Huhtikuun dekkareita: Nuotio & Soininen, Davidkin ja Griffiths

Tässä kuussa olen etsiytynyt (muun lukukimarani ohella) myös astetta kevyemmän kirjallisuuden pariin. Valikoin keväisiin iltoihin kolme hyvin erilaista dekkaria, joista kustakin lyhyesti seuraavassa. 

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Nuotion ja Soinisen taidedekkarissa jahdataan Albert Edelfeltin taidetta Pariisissa, Turussa ja Helsingissä.  

Iäkäs taide-entuasisti A.S. Merenmaa saa yllättävän yhteydenoton nuorelta elokuvaohjaajalta Salome Virralta: Merenmaalla on omistuksessaan teos, joka kiinnostaa Salomea sekä ammatillisista että henkilökohtaisista syistä. Edelfeltin  Pariisissa 1884 maalaaman Nainen Pariisissa -taulun tarina on täynnä avaamattomia salaisuuksia, joiden ratkaisu saattaa löytyä taulun lukuisista luonnoksista: Kuka oli tuo taulun salaperäinen kaunotar, millainen oli hänen kohtalonsa? Salomella on asiasta omat ajatuksensa ja intuitionsa, joiden vahvistukseksi vanhan herrasmiehen apu olisi enemmän kuin tarpeen... Merenmaa on aluksi epäileväinen, mutta yhtäkkiä hän huomaa olevansa jutussa kiinni sydäntään myöten.

Nuotio ja Soininen käyttävät teoksessaan aikahyppelyjä ja näkökulmatekniikkaa, kirjeromaaniksikin heidän yhteistä teostaan voisi tituleerata. Pääosan nappaavat Salomen ja Merenmaan sähköpostit, jotka pitkinä ja kirjeenomaisina vievät ajatukset aikaan, jolloin tällainen paneutuva, hengeltään hyvin henkilökohtaisellekin tasolle uppoutuva kirjeenvaihto oli luonnollinen osa ihmisten sosiaalista elämää. Kirjailijoiden idea yhdistää sähköinen viestintä jo kauan sitten unohtuneeseen kirjekulttuuriin on oivallinen ja tuo tarinaan viehättävää menneen maailman tunnelmaa.

Kirjailijakaksikko Nuotio & Soininen lennättää meidät 1800-luvun Pariisiinkin, missä Edelfeltin asuinpaikan portinvartijan vaimo kertoo oman versionsa maalarimestarin elämästä Nainen parvekkeella -teoksen syntyaikoihin. Tarina sivuaa Edefeltin tunnetuimman mallin ja rakastajattaren Virginien kohtaloa, joka tutkimuksista huolimatta on jäänyt hämärän peittoon. Taideteoksen salaisuutta ratkoessaan Salome saa uutta tietoa myös henkilökohtaisesta historiastaan: Yksityiset maailmat järkkyvät tässä kertomuksessa siis monella aikatasolla.

Nuotio ja Soininen ovat punoneet taidearvoituksen ympärille lempeästi etenevän ja rauhallisen dekkarin, josta kelpaa nautiskella vaikkapa cafe au laitin, croissanttien ja kevätsateen kera.

Kirjailijakaksikon taidedekkarisarjan toinen osa on ilmestynyt tänä keväänä. 

Muualla blogeissa muun muassa: Kirja hyllyssä,  Kirja vieköön,  Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Tuijata. kulttuuripohdintoja.


Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Samuel Davidkinin esikoisdekkarissa kaivaudumme Helsingin katujen ja kortteleiden alle pelastamaan sukupolvesta toiseen varjeltuja, mutta juuri nyt erityisvaaraan joutuneita salaisuuksia.

Davidkinin kirja toi teemoillaan mieleeni pari vuotta sitten lukemani Geraldine Brooksin teoksen  Kirjan kansa (People of the Book), jonka tarina punoutui vahvasti juutalaisen kulttuuriaarteistoon kuuluvan, vanhan kirjoituskokoelman ympärille. Esikoisten lunastus kulkee tarinallisesti toki aivan eri teitä, mutta tälläkin kertaa olemme kultttuurihistoriallisesti merkittävän aineiston jäljillä. 

Tarina alkaa kun Helsingin poliisilaitoksen rikoksentorjuntayksikössä eräänlaisena 'freelancerina' toimiva Leo Asko saa kutsun tulla tutkimaan Ullanlinnassa tapahtunutta huoneistomurtoa. Asunnosta löytyy nuori, juutalainen mies surmattuna ja sängyn alle piilotettuna. 

