka vaati ratkaisuaan. Mainostoimistossa työskentelevä, kirjallisuuden historiaa opiskellut Kankimäki otti vuoden sapattivapaan, haki tutkimusapurahoja  ja matkusti Kiotoon etsimään Sei'tä - perimmäisenä tavoitteenaan kirjoittaa kokemuksistaan kirja. Kankimäki ei osannut lainkaan japania, hän oli lukenut tyynynaluskirjasta vain otteita, eikä hänellä tässä vaiheessa ollut lainkaan tietoa siitä, kuinka suunnitelmansa toteuttaisi...

Eräs tämän teoksen viehättävimmistä puolista on se, kuinka kaunistelemattomasti Kankimäki kertoo projektinsa vähemmän filmaattisista puolista, epävarmuuksista, vastoinkäymisistä ja peloista, apurahoituksen tuomista vastuista ja odotuksista, joista kaikki eivät välttämättä täyttyneet. Yhtä hienoa on lukea myös niistä kauniista ja hyvistä hetkistä, jotka kantoivat vaikeuksien yli.

Kioto: kirsikankukkien, lukuisten puutarhojen ja temppelien kaupunki, jota Heian-kaudella kutsuttiin nimellä Heian-kyō, saa lukijankin vetämään henkeään ihastuksesta. Varsinkin vuotuisten  kirsikankukkajuhlien, eli hanamin aikaan kaupunki huokuu sanoittamatonta kauneutta ja mono no awarea (epämääräista haikeutta kaiken ohikiitävyydestä). Edes Fukushiman poksahdus maaliskuussa 2011 ei estä Kankimäkeä palaamasta Kiotoon kirsikankukkien aikaan...

On lukuisia hyviä hetkiä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. On vapaus tehdä (suunnilleen) mitä haluaa, on löytöjä, yllätyksiä, pieniä ihmeitä, joita tapahtuu pitkin Kankimäen viettämää sapatti/tutkimusvuotta. On uusia ystävyyssuhteita, jakamista, lämpöä, pyöräretkiä kuutamossa ja  vuorilla, on jäähyväisiä ja kohtaamisia... Ja on Sei Shōnagon, nainen, joka tuntuu ohjaavan Kankimäen matkaa - kaikista vastuksista huolimatta.

Näitä Kankimäen yksityisiä huomioita ja kokemuksia huomaan lukevani erityisellä innokkuudella. Niiden lomassa hän ammentaa runsaasti tietoa Heian-kauden tiukasti säännellystä, kauneutta palvovasta hovielämästä, johon olenkin jo jossakin määrin  tutustunut Murasakin Genjin tarinaa lukemalla. Siksi keskityn lukiessani Miaan  ja hänen ajatuksiinsa. Tiehen, joka on tälläkin kertaa tärkeämpi kuin päämäärä.
Tämä ihanan sekava teos liittää yhteen tietoa, proosaa ja päiväkirjaa, ja näin ollen muistuttaa rakenteeltaan Sein omaa tyynynaluskirjaa...

Sei piiloutuu taitavasti myös Kankimäeltä. Tuo muinainen hovinainen ei ole japanissakaan kovin tunnettu (tai ainakaan palvottu), toisin kuin aikalaisensa Murasaki. Hän on vaikeasti lähestyttävä, sillä muista Heian-kauden kirjailijoista poiketen Makura no sōshista ei löydy mono no awarea: se tulvii iloa, suoranaista ilkamointia, huumoria, pisteliäitä huomioita ja tarkkanäköisen naisen suoria kommentteja. Siksi Seitä on sanottu itsetietoiseksi ja -riittoiseksi, toisin sanoen melkoisen vaikeaksi ihmiseksi (mikä varsinkin naisen kohdalla on perinteisesti ollut hyvin epätoivottavaa!).

***

Tyynynaluskirjan suomennos on tekeillä. Kustantajan katalogista se löytyi jo parisen vuotta sitten, mutta ilmestyminen on viivästynyt. Viimeisimmän tiedon mukaan teoksen pitäisi tulla ulos ensi kevään aikana. On ihanaa, että kääntäjänä toimii suuren osan elämästään Japanissa asunut Miika Pölkki, eli on odotettavaa, että hän tekee suomennoksensa suoraan teoksen alkukielisestä versiosta.
Hyvää jaksaa odottaa...


Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 
Otava 2013