Samaan aikaan  Leo saa vihiä kaupungin eri puolilla tapahtuvista salaperäisistä, peitellyistä  kaivauksista, joita tutkiessaan hän löytää viittauksia hebreankielisiin teksteihin. Voisivatko Ullanlinnan surmatapaus ja kaivaustyöt liittyä yhteen? Leo päättää pyytää apua Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuuluvalta Daniel Janovskyltä, joka on aiemmin saanut lähtöpassit poliisista kulttuuristen väärinkäsitysten vuoksi. Tutustumme siis jälleen yhteen uuteen dekkarikaksikkoon, jotka  tukevat ja täydentävät toisiaan tapauksen edetessä - ja panosten kovetessa. 

Samalla kun seurasin dekkarin perustarinan etenemistä, imin itseeni tietoa Suomen juutalaisten pitkästä historiasta ja heidän rikkaasta kulttuuristaan - jotka  vaikuttavat ihmisten elämään vielä nykyäänkin - sekä arjessa että syvällä filosofisella tasolla. 

Mielenkiintoisen dekkarisarjan aloitus on saanut jatkoa tänä keväänä.

Lisää kirjasta muun muassa täällä: Kirjan pauloissa, Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Johnny Kniga 2016

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Briteissä jo kymmenisen vuotta ilmestynyttä, hurjan suosion saavuttanutta Ruth Galloway-dekkarisarjaa alettiin kääntää vihdoin myös suomeksi - sarjan kaksi ensimmäistä osaa sai käännöksensä viime vuonna ja lisää on tulossa parin suomennoksen vuosivauhdilla.

Kiinnostuinpa sitten minäkin ottamaan tästä 'uutuudesta' selvää, erityisesti siksi, että sarjan  keskeisenä teemana on arkeologia, yksi nuoruuteni erityisistä kiinnostuksen kohteista. Sarjan päähenkilö on arkeologi Ruth Galloway, jolta Risteyskohdissa pyydetään ensimmäisen kerran virka-apua rikostutkintaan: tuulisen Norfolkin rannalta, vuoroveden rusikoimalta marskimaalta, löytyy luuranko, jonka ajoittamisessa tarvitaan Ruthin asiantuntijuutta: olisiko kymmenen vuotta sitten kadonneen lapsen kohtalo viimein ratkennut - surullisimmalla mahdollisella tavalla?  Pienestä, aamupäivän mittaisesta keikasta käynnistyy tapahtumaketju, joka ravisuttaa pientä yhteisöä  ja myös Ruthin henkilökohtaista elämää ja lähipiiriä.
(Suhteet Norfolkin poliisiin - ja erityisesti erääseen rikoskomisario Harry Nelsoniin - on nyt luotu, joten jatkoa seuraa: Briteissä ilmestyi tänä keväänä kymmenes Ruth Galloway -tarina.)

Sarjan eka osa on varsin lempeä dekkari. Tarina ei mässäile väkivallalla, eikä toisaalta sisällä mitään hiuksia nostattavaa jännitystä, sen paremmin kuin psykologisia kiemuroitakaan. Kerronta on suoraa ja  rentoa,  hyvin viihdyttävää, hyvin brittiläistä.  Griffiths on kirjoittanut päähenkilöstään mutkattoman nelikymppisen akateemisen naisen, joka asuu kahden kissansa kanssa yksinäisellä marskimaalla, menneiden aikojen myyttisten tarinoiden ja haamujen naapurina. Ruthista löytyy tarttumapintaa: urallaan kovanluokan ammattilainen on yksityiselämässään kovin tavallinen, hitusen epävarma ja syrjäänvetäytyväkin, mutta yhtä kaikki ihan mahdottoman symppis. Niin mukava hän on, että oikean hetken tullen etsiydyn hänen seuraansa vielä ainakin yhden tarinan verran.

Synkähköstä aiheestaan huolimatta Risteyskohdat onkelpo valinta viihdyttävän, vetreästi ja suht harmittomasti kulkevan  dekkarin nälkään.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (The Crossing Places, 2009)
Tammi 2017
Suomentanut Anna Lönnroth
Alkuperäiskieli

Muualla blogeissa: Kirjakaapinkummitus, Kirsinkirjanurkka,  Lumiomena ja Yöpöydän kirjat

Kazuo Ishiguro: Me orvot

Viime vuonna Nobel-palkinnon saanut kirjailija Kazuo Ishiguro on kuljettanut minua tähän asti maasta, aikakaudesta ja tunnelmasta toiseen, niin että hänen jokaisen romaaninsa viitekehys on poikennut edellisestä. Tähän mennessä olen päässyt hänen seurassaan perinteiseen englantilaiseen kartanomiljööseen (Pitkän päivän ilta), sodanjälkeiseen Hiroshimaan (Silmissä siintävät vuoret), tieteistarinoita muistuttavaan tulevaisuuteen (Ole luonani aina) ja Kuningas Arthurin aikaisille ikiaikaisille nummiseuduille (Haudattu jättiläinen). Tässä vaiheessa osaan odottaa häneltä - no, oikeastaan jo ihan mitä vain.

Tällä kertaa matkaan hänen mukanaan 1930-luvun Shanghaihin, missä nuori, englantilaissyntyinen Christopher Banks elää suhteellisen suojattua lapsuutta liikemiesisänsä ja länsimaiden Kiinaan suuntautuvaa ooppiumikauppaa vastustavan äitinsä kanssa. Kun vanhemmat katoavat mystisesti, pojan elämä kääntyy ylösalaisin: hänet lähetetään kotiin Britanniaan tuntemattoman tädin hoiviin.

Vuosia myöhemmin, syksyllä 1937, Christopher palaa Sanghain kansainväliseen siirtokuntaan selvittämään vanhempiensa katoamistapausta. Hän on tässä vaiheessa elämäänsä luonut itselleen jo varsin merkittävän ja tunnustetun uran salapoliisina.  Kansainvälinen siirtokunta, joka siintää Christopherin muistoissa auvoisena ja rauhallisena lapsuusmaisemana, ei ole enää entisensä. Japanin ja Kiinan välinen sota on alkanut, epätietoisuus - ja silkka epäusko - täyttävät Shanghain ja sen kainalossa uinuvan siirtokunnan, jonka suojissa porukka yrittää jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Mutta japanilaisten laivaston tykinjyly kuuluu kauas - heidän meluisimpiinkin illanviettoihinsa - ja tuo pahaenteistä viestiä tulevasta.

Näissä olosuhteissa Christopherin vanhempien etsiminen näyttäytyy lukijalle mahdottomana tehtävänä, ja silti hän kulkee pyrkimystään kohti kuin sokea Reetta: tässä vaiheessa Ishiguron kerronta nyrjähtää (hyvässä mielessä) kohti surrealismia. Se mielentila, johon Christopher lopulta päätyy,  tietynlainen kohtalonuskoinen ja ajaton kaikkivoipaisuuden tunne, on minulle tuttu omasta unimaailmastani: minne huomio kiinnittyy, sinne avautuu tie...

Me orvot huokuu samaa vähäeleistä, hiljaista tyylikkyyttä kuin Ishiguron muutkin romaanit. Rakastan hänen kerrontatapaansa myös siksi, ettei hän pohjustele romaaninsa käänteitä, vaan antaa lukijan hypätä tilanteisiin oikeastaan täysin 'kylmiltään', mistä syystä teksti tuntu aina hyvin autenttiselta. Me orvoissa tämä autenttisuus, 'hetken päällä eläminen',  tulee mielestäni esiin erityisen voimakkaasti.

Romaanin kansiliepeen esittelytekstissä Ishiguron sanotaan luoneen romaanissaan koskettavan tarinan häiriintyneestä mielestä, minä puolestani näin Christopherin enemmänkin eräänlaisena eksykkönä, joka laittaa kaiken peliin etsiessään tietään takaisin kauan sitten kadotettuun maailmaan. Tuon saman eksymisen tunteen tunnistin monessa muussakin tämän kirjan henkilössä. Niinpä, enemmän kuin pelkästään vain yksittäisen ihmisen kamppailusta ja mielenhäiriöstä, tämä kirja kertoo mielestäni kokonaisesta aikakaudesta, ensimmäisen ja toisen maailmansotien välisestä ajasta, jolloin maailma muuttui nopeammin kuin koskaan aiemmin. Kaipuu kadotettuun maailmaan  ja siitä kumpuava kummallinen, kaihertava orpouden ja ulkopuolisuuden tuntu lienevät olleen tuon ajan ihmiselle tuttuakin tutumpia.

 Ishiguro avaa sotien välisen aikakauden traumaa tavalla, jonka yksin hän taitaa. Ja niin, ovathan Ishiguron käsittelemät teemat tuttuja myös nykyiselle ajalle, eli ei mitään uutta auringon alla...

Muissa blogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Tarukirja ja Täällä toisen tähden alla.


Kazuo Ishiguro: Me orvot (When We Were Orphans, 2000)
Tammi 2002
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferranten Napoli-sarjaan ihastuneena otin luettavakseni  kirjailijan vuonna 1992 ilmestyneen esikoisromaaninsa, jossa on nähtävissä samat vahvat Napolilaisen elämänpiirin elementit kuin hänen myöhemmässä tuotannossaan. Siinä missä Napoli-sarja syväluotaa elämänikäisen ystävyyssuhteen monimutkaista dynamiikkaa, heittäytyy Amalian rakkaus äidin ja tyttären väliseen, ystävyttä  ehkäpä vieläkin monisyisempään ja dramaattisempaan suhteeseen: Mistä ovat äitien ja tyttärien välit tehty? Muustakin kuin rakkaudesta, ikuisesta äitimyytistä, niistä enemmän tai vähemmän suloisista muistoista, jotka osaltaan  määrittävät aikuistuvan tyttären identiteettiä hamaan tulevaisuuteen?

Ferrante asettaa lukijansa pohhdittavaksi mielenkiintoisia kysymyksiä: Opimmeko koskaan tuntemaan vanhempiamme kunnolla, sellaisina kuin he ovat todemmillaan, ilman vanhemmuuden painolastia, ilman heille asettamiamme odotuksia siitä, millainen vanhemman (tässä romaanissa juuri äidin) tulisi olla, vai katsommeko heitä aikuisiällämmekin lapsen silmin ja lapsen odotuksin? 

Mitä tapahtuu, kun huomaamme muistoihimme perustuvan kuvan vanhemmistamme olevan vähintäänkin puutteellinen tai peräti totuudenvastainen? Tähän tilanteeseen joutuu Ferranten romaanin nimihenkilön Amalian aikuinen tytär Delia, joka äitinsä kuoleman jälkeen kohtaa vihdoin Sen Toisen ja ehkä todemman Amalian, naisen, joka on kyennyt taitavasti piiloutumaan Delialta. Tyttären täytyy rakentaa suhteensa äitiin nyt uudelleen, mikä Amalian yllättävän poismenon jälkeen tietenkin erittäin haastavaa ja traagistakin.

Kuka Amalia oli? Vastausta etsiessään Delia joutuu kulkemaan syvälle muistoihinsa, sinne missä menneisyys, nykyisyys ja äidin ja tyttären maailmat - heidän henkilökohtaiset todellisuutensa - törmäävät yhteen niin ettei Delia tiedä, mikä on todellisuutta, mikä valhetta tai vain unta... 

***

Äidin salattua elämää avatessaan Delia joutuu kohtaamaan myös italialaiseen kulttuuriin liittyvän miehisen hegemonian. Näitä samoja, sukupuolirooleihin liittyviä kysymyksiähän Ferrante käsittelee ansiokkaasti myös Napoli-sarjassaan. Tällä kertaa katse suuntautuu naisen hartioille laskettuun äiti-myyttiin, joka katolisessa ja sydämeltään varsin patriarkaalisessa Italiassa tuntuu erityisen vahvalta.

Amalian rakkaus on parasta lukemaani Ferratea. Suosittelen, suosittelen, suosittelen!


Romaanista lisää täällä: Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämää, Oksan hyllyltä,  Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto.



Elena Ferrante: Amalian rakkaus (Amore molesto, 1992)
Avain 2005
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Alkuperäiskieli: italia

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Päässäni on kaksi kotia: se, joka minulla oli ennen Paratiisia, ja se, joka minulla oli Paratiisissa. Ensimmäinen ja toinen koti. Ensimmäinen oli niistä parempi. Oikea talo. Isällä ja äidillä oli hyvät työpaikat. Meillä oli paljon ruokaa. Meillä oli vaatteita. Lauantaisin radiot soi täysillä ja kaikki tanssi, koska silloin ei ollut muuta tekemistä kuin juhlia ja olla onnellinen. Ja sitten muutin toiseen kotiini – Paratiisiin, joka oli pelkkää peltiä peltiä peltiä

Zimbabwelaisen Noviolet Bulawayon hurmaavan ja järkyttävän romaanin minäkertoja, nuori  Kulta-tyttö asuu perheensä ja ystäviensä kanssa Paratiisiksi nimetyssä slummissa, jonne he ovat paenneet hallinnon väkivaltaisuuksia ja taloja maan tasalle hävittäviä puskutraktoreita. En tunne Zimbabwen lähihistoriaa kovinkaan hyvin, mutta oletan tapahtumien liittyvän maan presidenttinä toimineen Robert Mukaben masinoimaan maauudistukseen, jonka yhteydessä Zimbabwen valkoiset maanviljelijät ja heidän maan alkuperäiskansaan kuuluvat työntekijänsä ovat kokeneet raakaa väkivaltaa ja tyranniaa.

 Pieni pakolaisyhteisö elää paremman väen asuinalueen kylkeen nousseessa slummissaan miten kykenee ja unelmoi paremmasta - jotkut ovat lähteneet etsimään parempaa elämää Etelä-Afrikkaan ja palanneet kotiin kuolemansairaina, toiset pistävät toivonsa länsimaihin muuttaneisiin täteihin ja serkkuihin, Jumalaan tai ehkä sittenkin seurakunnan hypnoottiseen johtajaan, Profeetta Ilmestykset Bitchington Mborroniin, jonka ääni on kuin eläin, iso, vihainen ja kumoon kaatava. Elämä täällä on selviytymistä, toivon ylläpitämistä. Sillä jos toivo sammuu...

On suorastaan ihmeellistä miten toimintakykyisinä lapset näissä olosuhteissa säilyvät:  Kulta ja hänen ystävänsä tarkkailevat  tätä kaikkea lapsenomaisella uteliaisuudella ja rohkeudella, näkevät ympäristönsä jopa realistisemmin, paljaammin kuin aikuiset -  ja muokkaavat näkemänsä itselleen ymmärrettävää muotoon. Itsestäänselvyydet häviävät, niiden tilalle astuu ihmettely - ja lukijassa ristiriitaisia tunteita herättävä tilannehuumori. Siksi varsinkin romaanin alku täyttyy leikistä ja valosta -  lasten edesottamukset herättivät minussa sen verran iloista hyrinää ja naurunkiherrystä että aloin uumoilla saaneeni lukuun todellisen hyvän tuulen kirjan. Mutta tunnelmani muuttuivat pian: leikin ja naurun takaa paljastuva todellisuus on karu, niin karu, että halusin lastata Kullan, Sbhon, Chipon, Stinan, Kovanaaman, Luojatietää'n lentokoneeseen  heti siinä paikassa ja tuoda heidät turvaan.

Tulee päivä, jona Kulta matkustaakin tätinsä luo Yhdysvaltoihin, kullanhohtoisena kimmeltävään Paratiisiin, jossa pitkään varjellut unelmat vihdoin toteutuisivat. Toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu kuitenkin paljastuu täälläkin ylittämättömäksi, vaikka aineellinen puute vaihtuukin yltäkylläisyyteen. Bulawayo kirjoittaa länsimaiseen kulttuurin onttoudesta tavalla, joka saa minut kiemurtelemaan...

Bulawayo pääsi esikoisromaaninsa kera vuoden 2013 Man Booker -kirjallisuuspalkinnon pitkälle listalle, eikä suotta: Hän kuvaa lapsuutta ja nuoruutta, sekä kulttuurien välisiä eroja herkästi  ja moniulotteisesti niin, että ihmismielen koko tunnekirjo on esillä periaatteessa tarinan alusta loppuun saakka. Tämä on tarina jossa nauru ja naskalinterävä havainnoinnointi kätkevät sisäänsä syvää surua ja kyyneliä ja jossa kyyneleet pyyhitään pois ennen kuin ne hukuttavat meidät...

Kirjailija on luonut teokseensa upean rakenteen: hän on antanut tarinan vetovastuun lapsen ja nuoren naisen silmin maailmaa katselevalle Kullalle, mutta silloin tällöin kertojaksi nousee tuntematon Kaikkitietävyys - hänen äänensä tuo tarinaan ajallista ulottuvuutta, sillä siinä soi Kullan ja hänen kansansa koko pitkä historia...


Muualla blogeissa muun muassa: Kirjainten virrassa,  Kirjasfääri, Kirjapolkuni,  Kirsin kirjanurkka, Luettua,  Lumiomena ja Mari A:n kirjablogi.

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, 2013)
Gummerus 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Alkuperäiskieli: englanti